NIBELUNGIN SORMUS.
(Der Ring des Nibelungen.)
Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi. Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta — sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".
Maanpaossa ollessaan hän sitten tarkkojen tutkimuksien tuloksena sai valmiiksi "Nibelungin sormuksen" libreton. Wagner oli sen valmistumisesta niin hyvillään, että huonoista raha-asioistaan välittämättä omalla kustannuksellaan painatti sen ja jakeli sitä ystävilleen lahjaksi. Tämä tapahtui v. 1853 — vasta kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyivät runodraamat yleisön saatavaksi.
Nyt odottivat draamat vain säveltämistä. Työnsä aloitti Wagner jo v. 1853, mutta varsinaiseen vauhtiinsa pääsi sävellystyö vasta eräällä Italiaan tehdyllä virkistysmatkalla joku kuukausi myöhemmin. Eräässä hotellissa, hänen unetonna viettäessään yötään, tulivat "Rheingoldin" sävelet aivan itsestään hänen mieleensä — näin hän itse kertoo — ja hänen piti tuotapikaa palata takaisin kotiinsa saadakseen soinnut paperille. Tammik. 15 p:nä 1854 ilmoitti hän Lisztille lyhyesti: "'Rheingold' on valmis." Sitten tuli "Walkyrian" vuoro; se valmistui maaliskuussa 1856. Syyskuussa samana vuonna aloitti hän "Siegfriedin" säveltämisen, mutta se jäi joksikin aikaa kesken — näihin aikoihin sattuivat Zürichin tapahtumat, jotka johtivat "Tristaniin" ja "Mestarilaulajiin". V. 1857 oli "Siegfriedistä" valmiina kaksi näytöstä — toiset näytökset saivat jäädä odottamaan parempia aikoja, jotka tulivat vasta yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin oli hän hyvän ja hellän puolison turvissa rauhallisessa Triebschenissä ja ryhtyi uudelleen keskeytyneeseen työhönsä käsiksi; elokuussa v. 1869 oli "Siegfried" valmis. "Götterdämmerung" sai sävelasunsa v. 1869 lokakuun ja v. 1870 marraskuun välisenä aikana — ja niin oli suurenmoinen ja mittasuhteiltaan ennenkuulumattoman laaja säveldraamatetralogia kokonaisuudessaan valmis. Teoksensa omisti Wagner ylhäiselle suosijalleen Baierin kuningas Ludwig II:lle.
Kuten edellisestä on käynyt selville, kuuluu "Nibelungin sormukseen" neljä eri musiikkidraamaa: esinäytöksenä "Reininaarre" (Rheingold), sekä varsinaisina tapahtumadraamoina "ensimmäisenä päivänä" esitettävä "Walkyria" (3 näytöstä), "toisena päivänä" esitettävä "Siegfried" ja "kolmantena päivänä" esitettävä "Jumaltentuho" (Götterdämmerung), joka sisältää prologin ja 3 näytöstä. Kaikkiaan vaatii "Nibelungin sormuksen" esittäminen neljä perättäistä iltaa.
Seuraavassa selostamme kunkin "illan" sisällön:
Esinäytös: REININAARRE.
Rheingold.
"Reininaarteen" osajako:
/*
Jumalia:
Wotann baritoni
Donner basso.
Froh tenori.
Loge tenori.
Jättiläisiä:
Fasolt barytoni.
Fafner basso.
Kääpiöitä:
Alberich barytoni
Mime tenori.
Fricka soprano.
Freija soprano.
Erda altto.
Reinin tyttäriä:
Woglinge soprano.
Wellgunde soprano.
Flosshilde altto.
kääpiöitä
*/
Kauniina ja kirkkaana alkaa 136-tahtinen alkusoitto. Kuin syvän hiljaisuuden tulkkina kajahtaa n.s. urkupiste läpi koko alkusoiton, teeman pian muuttuessa täyteläisemmäksi sekä nopeampikuvioiseksi, kunnes vihdoin sävelten tasainen aaltoilu sattuvasti kuvailee Reinvirran juoksua ja sen tytärten karkeloa.
