IV.

Melissa.

"Smith'in Pocket" (Smithin tasku) on suuren, punaisen vuoren rinteellä siinä kohdassa, missä Sierra Nevada aallontapaisina kumpuina alkaa alentua tasangoksi; missä kalliot eivät enää ole niin paljaina ja autioina eikä virrat niin väkevät ja kellertävät. Joen valkeat rakennukset näyttävät vuoren rinteille kylvetyiltä, kiiltäviltä piikiviltä, kun niitä punoittavan ilman ja punaisen pölyn halki katselee päivän laskeissa punaiselta maantieltä. Punaiset postivaunut, jotka ovat täynnänsä punaisiin paitoihin puetuita päivettyneitä matkamiehiä, katoovat parikymmentä kertaa näkyvistä sillaikaa kuin vierivät polvikasta tietä myöten alas; ne ilmautuvat taas äkisti semmoiseen paikkaan, ettei sitä olisi voinut aavistaakaan ja näyttävät viimein peräti katoovan, kun katselija luulee, että ne ovat ainoasti muutaman kyynärän päässä kaupungista. Tuo tien alituinen kiemurteleminen on luultavasti syynä siihen, että vieraan tulo Smithin Pocket'iin tavallisesti tuntuu sangen hankalalta. Matkustaja, joka varsin vakaasti luottaa itseensä ja astuu vaunuista "diligence"-konttorin edustalle, voi helposti tallustaa kaupungista suoraan maalle, pettyvissään luullen, että kaupunki on vallan toisella kulmalla. Kerrotaanpa, että eräs vuorityömies kerran tapasi tuommoisen itseviisaan ventolaisen pari virstaa kaupungista; hän kantoi matkasumpsan, sateenvarjon, kirjoja sekä muita sivistyksen tuntomerkkejä, mutta etsi Smithin Pocketia saman tien varrelta, jota myöten hän vastikään oli tullut.

Älykäs katselija voisi kentiesi siinäkin tilaisuudessa pitää omituisen ja kummallisen maiseman silmäilemistä korvauksena ikävästä kohtalostaan. Vuoren kupeitten mahdottomat halkeemat, sinne tänne hajoitetut punaiset kivilohkareet ja kummuiksi mylleröitetty maa näyttivät ennemmin syntyneen luonnon-mullistusten alkuaikaan luoman sekasorron kuin ihmistyön kautta; vuoren huipun ja kaupungin keskivälillä ojensi vedenjuoksutin-torvi hoikkaa vartaloaan sekä epäsuhtaisia koipiaan syvänteen ylitse, ikäänkuin vedenpaisumuksen takaisen ja aikoja sitte unhoitetun kummituksen hirmuinen luuranko. Tien alatse poikkesi vähän väliä pienempiä kanavia, joitten pohjaa myöten valui rupaisia puroja vuoren juurelle päin, missä hiljaa yhtyivät isoon keltaiseen jokeen; tuolla täällä näkyi jonkun rappeutuneen hökkelin jäännöksiä kylmille hylätyn lieden kupeelta kohosi ainoastaan takan piippu suorana.

Smithin Pocketin uudispaikan alkuna oli se tapahdus, että eräs varsinainen Smith siitä kohdasta löysi "Pocket'in" — se on paikan, jossa oli runsaampia kultakerroksia, kuin muualta tavallisesti löytyy. Puolessa tunnissa nostettiin siitä taskusta viisi tuhatta dollarsia. Smith ynnä muut käyttivät kolme tuhatta dollarsia vietto-ojan laittamiseen ja vuoren särkemiseen. Sittemmin hoksattiin, että Smithin tasku, niinkuin taskut ainakin, oli tyhjäksi joutumaisillaan. Smith tunki suuren punaisen vuoren sisuksiin saakka, mutta nuot 5000 dollarsia olivat ensimmäinen ja viimeinen palkinto hänen tuskaisesta työstään. Vuori peitteli kultaiset salaisuutensa ja viettotorvi juoksutti vähitellen vaan tarkasti Smithin rikkauden tähteet kuivilleen. Smith teki sitte työtä kaivoksissa ja senperästä lompkassa (kivien hakkuussa); sitte rupesi hän laittamaan veden johtoja sekä kaivamaan kanavoita ja vihoviimein oli hän kapakan isäntänä. Ihmiset kertoivat kohta, että Smith joi vahvasti; ei aikaakaan, niin hän oli parantumaton juomaratti ja viimein kuiskattiin, niinkuin usein tapahtuu, että hän aina oli ollutkin sellainen eikä muuta mitään. Mutta uudispaikan vastainen onni ei varsin kovasti riippunut ensimmäisen perustajan kohtalosta kiini, uudet yhtiöt porasivat ja löysivät kultaa. Smithin Pocket tuli ajan kuluessa isoksi uudispaikaksi; siinä oli kaksi kauppapuotia, kaksi hotellia "diligence"-konttoria ja muutamia varakkaita perheitä. Toisinaan ällistyivät asujaimet ainoan pitkän ja epämuotoisen kadun varrella, nähdessään San Franciscon uusimpia muotia, joita vaatteina ja koristuksina tuotiin Smithin Pocketin ylpeimpäin sukujen yksinomaista käytäntöä varten. Nuot vaatteet saattoivat pahasti runneltua maisemaa näyttämään vielä paljaammalta ja ranseammalta ja masensivat loisteellaan vielä alemmaksi sitä yhteiskunnan lukuisaa puolta, jonka ainoana ylpeytenä oli puhdas paita sunnuntaina ja joka muita koristuksia ei voinut toivoakaan. Kaupungissa oli nytkin metodistain kirkko ja sen likellä pelastushuone; syrjässä mäen rinteellä oli hautuumaa ja olipa vähäinen kouluhuonekin.

Koulumestari — muuta nimeä hänen vähäinen laumansa ei tiennytkään antaa hänelle — istui eräänä iltana yksinänsä kouluhuoneessa, muutamia avatuita kirjoituskirjoja edessään; hän piirsi niihin huolellisesti noita ympyriäisiä ja korkeita kaavakirjaimia, jotka vanhan tavan mukaan ovat opettavinaan mitä oivallisinta kaunokirjoitusta ja siveyttä. Hän oli juuri kerinnyt kirjoittaa: "Rikkaus on pettäväinen" ja koristi paraikaa vastamainittua substantivoa viekkailla pyörityksillä sekä muilla koristeilla, jotka olivat tekstiin vallan sopivat, kun ovea hiljaa kolkutettiin. Tikat olivat sinä päivänä naputtaneet katolla; hän siis ei keskeyttänyt työtään tuon vähäisen kopinan takia. Mutta kun ovi avattiin raolleen ja kolkuttamista jatkettiin sisäpuolellakin, katsahti hän hämmästyneenä oveenpäin. Hän säpsähti, nähdessään nuoren tytön, joka oli puettu likaisiin repaleisin. Tytön suuret mustat silmät sekä paksu musta ja vanukkeinen tukka, joka riippui ruskeaksi päivettyneille kasvoille, hänen paljaat jalat ja käsivarret, joita punainen pöly oli tahrannut — olivat opettajalle kuitenkin tuttuja. Se oli Melissa Smith — Smithin äiditön tytär.

"Mitä asiaa tuolla nyt on?" ajatteli nuori mies.

Punaisella vuorella tunsi jokainen Melissaksi sanottua tyttöä ja jokainen tiesi, että hän oli parantumaton ärmätti. Hänen tuittuinen uppiniskainen luonteensa, hänen hurjat vehkeet ja vaiheet sekä hänen vallattomat tapansa olivat sananlaskuna jokaisen suussa, mutta kaupunkilaiset eivät huolineet niistä sen enempää kuin hänen isänsä heikosta siveydestäkään. Melissa riiteli ja tappeli koulupoikien kanssa; hän pani heitä vastaan liikkeelle paljoa ketterämpää ynnä pistävämpää kieltä ja epäilemättä yhtä voimakkaita käsivarsia sekä kulakkojakin kuin heillä oli. Hän tiesi metsätiet yhtä tarkoin kuin kytätkin ja koulumestari muisti kohdanneensa häntä paljain päin ja jaloin usean virstan päässä kaupungista, jyrkillä ja syrjäisillä vuoristopoluilla. Semmoisilla retkillä sai hän vapaaehtoisesti tarjottuja ruokalahjoja kullankaivajain leireistä, joita oli pitkin joen rantoja.

