Otawa, Osa I / eli Suomalaisia huvituksia

by C. A. Gottlund

SUOMALAISIA SANAN-LASKUJA JA VERTAUS-PUHEITA.

Multa poëmatia tenuiter, multa subtiliter, multa venuste, multa tenere, multa dulciter, multa cum bile.

C. Plinius.

Ensimäinen Lohko.

a) JUMALASTA.[117]

I. Luojasta.

1. Jumalall' on onnen-ohjat, Luojalla lykyn-avaimet. Hänen luomisensa työstä.

Ei ole Seppee selvempätä, taitavampoo takojata,
kuin on taivahan Takoja, kaiken luonnon Kalkuttaja.
Hänen Luotuista.

Jumala teki kiven kovaksi, vesi rauvan karkeaksi,
tuuli taivahan viluksi.
Hänen Kaikkitietävyytestä.

Hauki hauvan pohjan tiesi, Jumala meren syvyyven.
Hänen Armollisuutesta.

5. Joma jossakin olisin, kussakin kuljeksisin,
ilman armota Jumalan, toimeta totisen Luojan.

II. Rukouksia Hänellen.

Hyvästä Vuos-tulosta.

Anna Jesus ora-vuotta, Jumala jyvä-keseä, saisit orjatkin oltta, vierettäkin vein vetäjät.

Hyvästä Ajan-kulusta.

Anna Jumala ajan kuluu, päivän tulla, toisen männä.

Auta Jumala oamuun, oamulla hyvät sanomat.

Aina autaavi Jumala, ajan kunkin katkaisoovi.

Mielen-valaisemisesta.

10. Anna vastahik Jumala sitä mieltä miehen piähän, ettei huomena katuisi, päivän piästä pelkeäisi.

Ruumiillisesta nautinnoksesta.

Anna vastakin Jumala, toistekkin totinen Luoja, pikarit pivossa viertää, tuopit röyhkyssä rovita.

Muusta maallisesta lahjoittamisesta.

Anna Jumala antamista, kahen käen kantamista.

III. Jumalan-palveluksesta.

Ulkonaisesta jumalan-palveluksesta.

Ei kirja kiellä helvetistä, paperi pahalta tieltä, jos ei taito taivaisissa.

Jumalan siunauksesta.

Hyvä on risti ristin[118] piällä, siunaus sitä parempi.

Piätös Jumalaan luottaamisesta.

15. Hyvä joukossa Jumala, kaunis Jesus kumpalinna.

b) IHMISESTÄ.

IV. Inhimisestä.

Hänen olennosta.

Ihminen on kuin Jumala luopi, tavatoin kuin itse tahtoo.[119]

Hänen luomisesta.

Ei ole mies[120] pahasta tehty, eikä aivan arvoistakaan.

Hänen luonnosta.

Harvoin hyvänä, kauvan pahana, iän päivän ilkeänä.

Hänen tavoista.

Ei niin pahoo, ettei jokuu kiitä; eikä niin hyvee, ettei jokuu laita.

Hänen mielestä.

20. Ah! entinen aikani, nykyinen mieleni.[121]

Hänen iästä.[122]

Tikka kirjava mehässä, ihmisen ikä kirjavampi.

Ikä yksi ihmisellä, monta aikoa iässä.

Tallella on ikä eletty, elämätä eissäpäin.

Opiksemme ikää pitkä, viisaueksi vaiva kaikki.

25. Ei ole ikee iän mäntyvä, vuotta lehen lankettua.

Hänen henkellisestä luonnosta.

Eloon on elävän mieli, ehkä surma suun ovella.[123]

Hänen eteensä-aattelemisesta.

Eteensä elävä ajattelee, takana kuollut katselee.

Hänen elämän-kerrasta.

Eletään niin kuin voijaan, ei niin kuin tahoitaan.

Elä mualla muan tavalla, tahi mualta pois pakene!

Piätös ihmisen sukukunnasta.

30. Sekalainen seurakunta.

On joukossa jotaik, karjassa kirjavia.

c) IANKAIKKISUUTESTA.

Iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta.

Yksi tie tuonelahan, yksi ikuiseen iloon.

Yhestä toisesta tulevasta Elämästä.

Eloon on elävän mieli, vielä hauvan vieressäkin.

Yhestä tilin teosta meijän töistämme, kuoleman perästä.

Eteensä elävä ajattelee, taakoo kuollut katselee.

d) HYVYYTESTÄ JA PAHUUTESTA.

VI. Hyvyytestä.[124]

35. Siveys muan perii, Rakkaus lain täyttää.

Totuus ei palak tulessakaan.

Hyvistä tavoista ja käytöksistä.

Avullisuutesta (om Hjelpsamhet, medlidande).

Auta miestä mäessä, älä mäen alla!

Auta sitä, joka avun tuntoo!

Antamisuutesta (om Gifmildhet).

Antaa Hyvä vähästäkin, eipä Paha paljostakaan.

40. On ottaakin, jättääkin, hyvän miehen nauris-muassa.

Alentelemisuutesta (om Nedlåtenhet).

Annak kättä köyhän miehen! köyhällä on lämmin koura.

Sovittamisuutesta (om Försoning).

Joka syytäk suuttuu, se lahjoitak leppyy.

Anteeksiantamisuutesta (om Miskundsamhet, Tillgift).

Olkoonpa olleheksi, Sika salmen uineheksi.[125]

Suosioisuutesta (om Förliksamhet).

Hyvä hyvään sopii, suosio leivän lisää.

Ystävaisyytestä (om Wänfasthet).

45. Ei kolmisäinen köysi kesken katkia, ystäviä yhessä voitetak.

Rakkautesta[126] (om Kärlek).

Siinä rikkautta kussa rakkautta.

Kohtuullisuutesta (om Måttlighet).

Ei liika lihoita, jos ei kohtuus elätä.

Kunniallisuutesta (om Ärbarhet, Ärlighet).

Kunnia hyvä tapa, hyvä vieras vilja-vuosi.

Puuro hyvä ruoka. Kunnia hyvä tapa.

50. Paremp' Kunniaa kourallinen, kuin häpiää helmallinen.

Hyvyyven harjoittamisesta (om Dygdens utöfwande).

Tyynessä kala kutoo, hyvät tavat hiljaisella.

Hyvyyven arvosta (om Dygdens wärde, valör).

Hyvä kello kauvas kuuluu, paha sanoma etemmin.

Hyvyyven ansiosta (om Dygdens förtjenst).

Toivoen hyvät tuloovat, peljäten pahat mänöövät.

Hyvistä (om Dygdige).

55. Ei niin hyvää, ettei parempoa ole.

Piätös hyvästä elämästä (resultatet af en dygdig lefnad).

Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.

VII. Pahuutesta.[127]

Pahoista (om de lastfulle).

Pitkä on piru metässä.

Pahan teoista (om den l. gerningar).

Saivaria täi munii, pahoja pahat tekeevät.

Pahan luonnosta (om den l. natur).

Kuin on kaukana niin ampuu, kuin on likellä niin puskoo, se on tapa pahan Härjän.

Pahan tuntemisesta (om den l. kännetecken).

