III
Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt, unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli — kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.
»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia häntä huolimattomuudesta… Annankohan tulen sammua?» mietti hän pahankurisesti.
»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.
Mountin kello!
Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?
Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa. Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä. Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.
Mutta nyt — nyt hän oli jättänyt sen!
Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut… Äkkiä hän huomasi pienen kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin. Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva. Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon tytön täytyi olla Mountin morsian.
Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.
Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi jotakin…
Hän, joka oli ajatellut: »En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.» Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!
Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti. Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.
Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.
»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen… jos näkee.»
Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä, alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti…
Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä. Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.
»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.
Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät… tukehtuivat … Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana istua. Hän odotti Mountia…
Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut löytää? Missä hän on?»