Väliverho nousee. Vihertävä hämärä vallitsee Reinin pohjassa olevan kallion ympärillä ja väsymättöminä vyöryvät mahtavan virran aallot eteenpäin kohti merta. Kolme Reinin tytärtä, Woglinde, Wellgunde ja Flosshilde, vartioivat Reinin aarretta, jonka yliset jumalat ovat kätkeneet joen pohjaan. Pimeästä kuilusta syöksähtää tanssivien ja laulavien neitojen keskelle kääpiö Alberich. Hän himoitsee aarretta ja koettaa senvuoksi saada neitojen suosion puolelleen, mutta nämä vain ilakoivat hänen kustannuksellaan. Turhiin raukeavat hänen yrityksensä saada kiinni nuo kisailevat neidot. Ylhäisen isänsä kiellosta piittaamatta — aarteen aikaansaaman loisteen kiihdyttäminä — neidot kertovat kääpiölle aarteen salaisuuden. Koko maailman saisi omakseen se, joka takoisi aarteesta sormuksen, ja sormuksen siitä saa vain se, joka kieltäytyy kokonaan rakkaudesta ja sen onnesta. Silloin peruuttaa Alberich kiireesti juuri äsken lausumansa rakkaudentunnustukset, tempaa aarteen kalliosta ja katoaa saaliineen syvyyteen maan uumeniin. Kaiken peittää syvä pimeys, josta kajahtelevat onnettomien neitojen tuskaisat valitushuudot.
Kun sumu on hälvennyt, on edessämme aamuhämärän verhoama avonainen vuoristomaisema. Etäällä näkyy päivän kirkastuessa vuorenhuipulla Walhalla, Wotan-jumalan linna. Riemukkain sanoin tervehtii Wotan ikiajat kestävää linnaansa, mutta riemuun vuodattaa katkeria pisaroita hänen puolisonsa Fricka. Wotan saa nuhteita siitä, että on linnan rakentajille, Fafner- ja Fasolt-jättiläisille luvannut palkkioksi nuoruuden ja lemmenjumalattaren Freian. Jo saapuu neito jättiläisten uhkaamana. Wotan rauhoittaa pelkääviä jumalattaria, mutta osoittaa itsekin jonkinlaista pelkoa, koska hakee katseillaan viekasta Lokea, joka oli luvannut pelastaa neidon joutumasta jättiläisten haltuun. Jättiläiset tulevat vaatimaan Wotanilta palkkiotaan, Freiaa. Wotan kieltäytyy täyttämästä sopimusta. Donner ja Froh kiiruhtavat suojelemaan sisartaan. Nyt saapuu Loke saaden kertomuksellaan Reinin aarteesta ja siitä taotusta sormuksesta jättiläiset himoamaan Alberich- kääpiön sormusta. Jättiläiset lupaavat luopua Freiasta, jos Wotan hankkii heille illaksi aarteen ja sormuksen. Lokenkaan mielestä ei ole muuta keinoa: hän on turhaan maan päältä etsinyt naista, joka kelpaisi Freian sijasta jättiläisille annettavaksi. Mutta kertomuksellaan on Loke herättänyt myös Wotanissa halun päästä valtaan ja kunniaan. Wotan huudahtaa, että hänen täytyy saada sormus haltuunsa. Jättiläiset pysyvät vaatimuksessaan ja vievät Freian panttina mukanaan. Nyt on kauneus ja nuoruus kadonnut jumalten joukosta. Loken varoituksista huolimatta Wotan päättää hankkia sormuksen ja lähtee nyt tämän viisaan apurinsa kanssa Nibelheimiin, Alberichin maanalaiseen linnaan.
Synkässä rotkossa asustaa kääpiöitten, Nibelungien, herrana synkkä Alberich. Hänen veljensä Mime on valmistanut ihmeellisen viitan, joka tekee kantajansa näkymättömäksi ja samalla antaa tälle taidon muuttaa itsensä siihen muotoon, mihin haluaa. Loke ja Wotan koettavat nyt viekkaudella saada viitan Alberichilta, joka uhkauksiin ja pahoinpitelyyn turvautuen on saanut viitan anastetuksi veljeltään. Viekkaus mielessään Loke on epäilevinään viitan taikavoimaa. Pahaa aavistamatta Alberich muuttautuu silloin suureksi lohikäärmeeksi ja sitten kilpikonnaksi. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Alberich on muuttanut itsensä kilpikonnaksi, riistää Wotan häneltä viitan, ja Alberich viedään sidottuna ylämaailmaan.