Suusta syönehen tuntoo, silmästä pahantekiän.

Pahan menestymisestä (om den l. trefnad, lefnadslycka).

60. Ei hyvyys kiellä kuolemasta, pahuus kauvan elämästä.

(Ei karvas-nauris ensin mätäne).

Pahan iloitsemisesta (om den l. fröjdande).

Ihastuu kuin Susi ruumen-kokoon.

Pahan ilosta (om den l. glädje).

Niin mäni kuin mustolaisen joul'-yö.

Pahan hyväilemisestä (om den l. smek, ömhetsbetygelse).

Nuolee petokin poikiansa.

65. Omansa lempokin nuolee.

Pahan ykstuumaisuutesta (om de l. likstämmighet).

Kyllä koira veljensä tuntoo.

Yhteenpäin Suet ulvoovat.

Yhtä Sutten silmän väliä, vaika kahta kahtellaan.

Yhtä Sutten silmän väli, yhtä varasten ajatus.

Pahoista tavoista.

Viisastelemisesta (om förställning, gyckel).

70. Ei oo karvoin kahtomista, eikä puheen uskomista.

Vilpistelemisestä (om hyckleri, swek i tal).

Se on suusta, vuan ei syvämmestä.

Se on ulkopuolla hampaita.

Puheen pettämisestä (om bedrägeri).

Pettää paha puheensa, syö Koira oksennuksensa.

Syö Koira kahleensa, pettää paha valansa.

Valehtelemiesta (om osanfärdighet).

75. Valheella ovat lyhyet jäljet.

Ei tyhjä säkki pystyssä pysy.

Kielenkantamisesta (om baktalande).

Lihainen kieli leikkaa luisen kaulan.

Juopuuvat oluenjuojat, vaipuuvat vahlehteliat, kielenkantajat katoovat.

Soimauksista (om Förwitelse).

Kattila patoo soihmoo, musta kylk' on kummallaik'.

80. Se toista uunista essii, joka ite uunissa asuu.

Panettelemisesta (om Tadel).[128]

Minä muita, muut minua palkata panettelevat.

Minä muita, muut minua, minä muihen tyttäriä.

Riävämisestä (om oqwädande, chikaner).

Narri nimen antaa, mies nimen kantaa.

(Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä).

Haukkumisesta (om Öknämnande).

85. Haukuk Koira kotonais, älä kylässä hauku.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

Puheen juoksuttamisesta (om Sqwaller).

Yksi sanoo ystävällensä, ystävä koko kylälle.

(Sanasta sana itee, kypenistä mua kytöö).

Puheen nostamisesta (om ryktens utspridande).

Kuin jouhi suahaan, niin Hevoista tehhään.

90. (Älä paa omiais sekaan).

Pilkkoamisesta (om begabbande).

Kelkka pilkkoa teköö talonpojan puu-reistä.

(Älä vanhaa koiraa kauvan pilkkaa, se puree luuhun saakka).

Kiittelemättömyytestä (om otacksamhet).

Nostak Koira kaivosta, puisteloo vettä korvilleis.

Nosta Konna mättähälle, niin se niskaas hyppää.

Turhakiittämisestä (om hycklad tacksamhet).

95. Vetelä vesi varaksi, turha kiitos kunniaksi.

Vetelä kiitoksen liemi, arvo ansaihtee parempoo.

Maailmallisesta kunnioittamisesta (om werldslig ärebetygelse).

Autuasta hyvään aikaan siunataan, vaivaista pahaan aikaan kirotaan.

Kevytmielisuutesta (om lättsinnighet).

Hyvä sytän huoraksi saattaa, vapatahto varkahaksi.

Huikentelevaisuutesta (om flygtighet, ostadighet).

Ei ole huoran itkusta, varkaan valasta, juopuneen jumalan-kiitoksesta.

Sanan-syömisestä (om oordhållenhet).

100. Syö Koira oksennuksensa, ottaa konna antimensa.

Huoruutesta (om lösaktighet).

Varas varkaan pojasta, huora huoran tyttärestä.

Varastamisesta (om tjufnad).

Kaksi veistä varkaalla, tyhjä tuppi toisen vyöllä.

Hyvä virka varkahalla, mutta kaulalla kamala.

(Hullu kattelee kuin viisas varkaisiin menee).

105. Toista toisen vehnenen, toista toisen vehkanenkin.

Luulemisesta (om misstänksamhet).

Yksi synti varkahalla, yheksen luulialla.

Katehtimisesta (om afwund).

Paha on suova sormen piässä, vaan ei kateen kainalossa.

Vihasta ja Vainosta (om hat och hämd).

Viha viepi viljan muasta, kateus kalan merestä.

Armahtamattomuutesta (om obarmhertighet).

Älä kerjäläisen povesta leipää etsi.

110. Ei tuonikaan tyhjästä otak, tuuli jäältä kaljamalta.

Syvämmenkovuutesta (om hårdhjertenhet).

Älä lyö lyötyn mieltä, säre suruisen syväntä.

Ylönmielisyytestä (om förmätenhet).

Syöpi ruoste rautoakin, viepi vesi ylennimielen.

Ylpeytestä (om högfärd).

Joka on ylän ylpiä, kyllä sen nälkä nylkee.

Tuhlaamisesta (om slösaktighet).

Ei tuli kylläyyk, eikä tuhlaja rikastu.

Pelistä (om Spel).

115. Joka pelissä rikastuu, se tavoissa köyhtyy.

Viärin hyötymisestä (om slem winning).

Viärin mänöö viärin suatu, tuhlataan vaivata tullut.

Itaraisuutesta (om girighet).

Kantaa kuin Myyrä pesällens.

Hiiri syöpi köyhän siästön, Kärpäinen itaran kätkön.

Saitaisuutesta (om niskhet, njugghet).

Joll' on paikka paikan piällä, sill' on markka markan piällä.

120. (Paremmin kerran kyllin, kuin aina niuka).

Ahneutesta (om snålhet).

Ei oo köyhää köyhempätä, vaivaista vaivaisempata, kuin on ahnas tyytymätöin, joll' on puutos puuttumatoin.

(Ahneus viisaankin pettää).

Kylän-juoksemisesta (om beständigt rännande i byn).

Häviää kylän käviä.

Pahain liikkumisesta (om de lastfulles fälande).

Yöllä Yököt lentelöövät, hämärällä häijyt linnut.

125. Yötyr yöllä kulkoo, pimiellä pillomukset.

"Syvynen hyvä seä," paha ajattelee, syksyinen yö ajaa yheksellä Hevoisella.

Pahan ilmistymisestä (om den l. uppdagande).

Valkeus nauraa pimäyven työillen.

Pahan parantamattamuutesta (om det ondas obotlighet).

Se on tehty kuin on tehty, — — — (tahi) Tehty seisoo — — —

Pahan syypeälisyytestä (om den l. ourskuldande).

Pane pahan matkaan, lähe ite myöten.

Pahan katomuksesta (om den l. ånger).

130. Tulee vesi Suenkin silmään, kuin kuoppaan joutuu.

Pahan voivotuksesta (om den l. klagorop).

