VAARALLINEN KOSINTARETKI
(1856)
Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten, mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista keppiä vuoteensa viereen.
"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä suojellakin", lausui Husebyn ukko.
Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä, jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi, sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi löytänyt Thorenkin.
Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä — silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne, toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika, jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat ikäänkuin kaupanpäällisiksi:
"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.
Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli, että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa, milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.
Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.
"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että kellahti.
"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen häneen niskasta, ja se oli veli.
"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen kimppuunsa.
Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!"
Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle. Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin: "Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä sanoi itsekseen:
"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä maailmassa."
Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään, karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi itkenyt kärsimättömyydestä.
Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli, eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.
"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.
Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla retkillä.
Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista, hän katsahti Husebyhyn päin — ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti niemen ympäri.
Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli, että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!
Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin, että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.
"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle, kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä, mutta lähempää kuin ensi kerralla.
"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.
"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut hän, joka oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä sentähden ei ollut apua odotettavissa.
"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan, ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.
Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle päin, — ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta — ja Thore oli hänen sylissänsä.
Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä, mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.
Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:
"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!"
End of Project Gutenberg's Rautatie ja hautuumaa, by Björnstjerne Björnson