ERIK SLANG.
Peä Majuri.[426] (s. …; k. 1642.)
Suomessa syntyi tämä urhollinen Sotasankari alussa 1600 vuuen luvulla; mutta missä paikassa, eli minnä vuonna, sitä emme taija varsin sanoa. Hänen Isänsä oli Linnanisäntä[427] Narvassa, ja muinonen kuuluisa Sota-Evesti[428] Suomessa, nimellä Claes Eerikinpoika Slang, ja hänen äitinsä nimi oli Elin Juhontytär Boose.
Tämä heijän poikansa tuli nuoruuvessansa ylöskasvatetuksi Kuninkaan Gustaf Adolphin hovissa, ja osotti jo lapsuutessansa uron uhkeutta, ja mieltä aika-miehen.
Urhollisuuellansa ja uskollisuuellansa koroitti hään ihtensä niistä alimmaisista viran-toimituksista Peä-Majuriksi, ja oli yksi niistä verrattomista Sota-Uroista, jotka Saksan 30 vuotisessa soassa, teki Gustaf Adolphin nimee niin kuuluisaksi ja ylistettäväksi.
Hään seuraisi häntä vuonna 1630 Saksan moahan, ja silloin oltuvassa soassa käytti ihtensä niin miehullisesti, että häntä ylönnettiin yhestä virasta toiseen, kunnekka hään vuonna 1635 tehtiin Evestiksi Henken-Rykmentissä,[429] joka silloin kuului Kenral Banérin armeaan. Banér rakasti tätä Slangia varsin paljon siitä hänen jaloista sota-käytöiksistään, kuin myös niistä moneista viisaista laitoksista, joita hään aina osotti viran toimituksissaan.
Näinnä ja seuravinna vuosinna, niin hään puolestansa paljon vaikutti sitä, että ne monet linnat ja varuistukset[430] Saksan moassa annettiin Ruohtalaisillen, joissa tappeluksissa hään ussein moahan hakkaisi koko Rykmenttilöitä vihollisia. V. 1636 niin hään oli niinikkeen siinä tuimassa Vittstockin tappeluksessa, tässä jossa Saksilaiset[431] tulivat juuri pahoin käytetyiksi. — V. 1640 niin hään tuli Salfeldin piiritöksessä niin pahasti vikuutetuksi, että hänen täytyi antoa leikata poikki yhen käsivarrensa. Mutta ei hään siitäkään vielä huolinut, toisella hään teki kuitenkin täyven toimensa, ja peloitti vielä monta poikoa. — V. 1641 samoisi hään Böhmin moahan, liehuisi ympäri maita, ja kussa hään vihollisiansa yhytti, siinä hään heitä hakkaisi ja lämmitti.
Koska Banér oli lähättänyt isoja sota-joukkoja pois luotaan, sekä vihollisia kaikottamaan, että muonoa hankkimaan, josta hänen oma armeansa tuli sillä välillä varsin vähätetyksi, niin Keisarin väki, joka kuulessaan tätä, oli varoissaan, karkaisi äkkiästi hänen piälle, ja oisivat ilman Slangia tappanut koko hänen sotarahvaansa, joka oli talveksi muka hajotettu varsin laveasti, tässä avonaisessa moassa.
Mutta ikään kuin Slangi sai vähä haisua tästä heijän kokkauksestansa, niin hään läksi 3 hevoisväin Rykmenttilöihen kanssa, jotka oli pantu Pfaltzin viho-viimisillen rajoillen, kiiruhtamaan tähän hätään. Mutta kuin hään tuli Neuburgiin am Wald, niin hään tuli siinä vihollisilta piiritetyksi, ja yltä-ympärin suljetuksi. Kuitenkin murtaisiin hään ulos, leviten koko Saksalaisten armean, ehkä hänellä ei ollut jalkaväkee niin rahtua; ja kulki tiehensä Banéria tapoamaan. Kuin hään tuli lähes Regensburgia, niin hään aatteli siinä tehäksensä jotakuta varsinaista, ja mieli miekallansa reväistä heiltä tätä heijän linnaansa.