Se olikin hänen oma syynsä, että häneltä puuttui parempaa turvaa, sillä paikkakunnan vakinainen saarnaaja arvoisa Josua Mac Snagley oli eräässä hotellissa hankkinut hänelle passaritytön paikan, joka oli olevinaan kasvatustoimen ensialkeena ja hän oli myöskin esitellyt Melissaa oppilailleen sunnuntaikoulussa. Mutta Melissa viskasi kerran talrikit hotellin isännän päähän ja vastasi varsin rohkeasti vieraitten pilkallisiin lauseisin. Sunnuntaikoulussa nostatti hän semmoista hälinää, ettei se suinkaan soveltunut tuon oppilaitoksen oikeauskoiseen hiljaisuuteen ja raskasmielisyyteen; korkea-arvoinen pappi katsoi siis välttämättömäksi häpeällisesti ajaa hänet pois sieltä varsinkin koska koulussa oli pari punaposkista lasta jaloimmista perheistä ja heidän tärkätyitä hameita piti akkiloida.

Sellainen elämä oli Melissan takana, kun hän sinä iltana seisoi kouluopettajan edessä. Sitä osoitti myöskin aivan selvästi hänen rikkinäinen nuttunsa, vanukkeissa oleva kampaamaton tukka ja veriset jalat, jotka saivat opettajan säälimään. Hänen entistä elämäänsä ilmaisivat myöskin nuot mustat, rohkeat, välähtävät silmät, jotka ehdottomasti pakoittivat opettajaa antamaan hänelle omituista arvoa.

"Tulin tänne tänä iltana," virkkoi tyttö pikaisesti ja rohkeasti, kun hänen tyly silmäyksensä tapasi opettajan katsantoa; "koska tiesitte, että olitte yksinänne. En tahtonut tulla silloin, kun nuot tytöt olivat täällä. Heitä inhoon ja vihaan — — sen teen. Pidättehän te koulua? Minä tahoon, että opetatte minua."

Jos tuo ryysyinen, pörröpäinen ja likainen tyttö olisi nöyrästi rukoillut ja itkenyt, niin olisi opettaja luultavasti häntä säälinyt eikä pitänyt asiasta sen enempää lukua. Mutta Melissan eriskummainen rohkeus saavutti nuorelta mieheltä, hänen tietämättänsä, sitä kunnioitusta, jota suorat ja lujat ihmisluonteet väkisinkin osoittavat toisilleen, kun yhteen yhtyvät. Opettaja silmäili häntä tarkemmin kuin ennen, kun hän liukkaasti jatkoi puhettansa, käsi oven lukolla ja tulisilla silmillä katsoen kouluttajaan.

"Nimeni on Melissa — Melissa Smith! — Sen voitte valalla todistaa.
Isäni on Smithukko — vanha Smithhaiska — nyt sen tiedätte! Melissa
Smith — ja minä tahdon käydä koulua!"

"Vai niin!" sanoi kouluopettaja.

Melissa oli niin tottunut tarpeettomaan ja kovaan vastahakaan, jolla häntä usein oli suututettu naurettavaan vihaan — että opettajan hiljainen käytös peräti saattoi häntä hämille. Hän jäi samaan paikkaan seisomaan ja alkoi kääriä mustaa hiussuortuvaa sormiensa ympäri, ynseä ylähuuli nousi pieniltä valkeilta hampailta ja alkoi vävähtää. Mustat silmäripset painuivat alas ja jonkunmoinen punastus näkyi poskilla lian ja päivetyksen alta. Hän syöksyi äkisti eteenpäin, huusi Jumalaa häntä kuolettamaan ja painoi itkein, nyyhkyttäen, kasvonsa kouluopettajan viettopöytää vasten, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

Opettaja nosti hänet leppeästi ja odotti, kunnes hänen mielensä asettuisi. Nuori neitonen ei näyttänyt silmiään, vaan alkoi nyyhkyttäen kertoa lapsen tavalliset katumusvirret: lupasi olla sievänä eikä koskaan enää tehdä niin tuhmasti j.n.e. Koulumestari sattui silloin kysymään minkätähden hän oli luopunut sunnuntaikoulusta.

"Minkätähden? — Minkätähden Melissa oli luopunut sunnuntaikoulusta? — oh! — Niin! — Miksi sanoi Mac Snagley minua pahaksi? — Miksi vakuutti ettei Jumala minua rakastanut? Jos ei Jumala minua rakastanut, mitä se sitte toimittaisi, että menin sunnuntaikouluun? Enkä suinkaan huoli semmoisista, jotka eivät rakasta minua."

"Oliko Melissa sanonut sitä Mac Snagley'lle?"

"Sanoin suoraan."

Muori opettaja nauroi. Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä kouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui kuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui huokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja totisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä.

"Melissan isä? — Kenen isä? — Mikä isä? Melissa tahtoi juuri tietää, mitä se isä oli tehnyt hänen hyväkseen — Sanoppas se! — Miksi sanoivat ihmiset, kun Melissa meni sivutse: 'Kas tuossa on vanhan Smithkuhnuksen Melissa!' Ah, Herra Jumala! Jos hän saisi kuolla — jos Melissa itse kuolisi jos koko ihmiskunta kuolisi;" ja Melissan nyyhkytykset alkoivat kahta vertaa kovempina kuin ennen.

Kouluopettaja kumartui häntä likemmäksi ja sanoi hänelle mitä sievimmällä tavalla kaikki, mitä te ja minä olisimme sanoneet, lapsen suusta kuultuamme tuommoisia luonnottomia lauseita. Nuhdellessaan muisti hän kuitenkin paremmin kuin muut, että tytön vaatteet olivat repaleina ja jalat veressä ja että häntä yhä seurasi juoppo-isän haamu. Hän nosti tytön suoraksi, kääri hänet omaan nuttuunsa, saattoi häntä vähän matkaa tietä myöten ja käski häntä varhain seuraavana aamuna tulemaan takaisin sekä toivotti viimein hyvää yötä. Kuu loi kirkkaan valon kapealle polulle. Opettaja seisoi paikallaan ja katseli tuota pientä surkeaa olentoa, joka kipeillä jaloillaan tuskin voi astua teräville kiville. Hän malttoi siksikuin Melissa oli ehtinyt vähäisen kirkkomaan yli ja saapui mäen kukkulalle, mihin hän hetkeksi pysähtyi ja kääntelihe — se oli pikkuinen pilkku ihmissuvun vaivaa, joka näkyi tällä puolella kaukaisia kärsivällisiä tähtiä. Opettaja palasi sitte työhönsä. Mutta kirjoituskirjan rivit muuttuivat hänestä aina loppumattomiksi teiksi, joita myöten lapsihaamuja itkein ja nyyhkyttäen vaelsi pimeän yön selkään. Vähäinen kouluhuone tuntui hänestä entistään kolkommalta; hän lukitsi oven ja meni kotiinsa.

Seuraavana aamuna tuli Melissa kouluun. Hän oli pessyt silmiään ja hänen paksu musta tukkansa osoitti, että kamman kanssa oli kovaa väkikarttua vedetty, jolloin kumpainenkin puoli nähtävästi oli kärsinyt vaikeaa tappiota. Hänen silmänsä säihkyivät vielä toisinaan noin uhmalla kuin ennenkin, mutta hänen käytöksensä oli hiljaisempi ja siivompi.