Sitten on näyttämö sama kuin toisessa kohtauksessa. Walhalla näkyy etäältä ja Rein virtaa uomassaan. Loken määräyksestä käskee Alberich kääpiötä tuomaan aarteet esiin syvistä kätköistään Wotanille luovutettavaksi. Ihmeellisestä viitastaan täytyy hänen myös luopua. Sormuksen hän vielä tahtoisi pitää, mutta Wotan vaatii sitäkin. "Henkeni saat — et sormusta!" huudahtaa Alberich, mutta huomaa kohta menettävänsä sekä henkensä että sormuksen, ellei hyvällä luovuta sormusta. Hirveästi kiroten hän antaa pois sormuksen, tuomiten sortumaan jokaisen, jonka haltuun sormus joutuu. Wotan ei tajua kirouksen sisältöä; hän tuijottaa vain sormukseen ja hyvillään sanoo nyt omistavansa sen, mikä hänet tekee "mahtavimmaksi kaikista mahtavista".
Aarteet oli luvattu lunnaiksi Freiasta. Jumalten iloksi jättiläiset jo lähestyvät, kaunis neito mukanaan. Fafner ja Fasolt esittävät nyt vaatimuksensa: kultaa on heidän saatava niin paljon, että Freiaa ei kultakasan takaa ollenkaan näy. Kultakasa on jo korkea, ihmeellinen viittakin on täytynyt siihen lisätä — mutta yhä vielä on siinä pieni rako, josta Fasolt näkee Freian silmän. Tämäkin rako on ehdottomasti täytettävä. Ihmeellinen sormus kimmeltää Wotanin sormessa. Sormusta vaativat jättiläiset nyt viimeisenä lisänä kultakasaan, mutta toisten jumalien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta Wotan pysyy päätöksessään: sormuksesta hän ei luovu. Jo ovat jättiläiset raastamaisillaan mukanaan Freian, jo on kauneus ja nuoruus ikiajoiksi katoamaisillaan jumalten keskuudesta, kun kalliorotkossa näkyy Erda, kohtalon jumalatar. Varoittaen nostaa hän kätensä ja kehoittaa Wotania luopumaan sormuksesta, joka siihen liittyvän kirouksen takia johtaisi hänet ikuiseen kadotukseen. Samalla Erda ennustaa jumalien tuhoa, sitten kadoten näkyvistä. Kaikkien katseet ovat jännittyneinä kääntyneet Wotaniin. Tämä on vaipunut syviin mietteisiin, mutta sitten — kuin jostakin taakasta vapautuneena — tekee päätöksensä: "Ottakaa sormuksenne, jättiläiset!"
Freia pääsee vapaaksi. Jättiläiset ryhtyvät heti jakamaan aarretta, mutta joutuvat riitaan siitä, kuka saa omakseen sormuksen. Fafner lyö toverinsa kuoliaaksi; jumalat seuraavat kauhistuneina tapahtumain kulkua. Sormus on jo vaatinut ensimmäisen uhrinsa ja Fafner saa nyt yksin pitää koko aarteen.
Wotan aikoo lähteä kysymään vastaisen varalle neuvoa Erdalta, mutta Fricka saa hänet jäämään ja lähtemään yhdessä muitten jumalien kanssa linnaan, joka odottaa vielä isäntäänsä. Donner, ukkosen tekijä, heilauttaa vasaraansa; pilvet peittävät taivaan. Salama iskee, ukkonen jyrähtää. Pilvet hajoavat nopeasti ja loistava sateenkaaren muodostama silta johtaa kaukaiseen linnaan. Wotan on näystä sekä hämmästynyt että ihastunut; hän on voittanut itsensä luopumalla sormuksesta ja samalla kaikesta mahdista. Uusi vapaa sukupolvi kilvoitelkoon taistellen itselleen pelastuksen ja lunastuksen pahuuden vallasta. Sankarimieli asettukoon kullan valtaa vastaan. — Sellainen on hänen sanojensa ydin.
Harppujen ihanien sointujen säestäessä lähtevät jumalat kohti linnaa. Reinin tytärten surullinen laulu kajahtaa syvyydestä: he kertovat kadonneesta aarteesta ja rukoilevat sen palauttamista, laulullaan häiriten jumalien kulun juhlallisuutta. Wotan tuntee syyllisyytensä, mutta ei piittaa neitojen laulusta. Loke on kahden vaiheilla, seuratako jumalia vai ei: kaikesta komeudestaan huolimatta ovat jumalat tuomitut häviämään. Vihdoin päättää Loke liittyä jumalten kulkueeseen, jota Reinin tytärten laulu säestää. Ja niin menevät kaikki jumalat ikuiseen Walhallaan.
