IV
Margaret heräsi hätkähtäen.
Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä, outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.
Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle ilmoitettiin Sweetheart II:n nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»
Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja… hänen kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten kannelle.
Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista kammioista tunkeutui esille ajatus.
»Olen merimiehen tytär!… Käyttäydy hyvin vaarassa!… Tulkoon mitä tahansa, pysy kylmäverisenä!… Olethan merimiehen tytär.»
Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä kannettiin — minne?