YHDESTOISTA LUKU.
Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa; osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei; kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.
Sill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan kirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui Ödegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa verrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen; se, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä niinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan vaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet odottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni vaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea vuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva — paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen eri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan kiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan auttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä huomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa Petrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt usein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.
Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se oli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, "uuden ihmisen." Ensimäinen kirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä käsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut heille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän selitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, "jott'ei mitään särkyisi palasiksi"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä, kun seisot ja mietit mistä tie kulkee.
Signen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se lanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan Ödegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä kirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen hengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt, oli Signellä aina tietämättään mielessä — ja käsittäessänsä tämän, käsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin toiseksi ihmiseksi.
Ödegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän kirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä Petran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään tapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle selvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo toisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen täysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin asti ristiriitaiset, — ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan taiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi kokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse elämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle! Vaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.
Näin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan oli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi, — mutta nyt vierasta tarkoitusta varten… Ödegaard otti tarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja näistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka oli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta väärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän nähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli toimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt kaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, — eikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?
Hän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla havaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että Signe oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin näkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut mitä hän oli Ödegaardille ollut.
Mutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka kauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis vapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin mieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.
Mutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut ja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla, että pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää — ja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin suuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen jälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä puheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin pöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän sanan: näytelmä. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli provasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet oli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt mitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain tupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti istui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen, mutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä kun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana huutaa: "minä kiellän", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus todistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli jo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen alalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.
Ei! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi. Paitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni mustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla kaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard antoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää kaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi puhumaan:
"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: Platon ja Aristoteles siitä syystä, että se turmeli tapoja. Sokrates tosin joskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää että hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee ihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä kristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa Tertullianusta! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon herätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä vastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin Spener ja Franke; mainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin Schwartz, mainitsen Schleiermacherin. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli hänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden luvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa yksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta näyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee kristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy sitä varoa. — Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen? Sepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen esikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän lukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme sitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn ja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja haaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa näkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita, jotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä, haaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota vastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana, syntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta sanovan."
Katteini: "Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen teaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo vieköön —" — "Hyi, katteini", lausui pieni tyttö, joka toisten kanssa oli sisään tullut; "älä kiroo, muuten joudut helvettiin!" — "Oikein, lapseni, oikein." Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:
"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin näytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma. Heitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä, — jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä aikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on kristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut samassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa kirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää; sillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää sitä — ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka naiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. — Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain harjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei meidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala meille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee kehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia tai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä taipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja haluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä, eikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä. Sillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun, sekavaksi, horjuvaksi — sanalla sanoen, helpommin kiusauksen saaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu yhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. — Mutta, sanotaan, se toimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on siinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle altis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas senvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, — uskomaan että hän itse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita, eli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin kiusaukselle altis." (Suurta melua: "Kiellän!" — "Oikein!" — "Hiljaa!" — "Kiellän!" — "Oikein!" — "Hiljaa!").
Katteini: "En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat kuin näyttelijät!" Naurua ja huutoa joka taholta: "Ei, sitä hän ei sanonut." Katteini: "Sanoipa, lempo —" — "No, no, katteini, nyt tulee paholainen tuossa paikassa!" — "Oikein lapseni, aivan oikein!"
Ödegaard jatkoi: "Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen valtaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa ilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on todentotta kirkossakin olemassa!" (Äskeistä tavatonta melua).
Mutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin tulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten joukossa ja lausui korkeammalla äänellä: "Tosin on näyttelijöitä semmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon ja heltyvät siellä samaten, — ja ovat siltä yhtä huonoja. Tosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä suunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan tässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta ylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa hädässä — sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla kauheita! — ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä, tulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän povessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta, ja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa Kristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta; totisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa — joka jo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, — sitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai viskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää ole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää ylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan, — niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta emme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on pääasia."
Useat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa puhumaan, mutta —
Fjorton åär tror jag visst att jag var —
kajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä lauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman etevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit, olivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa, nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra lienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni tuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti: —
"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki."
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! —
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut' lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa —
Kuin houkkion suusta ne sanat soi —:
"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori, — ma tahdon koittaa!"
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi — se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi, —
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?"
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut."
Mut toinen kannelta hymähtää:
"Jos mieles on niin kuin lausui nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!" —
"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata."
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!"