Ensimmäinen päivä: WALKYRIA.
Die Walküre.
"Walkyrian" henkilöt:
/*
Siegmund tenori.
Hunding basso.
Wotan barytoni.
Sieglinde soprano.
Brünnhilde soprano.
Fricka soprano.
*/
Alkusoitto kuvaa myrskyistä ukkossäätä ja synkän metsän kauhuja. Väliverhon noustessa näemme Siegmundin hoippuvan Hundingin majaan. Tuntemattoman lieden ääressä etsii hän turvaa vainoojaltaan. Talon valtiatar, Sieglinde, löytää väsyneen pakolaisen ja tarjoaa tälle virkistävää juomaa. Sieglindeltä saa Siegmund kuulla joutuneensa Hundingin majaan. Hunding, synkkä mies, saapuu kotiin ja tarkastelee epäluuloisena vierasta. Sieglinde valmistaa aterian ja Siegmundia kehoitetaan asettumaan pöytään. Hunding kysyy vieraan nimeä ja matkoja. Siegmund ilmoittaa olevansa Wehwalt nimeltään ja kertoo seikkailustaan. Hunding huomaa Siegmundin vihollisekseen, mutta antaa tälle vierasvaraisuuden nimessä luvan jäädä yöksi taloon. Seuraavana aamuna on välit ratkaistava taistelulla.
On pimeä yö. Silloin huomaa yksikseen jäänyt Siegmund takkavalkean loisteessa miekankahvan hohtavan keskellä majaa olevan saarnin rungossa. Kas siinä aseettomalle miekka, jonka Siegmundin isä, Wälse, on luvannut poikansa käytettäväksi silloin kun hätä on suurin. Sieglinde, joka on puolisolleen antanut huumaavaa unijuomaa, saapuu nyt sydämensä ääntä seuraten Siegmundin luokse. Hän kertoo kuuntelevalle sankarille surullisesta elämästään ja onnettomasta, pakollisesta avioliitostaan sekä siitä, kuinka hänen häissään muuan tuntematon vaeltaja oli iskenyt miekan kahvaa myöten saarninrunkoon. Yksikään mies ei ole tähän mennessä saanut miekkaa irti. Kaksinpuhelussa avautuvat Sieglinden ja Siegmundin sydämet toisilleen: suureksi ilokseen, mutta samalla myös suureksi surukseen huomaavat he olevansa sisaruksia. Voimakkaalla vetäisyllä tempaa Siegmund miekan irti puusta ja kihlaa näin sisarensa morsiamekseen. Sitten lähtevät molemmat ulos, yhdessä vaeltaakseen kohti vapautta.
Toinen näytös tapahtuu karussa kallioseudussa. Wotan on täysissä varusteissa, keihäs kädessä, ja vaatii nyt lemmikkiään, niinikään täysissä varusteissa olevaa tytärtään, valkyria Brünnhildeä huolehtimaan siitä, että Siegmund pääsee voitolle taistelussa Hundingia vastaan. Saamastaan tehtävästä iloisena rientää Brünnhilde pois. Wotanin puoliso Fricka saapuu. "Avion ja annetun lupauksen suojelijana" hän syyttää Siegmundia ja Sieglindeä aviorikoksesta ja sukurutsasta sekä vaatii, että kummankin on kuoltava ja Hundingin saatava jäädä eloon. Fricka ei voi ymmärtää mitään, mikä poikkeaa tavallisesta, totutusta järjestyksestä, Wotan taas sanoo haluavansa nähdä ja kokea semmoista, mitä ei ole ennen tapahtunut — siksi hän tahtoo auttaa Siegmundia. Mutta mahtavampi, voimakkaampi Wotanin tahtoa on ankara täytymys noudattaa loukkaantuneen Frickan tahtoa — Fricka ei näet anna myöten, ja niinpä on Wotanin suuruksissaan vannottava puolisolleen, että Siegmund "pyhän järjestyksen säilyttämiseksi" tulee kaatumaan taistelussa. Fricka poistuu, ja Wotan kutsuu takaisin Brünnhilden, antaen tälle määräyksen Siegmundin kuolemasta. Hämmästyneenä kuuntelee valkyria määräystä, samalla huomaten isänsä olevan suuren surun vallassa. Wotan, jumala, tuntee voimattomuutensa sopimuksiin ja tapoihin nähden — hän on kaikesta voimastaan huolimatta mitä epävapain olento. Tyttärensä pyynnöstä hän nyt kertoo kohtalostaan, kertoo vallanhimostaan ja sormuksesta, jonka oli jättiläisille luovuttanut Freian lunnaiksi. Hän kertoo kirouksesta, joka liittyy sormukseen, ilmoittaen nyt valtansa turvaamiseksi luoneensa valkyriat, joitten tehtävänä on koota Walhallaan taistelussa kaatuneitten sankarien henget. Mutta kaikista varotoimista huolimatta uhkaa jumalia tuho heti kun Alberich saa takaisin sormuksensa. Wotan itse ei voi —niin mielellään kuin hän sen tekisikin — riistää Fafnerilta sormusta, koska sormus on Fafnerille joutunut laillisen ja sitovan sopimuksen nojalla. Mutta jos löytyisi sankari, joka omiin voimiinsa luottaen, omin apuinsa, omin neuvoinsa ja omin aseinensa hänen, Wotanin, puolesta taistelisi, niin sama sankari saisi ryhtyä taistelemaan myös jättiläistä vastaan ja voiton saadessaan vaatia tältä sormuksen saaliikseen.
