I
Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.
Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli…
»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan, joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä tarhassa.) »Lois-kis! — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.
»Voi!» ähkäisi hän ääneen.
Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.
»No, Margaret, nukuitko hyvin?»
»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»
»Missäkö? Sweetheart II:ssa, rakas.»
Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat kadonneet.(»Loiskis… Loiskis… Rops.»)
Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.
»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»
»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta luulet meidän olevan?»
»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten.
Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»
»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka, kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä, kunhan totut merelläoloon.»
Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea, turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.
Risteilyllä? Hän?
Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista? Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan, vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.
Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!
»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa —» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule, Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»
Sweeetheart II vapisi toisen aallon törmäyksestä.
Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.
Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut oman kohtalonsa määrääjä!
»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»
»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».
»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»
»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni
Mountilta.»
»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia. Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan… Oi, kuinka oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki vankilaan — »
»Keskellä valtamertako?»
»Langattomalla…» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena. »Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»
»Kuka lähettää?»
»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita, keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana henkivartiosto — Claude… »He kaikki näkevät, että tämä kammottava pursi on lähtenyt satamasta… Lähetystömme…»
Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt pettämätön, vihertävä kalpeus.
»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta horjumattoman näköisenä.
»Sinä rohkenit… saat sitä katua… katala teko… rikollinen!» kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat, hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.
Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia sanoja: »Ei ikinä anteeksi… Tästä saat kärsiä… Ehdottomasti lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä… Odds esittää asian ylähuoneessa… Saat nähdä —»
Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille syytöksen:
»Naisenryöstö!»