Absalomin tukka

by Bjørnstjerne Bjørnson

V.

Seuraavana päivänä heidät vihittiin.

Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa, makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan. Hän ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa syvimmältään kyynikko.

Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. — —

Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan juoruna.

Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille; — paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon. Mielettömimpäänkö —? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.

Ja sitten se alkoi.

Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia, — mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.

Rafael Kaasko kaunis mies —? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso, liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko? Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa. Ja sementtialue — kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan, jopa nerokkuudestaan; mutta onko hän erikoisemmin lahjakas? Eikö se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle säästi puolet käyttövoimasta, — eikö se ollut vain sen toistamista mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan neuvoistakin, — vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut — niinkuin nyt hiljattain sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa — voiko semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa aatteita muilta.

Rafael Kaas huomasi muutoksen — ensinnä naisissa. Nämä olivat kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään… lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota "oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä; mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri ominaisuuksista kokoonpaikattu.

Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.

Sinä päivänä jona hänet vihittiin — aikaisesta aamusta siihen saakka kun hän läksi vihittäväksi — hän kirjoitti kirjettä äidilleen. Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua: että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa, päällikkönsä, — että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä äiti.

Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.

Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.

Tietysti hän antoi äidille aikaa — huolimatta Angelikan levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet lähestyivät ratkaisuaan.

Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti saapua. Se oli saapunut:

"Rakas poikani, sinä olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun olet onneton."

"Sinä" oli alleviivattu.

Hän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan huoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta tuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin kiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.

"Tiedätkös, Rafael, — matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian hullua, jos meidän tulevaisuutemme — ja hänen toki kanssa, näet — menee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.

Rafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita ketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei hän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?

Mutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa sytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä valloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti muodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin pisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä, ja hänen paksut ranteensa…

"Niin, niin", sanoi Angelika, "ja loppujen lopuksi koko ilettävä
Hellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan."

Nyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon edelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee yhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.

"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä on tapahtunut…"

Se ei sytyttänyt.

Kuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa toimeen.

Hän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat kuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä johtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut omani?

Kun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän peräti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli niin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen ilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että Rafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut itsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt! Tässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja hyvää.

Rafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin ja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa pensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän luonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä vaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla milloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä alkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja hän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat lapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi — nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt hänelle kaikki.

Se oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin mistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut rajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa, neuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea hyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui — ja vielä enemmänkin. Sitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos milloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena palvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen. Mutta sanoin hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se tapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista — mutta siihen se päättyikin.

Jos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa kerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa itseään, — niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut pelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli pelastanut omastaan.

Miksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli herättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen — vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet avioliittoaan, kun Angelika muuttui mustasukkaiseksi.

Ja oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen — olkoonpa voimakkain personallisuus mitä ajatella saattaa — voittaessaan nuoren, muodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan — tietenkin tulee elämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä pois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän oli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat tekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä jokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta juuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa, sillä tuo mustasukkaisuus oli sitä laatua. Hän ei kärsinyt että Rafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun kanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan; hän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin nakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun — samantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.

Jos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael alkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika tämän liekin sammuksiin — kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin oli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään, pyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi kaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi puhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää tuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin varmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton, sekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi kursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt millään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika sanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa, sellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa mielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään muutakaan.

Kun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään — Rafael tuli myöhään kotiin ja oli nälissään — lausui hän ilonsa senjohdosta että oli ostereita. "Ostereita!" huudahti hän, "ja juuri nyt! Mutta eivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? — "Pyh, se oli se vanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain ne melkein ilmaiseksi". — "Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut ulkosalla?" — "Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit Emma Ravnin kanssa." — Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä ollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin: "Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta ja turmeltumatonta. —" — "Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö ennenkuin hän meni naimisiin." — "Emmalta —! Emma Ravniltako?!" — Niin juuri, — mutta kenen se oli, sitä en tiedä!" — "Ei, mutta tiedätkös Angelika, tätä minä en usko", sanoi Rafael juhlallisesti. — "Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa hänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä tiedän sen."

Rafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen saattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen valheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta pienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, — katsoivat nyt häneen kaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka semmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi itsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi pöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista. Siitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä tulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta heitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat kaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys. Tämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen itsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa köyhemmäksi. Mitenkä hän itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun noin antoi kaikkien pettää itseään?

Koko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.

Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.

Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan, saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan. Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.

Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui useampien hermosolujen kapinallisuudesta.

Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia. Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt; mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä salamielisine viittauksineen.

Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla. Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja. Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!

Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi, puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku, joka "melkein lahjoitti sen".

Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei osannut kieliä, ja suuri perhe —! Täällä kotona — sen hän pian sai huomata — ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista — ja jatkoi siten.

Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi". Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä alemmas ja alemmas.

Jos vain saisin rauhaa, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.

Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut. Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon, kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.

Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän. Ja kummallista kyllä — eräänä päivänä hän istui tehden jotakin ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään kevätauringon loisteessa… silloin aate antautui itsestään, korkeana, hymyilevänä — ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä pelastaa meidät kaikki."

Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista — 14 — päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja kuului:

"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja hän oli yksi; yhdessä olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti ovat."

Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain kopioinut sen jostakin.

Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin ajatukset liikkuivat.

Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan, istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.

Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi — sen emakon luona!"

"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:

"Mitä sinä uskallat —! Ketä sinä tarkoitat —?"

"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut saadakseen?"

Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta, joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."

Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,… uskaltaisiko hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja jäsenet alkoivat värähdellä…

"Sinä olet ottanut minun omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti Angelikan hengen.

Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt; tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.

Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut
Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen — —!

Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua toistamiseen?

Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! — Kummallista: hän alkoi sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä laskelma seurasi — siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja muiden vikoja — ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.

Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan — ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ, jonka Angelika oli vainunnut.

Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi; liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta minkäänlaista onnea edes päiväkseen.

Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle oli voinut käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun! Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään. Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.

Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta. Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla — mutta jota ei tullutkaan.

Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! — Rafael ei lopuksi enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen ettei Angelika saanut lapsia!

Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä. Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo, sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.

Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että tahto.

Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja, näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, — kaikki kuvat olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.

Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael hänessäkin huomata muutoksia — ainaiset taistelut ja sovinnon teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei valittanut sanallakaan — sellaista hän ei osannut —; mutta hän itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään; hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista valohohdetta.

Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön. Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."

"No, mistä on kysymys?" —

"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut kirje."

"Äidiltä —!"

He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.

"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."

"Hm, hm, vai ehdon."

"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."

"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"

"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".

Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin, miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta hänellä ei ollut rahaa — enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. —

Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne missä halusi suuttua.

Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen. Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein) tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin — nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla, minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman ihmislapsen kanssa. — Voi, jospa tuntisit hänet!" — "Ja kaunis näkyy hän myös olevan!" — "Ja kaunis on hän myöskin — — ja tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" — "En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen tuttavan kanssa, — mutta palasi sitten takaisin. — "Sinä sanoit, Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja — — —" Tarvitsetko? Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? — Voitko luovuttaa 200 kruunua?" — "Tässä saat ne! — Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa tapaamisen kunniaksi! — Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi käyttää vapauttaan.

He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja senjälkeen he hymyillen keskustelivat. — Myöhemmin illalla, kun piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti, sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." —

Mutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt hänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada kostaa. Hans Ravnin — ja varsinkaan tämän rouvan — hilpeyttä hän ei voinut sietää; sitten hän iski — kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä kummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta ohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä hyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja silloinhan mikään ei pure.

Mutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä ärsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi. Näillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä muut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut olla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto — kunnes Rafael keskellä toisten hilpeyttä — ja kaikella sanaan liittyvällä sydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: "Senkin vanha tamma!" — "Tamma, was ist das?" kysyi ulkomaalainen rouva, silmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän koomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki luulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho viimeisen kerran.