Nyt alkoi pitkä jakso pieniä koetuksia ja altiiksipanoja, joista sekä opettaja että oppilas saivat osansa ja jotka enensivät heidän keskenäistä luottamusta ja yhtämielisyyttä. Vaikka Melissa aina, opettajan läsnä ollessa, näytti hiljaiselta ja tottelevaiselta, niin sattui toisinaan joutohetkinä, että hän joutui noin hillittömän hurjaksi kuin ennenkin, jos muka ärsytettiin tahi halveksittiin. Usea äkäinen vallaton poika, joka omilla aseillaan näki itsensä voitetuksi, riensi opettajan luo kantamaan ilkeän Melissan päälle, koska hänen naamaa oli kynsitty tahi vaatteita revitty.

Sanoma Melissan olosta koulussa vaikutti kaupunkilaisissa suurta eripuraisuutta. Toiset lupasivat ottaa lapsensa koulusta, koska muka olivat joutuneet niin kehnoon seuraan; toiset puolustivat innokkaasti opettajan parantamisintoa. Sillaikaa koetti hän niin masentumattomalla kestäväisyydellä, jotta hän itse sitä ihmetteli, vähittäin luovuttaa Melissaa hänen edellisen elämänsä synkeistä muistelmista — ja hän menetteli hiljaa ja taitavasti, että siltä näytti, kuin tyttöparka vallan luonnikkaasti olisi vaeltanut eteenpäin sitä kaitaa tietä, jolle opettaja hylkäsi hänet kuunvaloon sinä iltana, kun ensin tapasivat toisiaan. Mac Snagley'n pahasti onnistunutta yritystä muistaen, koetti hän näppärästi välttää sitä kiusanluotoa, jolle tuo taidoton luotsi oli laskenut hänen heikon uskonsa rikkaantumaan. Jos Melissa lukeissaan löysi sanoja, jotka ovat koroittaneet hänen vertaisiaan vanhempain, älykkäämpäin ja varovaisempain yli; — jos hän kuuli jotakin uskosta, jonka selittämiseen kärsiminen on käytetty vertauskuvana ja jos hänen silmäinsä uhkaava loiste toisinaan lauhtuikin hellemmäksi — niin hän ei koskaan läksyistä semmoista oppinut. Muutamat köyhät uudisasukkaat olivat koonneet vähäisen summan, jolla Melissalle hankittiin siistit ja sievät vaatteet. Hänen nuori opettajansa hämmästyi toisinaan, kun joku harteva punaiseen villapaitaan puettu työmies voimakkaasti puristi hänen kättänsä tahi lausui muutamia sydämmellisiä kiitossanoja, jotka panivat hänen poskensa kovasti punoittamaan ja nostattivat hänessä sen arvelun, oliko hän todellakin ansainnut sellaista kiitosta.

Kolme kuukautta oli kulunut heidän ensimmäisen tuttavuuden jälkeen; opettaja istui taas myöhään illalla opettavaisten ja siveyttä saarnaavain kirjoituskaavain ääressä, kun ovea naputettiin ja Melissa taas seisoi hänen edessään. Neitonen oli siivoissa vaatteissa ja puhtaaksi pestynä; mutta hänen pitkät mustat hiukset ynnä mustat kirkkaat silmänsä muistuttivat hänen ensimmäisestä ilmestymisestään siihen paikkaan.

"Onko teillä kiire?" kysyi hän. "Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla minun kanssani?" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä tavallaan: "Tule sitte paikalla!"

He menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen saapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.

"Isääni etsimään!" vastasi oppilas.

Opettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen nimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä "ukoksi" tahi "Smithukoksi" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt ensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi myöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain, kuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä älyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti oppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä salakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja kahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat aina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa hajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin — kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt huomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan ja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet häntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet näille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.

Silloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella jokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi oli tavattavana. He menivät sinne — se vei puolen tuntia — mutta vaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut purkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan vastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen ilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren takaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi näkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta kohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja vierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin oksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen; oli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa suojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen rintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä toiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan keskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä korkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa ketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.

Opettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi häälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja hämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän tarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan. Melissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli levollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan aavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein tuntui helpommalta — siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon seiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen kohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka paikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt. Opettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli Smith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän lepäsi tyhjän "pocket"-insa reunalla.

Arvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä "herätyksestä," jonka hän luuli tapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla kaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli "tavannut hyvän suonen." Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan, opettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja Punavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa, mainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti viitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä selvimpiä miehiä. — — "Vainaata kaipaa," lisäsi sananlennätin, "yksi ainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on kiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta."

Korkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan "kääntymyksestä;" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän itsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille niin liikuttavia viittauksia "hiljaisen haudan" terveellisiin vaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat lapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset rupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä heretä.

Tuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään pikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren huippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille punaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne vaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin haudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli kirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu tuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa ja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele. Semmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää, jolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä kastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia; näkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä kellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa haudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon kauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.

Kun hän eräänä päivänä kauan oli kävellyt, saapui hän metsää kasvavalle vuorenharjulle ja huomasi siellä äkkiarvaamatta Melissan istuvan korven kaatuneella kuusella, jonka pitkät alasriippuvat oksat olivat hänen omituisena istuimena. Hänen helma oli mätetty täyteen sananjalkoja sekä kuusen käpyjä ja hän hyräili hiljaa itsekseen noita kummallisia neekerinuottia, joita hän mieron teitä juostessaan oli oppinut.

Melissa tunsi opettajan jo kaukaa katsoen ja teki hänelle tilaa viereensä; hän tarjosi myös pähkinöitä ja metsä-omenia niin nöyränä ja vieraanvaraisena, että olisi tuntunut naurettavalta, jos ei hän niin tosissaan olisi puhunut. Kouluopettaja varoitteli noita myrkyllisiä sinikelloja koskemasta, joita oli levitetty paljonkin hänen syleensä ja pakoitti häntä lupaamaan, ettei hän niihin kajoisi niinkauan kuin hän oli kouluttajan oppilaana. Kun opettaja oli kuullut sen lupauksen, muuttui hänen mielensä levollisemmaksi, koska hän tiesi, ettei Melissa koskaan syönyt sanojaan ja se kummallinen tunne katosi, jota kuolettava myrkky tytön näpillä oli hänessä herättänyt.

Niistä useista kodista, jotka avattiin Melissa orvolle, kun hänen kääntymyksensä oli tietyksi tullut, katsoi opettaja paraaksi sitä, jonka emäntänä oli Mrs Morpher, vaimokas ja hyväluontoinen edustaja "Ison lännen" kukoistuksesta, nuoruudessaan tunnettu "Prairie-ruusun" nimellä. Mrs Morpher oli niitä, jotka lujasti taistelevat omaa luontoa vastaan ja pitkällisten altiiksi-antaumusten jälkeen viimein kukistavat luonnollista huolimattomuuttansa järjestyksen lain alle. Mutta vaikka hänen omat liikuntonsa olivat niin säännölliset, niin hän ei kuitenkaan mahtanut peräti vallita sivukiertolaistensa pyörimistä ja häärimistä, hänen oma "Jeeveskin" sattui toisinaan häntä vastaan, kun rinnakkaa kieppivät. Se luonne, jota hän itse vaivalla oli kukistanut, ilmautui taas hänen lapsissaan; Lykurgo kävi määrättyin atriain välilläkin ruokakaapissa ja Aristeides palasi paljain jaloin koulusta; jalkineensa oli hän hylännyt koulun kynnykselle, saadaksensa paljain jaloin sotkea savisissa ojissa. Oktavia sekä Kassandra olivat huolimattomat pukunsa suhteen ja laiminlöivät puhtautta. Vaikka "Prairie-ruusuraukka" oli koettanut puhdistaa, hillitä ja jalostaa omaa varsin uhkeaa kasvuaan, versoivat kaikki hänen nuoret vesansa vallattomassa ja uhkaavaisessa vapaudessa — paitsi yksi ainoa ja se oli viidentoistavuotias Klytemnestra Morpher. Hän oli aivan sellainen, kuin äiti oli toivonut — tarkka, siisti ja hidasjärkinen.