Ei kuulu Siäskin iäni taivaaseen.

Pahan palajamisesta (om den l. återwändande).

Matala kynnys sisään-männessä, korkia ulos-tullessa.

Pahan puhistelemisesta (om den l. rättfärdigande).

Puhas kuin pesty kekäle.

Piätös pahasta elämästä (resultatet af en lastfull lefnad).

Paha saa pahan palkan.

VIII. a) MUUTAMIA OPIN PIÄ-TOTEITA.

(Selittävällä tavalla, ehk' ei selvällä, osotetut).

Ajasta ja Avaruutesta (om Tid och Rum).

135. Aika vanhin, Avaruus suurin.[129]

Tyhjyyestä (om nulliteten).

Ei tyhjästä mitään tule.[130]

Olemisesta (om tillwarelsen).

Lisänä rikka rokassa, Hämähäkki taikinassa[131]

Sikiämisestä (om fortplantningen).

Ei tekemätöin Toukka kasva, eikä suamatoin sikiä.[132]

Ymmärtäväisyyestä (om förmågan af förnuft).

Sika kaiken keseä kyntää, mutt' ei jouluna juok' oltta.[133]

Tähtiin tietomuksesta (om Stjern-kunskapen).

140. Oikein Otavat käyvät, tähet taiten taivoisella.[134]

Toinen Lohko.

SIÄSTÄ JA VUOS-AJOISTA.

IX. Vuosista ja Vuuven-ajoista.

Keväistä.

Kevättä Kynttelistä, syksyä Uolovista.

Suvesta.

Käki tuo suven sanoman, Piäsky päivän lämpymän.

Kesästä.

Kesä keikkuin tuloovi, talvi suuta viäriställen.

Kuu Kiurusta kesään, puoli kuutta Peipuisesta (alii: Pulmuisesta) viikaus Kiven-viasta, päivä Piäskyisesta, Västäräkistä ei väheekään.

145. (Silloin lämmin kivi järveen, kylmä kivi lähteseen lähätäk).

Kirjava on kesänen Kiesus, monenmuotoinen Jumala.

Kuin ei kylmäk Kyntteliltä, eikä palella Puavalilta,
silloin on halla heinäkuulla, talvi keskellä keseä.

Kuin ei kylmä Kynttelinnä, eikä pauka Puavalinna,
niin kylmää kynnet kyntäjältä.

Lämmin hyvä kesälläkin, ruoka vilja-vuosinakin.

Syksystä.

150. Kevättä Kyntteliltä, syksyä Uolovilta.

Kyllä on yötä Uolovista, päiveä Poavalista.

Lämmintä syksyisen niska, talven jatkoa keväen.

Talvesta.

Ei lähek halla haon takoa, kaste kaihesta siasta päivän Perttulin perästä.

Halla Hanhein siiven alla, talvi Juotsenen takana.

155. Takana Joulun talvi kaikki.

Pakkainen talven tavaksi, syvän-kuillen kunniaksi.

Iän ilmat ilkiämmät, pohjan pakkaiset pahimmat.

Pakkainen pyryn perästä, suvi suuresta lumesta.

Pakkainen paha-tapainen, alta jalkoja anoovi, kieltä suusta riitelöövi.

160. Kylmä ryysyä kysyypi, vilu valju vanttuhiita.

Hyvä hyvään sopii, nahka-rukas pakkasehen.

Kylmät talven lämpymätkin, lämpymät kesän vilutkin.

Vuuven varasta.

Vilu vuosi, vilja vuosi.

Vilu viljan kasvattaa, lämmin terän teköö.

165. Kunnia hyvä tavara, hyvä vieras vilja vuosi.

Kyllä vuosi veronsa vie, ajastaika antimensa.

(Ei entisellä kauvan elätäk, jos ei Jumala vastaista annak).

Vuosi viepi vuuen varan, päiväkunta päivän-palkan.

X. Ilmasta.

Pouvasta.

Pouvaksi kuun kehä, sateheksi päivän sappi.[135]

170. Pysty kuu vein pitää, laukku muahan laskettaa.

Rinnass' on säen sappi, väki varsan sierammissa.[136]

Varis huutaa illalla, hyvä ilma huomeneksi,
Varis huutaa uamulla pahaa seätä päiväksi.

Ruskosta.

Suveksi syksyinen rusko, taka-talveksi keväinen.

Ilta-rusko selvä ilma, uamu-rusko pilvi päivä.

Pilvisestä ja Usma-ilmasta.

175. Peloittaa pimiä pilvi, savenkarvainen sataa.

Pouta pilvien perästä, ilo seuraa itkuakin.

Sateista.

Sataapi savinen pilvi, Lehmä lypsääpi lihava.

Päivän sappi sateheksi, kuun kehä pouviks ja tuuliks.

(Pakkaista, lue: Talvesta; Lämmintä, lue: kesästä).

XI. Tuulesta.

Turkki tuulella parempi, nahka-vuate vastaisella. 180. (Tuuloo tuvan takana, ei tuvassa tunnukkaan).

Syksyisistä ja keväisistä tuulista.

Suojaksi syksyiset tuulet, talvenjatkoksi keväiset.

Pohjos-tuulesta.

Pouvan pohjonen tekööpi, selkiän selän-takainen.

Iästä isot sateet, pohjoisesta pouvat pitkät.

Itä-tuulesta.

Iästä kesä, iästä talvi, iästä ikuiset tuulet.

185. Iän pakkaiset pahimmat, iän ilmat ilkiämmät, iän pouvat ponnottommat.

Länne-tuulesta.

Lännen tuulet länsiämmät, iän pakkaiset pahimmat.

Erinäisistä tuulista.

Ei oo aina Antin tuuli, viel' on tuuli Tuomahani,
Pietarin perän takana.

Pahasta seästä.

Päin Härkä pahaan siähään, perin tuulessa Hevoinen.

Kolmas Lohko.

Ihmisten erinäisestä Elämäkerrasta.

a) HALLITUKSESTA JA KANSAN SIÄTYISTÄ.

XII. Hallituksesta.

Ei kahta Kunninkasta yhteen linnaan sovi.

Kuninkasta.[137]

190. Anna Jumala Kuninkaan kuulua, vaan ei näkyä.[138]

Hänen palvellemisesta.

Paremmin piätä palvella kuin hänteä.

Hänen käskyn-käyttämisestä.

Koira käski häntänsä, häntä käski karvojansa, karvat vasta kahisivat.

Alamaisten käyttämisestä.

Tie niin kuin käsketään, eläk niin kuin hyvä on.

XIII. Maan-oikeuvesta ja Laista.

Lainlaittajoilta oivaltettavaksi.

Älä kaikkia korvenna kuin karvanen on.

195. Ei sitä hävätä sua, jot' ei parata voi.

Ei Varis kiroin kuole, Korppi kuiviin sanoin.

Eipä Luulo ole Tieton vertainen.

Paremp Armo kuin Uhkaus.[139]

Riitoin karttamisesta.

Ei lämmin luuta särje, rakkaus riitoja salli.

Riioista ja Riitamiehistä.

200. Olkoon asia riita-mies.

Heijän Asioista.