Tässä aivotuksessa jouvutti hään kiiruhusti väkensä Donauin virran yliten; voan hään oli tuskin piäsnyt toiseen rantaan, ennen kuin jää hajoisi, ja virta avauntui. Siihen liittoon kulki myös 15 Keisarillista Rykmenttiä Regensburgin sivuitten, Banéria tavoittelemaan; mutta kuin kuulivat tästä Slangin tulosta, niin seisahtuivat samassa, ja kiänsivät häntä vastaan. Mutta urhollisuus ja mielen-hartaus oli Slangillen suottu, ja ne oli ne avut jotka eivät milloinkaan häväisi häntä — ei kuolemassakaan. Vaikka hään nyt oli joka puolelta suljettu, ja sekä vesiltä että vihollisilta kullenkin kulmallen salpattu, niin hään tuosta ei hätäyntynyt, vaan piätti tapelakseen niin kuin poika, ja ruveta kalliiksi henken-kaupallen. Siinä tarkoituksessa veti hään ihtensä vanhan muurin taakse, josta hään kyllä teki vihamiehillensä monta vahinkoa. Kuin Saksilaiset olivat jo ampuneet muurin hajallaan, niin manaisivat Slangia hevois-miehinensä antaimaan. Mutta vielä vainen! Hään sanoi, ei antavase niin kauvan kuin hänellä vielä oli tätä toista kättä, jolla hään heitä kuritti. Kuus kertoo niin viholliset koittelivat, että väki-rynnäköllä sisääntunkeita tähän hajalleen ammuttuun rauniohon, mutta kuuesti tulivatten Slangilta takaisin syöstätyiksi, yhellä aivan vilpittömällä ja järjähtämättömällä syvämmen-uskauksella.[432]
Hyö herkeisivät silloin häntä ampuamasta, koska näkivät minkälaisen veitikan kanssa heillen oli tässä tekemistä, ja arvaisivat että nälkä piti häntä kuitenk viimeinkin niännyttämän, sekä hevoisia että miehiä.
Kuin olivat jo 4 vuorokautta nähneet nälkeä, ja syöneet hevoisen-roatoja, ja mitä suuhunsa saivat, niin täytyi Slangin antaman ihtensä armon ja uhkauksen piälle. Häntä vietiin silloin vankina Regensburgiin, niin kuin voiton muka kunniaksi. Tällä tavalla oli hään verrattomalla käyttämisellänsä pelaistanut koko Ruotin armean turmiosta ja kuoleman käsistä;[433] sillä että hään tässä viivytteli 15 vihollisten Rykmenttiä, niin Banérillen annettiin aikoa että koota armeansa heijän kaukaisista talvi-majoistansa, ja asettaa heitä tappelukseen vihollisiansa vastaan.
Koska Slangi piäsi vankeutestaan, niin oli Banér jo sillä välillä kuollut. Hään palveli Ruunua Sota-Asettajan[434] Torstensonin komennon alla, kunnekka häntä viimein ammuttiin Leipzigin tappeluksessa v. 1642; jossa Keisarilliset saivat kovasti kyllä kostata hänen toista kättänsä, ynnä hänen henkensä. Näin kuoli Erik Slang niin kuin sankari kuolla tulee, isänmoan hyväksi, ja Suomalaisten kunniaksi. Vihollistensa voitettua lopetti hään henkensä, vielä aivan nuorena, sota-tiellä. Kaiken elinaikanansa osotti hään uskollisen alamaisen velvollisuutta, ja urhollisen ja valpaan kulettajan[435] tapoja, jotka hänen totisesta Jumalanpelvosta saivat suurimman arvonsa. Suomalaiset, olkoon hänen nimensä meillen muistoksi, että ansio on arvattavana, ehk' ei aina tähiltä tokaistu!
Kuolema valmisti hänen vihkimistä, ja viskaisi valjupäitä lillukkoita hänen Sulhaisvuoteellansa. Hään oli kihlattanut morsiammeksensa neijon Agneta af Waldeck, jota myös tehtiin hänen perilliseksi.