Armas äidinrakkaus pani Mrs Morpher'ia luulemaan, että "Klytie" oli Melissan lohduttajana ja esikuvana. Harhaluulossaan esitti hän aina Klytien loistavat omituisuudet esimerkkeinä Melissalle, kun tämä oli "paha" ja asetti hänet katumuksen hetkillä ihmettelevän miettimisen esineeksi. Kouluopettaja sai siis hämmästymättä kuulla, että Klytie tulisi kouluun Melissalle ja muille esikuvaksi. Sillä Klytie oli jo pitkä neitonen. Äitinsä oivallista ruumiin laatua perien ja Punaisen vuoren rutosti tuleennuttavassa ilmassa eläen, seisoi hän jo, vaikka vallan nuori olikin, turpeana ja punaposkisena. Nuoret miehet Smithin Pocketissa, missä sellaiset kukat olivat harvinaiset, huokasivat hänen takia Huhtikuussa ja ikävöivät Toukokuussa. Kun koulutunnit loppuivat, piirittivät rakastuneet nuorukaiset kouluhuonetta. Muutamat kadehtivat kouluopettajaa. Tämä viimeinen seikka taisi viimein saattaa häntä hoksaamaan erästä toistakin asiaa, jota hän ei ollut aavistanutkaan. Hän huomasi, että Klytie katseli häntä erinomaisen leppeästi. Koulussa koetti hän kääntää opettajan huomioa itseensä; hänen kirjoituskynä oli alinomaa leikattava ja korjattava; hän pyysi opettajan apua niin suloisella rukoilevalla silmäyksellä, ettei tuo vähäpätöinen toimitus suinkaan olisi sellaista käytöstä vaatinut. Sattumukseltahan se taisi tapahtua, että Klytie toisinaan nojasi ympyrkäistä, pehmeää käsivartta hänen olkapäähänsä sillaikaa kuin hän korjasi tuon hempukan kirjoitusharjoituksia. Silloin punastui Klytie ja heitti viekastelevana keltaiset hiuskierukkansa taapäin. Opettaja oli nuori mies, mutta hänellä oli katkera kokemus ja taito siinä koulussa, jota Klytie nyt alkoi käydä ja hän vastusti jäykkänä, kuin nuori Spartalainen ikään, Klytien koko arttelia muhkeita muotoja, notkeita liikuntoja ja hurmaavia silmäyksiä. Hänen niukat ja usein puuttuvaisetkin varat olivat kentiesi myöskin syynä siihen kohtuuteen. Kouluopettaja karttoi tavallisesti Klytieä niin tarkkaan kuin mahdollista; mutta eräänä iltana, kun Klytie palasi kouluhuoneesen hakemaan jotakin unhotettua kalua, tarjoutui koulumestari saattamaan häntä kotiin ja silloin koetti hän oikein olla tytölle mieliksi. Hän teki sitä luultavasti, niinkuin muutkin miehet olisivat tehneet, kartuttaaksensa sen sapen katkeruutta, joka jo kiehui Klytemnestran rakastajain sydämmissä.

Sinä aamuna, joka seurasi tuon herttaisen kävelyn jälkeen, Melissaa ei näkynyt koulussa. Puolipäivä tuli, vaan Melissaa ei kuulunut. Kun Klytie'ltä kysyttiin, saatiin tietää, että he olivat yhdessä lähteneet kotoa, mutta itsepäinen Melissa oli sitte poikennut toiselle kadulle. Iltapuoli kului ja hän oli yhä vaan poissa. Illalla meni kouluopettaja Mrs Morpheria tavoittamaan ja tämän äidinsydän oli kovin tuskainen. Mrs Morpher oli hakenut tyttöä kaiken päivää, vaan hänen olopaikastaan ei ollut saatu vähintäkään vihiä. Aristeides kutsuttiin tutkintoon, koska häntä luultiin rikokseen osalliseksi, mutta suora nuorukainen saattoi kohta kotiväkensä uskomaan, että hän oli ihan syytön. Mrs Morpher aavisti pahaa; kentiesi oli Melissa hukkunut johonkuhun kaivantoon tahi kentiesi löydettäisiin tyttöparka niin ryvettyneenä ja mutaan tahrattuna, ettei veri eikä saippua enää toimittaisi mitään ja olisihan se melkein vielä pahempaa, kuin edellinen tapaus.

Koulumestari palasi kouluhuoneesen. Kun hän oli sytyttänyt lampun palamaan ja istuutunut pöytänsä ääreen, huomasi hän edessään piletin, jonka takasivuun oli Melissan kädellä kirjoitettu opettajan nimi. Se näkyi olevan joku vanhasta muistokirjasta revitty lehti ja ettei uteliaat silmät sitä saisi lukea, oli se kiinitetty kuudella rikkinäisellä suulakalla. Hän avasi sen melkein lempeänä ja luki seuraavat rivit:

Kunnioitettu Herra, kun Tätä luette olen minä karannut. Enkä koskaan tule takaisin. En koskaan, koskaan, milloinkaan. Voitte antaa Mary Jenning'ille päärlyni ja Sally Flanders'ille "Amerikan ylpeyden" (hohtavilla värillä maalattu kivipiirros, joka oli ollut sikarilaatikon päässä kiini). Mutta älä anna mitään Klytie Morpher'ille. Älä koetakaan. Tiedättekö mitä hänestä ajattelen, minusta hän oli inhoittava marakatti. Se on kaikki mitä minulla on sanomista eikä muuta mitään. Kuolemaan saakka teille uskollinen

Melissa Smith.

Opettaja vaipui syviin ajatuksiin tuosta omituisesta kirjeestä, kunnes kuu kohotti kirkkaat kasvonsa kaukaisten kumpujen yli ja valaisi sen polun, joka vei kouluhuoneesen ja jota pikkuiset jalat tullessa ja mennessä olivat tallanneet kovaksi. Tyytyväisemmällä mielellä repi hän sitte kirjeen rikki ja hajoitti palaset tielle.

Auringon noustessa, tunki hän seuraavana aamuna kuusikon palmunkaltaisten sanajalkojen sakean pensaston halki, säikäyttäen jänistä sen lepopaikasta ja tuottaen itselleen äkäisen vastaväitöksen muutamilta irstailta vanhoilta variksilta, jotka nähtävästi olivat eläneet hurjasti kaiken yötä. Hän saapui viimein sille metsäiselle vuorenrinteelle, jossa hän kerran ennenkin oli tavannut Melissaa. Hän löysi tuulen kaataman kuusen ja näki sen pitkät oksat, mutta istuin oli tyhjä. Kun hän lähestyi, rahisi jotakin kuivissa risuissa, ikäänkuin peto olisi siellä pelästynyt. Notkea olento juoksi kaatuneen puun yli ja peittyi suojaavain lehväin taaksi. Kun opettaja kerkesi sille kohdalle, missä hän oli levännyt, oli makuupaikka vielä lämmin ja kun hän katsahti ylöspäin tiheille oksille, löysivät hänen silmänsä läheisestä puusta uskottoman Melissan sysimustat silmät. He katselivat hetken ääneti toisiaan. Melissa oli ensimmäinen, joka puuttui puhumaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän kalseasti.

Kouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.

"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia," sanoi hän nöyrästi.

"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! — Miksette pyydä
Klytemneresteralta?"

Se näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa halveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren immen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.

"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!"

"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen. Minä kuolen nälkään."

Nuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.

Melissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli kyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli nääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä petosta arvaavana, sanoi Melissa:

"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka kellekään!" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin rotat ja oravatkin.

Mutta kouluopettaja tietysti ei löytänyt mitään, koska nälkä luultavasti oli sokaissut hänen silmänsä. Melissa tuli levottomaksi. Viimein katseli hän tutkivilla silmillä oksain välistä ja kysyi:

"Lupaatteko olla minuun kajoomatta, jos tulen alas?"