Ei, — vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen, niin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja juuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut hymyilivät, — ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen Rafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän taaskin: "Senkin nulikka!" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi kiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan elettä kostamatta, — kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä pahemmaksi kuin Angelika. — "Mutta Jumala varjelkoon", sanoi lopulta kiltti Hans Ravn, "kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" Ja Hansin rouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei sittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. "Ja, ich kann es nicht mehr aushalten", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat hänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja vei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen, lähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään ja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, — joka nauroi. Rafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua kuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet siinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän aikoi. "Ettekö voi hyvin, Kaas?" kuuli hän jonkun sanovan vierellään. Hän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei myöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli mitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa Angelika, — taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi, nähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä selkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen tekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen luonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja, jotka hän oli hukannut.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi taivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin hikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän samalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua odottaa, sinussa hyytyy kaikki.

Silloin tapahtui, että uusi — siihen saakka käyttämätön voima, joka oli ollut kätkössä kaiken muun alla — purkautui ilmoille ja otti ohjaajavallan. "Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se on lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!"

Mitä se oli —? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen ulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja se sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän kääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa, arvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän nukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien vaivaamatta.

Sitten hän nousi. —

Seuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman pienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen edessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne lävitse.

Luonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään. Taontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää sillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä ravintolasta — näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän vaikutuksen ympärillä. —

Siitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan ollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain oli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti sitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa ja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi päässyt niin pitkälle. Tässä oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia todistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle; vielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia kirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan huolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä, jotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana kirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat olivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis äiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken kokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä kaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli hyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei ainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.

Se osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei kuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi todistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat estäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia. Tämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen siitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin valtoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä ja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä hänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä hänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän juossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin hän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä oli hänelle rakasta.

Hän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin viime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi huoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi pois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.

Mutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: "Mikä sinä olet, poikani, mikä sinä olet?" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli täällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi kysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: "Mikä minä olen, — voitko sanoa sen minulle?" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi kuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia sadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät häntä.

Sinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä osaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!

Niinkuin sinä — niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi sivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön! Kuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän puolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule sitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois tieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin? Ja meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla. Mutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille saakka, — me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään — enkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin tottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki ympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää. Se seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen. Niin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä — niinkuin Absalom riippui pitkästä tukastaan.

— Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi ja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei saanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä syvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että Absalomin tarina olikin hänen oma tarinansa.

Se alkaa kapinalla,… sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois valtatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri niin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.

Sitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. — — Mutta tekihän Davidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan riippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin tukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa. Aina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat liian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se alisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen luotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain lomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne eivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän otti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin täpärällä — monta kertaa!

Kas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä riipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.

Nyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän tahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon kahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi kuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja mietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron solinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa ilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa oli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja valaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän jotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä — ei aivan aukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän riippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän oli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti ruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi; tukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi toisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana, ikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla, vielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista, ohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja murheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten ollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja; mutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori. Sitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes lapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli tehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi piti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä. Hän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa luonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran tapahtui poikkeus — hänen tavatessaan Helenen!

Hänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella, ilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla Helenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden menestyminen riippui huolenpidosta. — —

Hän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja kurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä se johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!

Omat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet isän kasvojen näköisiksi!

Tänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä näköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä ilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä jo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; — niin tiheässä, ettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei kukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja niin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: "Kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" säikähdytti häntä. Varmaankin hän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa tappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan. Ja sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut ottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi ollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. —

Hän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän, milloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut katsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin hän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja puitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja vanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä suuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin juuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä saada?

Enemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista menee hukkaan.

Tänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat toinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä kuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja täpärällä oli hänenkin, — täpärällä!

Kummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin monia muitakin.

Ahaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt hänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen onnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman personansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen, suuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana säilyttäminen, — — hoo, miten pitkä tukka, — hoo, kuinka äiti riippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta kärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman esiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt hänellä oli siihen sekä voima että oikeus!

Hänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen tympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja kohdistuivat tähän ainoaan asiaan, — sen saakoon äiti osakseen! — Ihmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän aitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä. Tuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. —

Hän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, — vaatteet epäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa nälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. — Joi sensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne pariksi päiväksi nukkumaan.

Ihmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon puoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin. Silloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli hikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän aamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt lääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää, että oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli ollut useampien äänien hälyä; — mutta joka tapauksessa oli hänen nyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja kun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi mitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi pesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja edestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten hän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän, että hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen. Kuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö hän ollut tullut harmaapäiseksi —?

Hän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan katsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut, törkyinen… Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin! Tässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut enää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla siten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi kelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi päästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja kotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille sähkösanoma. Hän kirjoitti: "Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä iltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan." Kas niin, nyt toinen hattu päähän, ja kello, — niin, nyt on kai aamu? — sitten pakkaus, sitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään sähkösanomaa; mutta ensin —, ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna oli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!

Oli niin ja näin että hän ehti mukaan — sähkösanoman sai toinen viedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo ajatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä kauhea äidin surmaaminen, pala palalta, — nyt se selvisi hänelle,… ja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin metsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista. Hyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt sydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!

Mitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan siitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli määrääväksi koko elämälle?

Ehtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen epätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?

Aatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain kootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä kai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä oli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei jaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti nyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen hyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen arvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään tuntui aivan kuin kiehuvan.

Mutta äiti ei tee mitään heti, hän ajatteli; — äiti punnitsee ensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää toimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä ei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee. Hän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin tuijottavan suurin silmin omaan elämäänsä ja hänen elämäänsä, — kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan menneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä kaikelta tuskalta iäksi.

Kuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä hänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! — —

— Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja lempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän kai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin tulisi taas kylmempää.

Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän näki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle seuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt häntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri hänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion koko elämästään, — — ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken, kunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa kiirehtisi pahinta!

Tietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi nousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.

Tuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen täytyi antautua mitä kauheimpiin kuvitelmiin,… hänen täytyi kuvitella minkälaisen kuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne tänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut — mutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua. Hänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, — kunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi muistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael muisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään niistä ei äiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan enää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti pystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen pystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat hänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot korkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla kuin kasvot?

Vähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat kysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi jotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi tutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava Hellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta sitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä, oliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi selville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan. Mutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.

Ja venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.

Hetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin omituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut nousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin pimeästä käytävästä valoon, — hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi nähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli nyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa etsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse tarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän tunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen päälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat nämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan, että saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan torjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi sitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei lähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan täällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja vihaisen näköisinä kuin petoeläimet. "Soutakaa toki, miehet", sanoi hän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä koetta. "Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt kerran mennä eteenpäin!" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan, niinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?

Isän tahi ei — mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta taistelemaan niiden haamuja vastaan, — hän tahtoi!

Ihmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen voimansa toisensa, — juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja kääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan; soutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut peräsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista vastaan. — Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? — Oli se, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan venhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin henkensä edestä. "Oletteko te Hellebergenestä?" huusi Rafael, ääni kovasti vapisten. "Ollaan", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että vastaaja oli pehtoori. "Onko se Rafael?" — "Olen. Mutta miksi ette tulleet aikaisemmin?" — "Sähkösanoma tuli juurikään!"

Hän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian pieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään kotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut pitää perää.

Pian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten sivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, — tuolla oli Hellebergene heidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka loisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin loistelivat valot, — ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari korkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.

Näin otti äiti hänet vastaan! Hän nyyhkytti niin, että soutumiehet kuulivat sen, huomasivat ympärillään valoa ja kääntyivät katsomaan. Heitä ihastutti näky niin, että he unohtivat soutamisen. "Ei, teidän täytyy päästää minut maihin!" Hän sai sen hädin tuskin sanotuksi.

