ENSIMMÄINEN LUKU.
Eikö jo päivä?
"Äite, eikö jo päivä?" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.
"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? — ole hiljan ja makaa!"
Lapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: "Äite, eikö vieläkään päivä?"
"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse!
Rukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!"
Äite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte päätökseksi: "Hyvää yötä, nyt!"
Lapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän vuoteellansa, huusi hän äänehköön:
"Äite!"
Ei saanut vastausta.
"Äite, äite!"
"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"
"Äite, eiköhän ole jo päivä?"
"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti! Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."
Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. — Se oli vähäinen pimeä kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:
"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona — sen uskon kuitenki, kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy — veisikö hän myös kotiin minun, — kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä myötänsä? — Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos tietäisit, et sinäkään saisi maata…"
Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa kuului veden kohina jääpeitteen alta.
Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän käyttäitä niin häijysti… Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on sinulle viaton. Mutta hän — Uoti!… Unettoman kädet pusertuivat yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:
"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon, Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen sitoa toiseen."
Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä, muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä — eilen oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. — Jaa, niin se on täällä ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa — usein on ryty ja melske, niinkuin särkyisi kaikki — ja päivänä sen perään on kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän — ja päivänä jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata. Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa sillä — ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa, nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa; mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.
"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" — virkkaa Uoti.
"Mistä sitte?"
"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"
"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä itsellä pahin vaikeus."
Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: — "Sinä — sinä olet — sinä …" Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"
Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret, yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.
Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille? Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.
Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin tervehtääkään. — Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla. Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina, sonni tahtoo puskea!"
Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun päässeet.
Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"
Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni vahingoittanut sinua?"
"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.
Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa; heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."
"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.
"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."
Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä, että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko paikkakunnassa.
Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla, ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.
"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" — tuli vastaukseksi — "minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"…
"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin härsytetä ja peljätetä… Mutta puhuakseni toista niin … niinkuin nyt on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa, kuinka"…
Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä — siinä katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"
Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä suuri että kelvollinen.
He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.
"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.
"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen pahempi runkoa lainkaan."
"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja vehreältä!"
"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi kelvollisuutta.
Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.
Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. — Martina, lahjoita minulle jotakin."
"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"
"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."
"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen, ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen Uotille.
"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"
Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei mikään mailmassa ollut väkevämpi.
Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.
Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin — ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois huonekunnasta…
Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi vähäisessä kammiossa, ullakolla.
Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi, että puoliyö oli ohitse.
"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle: 'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!' — Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! — Minun tulee surkea sinua, Lauri! mutta en taida — en, en"…
Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa — ja äänehköön sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"