Hän lupasi sen.

"Sanokaa: Jumala rangaiskoon minua kuolemalla, jos sen teen!"

Kouluopettaja suostui sievästi äkilliseen kuolemaankin, jos hän rikkoisi lupaustaan. Melissa laskeutui alas puusta ja muutamain silmänräpäysten kuluessa kuultiin ainoastaan kuinka pähkinänkuoria särettiin.

"Tuntuuko nyt paremmalta?" kysyi tyttö hätäisenä.

Kouluopettaja myönsi, että hän jo oli terveenä kuin ennenkin ja kääntyi lähtemään, vakaasti kiitettyänsä osoitetusta avusta. Mutta hänen tuumansa toteutuivat; hän ei ehtinyt monta askelta, ennenkuin Melissa jo huusi häntä takaisin. Hän katsoi taakseen. Tyttö seisoi siinä aivan vaaleana, ja kyynelsilmin. Hän älysi, että oikea aika oli käsissä, hän meni Melissan luoksi, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi tosissaan, hänen suuriin kosteihin silmiin katsoen:

"Lissy, muistatko sitä iltaa, jona ensikerta tulit puheilleni?"

Melissa sanoi muistavansa.

"Sinä kysyit minulta, saisitko tulla kouluun oppimaan jotakin sekä parantumaan ja minä vastasin — — —"

"Tule vaan!" keskeytti lapsi innokkaasti.

"Mitä sanoisit siihen, jos opettaja nyt vuorostansa tulisi luoksesi ilmoittamaan, että elämä hänestä tuntuu kolkolta, kun hänen pikku tyttönsä on poissa ja jos hän pyytäisi sinua tulemaan takaisin häntäkin paremmaksi opettelemaan?"

Tyttö painoi päätään alas, sanaakaan virkkamatta. Opettaja odotteli kärsivällisenä. Hiljaisuudessa juoksi jänis likeltä heidän ohitse, seisattui, nosteli sametin-hienouiset etukäpälänsä ja katseli heitä uteliaana suurilla silmillään. Orava juoksi kaatuneen puun rosoista runkoa myöten ja seisattui äkisti puolivälille.

"Odotan vastausta, Lissy", kuiskasi nuori mies ja tyttö hymyili. Puitten latvat kumartuivat hiljaa tuulessa; pitkä kultainen säde pujahti yhteen kiedottuin oksien välitse ja valaisi epäilevää näköä ynnä arvelevaa vähäistä olentoa. Äkkiä tarttui hän opettajan käteen tulisesti kuin ainakin. Mitä hän sanoi, oli tuskin mahdollista kuulla, mutta opettaja silitteli hänen paksua mustaa tukkaa pois otsalta ja suuteli sitä. Käsi kädessä läksivät he metsän nuoskeista pylvästöistä sekä raittiista lemusta aukealle, päivänpaisteiselle tielle.

Melissa ei enää niin äkäisesti kohdellut muita kumppaniaan, mutta pysyi edelleen Klytemnestran vihollisena. Kateuden paha henki oli kentiesi vielä valveilla hänen pienessä kiihkoisessa rinnassaan. Kentiesi viettelivät pyöreät, muhkeat muodot varsin vastustamattomasti raapimaan ja nipistämään. Mutta koska semmoinen väkivaltaisuus tuotti hänelle kovia nuhteita opettajan puolelta, rupesi hänen vihansa ilmautumaan uudella, odottamattomalla tavalla.

Opettaja ei suinkaan voinut aavistaakaan, että Melissalla koskaan olisi ollut tokkaa tahi että hän olisi nukista huolinutkaan. Mutta hän laski arveluitaan paremmin jälestäpäin kuin edeltäkäsin ja niinhän muutkin nerokkaat sielutieteilijät tekevät. Melissalla oli vauva ja se olikin nimenomaan Melissan vauva — vähäisempi toisinto hänestä itsestään. Mrs Morpher huomasi sattumalta, että tuommoista olentoa salaa oli olemassa. Se oli kulkenut Melissan kanssa hänen entisillä retkiltään ja ulkonäöltä voi arvata, että se oli kärsinyt kovastikin. Sen alkuperäistä pintaa oli sade valkaissut ja savi sekä pöly uudestaan painanut. Se oli silminnähtävästi entisen Melissan kaltainen. Sen ainoa vaaleaksi pesty hame oli yhtä likainen ja rikkinäinen kuin Melissan hame oli ollut. Melissa ei koskaan antanut sille lapsellisia lempinimiä eikä koskaan näyttänyt sitä muille lapsille. Sitä kohdeltiin kovasti ja se vietti ilotonta aikaa ontervassa puussa likellä kouluhuonetta, se sai hengittää raitista ilmaa ainoastaan Melissan yksinäisillä retkillä. Melissa suoritti tehtävänsä vauvaansa kohtaan niinkuin itseänsäkin kohtaan eikä sietänyt mitään hentoutta.

Sattuipa sitte, että Mrs Morpher kiitettävässä älyllisyydessään osti Melissalle uuden nuken. Hän vastaanotti sen totisena ja tarkastellen. Kun kouluopettaja eräänä päivänä silmäili uutta vauvaa, luuli hän huomanneensa, että sen jäykkä liikkumaton naama, punaiset posket sekä siniset ympyriäiset silmät olivat vähän Klytemnestran näköiset. Kohta saatiin tietää, että Melissa oli älynnyt saman seikan. Kun hän oli yksinään, paiskasi hän sentähden sen vaksipäätä kiveen ja laahasi sitä toisinaan nauhalla jälestään kouluun sekä sieltä kotiin. Toisinaan asetti hän nuken pöydälle ja käytti sen kärsivällistä, hiljaista ruumista neulatyynynä. En tässä kuitenkaan tahdo pitkältä aprikoida ja tutkia sitä perustus-opillista kysymystä, tahtoiko hän sillä tavalla kostaa rouva Morpherin koetusta vertauskuvilla yhä vaan turkuttaa hänelle Klytien oivakuntoisuutta vai noudattiko hän vaistomaisesti muutamia pakanallisia käytöksiä, luullen, että se vihollinen, jonka kuvaa ("Fetish") hän sillä tavoin rääkkäsi, vähittäin riutuisi ja kuolisi.

Vaikka Melissan siveys oli noin omituisella kannalla, hämmästytti hän kuitenkin opettajaa sukkelalla, tehoisalla ja ominaisella älyllään, jonka hätäinen ja väsymätön into osoittihe hänen oppimistyössä, olipa se sitte mitä laatua tahansa. Hän ei ollut niin ujo ja epäilevä kuin muut lapset. Hänen vastauksensa opetustunneilla olivat aina rohkeat. Hän ei suinkaan ollut erhettymätön, mutta hänen kumppaniensa mielestä olivat kaikki hänen erhetykset vallan vähäpätöiset sen uljuuden ja vakuuden rinnalla, jolla hän uskalsi oijota kuljuin yli, jotka hirvittivät arvelevampia uimaria hänen ympärillään. Kun hänen ruskea kätensä kohosi opettajan kysyessä, olivat muut ääneti ja ihmettelivät, opettajakin epäili välistä omaa taitoa ja kokemustansa, kun Melissa lausui uljaat aatteensa.

Muutamat Melissan omituisuudet, jotka alussa olivat opettajaa huvittaneet ja miellyttäneet, alkoivat sitte huolettaa ja peloittaa häntä. Hän oli kauan nähnyt, että Melissa oli kostonhimoinen, ynseä ja röyhkeä; ainoastaan yksi hyvä kohta kuului hänen puolivilliin elantoon ja oli sen seurauksena — se oli itsensä altiiksi pano ja mielen lujuus; oli hänessä toinenkin kiitettävä kohta — totuuden halu, mutta se ei aina ole jalonkaan metsäläisen omituisuuksia. Melissa oli rohkea ja vilpitön; hänen laatuisissa ihmisissä taitavat ne omituisuudet kuulua yhteen.

Kouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein semmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat, tekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä arvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös oli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet ystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta tapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac Snagley'n puheille.

Korkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi myöskin, että kouluopettaja näytti "varmalta" sekä arveli, ettei "rheumatti" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä itsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia. Mutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä nöyryydellä.

Mac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys vilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi sitte kysellä Morpher-siskostaan.

"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin on — ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma," lisäsi Mr Mac Snagley; "ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin tytär — niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut — Miss Klytie."

Klytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen ajatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli kouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen yhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa ja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä Morpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan keskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä asioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten hän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä arvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.

Tuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan keskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka viime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he taas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui Melissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla tutkivilla silmillään.

"Ethän suinkaan ole hulluna?" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa tukkaansa.

"En ole."

"Vai suutuksissa?"

"Ei."

"Oletteko nälissänne?"

Nälkä oli Melissan mielestä tauti, joka aina voi tarttua ja tuntua.

"En ole."

"Häntäkö nyt muistelette?"

"Ketä, Lissy?"

"Tuota valkeaveristä tyttöä."

Se oli ainoa liikanimi, jota ruskeaverinen Melissa antoi
Klytemnestralle.

"Eikö mitä."

"Sanokaa totta!"

Kouluopettajan ehdoituksesta oli Melissa heittänyt pois vanhan sananparren "Paikalle tahdon kuolla, jos —" ja ruvennut käyttämään sievempää puhetapaa.

"Totta puhun."

"Vakuuttakaa kunnianne kautta."

"Sen teen, lapsukaiseni."

Melissa sukaisi hänelle tulisesti suuta, hyppäsi alas ja riensi pois. Pari, kolme päivää oli hän sitte nöyrä ja siivo, niinkuin muutkin lapset.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun kouluopettaja ensin tuli Smith'in Pocket'iin ja koska palkka oli pieni eikä varmaan tietty antaisiko valtio vastedeskaan koululle apua, alkoi hän nyt pyrkiä muualle. Hän oli koulu-neuvostolle ilmoittanut aikeensa, mutta luvannut jäädä seuraavaan kevämeen asti, kunnes toista miestä oli hankittu sijaan. Ei kukaan muuten tietänytkään hänen tuumistaan mitään paitsi hänen ainoa ystävänsä, eräs tohtori Duchesne, nuori kreoli, joka lääkärinä asui Wingdamissa. Hän ei virkkanut mitään Mrs Morpherille eikä Klytielle eikä muille oppilailleen, sillä hän tahtoi karttaa julkeita, uteliaita kysymyksiä eikä juuri koskaan luullut toimitukseen pystyvänsä, ennen kuin asia olikin suoritettu.

Hän koetti karkoittaa Melissaa mielestään. Hän tahtoi, omasta onnestaan huolta pitäen, uskotella itseään, että hänen mieltymyksensä tuohon mustasilmäiseen tyttöön oli turha, lapsellinen ja ylellinen. Hän koetti todistaa itselleen, että Melissa voisi tulla paljoa paremmaksi vanhemman ja kiinteämmän opettajan johdon alla. Hän oli suorittanut tehtävänsä. Smithin kuoltua oli hän kirjoittanut tämän sukulaisille ja saanut vastauksenkin eräältä Melissan tätiltä, joka kiitti opettajaa hänen hyvyydestä Melissaa kohtaan ja ilmoitti, että hän ynnä hänen miehensä jonkun kuukauden kuluttua muuttaisivat Kaliforniaan. Voihan kouluopettaja siis toivoa, että Melissa saisi kotipaikkaa jonkun hyvän ja säälivän naisen luona, joka ymmärtäisi pitää hänen selvää käsitystä sekä suuria luonnonlahjoja arvossa ja kehittäisi hänen kykyään. Mutta kun hän luki kirjeen Melissalle, kuunteli neitonen hajamielisenä, vastaanotti sen huolimattomasti ja leikkasi sitä sitte kuviksi, jotka olivat Klytemnestran muotoiset; selvyyden vuoksi kirjoitti hän niihin vielä "valkea tyttö," ennenkuin ne nauloilla lyötiin koulun ulkoseiniin.

Kun kesä kallistui loppumaan ja laihoa oli niitetty laaksoissa, tahtoi opettaja myöskin pitää leikkuujuhlan eli vuositutkinnon. Smithin Pocket'in viisaat miehet ja ylimykset kokoontuivat siis todistamaan sitä vanhaa tapaa, että ujostelevia lapsia saatetaan hämille ja häpeilemään, niinkuin vieraita miehiä oikeuden edessä hämmästytetään. — Rohkeimmat ja karskimmat voittivat nyt, niinkuin ainakin. Lukija voi siis arvata, että Klytie ja Melissa kohta kohosivat paraiksi ja vetivät kuulijain yleistä huomioa puoleensa: Melissa ymmärryksensä selvyydellä ja terävyydellä sekä vakaalla itseensä luottamuksella ja Klytie tasaisella lujuudella sekä käytöksensä enkelintapaisella suloudella. Muut lapset olivat ujot ja orailivat. Melissan sukkelat ja osaavat vastaukset viehättivät tietysti useimpia ja saavuttivat kiihkeimpää mieltymystä. Hänen edellinen elämänsä käänsi hänen puoleensa lukuisain työmiesten yksinomaista huomioa; he seisoivat rehevinä pitkin seiniä ja heidän partaiset, päivettyneet kasvot kurkistivat kaikista ikkunoistakin sisään. Mutta kova onni salli, että odottamaton tapaus syöksi Melissan alemmaksi yleisön mielessä.

Mac Snagley oli kutsunut itsensä sinne ja oli hyvillään, kun hän umpimielisillä ja epäselvillä kysymyksillä, joita hän lausui juhlallisella maahanpaniais-äänellä, voi saattaa ujoimmat oppilaat hämille ja häpeään. Melissa oli kohonnut tähtitieteen korkeuteen; hän selitti paraikaa maapallomme pyörimistä ja kiintotähtien ratoja, kun Mac Snagley majesteetillisesti nousi.

"Melissa!" sanoi hänen suuriarvoisuutensa kovasti — "sinä puhuit tämän maapallomme kierrosta ja auringon liikkumisesta, luulenpa, että vielä lisäksi sanoit, että kaikki on mennyt samaa menoaan maailmanluomisesta saakka; eikö niin?"

Melissa nyykähytti päätänsä myöntäen mutta samalla ylenkatsovasti.

"Noh, oliko se totta, se?" sanoi Mac Snagley ja pani käsivartensa ristiin.

"Oli vissiinkin" vastasi Melissa ja likisti pienet punaiset huulensa kovasti yhteen.

Ikkunoista katsovat pitkät miehet oikaisivat itsensä eteenpäin, paremmin nähdäkseen ympäri koulusalia; sukkelin veitikka kaikista kullankaivajista, jolla oli kauniit Raphaelin kasvot, valkeat hiuskierukat ja kirkkaat siniset silmät, kääntyi Melissaan päin ja kuiskasi:

"Pidä puoltasi, Melissa!"

Korkea-arvoisa pappi huokasi syvältä, ja loi surkuttelevan silmän opettajaan, josta hänen sutkahduksensa siirtyi Klytie-hempukkaan.

Tämä nuori neitonen kohotti hempeästi pyöreää valkeaa käsivarttansa, jonka viehättelevää muotoa koristi loistava paksu kultainen rannerengas, eräs ihailija oli antanut sen täksi juhlaksi. Kaikki vaikenivat paikalla. Klytien pullakat posket punastuivat vienosti; Klytien suuret silmät loistivat sinisinä kuin taivas; Klytien kaareen leikatut valkeat musliiniliivit ympäröivät nuorteasti Klytien valkoisia lihavia olkapäitä. Klytie katsoi kouluopettajaan, hän nyökkäsi hiukan. Sitte lausui Klytie lempeällä äänellään:

"Joosua sanoi: aurinko seiso alallas ja aurinko seisahti."