Hän ei muistanut kärsimyksistään mitään hypätessään reippaasti veneestä. Ei hän myöskään kummastunut, ettei tavannut äitiä rannassa tahi jossain täällä ulkosalla ja ettei nähnyt häntä penkereellä. Hän syöksyi suin päin portaita ylös ja avasi, — — ikkunoissa olevat kynttilät eivät valaisseetkaan täällä sisällä, niiden taakse oli pantu jotakin verhoksi niin että täällä oli puolihämärää. Mutta hänen silmänsä tulivat puolihämärästä, hän katseli ympärilleen nähdäkseen äidin ja kuuli vain itkua perimmäisestä nurkasta — siellä istui äiti kokoonkyyristyneenä sohvan nurkassa, jalat allaan, niinkuin vanhoina päivinä ollessaan pelon vallassa. Hän ei edes ojentanut käsiään Rafaelia kohti, hän oli kokonaan pelon jäykistämä. — Mutta Rafael kumartui hänen puoleensa, hän polvistui hänen eteensä, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja itki hänen kanssaan. Hoikaksi ja laihaksi oli äiti muuttunut, voi, hänethän ihan tuuli saattoi puhaltaa pois! Hän salli Rafaelin ottaa hänet syliinsä kuin lapsen, suudella, silittää, taputella; — voi, kuinka hän oli tullut ruumiittomaksi! Ja nämä silmät, jotka hän lopultakin sai nähdä, katselivat kyynelten läpi suurista reijistä, mutta ne katsoivat viattomina kuin linnun silmät pesästä. Otsalleen hän oli kietonut silkkivaatteen turbaanin muotoon, hän ei halunnut näyttää kuinka hänen hiuksensa olivat ohenneet. Rafael hymyili saadessaan äitinsä juuri tässä asussa. Henkisempänä, ruumiittomuudessaan kauniimpana kuin konsanaan; sisäinen minuus näytti vapautuneen kuorestaan.

Hänen hoikat, hennot kätensä hyväilivät Rafaelin tukkaa, ja nyt hän katsoi poikaansa silmiin. "Rafael! Oma Rafaelini!" Hän syleili Rafaelia ja istuutui uudelleen hänen syliinsä. "Tervetuloa!" Hän kuiskasi sen. Mutta pian hän oikaisihen, nosti päänsä ja istuutui erilleen; hän tahtoi puhua. Rafael ennätti ennen häntä. "Anna anteeksi kirje!" kuiskasi hän ja hänen silmänsä sisälsivät pelkkää rukousta — samoin hänen äänensä ja kätensä ylhäällä äidin kaulassa. "Minä näin sinun suuren hätäsi", vastasi äiti — myöskin kuiskaten, sillä tästä ei saanut puhua ääneen. "Ja silloin ei ollut mitään anteeksi antamista", lisäsi hän. Taaskin hän painoi päänsä Rafaelin ohausta vasten. "Ja sehän oli sitäpaitsi niin tosi!" kuiskasi hän taaskin.

Hänellä on täytynyt olla täällä vaikeita päiviä ja öitä, voidessaan sanoa noin, ajatteli Rafael.

"Äiti, äiti, se oli niin hirmuista aikaa —!" Äidin pieni käsi tarttui hänen käteensä; se lepäsi hänen kädessään kylmänä kuin pesästä hyljätty muna. Hän lämmitti sitä ja otti toisenkin. "Eikö ilotulitus ollut kaunis?" kysyi äiti, ja nyt hänen kasvoilleen tuli lapsen ilme. Rafael nosti verhoa, joka peitti kynttilöitä, hänen täytyi nähdä äiti paremmin. Hän ajatteli rakkaan iloisesti katsellessaan äidin kasvoja: Jos elämä näyttää hänestä vielä näin kauniilta, niin vietämme vielä monta päivää yhdessä.

"Jos sinä olisit sanonut minulle tuon kaiken Absalomista, — niin, se kuva, jonka näit silloin kun kuulit Davidin historian, — jospa sinä olisit sanonut sen minulle aikaisemmin…!" Hän vaikeni ja hänen suupielensä värähtelivät. "Kuinka saatoin sanoa sitä, äiti, kun en itsekään ymmärtänyt sitä!" — Äiti hymyili. "Ilotulituksen, niin sen piti merkitä minun ymmärtämystäni. Sen piti ikäänkuin loistaa sinua vastaan. Etkö huomannut sitä!"

End of Project Gutenberg's Absalomin tukka, by Björnstjerne Björnson