Asiassa on monta retkee ja monta mutkaa.

Asian ajamisesta.

Asioissa mieltä tarvitaan, hakkoo hulluik halkoja.

Asian ajajasta.

Muotoksi molemmat silmät, ajaa asian yhelläkin.

Asian tutkimisesta.

Ennen asia tutkitaan, ennenkuin miestä mutkitaan.

Luultuista.

205. Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan.

Voitetuista.

Ei se ole koiralta purtu, jok' o Lailta voitettu.

Syyllisistä.

Syyllinen sakkoo veteä, pahatekiä rankaistaan.

Rauvoitetuista.

Ei auta linnun lentää, siitten kuin siivet leikataan.

Sovittamisesta.

Sileät sovinnon jäljet.

Joutavista juttuloista.

210. Ei kaikkia vaivoja puntariin panna, eikä kaikkia karvaisia korvenetak.

Lahjoista.

Lahjat Lain lumoovat, rasva pyörän pyörittääpi.

Lain kiäntelemisestä.

Laki niin kuin luetaan, asia niin kuin ajetaan.

Sinne asia oikiaa kunne kantajat paremmat.

Juttuin julkeuvesta.

Sillä juttu julkisempi, jolla kantaja jalompi.

215. Sillä voitto kennen kunnia.

Rikkain ja köyhäin riioista.

Rikkaan raha kuluu, köyhän miehen piä mänöö.

Rikas piäsöö rahallansa, köyhä selkä-nahallansa.

(Ei ketään kukkaro kaulassa hirtetä).

Täytyy köyhän kärsiä, vaan ei valittaa.

Tuomarista.

220. Jo laki lainehtii, koska Tuomari pikaria pitelee.

Rankaisemisesta.

On kalikoita jos Koiriakin.

Koskoo se Koiraan, jos kalikkaankin.

(Kyllä Koira huavansa nuoloo).

Rankaistuksesta.

Se eläht' kehen kolaht'.

225. Opiksi Koiralle kylmä sauna.

Rankaistuksen vaikuttamisesta.

Kuin kovan näkee, niin Koirakin poikkee.

Kyllä routa Porsaan kotiin ajaa.

Rankaisioista.

Vanha sauna antaa hyvän löylyn.

Rankaistetuista.

Jopa hiisi on hiukset viennyt, lempo liemenet kerinnyt.

XIV. Pappiloista ja Papin siätystä.

230. Joulu juhlista parahin, Pappi paras vierahista.

Hänen kylään tulemisesta.

Jo on aika joutumassa, kuin on Pappi soutamassa,
Kirkkoherra kiskomassa, Lukkari peränpiossa.

Hänen ravinnoksesta.

Viina herkku Herroillakin, paras Pappien parissa.

(Ei Pappi paljon syö, Papin lapset paljon syövät).

Hänen puheista.

Kyllä Papilla puheita on.

Hänen Suarnasta.

235. Papill' on sanoja kuin päreh-halkoja.

(Itestänsä paha Pappi suarnaa).

Hänen otoista.

Pohjaton kuin Papin säkki, pitkä kuin nälkä-vuosi.

(Suusta Jumalan korvaan, Jumalan korvasta kukkaroon).

Hänen talouvesta.

Vanha miärä Pappilassa, kuus sikoo, seihtemän liikkiöö.

Hänen Viran arvosta.

240. Seppä ja Pappi, Villan-lyöjä — ne oil kolmet kovoo miestä.

Pakanatkin tuloo Papita aikaan, vuan ei Sepätä sekkään.

Lukkarista.

Lukkari perään pitääpi, Pappi melan hallihtoopi.

Lukkari, Papin plakkari.

XV. Ruununmiehistä ja muista Herroista.

Ruununmiehistä.

Ruunun Rotta, vouvin Kissa.

245. Kissan ilo, Hiirein itku.

Koska Kissa Karhuksi piäsöö, kaho silloin karja-laumais.

Muista Virka-miehistä.

Vakka kantensa, mies virkansa valihtee.

Ei mies nimellä eläk, vuan viralla.

Viis virkoo, kuus nälkee.

Herroista.

250. Minä Herra, sinä Herra, kuka meistä kontin kantaa.

Ei ole Herroin kanssa marjaan mänemistä.

Heijän matkoista.

Pitkät on Herrain kiiruut.

(Rauha ruok'-aikana Herroissakin).

Heijän kohtamisesta.

255. Pois tieltä! ulos jalosta! tie auki! (herrat huutavat).

Pois tieltä talonpoika! Herrasväki tulee! (huutaa heijän käskyläiset).

Ampukaa hiljaa hyvä Herra! (talonpoikiin vastaus).

Heijän käskyläisistä.

Herroiks Herroin Koiratkin, hännättömät, hailuttomat.

Hulluilla Herrat kyntäävät.

Heijän veijomisesta.

Helppo köyhää narrata, hyvä nöyrällä ajaa.

260. Kauroilla ottaa, kannuksilla ajaa.

Hoviloista ja Moisioista.

Hupa Hovissa elämä, vaikka peällä vaarallinen.

Hyvä on Hovissa elää, vuara piätä varjellessa.

Heijän nuapuristansa.

Vaivaisella vaimo kaunis,
hullulla hyvä Hevoinen Herrasmiehen nuapurissa.

Hullulla hyvä Hevoinen, sitä kaikki ajeloo;
vaivaisella vaimo kaunis, sitä kaikki kaulailoo.

b) YKSINÄISESTÄ ELÄMÄSTÄ.

XVI. Miehistä.

265. Järki miehen, terä veisen kunnia.

Hänen nävostä.

Kunniaksi Sonnilla suuret sarvet, nenä miehellä.

Hänen luonnosta.

Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartiaksi.

Hänen toimesta.

Mies syöp, Mies suap, Miehellen antaapi Jumala.

Hänen ymmärryksestä.

Missä miehiä, siinä mieliä.

Hänen järjellisyytestä.

270. Mies se joka mielensä hillitsee.

Hänen hartautesta.

Mieli harras työn tekee, ei voima väkevänkään.

Kuin kovaa kalvetaan totta siitä hiukka lähtee.

Hänen tavoista.[140]

Mualta Mies pois suahaan, vuan ei tavoiltansa.

(Ei luja lutise, eikä vaka vapise).

Hänen sanasta.

275. Sanasta miestä, sarvesta Härkeä.

Puhuttu puhe, ammuttu nuoli.

Hänen puheesta.

Mies se, joka puheensa pitää.

Ennen mies muansa myöp, ennen kuin sanansa syöp.

Hänen lupauksista.

Annettu luvattu lahja.

280. (Lupaus on pahempi velkaa).

Hänen mielivakaisuutesta.

Huovaa Variskin vastatuuleen, Mies voittaa vahinkonsa.

Hätäynyt hullu on, vuan ei Mies vahinkossa.

Hänen urhollisuutesta.

Ei pie yhteen hyvään ihastua, eikä kahteen pahaan pahastua.

Hänen jaloutesta.

Piähään piikoa katsotaan, jalkoin jaloa miestä.

Huonoista Mies-retkaleista.

