SEITSEMÄS LUKU.
Kello-Taavetilla.
"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi, äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. — Anna sitä vastaan lausui mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää, että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta, Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä minulle!"
"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.
"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi," lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen, ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"
Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.
Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä, loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu, Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä poisottamasta.
Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset, kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta, erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.
Taavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen kasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja huputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita lyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta selvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.
Ompelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin herramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä selviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä hyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain vuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä. Koskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä jotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.
Mitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin nykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen olevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli hän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja leveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus huoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen säädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.
Ääneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka kirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite Pentinpoikaa. "Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta," sanoi Taavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen poikaan.
Niin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte vedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset leikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. "Sinä saat jäädä tänne," sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös mennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä Juoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut saamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös ja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä ystävällisesti: "Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit niin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua kohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?"
Vähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.
Lapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon mahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja ajatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu, paloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta elämästä.
Hetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: "Äite! eikö hän siis isä tule tänäin? Sanoittepa kuitenki niin!"
"Hän tulee kyllä, tietysti," vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt vasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: "uih! Anna!" Koska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika varmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän: "uih!" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt puhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti lahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.
Martina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois isästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin itse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä olivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut. Hän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja oli useammin kuin kerran kysynyt: "minkätähden isänisä ja isänäite olivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia tulemaan?"
"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.
"En minä tiedä."
"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä sanon sen."
Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman — kysyen ynnä, jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua: isästä — ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän tulee?"
Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt, et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä imehdellen, kyyneleet silmissä.
Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte, sanokaatte se minulle!"
"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!
Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan hänen tähtensä."
"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä lystillinen että iloinen.
Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti Lauri taas vihdoin sen jo — ajastaikaisen lupauksensa koiran antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä. Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä — ja Laurilla oli näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös lupauksen täyttämistä.
Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?
"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."
"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran rouvaa minulta — ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."
Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut oli…