Saadakseen tällaisen sankarin syntymään, on Wotan luonut Wälsungien suvun. Mutta Fricka on huomannut tämän teon alla piilevän viekkauden — ja kaikki Wotanin ponnistukset ovat nyt rauenneet turhiin. Wotanin ainoa toivomus on nyt: tulkoon loppu! Ja hän tietää Alberichin kyllä pitävän huolen siitä, että loppu tulee. Alberich on jo kullan avulla saanut osakseen naisen lemmen: naisesta on syntyvä Nibelungien poika Hagen, joka hävittää jumalat. Nyt on Brünnhilden huolehdittava siitä, että Wälsungien poika Siegmund kaatuu — jumalien häviöksi.
Matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen on Wotan kertomuksensa sanellut ja rientää pois. Siegmund ja Sieglinde saapuvat: väsyneenä ja tapahtumien järkyttämällä vaipuu Sieglinde pyörtyneenä maahan. Siegmundille ilmestyy nyt Brünnhilde, ohjaten suitsista ratsuaan, käsivarressaan kilpi ja kädessään keihäs. Juhlallisen vakavasti hän ilmoittaa Siegmundille lähenevästä kuolemanhetkestä. Siegmund vaatii, että Sieglinden on saatava tulla hänen kerallaan Walhallaan. Brünnhilde ihmettelee moista vaatimusta: Siegmundia odottavat Walhallan nautinnot, ja kuitenkin tuo nainen merkitsee näitä enemmän! Brünnhilde lupaa ottaa Sieglinden suojaansa, ilmoittaen tämän sydämensä alla kantavan rakkauden panttia. Siegmund tahtoo surmata sekä Sieglinden että itsensä; siitä estää hänet Brünnhilde, joka nähdessään noin suuren rakkauden on joutunut säälin valtaan. Hän lupaa suojella Siegmundia taistelussa Hundingia vastaan, näin osoittaen uppiniskaisuutta Wotanin määräystä kohtaan. Raskaat pilvet peittävät näyttämön taustan; joka puolelta kuuluu lähestyvien sotatorvien ääni. Siegmund laskee Sieglinden hellästi kivi-istuimelle ja rientää pois. Salamain sinkoillessa herää Sieglinde, kauhistuneena tuijotellen ympärilleen. Kuuluu toisiaan etsivien Siegmundin ja Hundingin ääniä. Veriviholliset kohtaavat toisensa, Sieglinde aikoo heittäytyä taistelevien väliin, mutta horjahtaa äkillisen valon sokaisemana syrjään. Brünnhilden tottelemattomuus Wotanin käskyä kohtaan ei auta. Tosin hän taistelussa on Siegmundin puolella, mutta läsnä on myös Wotan. Keihääseen, jonka Wotan ojentaa taistelevien vähin, katkeaa Siegmundin miekka, ja Hunding saa kaadetuksi vastustajansa. Kauan ei hän kuitenkaan saa voitostaan iloita: Wotanin kädenliike vaivuttaa hänet kuolleena maahan, — hän ei kelpaa Walhallan sankarien joukkoon. Sitten kääntyy Wotan Brünnhildeen, aikoen rangaista tämän uppiniskaisuuden. Silloin Brünnhilde pakenee isänsä vihaa.