285. Moni miehestä mänee, Urosta alkenee, poika polvikautenaan, konna ompi kuoltuaan.

(Ei ne kaikki Miehiä ole, jotka pöksyssä pyörii).

Pehmyt-mielisistä.

Kova kotons pitää; ei pehmee p—kään.

Avio-miehistä.

Hiki hellän, lämmin laiskan, pakkainen pahan uron.

Jok' on julma Juhtallensa, se on valju Vaimollensa.

Pojista.

290. Orraassa on laihon alku, pojassa miehen mukama.

Mies tuloo räkä-nenästä, vuan ei tyhjän naurajasta.

Kuin on peukalo Uroista, sehi on Naista naukeampi.

Nuorista Miehistä.

Ota veihti vyölleis, Vaimo viereis.

Kaikkia muuta mies katuu, paitsi nuorra naimistaan.

295. Naiman nuorena pitää, ett' on vara vanhanakin.

XVII. Vaimoväistä.

Vaimosta.

Hevoisessa miehen henki, Vaimossa talon pitäntö.

Hänen kotonna-olemisesta.

Mies on luotu liikkuvaksi, Vaimo pirtin vartiaksi.

Emäntä hyvä kotonna suihtua kohenteleepi, kekälettä kiäntelööpi.

Akka autuas kotonna, ukko kurja kulkemassa.

300. (Asiallen mieskylään, vaimoo varten syömistä).

Kotonaisesta vaimoväestä.

Ei tiiä viisaatkaan Vaimot, missä miehet mellastaavat, missä uhmaavat urohot; usein on urot lumessa, mies-parat pahassa siässä.

Ei tiiä kotoiset Vaimot missä miehet mellakoivat, ei tiiä nykyiset miehet, milloin Piiat tuoristuuvat, maito nännissä makaapi, utarissa uuvet piimät.

Avio-vaimoista.

Parempi rukinen vaimo, kuin tamppuinen Rouva.

Ruma työllä rohkiampi, kaunis katsella parempi.

305. Kauneutta kaksi silmää, teköö työn toisellakin.

Ryhmys-rähmys työn tekeepi, kaunis kattoo karvansa.

(Ei näkö työtä tie, kaunis kaskia rovihte).

Ryppy-lakki liina-vaimo, puu-lukko Sepän emäntä.

Riski vaimo riitelevä, tekevä toruva akka.

310. Hyvä akka aikanansa, ehkä toruu toisinansa.

Laiska lapsillen parempi, ruma työhön rohkiampi.

Uuvella Sika lihoo. Vaimo laiska taikinalla.

Vaimon kauneutesta.

Vähäisestä vaimo kaunis, suuresta sota-hevoinen.

Ei yhen kaunis, kaikkein kaunis.

Vaimon rakkautta miestänsä kohtaan.

315. Musta minä muiten nähen, valkia oman emoisen.

Omat kukin kauniit ovat, mustat muiten valkiatkin.

Vuohi vaivaisen eläin, hellä vaimo vanhan miehen.

Hänen helläyttä lapsiansa kohtaan.

Hepo hellä varsallensa, ukko hellä akallensa, vaimo varsin lapsillensa.

Hänen vaivaa lapsistansa.

Suru sillä joll' on sulha, sillä vaiva joll' on vaimo, sillä kaksi joll' on lapsi.

320. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimo lapsestansa.

Heijän suotta-suuttumisesta.

Ei ole ämmän ähkymistä, kuin on äijän piä sylissä, parta puarmoilla.

Kyllä Orih tamman potkemisen tuntee.[141]

Heijän puheen-juoksuttamisesta.

Panet poveisi, niin putoovi; sanot akalleisi niin saapi ilmi.

Heijän älystä.

Älyä ämmätkin tarvitsevat, jos ei muuta niin leipoessa.

325. Kuteillen kaukas kahtoo, leipä hiere-jauhoilleen.

Heijän arvosta.

Halpa vaimo lapsitoin, paha hännätöin Hevoinen.

Halpa vaimo haltiatoin, avoi pieletöin veräjä.[142]

Pahoista Vaimoista.

Paha vaimo toruvainen, hyvä Koira haukkuvainen.

Paha on pureva Koira, vaimo vihanen kamala.

330. Ärjyy Ämmä leipoessa, kiukkuinen kirnutessa, olta pannessa äkäinen.

Tiellä Kissat, tiellä Koirat, pahan vaimon leipoessa.

Sika paistaa kylkeänsä, Koira paistaa kuonoansa,
paha vaimo reisiänsä.

Kolmee on paha kattoa, olki kenkässä,
naskali taskussa, paha vaimo ikkunassa.

Kolmee ei tule uskoa, venettä vesille,
Hevoista tielle, pahaa vaimoo taloinsa päällä.

Vaimon vallasta.

335. Surma Hepo suitsitak, vahinkoksi vaimon valta.

Ämmäin torasta.

Ämmät ähkyin eläävät, kuuset paukkuin palaavat.

Kyllä sukka suuta suap, paha vaimo tora-sanoja.

Ei itä ennen herkiä tuulemasta, ennen kuin se sataa,
eikä akka torumasta, ennen kuin se itkee.

Puilla minä portit suljen, suljen suuretkin veräjät,
mutta millämä suuta suljen?

340. Ei sen kieli ole puurossa palanut, joka ämmäin kanssa toruu.

Piioista ja Tyttölöistä.

Hyvä tyynnä Tyttölapsi, rajunna Orih-hevoinen.

Hyvät Piiat, kauniit Tyttäret, mistä pahat vaimot tulevat?

Heijän kypsymisestä.

Läsnä leipä taikinassa, läsnä piika kasvamassa.

Heijän vanhaks-joutumisesta.

Kuluu päivä pilvessäkin, ikä piikana ollessa.

Heijän houkuttelemisesta.

345. Pian on houkka houkuteltu, mieletöin miehellen viety.

Heijän viettelemisestä.

Pian on souttu soukka salmi, mitattu matala meri; lyhyt mieli liikutettu.

Heijän vallottamisesta.

Pian heikko henkestyy, väsyy vähä-väkinen.

Piikaisuutesta.

Ei piikaisuus[143] menesty asioissa.

Ei piikaisuus muussa kelpoo, kuin kirppuja käsittäissä.

350. Vähässä vahinko tulee, pikaisesti piian rikko.

Piikoin naittamisesta.

Piot piioista tukevat, hyvät neuvot neitsyvistä.

Pois tunkiot tuasta, pois tyttäret talosta.

Tamman kauppa tanhualla, neijon nelis-nurkaisessa.

(Kasvot piian puhemiehet).

355. Maa naittaa pahatkin piiat, isän pellot ilkiätkin.

Yksittäin piiat naijaan, yksittäin Lampaatkin keritään.

Heijän miehillen toivomisesta.

Neijon mieli miehellen, korkiastaik koista, veteen venosen mieli tervatuilta teloilta.

Morsiamista.

Suoni sulhaista vetää, nuiska nuorta morsianta.

Työstä työhön morsianta, unesta unehen lasta.

360. Illasta ilmoo kiitä, vuonna toissa morsianta, kolmanna kotivävyä.

Nuorikoista.

