YHDEKSÄS LUKU.
Kosiokulku ja karkaaminen.
Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa; mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä, verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.
Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi kestää.
Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi, ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana, poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä he ovat — niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"
Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle. Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan tahtoa — ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea; mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta. Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi, tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."
"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme: emme suinkaan!"
"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo! Maljaas vanha kukku!"
"Maljaas ilo-käköinen!"
Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.
Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit, joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.
Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän: "Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien vastasi morsian:
"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto niin on, että me otamme toinen toisemme — ja siltä se tosiaanki näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka — minun on tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin, minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät — äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona, niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva olisi minua vähän ilahutellut."
"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi, jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta, mutta minustakaan ei ole se parempi."
Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen — kantava lasin Uotille. Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt. Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa, sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla. Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä en taida puhua sanaakaan enään!"
Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"
Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan. Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin kernaasti suudella sinua — mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti, niinkauan kuin en ole vapa!"
"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat sinusta, ettet ole oikein järkevä!"
"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin. Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka siivo ja hyvä-sydämellinen — ja samalla kertaa niin iloinen ja … ja…"
Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut? Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! — Neito tirkisteli ei vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs minun Martinani tykö — Martinani tykö — ja — ja — katsomaan minun — sinä tiedät — siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään, olen minä takaisin, ja olen silloin joko … mutta minä en tiedä enään, mitä sanon — Jumala olkoon sinun kanssas!"
Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä Uoti?"
"Poissa."
"Mihinkä?"
"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."
"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on — älä sano mitään siitä ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"
"Joku minuuti vaan sitte."
"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä — sinä olet yksi muhkea neito!"
Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä, ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja horjumaton.