VI
Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.
Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus: »Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»
Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.
Nyt… taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.
Pimeätä… tyyntä… turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.
II luku
Kauneuden saari