V
Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla. Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.
Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua… Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki Margaretin omat ajatukset… Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut… Hän ei tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.
Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä, persoonattomassa välkkeessä.