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
"Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut' ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, —
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"
Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta kun minun tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo —." — "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" — "Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön, täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"
Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon ääreen ja ilostunut seura lauloi:
Tämän maan rakennan,
Tätä puolustan,
Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
Meren luodolta niin
Lumitunturiin
Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on,
Kesälämpöä on,
Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
Mut' kun into ja työ
Lujan liiton lyö,
Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin
Maihin kaukaisiin,
Yltä linnoja normannien kohoaa.
Vaan nyt kauemma vie
Jalon lippumme tie,
Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur':
Kolmijakoinen Nor
Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
Sinä rientohon myös
Pane tarmos ja työs,
Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää,
Meille rakkaaksi jää
Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.
Ja kuin meiss' oma maa
Lemmen nostattaa,
Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Mutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran vyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään ollut. — "Petra, olkaamme ystäviä taas!" — "Oi, Signe', vihdoinkin annat minulle anteeksi!" — "Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra, rakastathan Ödegaardia?" — "Herran tähden, Signe!" — "Petra! sitä olen luullut ensipäivästä asti, — ja olen luullut että hän nyt vihdoin tuli — — — kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa, ja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa puhunut siitä." — "Mutta, Signe, — —!" — "Hiljaa!" Signe tukki kädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin illalliselle menossa.
Pöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen ja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi saapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin kilisteli hän lasiaan ja sanoi: "Minulla on kihlaus ilmoitettavana!" — Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä, ja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai jäädä istumaan.
"Minulla on kihlaus ilmoitettavana", sanoi provasti toistamiseen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. "Myönnän, ettei se alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;" kaikki vieraat katsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi rajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin. "Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut." — Vieraat tulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa silmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä tehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi puhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen levollinen. "Mutta nyt", jatkoi provasti, "nyt, kun olen oppinut miestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä, onko nainen hänelle kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni kohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka morsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille yhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää myös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!" Petra oli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin rinnoilla.
Kun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko seura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet äärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa, mutta Petra ennätti: "Teille olen kaikesta kiitollinen!" — "Et suinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun yritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi katkennut." — "Ödegaard!" He pitivät toisiansa käsistä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran käden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi itkemään.
Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.
* * * * *
Kevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun kirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi ja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama ja kuului näin:
Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan:
Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, — jätän minä täten, — jos vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa, jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto, jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää, tulee täytetyksi — neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon!
Pedro Ohlsen.
niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.
Seuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli kirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen Petralle kuka Pedro oli.
Sekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen mielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä oli uusi muistutus lähdöstä.
Siis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen häissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa, ja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja kärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä kappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin tarkoituksensa perille.
Mutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi muuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa äidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän kirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa. Vastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti, vaan arveli että "omat kunkin kaunihimmat". Nyt lupasi provasti kirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut hillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja muille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen henkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin tärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla ja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut tytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin "Petra tyttärestänsä", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.
Mutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta antanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat provasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä katsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.
* * * * *
Lumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä, minkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään ikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin, matkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin pois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä niinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi hän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän viipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa ympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille — erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat rakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että Ödegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan. Tytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.
Mutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan ollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa oli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä opettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna toimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä velkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun rakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius ylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä kuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.
Provasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät Herran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen juhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään, tapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra viimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko eletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän saakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin. Nyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti, nuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan, nuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja nuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään, niinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin johti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle, sillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine ja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon niin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet. Hän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja jos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin halukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät hänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä suopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen ohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.
Vihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi suli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin huoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli mennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras pappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella; mutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti sanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli tapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona pöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka Petra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen laskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän löytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa ja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa suurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää välikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa mielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme. Mutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa nojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien pitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa palaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se, että yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin täällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei käsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat rakkaudella ilmoittaa.
Pyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat tulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra ja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.
Seuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui provasti hänelle hellimmät jäähyväiset. "Hän oli Petran ystävän kanssa yhtä mieltä siinä", sanoi hän, "että hänen tuli alottaa semmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon hän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin istui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä tieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, — hän saisi nähdä, että se auttaisi!" Petralle jäähyväiset sanottuaan, lausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. "Rakkaudessa kiintyminen samaan henkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen." Provasti ei tätä maljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain johdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut häneen katsoa.
Mutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää seisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen ympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa: "Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon siunauksensa!"
Hetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka osoittivat missä paikka oli.