Kolmas näytös tapahtuu korkealla kallionhuipulla, joka kohoaa yli puiden latvojen. Nopeasti kerääntyvät paikalle valkyriat, muutamat kantaen sankareita, jotka ovat taistelussa kaatuneet. Kahdeksan valkyriaa on koolla ja yhdeksäntenä saapuu kalliolle hurjassa paossa Brünnhilde. Hän kantaa tajutonta Sieglindeä, koettaen suojella sekä itseään että onnetonta naista jumalan vihalta. Turhaan pyytää hän sisariltaan lainaksi kyllin levähtänyttä ratsua. Kaikki pelkäävät Wotania, joka lähestyy hurjan pohjoistuulen ja pilvien kantamana. Tuskin on Brünnhilde saanut taivutetuksi Sieglinden lähtemään pakoon — samalla Brünnhilde myös ilmoittaa, että Sieglinde on saava pojan, jolle on pantava nimeksi Siegfried ja jolle valkyria antaa Siegmundin miekan kappaleet — kun Wotan jo on paikalla. Syylliselle valkyrialle sanelee hän rangaistuksen. Brünnhilde menettää valkyrian arvonsa ja hänet karkoitetaan maan päälle, jossa hänen pitää tulla jonkun miehen vaimoksi, istua tuvassaan ja palvella miestään. Hurjasti vaikeroiden sisarensa kohtaloa hajaantuvat valkyriat ratsujensa selässä metsään.
Wotan jää nyt yksikseen Brünnhilden kanssa. Rajuilma lakkaa, pilvet hajaantuvat, iltarusko punertaa, tulee yö. Brünnhilde rukoilee armoa, sanoen, ettei hän voinut olla yrittämättä Siegmundin pelastusta. Wotan pysyy lujana päätöksessään: "Sun lemmen auvo on hurmannut, seuraa siis myös, jota lemmit näin!" Sieglindeltä hän ei kiellä apuaan, mutta Brünnhilden on kärsittävä rangaistus. Hänen on vaivuttava syvään uneen: hänen on sitten mentävä sen vaimoksi, joka hänet herättää. Yhden helpotuksen tähän ankaraan rangaistukseen saa Brünnhilde kuitenkin: tulenlieskat ympäröikööt sitä kalliota, jolla hän nukkuu. Silloin ei ainakaan kukaan pelkuriraukka uskalla häntä lähestyä.
Syvästi liikutettuna ottaa Wotan jäähyväiset reippaalta ja kauniilta tyttäreltään ja suutelee tätä. Sitten vaipuu Brünnhilde syvään uneen kuusien varjoon. Wotan manaa keihäällään esille leiskuvan tulen, ja pian ympäröivät tulenlieskat kallion ja suuren kuusen oksien turvissa uinuvan neidon. Kehtolaulun vienosti soidessa katoaa Wotan, huudahtaen: "Ken peitseni kärjen eessä pelkää, ei liekkien halki käy!" — Väliverho laskee.
Toinen päivä: SIEGFRIED.
Henkilöt:
/*
Siegfried tenori.
Mime tenori.
Vaeltaja (Wotan) barytoni.
Alberich barytoni.
Fafner basso.
Erda altto.
Brünnhilde soprano.
*/
Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista, jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua — ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet. Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan — jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi. Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.
Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan, kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin, jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä. Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä, samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan. Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.
Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse, herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain. Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain kehitystä.
Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen. Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa — ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee noutamaan.
Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan, asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon. Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle. Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää. Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan opastaan.
Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse. Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta, kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi. Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen: "Mene! Minä en voi sinua pidättää!"
Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon. Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle. Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon. Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin päättyy toinen ilta.
Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.
Götterdämmerung.
Osajako:
/*
Siegfried tenori.
Gunther barytoni.
Hagen basso.
Alberich (korkea) basso.
Brünnhilde soprano.
Gutrune soprano.
Waltraute mezzosoprano.
1., 2. ja 3. norna altto, altto, soprano.
1., 2. ja 3. Reinintytär soprano, altto, altto.
Miehiä. Naisia.
