— KUNNES
oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha. Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.
Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.
Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen "hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi tuijottaen.
Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi tajuihinsa. "Te olette — te varmaankin olette —", enempää hän ei saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" — "Marit Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli", vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat olettekin toistenne näköiset! — Kylläpä te olette samanlaisia!" — Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" — "Kyllä, tietysti, — mutta ensiksi — mutta ensin minun kuitenkin täytyy —", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. — "Kai minä voin mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, — niin tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän palvelustytön —" ja hän riensi keittiötä kohti.
Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti, kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille. Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot, kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?" sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen, tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi. Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä, sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää. Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.
Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella. Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt. Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä, että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä hymyään, kun hänet oli käsitetty?
Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla. Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, — hänellä oli sama käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi… samoilla hillityillä sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita, iho oli kurttuinen… Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen. Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan, heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.
Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.
Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi, joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa; silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.
Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva, jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.
Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki; vene oli lähetetty kotiin.
Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin pitäisikin niin olla.
Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut; Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.
Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, — kun piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan. Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.
Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.
Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin, mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.
Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin. Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo tavata sinua".
Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" — Anders riensi hänen luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa, veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.
"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" — "En koskaan!" vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa, hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua jättää!" — "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.
Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.
Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi: "Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei tarvittukaan.
Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki, mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.
Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki. Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.
Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan, unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut. Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan. Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.
Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton luontonsa piti onnea ansaitsematonna.
Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa, jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni — ja enemmänkin!" Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.
Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"
Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.