III
Margaret virkkoi välinpitämättömästi:
»Enpä välitä, vaikka olenkin aluksessa, kunhan se vain ei ole liikkeessä.»
»Se ei lähde liikkeelle vielä ihan heti, neiti Verity», vakuutti isäntämme.
Margaret olisi saattanut olla innostuneempi, jos pursi olisi ollut jonkun muun. Alusta alkaen hänellä oli sellainen vakaumus, että nuori Mount oli nolaamisen tarpeessa. Kenenkään sitä ilmoittamatta hän tunsi, että Mount oli pysynyt häneen nähden täysin kylmänä ja ettei hänen olisi voitu laskea missään olosuhteissa, olipa hän sitten kihloissa tai ei, liittyvän Margaretin henkivartiostoon. Siihen aikaan neiti Verityllä oli sellaisen tytön turhamainen valloitushalu, joka käsittelee miehiä kuten päänahkoja tai orjia. Siispä hän oli haluton. Hän piti armonosoituksena sitä, että hän laski korkeakantaisen kenkänsä (jonka päällisenä oli vain valkea hihnaristikko) tämän purren kannelle, alentui velttona istumaan pehmeässä tuolissa aluksen kajutassa, jätti punaisen puolikuunmuotoisen huulivoide-merkin Mountin kahvikupin reunaan ja painoi Mountin pienen hopeahaarukan kermaleivokseen, samannäköiseen kuin ovat laipiokoristusten pilvet, joiden reunalla Amorit leikkivät pää alaspäin.
»Wallace juoksi Nizzan kaikissa sokerileipomoissa löytääkseen leivoksia, joista hän luuli nuoren naisvieraan pitävän», sanoi Mount Margaretille, hymyillen hauskaan tapaansa.
Margaret tiedusti raukeasti: »Kuka on Wallace?»
»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»
»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme neljäsosaa Choux à la crème-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.
Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän näytti sinä iltapäivänä, hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan samanlaisena.
Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä, sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja, löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.
Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista, juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi, väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille, joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta, kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa, platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu, hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja pienoinen hajuvesipullonen.
Luonnollinen piirre Margaretissa oli se, että hänen hajuvetensä vaihtuivat niin usein. Täydellinen maailmannainen (jollainen hän kuvitteli olevansa) etsii oman seoksensa ja on uskollinen sen ominaiselle tuoksulle. Mutta Margaret saattoi yhdellä viikolla vieroa kaikkea muuta paitsi Royal Ferniä, toisella taas olla ihastunut Cynthian hajuveteen »Le moment aprèsiin», seuraavalla kostuttaa itseään »Toute la Forêtilla» ja sitten käyttää niitä kaikkia yhdessä ja lisäksi »Nuit de Chinétä». Aina hän pani tuoksua liian paljon, liian harkitsemattomasti. Se muuttui tukahduttavaksi. Nytkin se täytti suljetun kajutan, jossa istuimme.
»Eikö teistä ole täällä hieman liian ahdasta?» huomautti Mount vihdoin kärsivällisesti. »Haluaisitteko, että avaan —»
»Oi, älkää avatko mitään!» pani Margaret vastaan, nostaen pystyyn turkiskauluksensa. »Mistä johtunee, että kun ihminen vain alkaa tuntea olonsa kodikkaaksi ja lämpöiseksi, niin joku ehdottomasti tahtoo esiintyä ankaran sparttalaisena, kiskoa ikkunat auki ja päästää sisälle vanhaa kylmää viimaa? Ja juuri auringon laskiessa, kun täällä alkaa tuntuu niin hyytävän kolealta. Tavallisesti alkaa siitä puhua äitini. Nyt teette sen te.»
Hän lausui sanan »te» sillä tavoin, että se korosti hänen nuorta
Mountia kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.
Mount vastasi hyväntuulisen alistuvasti: »Olkoon toki menneeksi, neiti Verity! Kuten haluatte; emme ota raitista ilmaa. Saanko kaataa teille lisää teetä?»