*/
Väliverhon noustessa näemme nornien Loken tuliloimujen valossa punovan kultalankojaan ja kuulemme heidän laulavan surullisia lauluja Wotanista. Saamme tietää, että Wotan on hakkauttanut poikki maailmanpuun ja pinottanut halot Walhallaan, niitten avulla polttaakseen linnansa. Alberich-aihe (kirous) kuuluu, kultainen lanka katkeaa, nornilla ei ole enää mitään ilmoitettavaa, he menevät Erdan, kohtalon jumalattaren luo.
On tullut päivä. Näyttämölle saapuu Siegfried täysissä asevarusteissa. Häntä seuraa ratsua taluttaen Brünnhilde. Siegfriedin mieli palaa jälleen maailmalle, hän ottaa nyt jäähyväiset puolisoltaan. Uskollisuuslupauksia vaihdetaan. Siegfried saa ratsun Brünnhildeltä antaen tälle vastalahjaksi sormuksen, johon liittyvästä kirouksesta hänellä ei ole aavistustakaan. Helisevin soitoin Siegfried sitten lähtee uusia seikkailuja etsimään.
Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kuvaelma vie meidät Gibichungien pylvässaliin Reinin varrelle. Korkeille istuimille ovat asettuneet ruhtinas Gunther ja tämän sisar Gutrune. Sivulla on Hagen, Alberich-kääpiön poika, joka heti alkaa punoa juoniaan. Hän sanoo tietävänsä kummallekin hyvät puolisot: Guntherille liekkien keskellä olevan valkyria Brünnhilden, ja Gutrunelle sankareista mainioimman, Siegfriedin, Wälsungien heimoa. Hagen neuvoo keinonkin, jolla Gutrune saisi Siegfriedin puolisokseen: Siegfriedille olisi vain annettava unohduksen juomaa. Silloin Siegfried unohtaisi kaikki ennen Gutrunea näkemänsä ja rakastamansa naiset.
Reiniltä kuuluu heleitä torventoitahduksia. Siegfried soutaa siellä ratsuineen veneessä pitkin virtaa. Hagen kutsuu hänet maihin. Siegfried noudattaa kutsua. Hänellä ei ole maata eikä miehiä, mutta voimansa hän tarjoaa kuninkaan palvelukseen. Hagenin kehoituksesta ojentaa Gutrune Siegfriedille tervetuliaismaljan. Sankari juo maljasta, muistellen Brünnhildeä, mutta juotuaan maljan pohjaan, hän unohtaa heti rakkautensa Brünnhildeen ja kohdistaa hehkuvan lempensä Gutruneen. Näin on Siegfried joutunut pimeitten voimien valtaan. Lisäksi lupaa Siegfried hankkia Brünnhilden Guntherin puolisoksi käyttämällä taikaviittaa, jonka salaisuuden Hagen paljastaa. Paremmaksi vakuudeksi juovat Siegfried ja Gunther ikivanhoja germanilaisia tapoja noudattaen veriveljeyden maljan, johon Hagen ei yhdy, koska hänen tarkoituksenaan on tuhota Siegfried ja isälleen toimittaa aarre, sormus ja taikaviitta.
Toisen kuvaelman näyttämönä on jälleen valkyriain kallio. Mietiskelevänä tarkastelee Brünnhilde Siegfriedin antamaa sormusta; armaitten muistojen valtaamana suutelee hän sitä monet kerrat. Mutta turhaan ei sormus ole hänen hallussaan: ilmoista laskeutuu nopeasti valkyria Waltraute pyytämään Brünnhilden apua. Hän kertoo, että Wotan on palannut takaisin vaellukseltaan keihäs kappaleina ja sitten kaadattanut maailmanpuun ja pinottanut puut Walhallan saleihin. Nyt istuu Wotan mykkänä, mitään virkkamatta istuimellaan; hän ei koske Holdan nuoruutta antavaan omenaan, hän odottaa vain kaiken loppua. Kerran oli hän avannut suunsa ja sanonut Waltrautelle: "Jos hän (Brünnhilde) antaisi sormuksen takaisin Reinin tyttärille, olisi sekä maailma että jumala pääsevä kirouksen painosta!" Nyt olisi Brünnhilden heitettävä sormus virtaan, mutta hän vastaa kieltävästi: hän ei halua, ei tahdo luopua siitä rakkauden- ja uskollisuuden pantista, jonka Siegfried on hänelle jättänyt. Ennen menkööt Walhalla ja komeat salit raunioiksi! Waltraute ei siis ole onnistunut tehtävässään ja poistuu valittaen metsään. — Siegfried saapuu. Hän on taikaviitan avulla muuttanut itsensä Guntheriksi ja on nyt tullut hakemaan Brünnhildeä, viedäkseen tämän Guntherin linnaan. Brünnhilde puolustautuu, mutta joutuu häviölle. Siegfried ottaa sormuksen hänen sormestaan ja lähtee sitten viemään omaa vaimoaan toisen miehen puolisoksi.