* * * * *
Slangin suku hävisi tämän Eerikki Slangin kanssa, joka oli viimeinen tätä nimellistä. Muutoin on tämä yks vanha Suomen-suku,[436] josta
a) Håkan Tidemansson on se ensimmäinen kuin tunnemmo. Hään oli Eerikin Ukon-Ukko, ja eli vuonna 1505. Häntä kuhuttiin Herra Wiurulaan ja Balkiseen.[437] Hään oli kahesti naitu; ensin, neito Walborg Flemmingin kanssa,[438] ja siitten Lucia Flemmingin kanssa.[439] Hänen poikanssa oli
b) Bertil Håkansson Slang, Herra Balkiseen ja Liljaan, naitu Anna Ollintyttären kanssa Nääsistä; mistä hään lie Slangin nimen ottanut, on tietämätöin. Hänen poika oli
c) Eerik Bertilsson Slang, Herra Balkiseen ja Mälkkilään.[440] Hään kantoi Dálan Rykmentin Lippua Kuninkaan Gustaf I:sen peijaisissa. Hään oli Linnanisäntä Hämeenlinnassa ja Hämeen Läänissä; v. 1583 oli hään Linnanisäntä Käkisalmellen, ja Vara-Merikäyttäjä[441] Narvan ja Suomen vesillä; että myöskin moalla Sota-Evesti. Hään oli naitu Karin Eerikintyttären kanssa Mälkkilään.[442] Hänen poikansa oli
d) Clas Eriksson Slang, Herra Laukoon ja Lahti-pujoon.[443] Hään oli vuonna 1604 Piäratustaja[444] yhessä Suomalaisessa Hevoisväissä; v. 1612 tehtiin häntä Linnanisänneksi Pähkinälinnassa;[445] v. 1613 s. 29 p. heinäk. Vara-Isännäksi Narvassa. Yksi varsin urhollinen Sota-Evesti oli hään tämän-aikuisessa Venäjän soassa. V. 1616 pantiin häntä Suomen asioin valvottajaksi ja Selittäjäksi,[446] pitämään maan-tutkimusta[447] Säksmäin kihlakunnassa. — V. 1618 niin hään oli Piä-Sovittajana[448] rajan panossa Venäjän ja Ruohin välillä. — Häntä tehtiin siitten Vapasukulliseksi, ja sisäänkirjutettiin v. 1625 vapakirjoihin, N:o 106 alla.[449] Hänellä oli vaimoksensa Elli Juhon tytär Boose, Laukohon, joka vielä eli leskenä v. 1647.[450]
* * * * *
Olkoon tämä sanottu Slangista ja hänen miehullisuutestansa; mutta hään ei ollut se ainua meistä, joka näinä aikoina tuli kuuluvillen urhollisuuestaan. Suomalaiset ikustivat nimensä tässä 30:nen vuotisessa soassa heijän kauniista käytöksistään ja kauheesta urhollisuuestaan, josta olivat muita kuuluisammat, ja koko Ruohtalaisesta armeasta mainittavat. Viholliset, jotka hämmästyivät heijän uhkeutesta, eivät alussa tieneet mitä väkiä hyö olivat (se oli ensimmäisen kerran kuin meitä vietiin sotaan Saksan moahan). Etteivät olleet Ruohtalaisia, eroittivat kielestä, mutta mitkä olivat — sitäpä ne arvelivat. Hyö tuntuivat heitä seneistä Agmen Horribilis Hakkapaelorum, (Hakka-peälelläisten hirmuista joukkoa), siitä Suomalaisesta sanasta Hakka-peälle, jolla hyö kuulivat heitä soan nuhinassa kehuittavan toisiansa. Sillä se oli vissi, että hyö seisoivat kuin muurit, ja kuhunpäin keäntyivät, niin levittivät kuoleman ympärillensä. Tästäpä moni jo luuli heitä varsin luonnottomiksi, kosk ei heillä ollut se luonto kuin muilla, että voaroissa paeta. Sen vahvistamattoman Saksalaisten kansan sanotaan seneistä pitänneen heitä Noitinna ja Velholoinna, koskeivät luo'it heihin pystynyt, tahi velloittanut heijän mieltänsä; ja uskonneen muka heijän taikauksillaan soanneen kaikki tätä aikaan.