»Ette, kiitos!» Kymmenen sentimetrin korkuisella korollaan Margaret potki jalkojeni juuressa matolla viruvaa laajaa, neliskulmaista, oranssinvärisestä, mustilla perhoskuvilla koristetusta pahvista valmistettua pukulipasta.
»Lisää vaatteita neiti Margaretillemme», lausui Tom-setä, silmäillen laatikkoa, jolla muuten oli merkityksensä. »Niinpä niin, sellaisiahan te naiset olette. Tuotte muassanne kuusi tavattoman isoa vaatearkkua, jotka on sullottu niin täyteen hepeniä, että niitä siirtämään tarvitaan kokonainen lauma kantajia. Sitten teillä ei ole mitään, mitä voisitte pukea yllenne, ja teidän on ostettava kaikki uudet.»
»Nuo eivät ole minun, setä Tom», selitti Margaret. »Ne ovat hänen.» (Nyökkäys minuun päin. Olin ollut ostoksilla hänen kanssaan.) »Luonnollisestikin on hankittava kasoittain uusia pukuja Kairoon lähdettäessä», lisäsi hän, »mutta odotan Cynthiaa, ennen kuin ryhdyn siihen vakavasti. Lupasin Cynthialle, etten valitse riepuakaan ilman häntä.»
»Milloin odotat kumppaniasi?»
»Huomenna.»
»Niinkö?»
»Niin; hän saapuu huomenna sinisessä junassa. Hotellissamme ei ollutkaan tilaa hänelle ja Oddsille, mutta tilasin heille huoneet 'Negrescosta'. On hupaisaa, kun he saapuvat», puheli Margaret äänessään vilkkauden häive. »Eric sanoi ehkä pääsevänsä heidän mukaansa, ja yhdessä voimme tehdä mitä hyvänsä, ja silloin on paljon hauskempaa —»
»No niin, mitä arvelette, naiset? Emmekö lähde pian liikkeelle?» pisti setä Tom väliin, luoden minuun vaivihkaa nopean silmäyksen. »Aiotko mennä tänä iltana kasinolle kuten tavallisesti, Margaret?»
»En. Käskin pitää auton valmiina ja aiomme ajaa Monteen päivällisen jälkeen. (Tahdon taaskin koetella Cynthian uutta pelimenetelmää nähdäkseni vain, mihin se kelpaa, ennen kuin kohtaan hänet. Nyt olen häviöllä ainoastaan seitsemäntuhatta frangia.) Ennen kuin pukeudun päivälliselle, haluan sitäpaitsi pistäytyä pienen hattumyyjättäreni luona; hänen on säilytettävä paria hattua, jotka tahdon Cynthian näkevän —»
»Herra Lloyd, te sallinette minun tarjota teille pikku ryypyn, ennen kuin poistutte?» pyysi nuori Mount, nousten keveästi pystyyni. Kajutan suppeassa tilassa pisti hänen kookkaan vartalonsa ja hänen liikkeittensä hienon sulavuuden välinen vastakohta vieläkin paremmin silmään kuin muulloin. Hän ohjasi rotevaa ruumistaan tavattoman hyvin. Myöskin oli hänessä piirre, josta naisia niin paljon ylistetään ja jota he ylistävät; hänellä oli huomattavan siromuotoiset ja hoikat nilkat. Des attachés fines, sanovat ranskalaiset. Kun hän ojensi kättään soittaakseen kelloa, panin merkille, että hänen ranteensa oli hauskannäköinen samoin kuin hänen kaulansa.
Sisälle astui Wallace puettuna valkoiseen tarjoilunuttuun, jalassaan paksut saappaat ja koko olennossaan lähtemätön sotilaallinen tuntu, kantaen laajaa hopeatarjotinta, jolle oli lastattu kaikki cocktailin — se oli yhä Margaretin heikko kohta — sekoittamiseen tarvittavat ainekset.