Naituaan naiset lihoovat.

Naineista.

Jop' on nähty naineen varsi, näkemätä naimattoman.

Naimattomista.

Mikä lie minua nähty, kuka kummaa keksittännä, kuin ei naitu naima-vuonna, otettu orit-kesänä.

Pietyistä piioista.

Muahan kahtoo pietty piika, ahollen Hevo ajettu.

365. Ei oo koivua kokematointa, eikä piikoa pitämätöintä.

Jos takki tavat ilmottaisi, puhuis paita pellavainen, harvoin naitais neitsy nuori, miest' ei monta uskottaisi.

Huorista.

Piällä keuhot kattilassa, huorat vaimoen seassa.

Huorat hulluksi teköövät, salavaimot vaivaiseksi.

Leski-vaimoista.

Keviät on lesken kenkät, miestä toista toivotessa.

370. Työläs leskee lepytellä, kauvan nainut nauratella.

Vaimoin toivotuksia.

Ennen kesän lehmätä, ennenkuin Joul'-yönnä ukota.

XVIII. Kosiomisesta ja Naimisesta.

Vaivaisten ja köyhäin naimisesta.

Naiman nallikin pitää, vaimon soaman vaivaisenkin.

Vaivainen vaivaisen naipi, siitä suahaan pussi-seljät, siitä vaivaiset venyyvät.

Rikkain naimisesta.

Sukujansa suuret naivat.

375. (Ei tohi torpan Kukko, tassia talon Kanoja).

Kosiomisesta.

Älä juokse juhlan alla naima-tiellä naapurissa,
silloin on siveä kukin, puhas piika ruokotonkin.

Älkös pyhinnä naiko, juhla-iltanna ajelko,
silloin peä on palmikossa, niin häijyn kuin hyvänkin naisen.

(Kaunis on kantokin kuin kaunistetaan).

Moni on kaunis kahtoissa, vaan on tyly työn teossa.

Hätä-naineista.

380. Hätäinen huoran naipi, syypää sakon vetää.

Hätäinen kauppaa tekee, mies päällä kattelee.

Naineista, vaimon puuttehessa.

Syöpi Hauki Sammakonkin selän suuren uituaan; naipi mies pahankin vaimon, viikon ilman oltuaan.

(Hätäinen hullu, nälkäinen raivossa).

Vanhoin piikoin naimisesta.

Se suap valitun vaimon, joka nai jätetyn piian.

Piian valihtijoista.

385. Luu lihan jakajalle, kuori leivän alkajalle, huora piian valitsialle.

Nuapurin naimisesta.

Hyvät naip nuapurista, pahat taipalen takoa,
Sonni kotona naipi.

Lähestä naiminen parempi, kaukoa Hevoisen kauppa.

Koira kotoansa nai.[144]

Pahoista naiseista.

Mesimarja mielittäissä, omena otettaissa, vaan votsa vihittynnä.

390. Jouhista hyvä hevoinen, paha piika palmikosta.

Heijän erosta.

Parempi hyvä ero kuin paha yhtyys.

Kosiasta.

Naitaissa kalua kyllä, killinkiä kihlattaissa.

Sulhaisesta.

Yksi ylkä paras on, kaksin molemat katoovat.

Puhe-miehestä.

Kokki suolan kokee, puhemies morsiammen.

Kättäilemisestä.

395. Tallissa on Hevoisen-kauppa, Neijon nelis-nurkkaisessa.

Kanan kauppa on orren alla, neijon nelis-nurkkaisessa.

Vaimon rikkautesta.

Riitoiksi Vaimon varat, miehelle mäntyänsä.

Vuohen voi, vaimon tavara, ei ole tarpeelle talossa.

Kylmä kulta kumpaniksi, valjut vaimon rikkauuvet.

Naimisen puheista.

400. Nauretaan naineita, itketään kuolleita, vuosikausi kumpiakin.

XIX. Aviosta.

Yksinvaimoisuutesta.[145].

Sopii kaksi pataa yhelle tulelle, vaan ei kaksi neitsykeistä yhen yljen vuotehellen.

Yksinnaimisuutesta.[146]

Kaksin tiällä kaikki ovat, kaksin aijan seipähätkin.

Kaksin linnut ilmassa, kaksin kalatkin meressä.

Kaksittain kaikki paras, kaksi orrella pysyy.

Halauksista, ja likistämisestä.

405. Halaus halun lisää, suun-anto hyvän sovinnon.

Muista hyväilemisistä.

Ei hyvä pahoo tie.

XX. Sukulaisuutesta.

Mistä vaimo kotoisin, sieltä mies sukuisin.

Vanhemmista.

Ilkiä isäini, erikummainen emäini.

Pukki isäin, vuohi emäin, minä mies täyvälleen.

Veljistä.

410. Vetelä vesi varaksi, vetelämmät veikon armot.

Vieras veikkoa parempi, emän-lasta laupiampi.

Kälyksistä.

Sisärekset me kälykset, veljet meijän miehiemme.

Tätilöistä.

Hyvä on täti niemen nenässä.

Apista ja Anopista.

Apin siltaa astumatak, syomätä anopin leipeä, käymätä kylän keräjät.

Vävystä.

415. Ei väkisin vävyksi, ylimielin ystäväksi.

Illasta ilmoa kiitä, vuonna toissa morsianta,
kolmanna koti-vävyä.

Vävystä vähää varaa, tyhjä turva tyttärestä,
miniästä mieli karvas.

Miniästä.

Harvoin miniätä kiitetään; harvoin vuotta siunataan.

Harvoin orjaa kiitetään, miniätä ei milloinkaan.

Lankoksista.

420. Lankot on vaivaisen lähimmäiset, omaiset onnettoman.

Muista Omaisista.

On suvussa Susia, joukossa jotaik.

On joukossa jotain, karjassa kirjavia.

XXI. Lapsista ja heijän ylöskasvattamisesta.

Heijän syntymisestä.

Ei lapsi isätä synnyk, eikä tule ilman emota.

Sauna-vaimoista.

Kaks tietä tiinehelle, joko luo tahi kantaa.

Lapsen saunasta.

425. Hyvä on lämmin laihan lapsen, ei liiaksi lihavankaan.

Heijän tuuvittamisesta.

Unesta uneen lapsi, työstä työhön morsianta.

Lapsi ompi laiskan turva,[147] viivyttääpi viriän.

Heijän ruokkimisesta.

Itkein laps' emältäns ruuan suap', mainittellen vierahalta.

Laulaa laps' syötyänsä, itkee ilman oltuansa.

Heijän itkemisestä.

430. Ei katkimatointa kankasta eikä itkemetöintä lasta.

Ei Sika syytäk vinku, lapsi vaivatak valita.

Heijän hoivauttamisesta.

Hyv' on lapsen lasna olla, kuin on vanhempi varana.

Paha lapsi lasna kauvan, varsana häijy Hevoinen.

Heijän nuhtelemisesta ja kiittelemisestä.

Moni laitos kiitollinen, moni kiitos laitollinen.

435. Hullu kiittää vaimoansa, epätieto lapsiansa.

Heijän kurittamisesta.

