VI
Katseeni osui Tom-sedän kirkkaaseen merirosvon silmään.
Hän kohotti toisen silmänsä sammalmaisia kulmakarvoja. Sitten oli hänellä ja minulla vähäinen, muistettava välikeskustelu. Ovella oli kuhiseva tungos, ja meidän oli odotettava. Siinä seisoessamme hän huomautti matalalla, hiljaisella äänellä, niin että vain minä kuulin: »Nuori ystäväni oli täysin oikeassa puhuessaan sairaiden helmien parantamisesta. Suolainen vesi! Se parantaa tummuvan helmen. Merimatka», lisäsi Tom-setä, kun ahdinko vihdoin harveni niin paljon, että voimme edetä etsimään päällysvaatteitamme. »Merimatka ja sitten —»
»Sitten?»
»Sitten vuosi autiolla saarella.»
Minusta näytti olevan kovin vähä toiveita, että hänen lääkemääräyksensä voitaisiin toteuttaa. Autio saari? Tuo tyttö?
Kuuden viikon kuluttua se tyttö oli saarellaan.
Kuvitelkaahan vain hetkinenkin mielessänne sellaista vastakkaisuutta! Täyteen sullottujen, meluisten huoneiden asemasta — laaja, rauhallinen ulappa, aalloilla välkkyvä päivänpaiste, keskivälissä kellanruskea hietikko, etualalla kallioita, vihreä, villi kasvullisuus, punaisina tähtinä loistavat kaktuksenkukat!
Ihmisille, ruualle, liikalämmölle ja hajuvesillä tuoksutetuille vaatteille lemuavan ilman asemasta — raikas, mutta leuto merituuli. Hermostuneen, maalatun, nukkemaisen, nuorten miesten ympäröimän tytön sijasta — avopäinen, paljasjalkainen, karkeaan, repalaiseen hameeseen ja miesten siniseen vihanuttuun puettu tyttö juoksemassa vedenrajassa syli täynnä ajopuita ja kasvot säteillen elämänintoa.
Tämä seikkailu tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kiinalaisen kellon hiljaa naksuttaessa Verityjen Lontoon-asunnon seurusteluhuoneessa ja laineiden hilpeästi vieriessä tuon saaren hiekkarannalle…
Mutta palatkaamme siihen iltaan, jolloin syötiin päivällistä »Ritzissä», tanssittiin »Berkeleyssä» ja Oddleyt suunnittelivat »myöhempää».