Mieltymyksen hälinä kiersi ympäri kouluhuonetta, voittoriemun hymy valaisi Mac Snagley'n kasvoja, synkeä tyytymättömyys pimensi opettajan naamaa ja naurettava pettymys osoittihe ikkuna-uroitten kasvoissa.

Melissa käänteli pikaisesti lehteä tähtitieteen oppikirjassa ja paiskasi sen kiini jotta läjähti. Mac Snagley voivotteli, tyrmistyskohina kuului ihmisjoukosta ja hurja hurrahuuto kaikui ikkunoilta; kun Melissa löi pientä ruskeaa kulakkaansa pöytään, ynseästi väittäen:

"Se on kirottu valhe. En usko semmoisia!"

Pitkä sateinen vuoden aika alkoi kulua loppuun. Kevään pikaista tuloa ennustivat turpoavat urvat ja kuohuvat, nousevat joet. Kuusikoista levisi mitä raittiimpaa lemua; azaleapensaat puhkesivat ja sireenipuut alkoivat varustaa sinenpunertavaa pukuaan, vastaanottaaksensa kevään hymyyvää haltijaa. Vihannolla ylämaalla nousivat taas hattukukan harkot leveäin viheriäin lehtien välistä ja häilyttivät vielä kerran myrkyllisiä mustansinisiä kellukoitaan tuulessa. Nurmi vihoitti taas Smithparan haudalla ja satakaunoja sekä pieniä valkeita kukkia kurkisteli ruohojen välistä. Vähäiselle hautuumaalle oli menneen vuoden kuluessa karttunut muutamia uusia muistomerkkejä ja pienet kummut ulottuivat, kaksi aina rinnakkaa, aitavierua myöten Smithin haudalle saakka; se oli yksinään ja syrjässä. Kansa ei tahtonut haudata omaisiaan siihen kohtaan ja Smithin lepokammion vieressä oli sentähden tyhjä paikka.

Useat ilmoitukset olivat tuoneet kaupunkiin sen tiedon, että mainio näyttelijäjoukko kohta tulisi muutamaksi päiväksi huvittamaan kaupunkia hauskoilla "ilveillä ja tempuilla"; miellyttävän vaihtelon vuoksi lupasivat esitellä sävelpuhelmaa ja hupaisia lauluja sekä tansseja. Tämä tieto herätti koulun pienessä väestössä suurta hälinää ja antoi aihetta loppumattomiin keskusteluihin ja arveluihin. Opettaja oli luvannut Melissalle, että hänkin pääsisi katsomaan, koska sellainen huvitus oli hänelle harvinainen ja miltei pyhä; tuona tärkeänä iltana olivat sekä koulumestari että Melissa katselijain joukossa.

Näyttelijät toimittivat tehtävänsä jotenkin kömpelösti ja keskinkertaisesti; sävelpuhelma heiltä ei mennyt niin huonosti, että sitä olisi naurettu eikä niinkään hyvästi, että se olisi tyydyttänyt. Mutta kun opettaja, malttamattomana kääntyi pieneen toveritsaansa, hämmästyi hän ja miltei häpeillyt, koska hän näki kuinka syvältä näytelmä vaikutti tuohon herkkätuntoiseen ja pirteään impeen. Jokakerta hänen pieni sydämmensä sykki ja huohotti, nousi punainen veri hänen poskiinsa; hänen hienot, kiihkeät huulet olivat vähän raollaan; hän hengitti nopeasti, mustat silmät tuijottivat suoraan eteenpäin ja mustat kulmakarvat olivat nousseet ylemmäksi. Hän ei nauranut ilvehtelijän kohtalaisille leikinlaskuille, sillä Melissa nauroi sangen harvoin eikä hän niin hempeästi käyttänyt valkean kaulavaatteensa kolkkaa kuin Klytie, joka puhui likimmäisen ihailijan kanssa ja loi kouluopettajaan herttaisia silmiä samalla kuin hän pyyhki kauniita silmiään. Mutta kun näytteleminen oli loppunut ja viheriä esiriippu lankesi, huokasi Melissa syvältä ja kääntyi vakaamieliseen opettajaan, väsyneeltä näyttäen ja hymyllä ikäänkuin anteeksi anoen.

"Nyt tahdon mennä kotiin!" sanoi Melissa ja laski pitkät ripset alas mustille silmilleen, ikäänkuin sulkeaksensa ulkomaailmaa mielestään ja pysyäksensä mielikuvatuksen suloisilla mailla.

Kotimatkalla alkoi opettaja selittää koko näytöstä naurettavaksi. Hän sanoi, ettei se ollenkaan olisi hänestä kummaa, jos Melissa luulisi, että se nuori nainen, joka toimitti osaansa niin viehättävästi, todellakin oli rakastunut komeasti puettuun herraan. Noh! jos nainen tosiansa oli rakastunut tuohon herraan, niin oli se vallan onneton tapaus.

"Kuinka niin"? kysyi Melissa, silmänluomia avaten.

"Sentähden, ettei hän vähillä tuloillaan voisi elättää vaimoaan ja paitsi sitä maksaa vissiä summaa viikossa koreista vaatteistaan; eikä pariskuntana saisi niin suurta palkkaa kuin nyt — jos ei vaan kumpainenkin puolestansa ole naimisissa jonkun muun kanssa. Luulenpa varmaan, että kauniin kreivinnan mies ottaa vastaan piletit oven suussa tahi vetää esiriipun ylös tahi puhdistaa lamput tahi toimittaa jotakin semmoista jaloa ja hauskaa työtä. Mitä nuoreen herraan koskee, niin myönnän, että hänen vaatteensa todellakin olivat koreat — ne ovat kyllä maksaneet noin 2-3 dollarsia, paitsi tuo punaisesta puumulikankaasta tehty viitta — sen tiedän tarkalleen mitä se maksaa, sillä semmoista kangasta ostin verran kartiineiksi. Lissy, se nuori herra on oikein sievä poika, vaikka hän toisinaan naukkaa tilkan liikaa — se vika on anteeksi annettava ja se on minusta varsin pahankurista siitä syystä antaa hänelle selkään ja heittää hänet likaan, niinkuin tuo mies äskeisenä iltana teki Wingdam'issa".

Melissa oli ottanut hänen kätensä molempiin kämmeniinsä ja koetti katsoa hänen silmiinsä, joita nuori mies kiinteästi käänteli poispäin. Melissa ei usein käsittänyt umpimielistä ivaa, vaikka hän itse toisinaan osoitti pilkallista kykyä ja taipumusta, joka puhkesi sekä sanoihin, että tekoihin. Mutta nuori opettaja jatkoi samallaista puhetta, kunnes olivat saapuneet Mrs Morpherin ovelle ja hän sai hylätä Melissan tuon oivallisen naisen äidilliseen huostaan. Hän ei suostunut tämän ystävälliseen kutsumukseen illalliselle, vältti niin tarkasti, kuin mahdollista oli, sinisilmäisen Klytemnestran tenhoovaa katsantoa ja palasi majaansa.

Pari, kolme päivää saapui sitte Melissa liian myöhään kouluun ja perjantaina hän ei iltapuolella tullut kävelemäänkään kouluopettajan kanssa, niinkuin aina ennen. Opettaja aikoi siis jäädä kotiin, koska hänen pikku toveritsansa ei tullut näkyviin. Kun hän korjasi kirjansa niitten paikoille, ennenkuin kouluhuoneesta läksi, kuuli hän vienon äänen lausuvan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Aristeides Morpherin.

"Noh, pikku ystäväni!" sanoi kouluopettaja hätäisenä, "mitä nyt? Puhu liukkaasti!"

"On asia semmoinen, että … että 'Kurg' ja minä luulemme, että Melissa taas on karkaamaisillaan".

"Mitä nyt lörpöttelet?" sanoi opettaja äreänä, niinkuin ainakin ollaan, koska pahoja sanomia tuodaan, vaikka kertoja onkin vallan syytön.