Joka kurituksetak kasvaa, se kunniatak kuolee.

(Sinne voaja vaipuu, kuin nuija voatii).

Lyöten lapset rakkahammat, hautoen pajukin parempi.

Vitsa lapsen viisahaksi, vatsa lapsen varkahaksi.

440. Väli veätyllä vitsalla, väli veäntämättömällä.

Villainen isällä vitsa, äitin vitsa villaisempi.

Villainen äitin vitsa, isän ruoska runteleva, vitsa vierahan verinen.

Käypi syöntö syönnön peällä, vaan ei lyöntö lyönön peällä.

Eipä auta äitin armot, eikä muorin voivotukset.

Heijän opettelemisesta.

445. Ota oppi hyväkseisi, varoitukset vanhemmaisen.

(Hyvä syönyttä syöttää oppinutta opettaa).

Heijän mielestä.

Lapsella on lapsen mieli, tyhmällä on tyhmän kieli.

(Äiti antaa nisän lapsellen, vuan ei mieltä piähään).

Heijän mielen tarkoittamisesta.

Ei kauhalla mieltä piähän ajeta, vaan vaivalla.

450. Ei panenta mieli piässä pysyk, eikä kannanto-vesi kaivossa.

Heijän muistamisesta.

Mitä lassa kuulin lausuttavan, se juohtuu miessä mieleen.

Heijän oppivaisuutesta.

Ei niin pahaa piätä, ettei vähee mieltä.

Ei raha ratke kukkarota, mieli säre miehen peätä.

Heijän syvämmen luonnosta.

Pojall' ovat isän tavat, äijin eljet tyttärillä.

455. Puuta myöten siirto juoksee, äijin tavat tyttärissä.

(Niin on niinet pitkät puussa, kuin on niinipuu itekkin).

Heijän luonnon erinkaltaisuutesta.

Hyvä lapsi laiskan vaimon, viivyttelevä viriän.

Heijän hyvistä merkkilöistä.

Piältä tunnen päiväkauven, silmästä hyvän sikiän.

Orasta ma touvon tunnen, miehen nuoren nousennosta.

Heijän vanhemmien huolenpiosta heistä.

460. Hyppyisessä hypertelöövi, ei jouvak jouten olla, jos on mieli miestä suaha.

Heijän vanhempien toivotuksista heistä.

Suopi miehen vertaiseksi, poikansa paremmaksi.

Vanhoin akkoin kasvattamia.

Pahoin mulla parta kasvoi, turpa tuhmasti yleni, akan vanhan vaipan alla, akan vanhan kuskuissa.

Kelvottomista ja pahankurisista lapsista.

Vie Porsas saksaan, tuot Sikana takaisin.

Lyö Sikoo, pese Porsasta, yhellä tavalla ne vinkuuvat.

465. Ei Vuohen viemisestä, kuin hään lypsettää kotia tulee.

Laiskoista lapsista.

Sialla on monta vikoo, milloin mua kylmä, milloin kärsä kipiä.

Lasten hyvään tointumisesta.

Ei ole varsan kauroista, eikä lapsen viinasta.

Ei ole voista veitsettömän, eikä hammattoman lihasta.

Vieraista lapsista.

Oma laps', lapsi ompi; toisen lapsi, lapsukainen.

470. Oma lapsi lapsukainen, toinen lapsi lastukkainen.

Turvattomista lapsista.[148]

Halpa lapsi haltiatoin, rikki pielitöin veräjä.

Lapsi-puolista.

Etessä emätöin lapsi, äreen ämmän leipoessa.[149]

Emällistä neuvottiin, emätön opiksi otti.

Lasten apua.

Apu lapsesta on, ellei hään kalan sua niin hän kalan syö.

Lasten sikiämisestä.

475. Lapset lapsia teköövät, vanhemmillen vastukseksi.

XXII. Nuoruutesta ja Vanhuutesta.

Nuoruuven hulluutesta.

Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus.

Nuoruuven iloitsemisesta.

Ilo siinä kussa nuoret, sauvan-kolke kussa vanhat.

Nuortein hilpeytestä.

Hiili on nuoren hihassa, tuli neijon pohkeessa, kekälettä kannan-piässä.

Nuortein viriäisyytestä.

Joka on nuorra nopia, se on virkku vanhanakin.

Heijän vanhenemisesta.

480. Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa.

Mies kasvaa, hammas karkenoo.

Heijän vanhaks-pyrkimisestä.

Moni vanhaksi pyytää, vuan ei piäse puoletkaan.

(Ei niin vanhaa, jok' ei luule vuotta elävänsä; eikä niin nuorta, joka ei luule vanhaksi tulevansa).

Vanhoin viisautesta.

Vanhalla Variksen silmä, Kären silmä neitosella.

Vanhoin elämän-kerrasta.

485. Paljon vaivaa vanhetessa, vanhana paha elää.

Heijän muistamattomuutesta.

Mikä vanha vanhenoo, sen mieli myöten mänöö.

Tallelle vanha panee, vaan ei muista.

Heijän voimattomuutesta.

Hyvä vanhan vaeltaa, hyvän nuoremman nojalla.

Hiljalleen huono käypi, sauvan voimaton pitäävi.

Heijän virkistymisestä.

490. Terävä nuori syötyänsä, vanha yön muattuansa.

Nuortein ja Vanhoin luonnosta.

Äijä nuorra kaunihita, paljo vanhana pahoja.

XXIII. Viisautesta ja Hulluutesta.

Suuta sanan siaks', piätä mielen kukkaroks.

Erotus tyhmän ja viisaan puheissa.

Tyhmän sytän aina suussa, viisaan suu sytämmessä.

(Mykkä viisas, hullu väkevä).

Erotus heijän käytyksissä.

495. Hullu pilaan suuttuu, viisas vastaa puolestansa.

Harvoin viisas vihastuu, harva siitä ihastuu.

Erotus heijän ajatuksissa.

Kauvas viisas näkee, etemmäksi ajattelee.

Hullun ajatukset ovat hajalla, kuin akanat tuulessa.

Hullun puheen-pitämisestä.

Hullu huolensa puhuu huolen tuntemattomalle.

500. Hullu putkeen puhuu, mieletöin avaimmeen.

Hullun puhuttelemisesta.

Lähe hullun kanssa huastamaan, vasikan kanssa juoksemaan.

(Pitkät hiukset, lyhyt mieli).

Hullun neuvottelemisesta.

Neuvo hullua et sua mieltä, keitä munoo et sua lientä.

(Silloin kala Kiiskistä, koska mies mielettömästä).

Hullun teoista.

505. Sinne mieletöin mänee, kuin järjetöin käskee.

Hullun työstä.

Hyvin kyllä hullu kyntää, jättää kyynären vaon väliä, puoli-toista toisinahan.

Hullun hyvää-tuntemisesta.

Hullu hyvän tuntee, maun maistaapi sokia.

Viisauten villittelemisestä.

Tulee vahinko viisaallenkin, tuhman on toisessa käessä.

Tulee häiriö hyvällenkin, tapaturma taitavallen.

