I
Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi…
Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana, ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»
Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen. (Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt mitään!)
»Poissako?»
»Niin.»
»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä — jotakin», virkkoi Mount.
Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan. Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren, ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset. Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus. Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen, oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.
»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava.»
Neiti Verity oli vastannut: »No niin, se on teidän vahinkonne, eikö niin?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?
Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi… Taaskin olivat tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi päiväksi.
Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla mukaanne?»
»Kuka hoitaisi nuotiota?»
»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»
»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»
»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan, miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain jätimme sen —»
»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»
»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen.
Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»
»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!… Mistä arvelette meidän saavan toisen rasian?»
»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.
Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas. Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä —
»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti, »saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»
Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan pelokkaaksi.
»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään muusta en välitä… Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei samalla jyrise… Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja — tai villejä ihmisiä —»
»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»
»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte — ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»
»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»
»En ole huolissani mistään muusta», selitti Margaret. »Olen mielelläni yksin. Pidän siitä.»
Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan päivän loppupuolella.