"Mutta, opettaja kulta, hän ei enää ollenkaan pysy kotona; Kurg ja minä näimme hänen eilen tuolla teaterissa puhuvan teateriherran kanssa ja nyt hän taas on sen herran luona. Melissa sanoi Kurgille ja minulle, että hän taitaa näytellä teaterissa yhtä hyvästi kuin mamseli Cellerstina Montmorensy ja totta tosiaan — hän laverteli ulkoa pitkän lörpötyksen — ihan ulkoa". Pieni kertoja vaikeni hengästyneenä.

"Mikä teateriherra?" kysyi opettaja.

"Se, jolla on semmoinen kiiltävä lakki päässä. — Ja kauniit hiukset. — Ja kultaneula. — Ja kultavitjat", sanoi rehellinen Aristeides, jättäen loma-aikoja lauseitten väliin, että kerkeäisi hengittää.

Opettajasta tuntui, ikäänkuin joku armottomasti rutistaisi hänen rintaansa, hän tempasi lakin sekä hansikat ja kiirehti ulos. Aristeides juoksi hänen perästä, mutta hänen lyhyet koipensa eivät oikein jaksaneet kiistata toisen pitkäin askelten kanssa. Äkisti seisattui sitte opettaja niin jyrkästi, että Aristeides löi nenänsä häneen.

"Missä he olivat, kun viimekerran näit heidät?" kysyi kouluopettaja, ikäänkuin pakinaa yhä vaan olisi jatkettu.

"Kahvihuoneen rappusilla," vastasi Aristeides.

Kun suurimmalle kadulle tulivat, pysähtyi opettaja taas.

"Juokse sinä kotiin," virkkoi hän pojalle. "Jos Melissa on kotona, niin joudu väleen kahvihuoneesen minulle ilmoittamaan. Jos hän ei ole siellä, niin jää kotiin — juokse!" Lyhytkoipinen Aristeides juoksi täyttä ravia kotiinpäin.

Kahvihuone oli torin toisella puolella — pitkä epämuotoinen rakennus, jossa oli juomasali, biljardi sekä ruokasali. Kun nuori mies harppasi torin yli, huomasi hän, että kaksi ohitseastuvaa miestä seisattui ja katsoi hänen perään. Hän silmäili vaatteitaan ja pyyhki niistimellä kasvoja, ennenkuin astui juomasaliin. Siinä oli tavallisia tyhjäntoimittajia, jotka ihmetellen tuijottivat tulokkaasen. Eräs herra katseli häntä niin tarkkaan ja niin kummalliselta näyttäen, että opettaja pysähtyi tyystemmin katsoaksensa. Hän älysi silloin, että se ainoasti oli hänen oma kuvansa isossa peilissä. Hän arvasi siitä, että mielensä oli varsin liikutettu, otti pöydältä käteensä "vuoren sananlennättimen" viimeisen numeron ja koetti malttaa mieltänsä ilmoituksia lukemalla.

Hän meni sitte juomasalin lävitse ruokasaliin ja sieltä biljardisaliin. Melissaa ei näkynyt sielläkään. Mutta viimemainitussa salissa seisoi erään biljardin ääressä mies, jolla oli leveälierinen vastuukista tehty lakki päässä. Opettaja tunsi hänet näyttelijäjoukon esimieheksi. Ensihetkestä, jolloin yhteen yhtyivät, oli jo opettajaa inhoittanut se omituinen tapa, jolla tuo tirehtööri oli järjestänyt hiuksensa sekä partansa. Kun hän oli varmaan vakuutettu siitä, ettei Melissa ollut biljardisalissa, kääntyi hän siihen mieheen, jolla oli kiiltävä lakki päässä. Tämä oli jo huomannut opettajan, mutta koetti näyttää siltä, kuin olisivat olleet vallan vieraita toisilleen; sivistymättömiltä hengiltä onnistuu toki sellainen teeskentely aina huonosti. Hän nosteli biljardikeppiä ja oli tavoittavinaan pallia, joka oli biljardipöydän keskellä. Kouluopettaja seisoi paikallaan hänen vastapäätä, kun hän katsahti ylös, meni opettaja likemmäksi.

Opettaja oli aikonut välttää kaikkia riitoja sekä meteliä, mutta kun hän alkoi puhua, rutistui hänen kulkkunsa: ehdottomasti ahtaammaksi ja hänen oma äänensä kuului hänestä niin syvältä, kaukaiselta ja vähähtävältä, että se miltei hirvittänyt häntä.

"Olen kuullut," aloitteli hän, "että Melissa Smith, eräs orpo oppilaani, on jostakin syystä pyrkinyt teidän joukkoonne; onko se totta?"

Kiiltopää mies kumartui biljardin yli ja oli tekevinään telläyksen, joka lähetti pallin pöydän vastaiseen päähän; sitte meni hän biljardipöydän ympäri pallia ottamaan ja asetti sen samaan kohtaan.

Kun se toimitus oli suoritettu, sanoi hän, toista telläystä varustaen:

"Noh, mitä sitte?"

Opettajan rintaa ahdisti taas, mutta hän puristi toisella kädellään biljardipöydän reunaa ja jatkoi puhettansa:

"Jos olette kelpomies, niin tarvitsee minun vaan sanoa, että olen hänen hoitajansa ja että minun on takaaminen hänen vastaista onnea. Te tiedätte itse yhtä hyvin, kuin minäkin, millaista elämää tarjootte tälle vilpittömälle lapselle. Kaikki tässä läsnä olevat voivat todistaa, että yksi kerta jo olen pelastanut hänet tilasta, joka oli kuolemaa pahempi — että olen korjannut hänet kadulta ja synnin pesistä. Yhä edelleen koetan suojella häntä. Puhukaamme suoraan niinkuin miesten kesken sopii. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Mitä hänelle annatte näitten etujen sijaan?"

Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.

"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön minulle. Olen valmis — — — — —" Nuoren miehen kulkku rutistui taas ja hän vaikeni äkisti.

Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös ja sanoi, raakamaisesti nauraen:

"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? — Älä luulekaan, poikaseni — siitä tuumasta ei tule mitään!"

Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne, biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.

Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään, hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.

Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta keroltaan puhua jotakin Melissasta.

"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on kotona".

He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään, kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli auki — ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.

Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa, niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön, joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan, osoittaaksensa — mitä? — Mitä hän oli osoittanut? — Mitä ihmiset hänestä sanoisivat? — Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? — Mitä sanoisi Mac Snagley? — —

Sillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata Melissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi tytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli työtä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui opettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti ylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä tuskissaan mustilla silmillänsä.

"Murhasitteko hänen?" kysyi tyttö.

"En!" vastasi opettaja.

"Sitä varten annoin teille veitsen," virkkoi tyttö pikaisesti.

"Anoit minulle veitsen?" kertoi opettaja hämillään.

"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte häntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen annoin teille. Miksette pistäneet häntä?" sanoi Melissa hätäillen; hänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla kädellään mitä tehoa tarkoitettiin.

Opettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.

"Niin", sanoi Melissa. "Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin myöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä siihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että muuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte siitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen luoksi. Parempi sitte kuolema."

Näytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti hän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä ojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.

"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä menen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta yhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan ja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi ja inhoisi niinkuin muutkin." — —

Hänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti mustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne olisivat pistäneet.

"Jos panette minut vankeuteen," sanoi Melissa vimmastuneena, "pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni. Isäni murhasi itsensä — miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? — Te sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta ja se on nyt aina tässä varalla" — hän löi pienellä kulakalla rintaansa.

Opettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli sitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään. Silmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä ja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:

"Lissy, tahdotko seurata minua?"

Tyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:

"Tahdon."

"Nyt — tänä iltanako?"

"Tänä iltana."

Käsi kädessä läksivät he ulos tielle — sille kaidalle tielle, jota myöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan ovelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä yksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa siitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa — läksy oli luettu ja koulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.