Toinen näytös alkaa; Hagen ja Alberich kohtaavat toisensa Reinin rannalla. Alberich kehoittaa poikaansa pysymään lujana, sillä kohta on kauan odotettu hetki käsissä. Siegfried on tuhoutuva ja maailmanherruus joutuva heille. — Aurinko nousee. Siegfried saapuu ja kihlautuu odottavan Gutrunen kanssa. Kovalla äänellä kutsuu Hagen Gibichin miehiä hääjuhlia viettämään. Veneessä saapuvat Gunther ja tämän puoliso Brünnhilde. Kauhukseen huomaa Brünnhilde Siegfriedin seisovan Gutrunen rinnalla ja näkee Siegfriedin kädessä myös sormuksen, jonka Gunther hänen luulonsa mukaan oli väkivallalla anastanut häneltä, Brünnhildeltä. Brünnhilde puhkeaa nyt katkeriin syytöksiin Siegfriediä vastaan, mutta tämä vannoo olevansa syytön ja kiiruhtaa lemmittynsä kanssa hääjuhlaan. Hagenin yllytyksestä vannovat nyt Gunther ja Brünnhilde, että Siegfriedin täytyy kuolla. Hagen tietää, mikä on Siegfriedin arin kohta, ja Brünnhilde liittoutuu hänen kanssaan Siegfriedin tuhoksi.
Kolmannen näytöksen ensimmäinen kuvaelma tapahtuu villissä metsä- ja kallioseudussa Reinin lähellä. Kolme Reinin tytärtä kohottautuu ylös virrasta, virittäen ihanan pehmeäsointuisen laulun, joka myöhemmin muuttuu aarteen katoamisesta kertovaksi valitukseksi. Paikalle saapunutta Siegfriediä houkuttelevat neidot luopumaan sormuksesta, mutta kun tämä vastaa houkutuksiin kieltävästi, varoittavat neidot häntä uhkaavasta tuhosta. Siegfried nauraa kaikille varoituksille. Hän ei pelkää kuolemaa. Hengen ja ruumiin hän mielellään antaa, rakkaudesta hän vain ei tahtoisi luopua. Reinin tyttäret kiiruhtavat kertomaan Brünnhildelle sormukseen liittyvästä kirouksesta. — Nyt saapuvat paikalle metsästysretkellään Gunther, Hagen y.m. Saalista ihaillaan ja maljoja kallistellaan. Siegfried on loistavalla tuulella ja tarjoutuu synkkänä istuvalle Guntherille kertomaan menneisyydestään. Hän kertoo syntymästään, kuvailee elämäänsä Mimen hoivissa ollessaan, ilmoittaa, kuinka oli takonut miekan ja surmannut Fafner-lohikäärmeen, kertoo metsälinnusta, jonka laulun oli ymmärtänyt, ja aarteesta, joka joutui hänen haltuunsa. Sitten ei Siegfried enää muuta muista. Silloin kaataa Hagen sankarin huomaamatta juomasarveen mehua, joka palauttaa kadonneen muistin. Nyt kertoo Siegfried Guntherin kummaksi kuinka hän herätti liekkien ympäröimällä kalliolla nukkuvan neidon. Siegfried huomaa äkkiä kaksi korppia, jotka lentelevät hänen yläpuolellaan; hän seuraa katseillaan korppien lentoa — silloin työntää Hagen keihään hänen selkäänsä. Brünnhilden nimi huulillaan vaipuu Siegfried kuolleena maahan. Miehet nostavat ruumiin kilvelle, ja juhlallisen surumarssin soidessa lähtee surullinen kulkue kohti Guntherin linnaa. Kuu tulee esille pilvien lomasta ja valaisee kelmeällä loisteellaan salakavalasti surmattua sankaria.
Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa. Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.
Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa, maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan maailman loppu on tullut.
* * * * *
Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti. Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti; nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut', joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti, himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja pelastavaksi maailmanvallaksi."
Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen, että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille. München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.