RUNON-RUIKUTOS
Koska tuli sana että meijän Armollisin Keisari oli kuolut
Tarankossa[269] s. 1:senä päivänä Joulukuussa vuonna 1825.
Ipse Pater patriae, quid enim civilius illo,
Sustinet in nostro carmine saepe legi.
Ovidius.
Jäseneini jäykistyyvät,
Suonet kuivistuu kokohon,
Ajatukset, aivotukset
Juoksoavat hujan hajan,
Seisoavat jo sekaisin;
Sill en taija taivoltani,
Enkä kynällä kykene
Panna näitä paperillen,
Murhet muistoksi monellen.
Pankoon siitten muut paremmat,
Tehköön virret viisahimmat,
Surusta, suru-runoja,
Joita laulais lapsillemme,
Jälkeisillemme jätettäis
Muistutuksi, tämän murhen.
Merkiksi mieli-pahamme!
Tokk' ma Runon ruikuttelen,
Suomen kielellä selitän
Miten Tarankos' tapahtui,
Meren mustan mutkahassa,
Aivan Assovin lahella.
Siin oil kaupunk' kaunis kyllä,
Talot rannalle raketut,
Johon valtias vaelsi.
Meijän kelpo Keisarimme
Tullessansa tuon kujillen,
Kylän päähän päästyänsä
Heiti meillen jää-hyväiset:
"Hyvästi nyt hyvät lapset
Minun veljetkin veikkaiset!
Lähtöpä mullen nyt tuloopi,
Maita muita matkustella;
Kylläpä myö toisiamme
Vielä taivaassa tavataan."
Sanoittu näitä sanoja
Muutti Hään murheesta majansa
Tuonek taivaiseen talohon,
Tuonne ikuiseen ilohon.
Saatuva tämän sanoman
Kansat kaikki kauhistuivat,
Seisattuvat säikähtynneet.
Koska kuulit kuolehenna
Venäjän valtian valitun,
Aleksander armollisen
Ei enee olevan elossa.
Voi meijän Kuninkas kulta,
Meijän kelpo Keisarimme,
Miksi nukuit niin nuorra,
Läksit niin nopeen lepohon!
Oisi sullen vielä ollut
Aikaa elätä enemmin;
(Ihmisiltä jo iäksi
Siunataan Sinun nimeis).
Honkaat kaikki huolistuuvat,
Vuoret kaikki voihkuavat,
Kuin et tule tuonelasta,
Palaja manalan maasta,
Tuosta kylmästä kylästä,
Kuollon kurjan kartanosta.
Niinpä kansasta katoisi,
Väsyi meijän välillemme,
Joka varjeli Venäjät,
Suojenteli Suomalaiset,
Viron raukankin rahvaat
Vapautti ja varoitti.
Joka oli onnellisest,
Laupiasti lahjoitettu
Nillä mieli-merkkilöillä,
Joita harvoin kyll' tavataan,
Valtioissa varsin harva.
Olit aina armollinen,
Armollinen, avullinen,
Alammaisillen avara,
Nöyrä köyhäinkin kotassa;
Varjeluksi vaivaisillen,
Onneheksi orpoisillen
Turvaksi monen tuhannen.
Vaikka Sinun hallitessa
Soat isot ilmistyivät,
Jotta valta jo vapisi,
Peläistyvät Pietarissa;
Viimen kuitenk voiton kanssa
Etsä tahtona tapela,
Surmata omoo sukua.
Sill ej Sua suostutellut
Sota-juonet juoksutellut,
Miellytellyt tätä miestä.
Vaikka kohta valtakunnan
Loajemmaksi sa levitit,
Ja pian joka puolelta
Kyllä liioiten lisäisit,
Niin sa kuitenk kuuluisasti,
Mieluisasti niin kuin miesi
Rauhan moailmaan rakensit,
Valtakuntihin välillä
Sovitit hyvän suosion.
Kukapa kummaksi panisi,
Ottais sitä ouvoksensa,
Ett on murheet muistossamme,
Mielikarvat mielessämme,
Suussamme suru-sanoja;
Että hänen katehessa
Kyyneleitä kylvättihin,
Itku-silmin istuttihin,
Hänen hauvan ympärillä.
Savossa nämät sanomat
Teki miehet mielettömiks,
Lesket kaikki levottomiks,
Uuvenmaankin majoissa
Itkusilmällä Isänät
Toinen toisell toimittaapi
Mitä kuulivat kylässä,
Kirkko-tietä käyvässänsä.
Karjalaiset kammoistuvat,
Hämäläiset hämmäistyvät,
Pohjolaisetkin poloiset
Paniin päivillen pahoillen,
Koska hauvassa havaisit
Heijän rakkaan Ruhtinansa,
Aleksander armollisen
Ei eneä olevan elossa.
Häntä kaikki kaipoavat,
Suru-suullansa suruuvat
Suloisessa Suomenmoassa,
Poloisessa Puolanmoassa;
Koko Venäjän väestö
Itkeepi tätä Iseensä.
Kolmet kuuetta kymmentä
Miljuonia ihmisiä
Ovat orvot jo osastaan,
Tulleet varsin turvattomiks,
Kuin on kuollut ja kotonut
Heijän kuuluissa Kuninkas,
Heijän Herra herttainensa,
Aleksander armollinen.
Vanhat Aasian asukkaat,
Lapset ikuiset iässä,
Jotka käyvät käiväröivät
Aurinkon raja-maisilla,
Päivän-nouson mantereilla,
Hyökin mahtaavat maukkua,
Kujerella huikiasti,
Parta-suutansa sukia,
Kuulehessa ett on kuollut
Heijän kuuluisa Kuninkas,
Heijän Herra hertainensa,
Aleksander armollinen.
Mutta mitäs ma mainihten,
Mitäs tyhjään yrittelen
Nimittää niitä nimiä
Jotka häntä murhehtiivat
Ensinnik koko Europa,
Kaikki vanhat Valtakunnat,
Maan-piireihen pitäjät
Paheksii tämän asian,
Että joutui joukostamme
Tämä miesi merkillinen,
Tämä uljainen uroista
Jätti heitä jälellensä.
Mutta kuitenk' kaikki näistä
Ej ouk ykskään joukoss' joka
Suru niin kuin Suomalaiset,
Niill' on syytäkin surua,
Huomennakin huolistua,
Koska heiltäkin katoisi,
Toivo ainua aleni.
Oltiin äsken äijittommät,
Varsin vanhintoo vajoo,
Nyt myö jäimmekin jätetyt
Itekseni ilman isätä.
Meitä teköö huolet huonoks,
Murheet muita mustemmaksi;
Ohho, onnetoin osamme!
Varsin vaikia elämä,
Koska myö poloiset pojat
Olemme taas orvon-lapset,
Kovalt' onnelta koetut.
Kuka meill' nyt turvan tuopi,
Kuka rauhalla ravihtoo?
Kuka uutta uskallusta
Panoopi meijän povehen?
Sytämessä sytyttääpi
Tyytyväistä tyyventöä?
Onnen oikian osottaa?
Olkoon se meijän omainen,
Veli vainajan valittu,
Nikolausi niminen,
Joka suopi meillen suovan,
Ennen entisen elämän!
Siitt ois meillä vielä mieli,
Toivo vielä toisen kerran
Peästää onneiseen olentoon,
Ennen entiseen elämään.
G—nd.