[451] Sitä vastoin ne ymmärteväisemmät heistä kiitti heijän käytöstään; ja kuin kirjuttivat tästä soasta, tahi puhuivat siitä Jalosta Kuninkaasta, jota tässä ammuttiin, niin missä voan nimittivät Suomalaisia, niin ylistivät heitä aina muita uhkempia. Myö tahomme esimerkiksi ainoastaan kerroittaa mitä yks Hollannilainen oppinut meistä sanoo, puhuttaissa Gustaf Adolphista ja hänen armeasta: "Stabant Finni tui, ut exili corpore, ita valido, compacto, inconcusso, vi atque animo, qui mille passus supra corpus emineret; reverentia unius ac honesta paupertate invicti. Qui ut mortem metuant aut hostis caussa loco abeant, non magis expectandum, quam ut elementa rerum viribus humanis cedant. Animae ingentes, inconcussae atque immotae, quae, cum libertate vestra ac victoria ex hoste, vitam pariter ac vota terminatis; vos ego, tanquam immortalitatis nostrae formas ac effigies complector; qui, quod scriptor Romanorum severissimus, de vobis ad invidiam prope omnium in terris gentium pronuntiat, adversus homines, adversus Deos securissimi, rem difficilimam jam olim assecuti estis, ut ne voto quidem opus habeatis. Quare aut demens aut ignarus rerum sit, qui contemnendam esse mortem vobis svadeat, quam metuendam esse, nondum didicistis; qui nec morte amittetis, quod non habetis; nec habetis, quod cum morte caeteri amittunt; qui ut domi paupertatem, ita opulentiam in hoste habetis: nec ut caeteri ubique nummo, sed virtute et cetera et hunc paratis", (lue: Heinsii Panegyricus Gustavo Magno consecratus, painettu Leiden kaupunnissa Hollannin moassa v. 1687 p. 22).
Suomeksi niin tämä kuuluisi näin: "Seisoivatpahan sinun Suomalaiseis, niin kehnot kuin olivat ruummiiltansa, niin voimakkaat, lujat ja järähtämättömät olivatten voimastaan ja syvämmestään, joka kohottiin tuhatta askelta heijän ruummiitansa ylemmäksi; voittamattomat kuuliaisuuellansa yhellen, ja kunniallisella köyhyyellänsä. Että nämät pelkäisivät kuolematansa, eli vihollisensa tautta paikaltansa niin liikahtaisi, ei ouk enemp toivomista, kuin että luonto luopuisi liitoksistaan ihmisten vehkeihen kautta. Jalot, järskähtämättömät, ja muuttumattomat urot, jotka vapauellanne ja voitollanne vihamiestänne ylitten, yht aikoo toimitatten elämätänne ja toivotustanne; teitäpä minä sen eistä syläilen meijän kuolemattomuuen kuvinna ja osottojoina. Työ — niin kuin Ruomalaisten enin uskottava Tarinoittaja teistä lausuupi, kateeksi pian kaikillen ihmiskunnillen moailmassa, — vakuutetut ihmisiä ja Jumaloita vasten, ootten jo muinonkin nouvattaneet vaikeihimman asian, ettei tarvitakkaan yhtä toivotusta. Sen tähen se on hullu ja mieletöin, joka tahtoisi vakuuttoo teitä kuolemata säikähtämästä, jonka pelkämistä etten ou vielä oppineet. Työ — jotk' etten kuoleman kautta kavotak sitä, jota teillä ei ouk; ja joilla ei löyvykkään sellaista, jota muut kuolemallansa kavottaavat; — jotka, niin köyhät kuin oletten kotonanne, niin äveriät outten vihollistenne ylitten; tätä ja muuta käsitätten, ei niin kuin muut rahallansa, kussakin paikassa; mutta urhollisuuellanne." Tällä tavalla ylistivät meitä muut vieraat kansaat! Se on seneistä outo, ettei Ruohtalaiset, heijän Tarinamuksessa, nimitäk meistä niin mitään. Mutta tunsippahan heijän Kuninkas meitä arvata. Hänen sanotaan seneistä rakastanneen meitä enin muista, ja aina luottaneen Suomalaisiin isoimissa henken paikoissa.