IX
Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.
Lapsi-parka! … Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli… Lopen uupunut!
Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti häntä etsimään!
Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden tuntien pelosta ja jännityksestä.
Lapsi-rukka, lapsi-rukka!
Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet. Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.
Hän ei hievahtanut.
Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi pyöristyneessä rinnassa.
Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja parempi olla täällä.
Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti, hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä ajattelen?»
»Mitä niin?»
»Sitä helmeä.»
»Helmeä?»
»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»
Syntyi pitkä äänettömyys.
Varovasti kuiskaten Mount muistutti: »Mitä Kleopatran helmestä?»
Vastausta ei kuulunut. Tyttö vain hengitti hiljaa — hänen rintansa nousi ja laski Mountin rintaan nojautuneena.
Margaret nukkui sikeästi.