510. Käyp viisas vipuun, hullu huimaelee sivuten.

Vahinkosta viisaaksi tullaan, ehk' ei rikkaaksi.

Kerran viisas petetään, vuan ei toista.

Viisauteen turvaamisesta.

Ei hyvä hylyksi jouvu, eikä viisas vaivaiseksi.

XXIV. Surusta ja Murhesta.

Murhellisen mielestä.

Ei sen mieli mettä keitä, jok' on suuressa surussa.

Murheen levottomuutesta.

515. Eipä anna murhe muata, vaiva vaikia levätä.

Murheen vanhuuttamisesta.

Murhe tuottaa mustan muoton, pahat päivät parran pitkän, halu harmahan hapenan.

Murhen laihuttamisesta.

Murhe mielen mustuttaa, kasvon teköö kajoks.

Murheen huonontamisesta.

Huoli miehen huonoks tekee, murhe muita mustemmaksi.

Armottomien murhesta.

Alaall' on Allin mieli, uijessa vilua vettä, alempana armottoman, käyvessä kylän väliä.

Orvoisten murhesta.

520. Pimiä isoton pirtti, ehkä päivä paistakoon; kylmä on emoton sauna, ehkä löyly lyötäköön.

Puoli-orpo isätöin, koko-orpo emätöin.

Itkusta.

Älä itke ilman syytä, ilman vaivata valitak.

Ei itku hätästä piästä, poru päivistä pahoistak.

Ei se parkuen parane, eikä huutain huokene.

Murhen poisheittämisestä.

525. Anna huolia Hevoisen, murehtia mustan Ruunan;
Hevoisell' on piä paremp, piä parempi, luu lujempi.

Annak olla olleeksi, mustat on mulla muutkin päivät,
mustapa minä itekkin.

Surullisten sytämmestä.

Suot sulaa, muat sulaa, suruisen sytän, ei sula silloinkaan.

XXV. Toivosta ja Luottamisesta.

Ei yö niin pitkä, ettei päivä perässä.

Kyll' on päiviä iässä, ehtoja lännessä.

530. On neuvoja, jos on pahoja päiviä

Kyllä luu lihan kasvattaa, pelto palkihtee vahinkon.

Toivoessa aika kuluu.

e) IHMISEN KANSALLISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXVI. Lauluista ja Lausumisista.

a) Lausuista.

Huastamisesta.

Huastaissa sanat suloisemmat, käyneet muat leppeemmät.

Sanasta sana itää, kypeneistä mua kytöö.

Puhumisesta.

535. Ei puheen paljoutesta, eikä kirjan suuruutesta.

Puhu miestä kaiken päivän, älä nimeä sanok.

Puheen juoksuttamisesta.

Enempi on vähempikin, musta-mulli valkiampi, mielen kielen puhuttaissa.

Yksi sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle.

Sanomisesta.

Sauva maita paljon käypi, sanat paljoa enemmin.

540. Ei sitä sanoa sanota, jonka peähän ei peästäk.

Ei sanoma siivitä lennä, puhumata kauvas kuulu.

Leikki-puheista.

Lupa leikkiä puhua, ehk ei tarve irvistellä.

Hullu pilaan suuttuu, viisas vastaa puolestansa.

(Ei sana sioo tie).

Valhe-puheista.

545. Ei ole tyhjästä tytyä, valeheista vatan täyttä.

(Älä paa omiais sekaan).

Ei tyhjä säkki pystyssä pysy.

Vanhoista puheista [150].

Joka yöllä yksin käypi, luulaan varastelevan, joka vanhoja puhuu, luulaan valehtelevan.

Loskariloista.

Ei puralta puheet puutuk, sanat suaren jatkajalta.

550. Ennen umpi-lampi Ahvenia puuttuu, meren ranta kiviä puuttuu, ennen kuin minulta sanoja puuttuu.

(Puhuvan suuhun sanat tuloovat).

Puheen puutoksesta.

Ei ouk suatuja satuja, ennen tehtyjä puheita.

b) Lauluista.

Laulun huvitoksesta.

Yöllä päivät jatketaan, virsillä vähät oluet.

Laulun aineesta.

Siitä viisas virren suapi, jost' ei tuhma tunnekkaan.

555. Noista viisas virren otti, hullun pitkistä puheista, mielettömän lausunnosta.

(Kaikki laulavan virteen sopii).

Runon luonnosta.

Kaksi sanaa[151] vanhaa virttä, hyryä lisäksi.

Laulajoista.

Ei koski kitaskana laske vettähän visusti,
eipä laulaja hyvänäik, laula kaikki laulujansa.

Hullu koko virttänsä laulaa, hullu kaiken taitonsa ilmoittaa,
hullu valheille nauraa.

Laulamisesta.

560. Ei satut sanoihin puutuk, virret veisaten vähene.

Sormet soittajan kuluu, kieli laulajan väsyy.

Laulu työksi lankiaapi Hevoisen hyvän reessä.

Laulattamisesta.

Ei kuiva kulku kumaja, henki rasvatak helise.

Ei Kukko käskyllä laula, kuin ei laula käskemätäk.

XXVII. Juominkista ja Juopumisesta.

Juopuneista.

565. Ei se ole ihmeitä nähnyt, jok on nähnyt juopuneita.

Heijän juonista.

Monta juonta juopuneella, ei yhtä hyvää juonta.

Heijän tapauksista.

Jotain juomarille tapahtuu, joko kissat kenkät syövät, tahikka kintahat katoovat.

(Juo vähemmin, kato kaluis)!

Heijän levosta.

Jouten syönyt sairastaa, jouten juotilas lepää.

570. Uni-silmä sippurassa, viina-silmä killin-kallin.

Tottuneista ja äkkinäisistä.

Mies vanha oluen juop, lahopuu vein vetääpi.

Oppinut oltta juop, oppimatoin oksentaa.

Ohho, sanoi outo, ollutta! kannun joi kaksi oksensi.

Juomarista.

Joisinpak jokaik päivä, kuin ei kukkaro kuluisi, raha-tasku raukenisi.

Heijän janosta.

575. Juomaan juomari tuleepi, jos ei muuta niin vettä.

Kaljasta.

Ei vettä vihalla juuva, eikä kaljaa kateuvella.

Oluesta.

Oluella onni hyvä, juotaan janotakin,
ei piialla pahempi, naitaan kokematakin.

Oluella ollessaani kalua mulla kyllä,
olut päästä oikenee, kohta kalukin katoopi.

Viinasta.

Vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin.

580. Viina viisaat villihteepi, väkeviltä voiman viepi.

Viina villiin tekeepi, olut tuopi toisen mielen.

Jota viina viivyttää, sitä Sika imettää.

Juoma astioista.

Piiat juovat pikarista, vanhat ämmät ämpäristä.

Humalasta.

Jumala mielen antaa, humala mielen ottaa.

585. Humalassa hullut kaikki, pahat paljon juotuansa.

Juopumisesta.

Juopuuvat oluen juojat, vaipuuvat valehteliat, kielen kantajat katoovat.

XXVIII. Juhlista ja Vieraista.

Joulusta.

Joulu juhlista paras, Pappi paras vierahista.

Jokapa jouluhun eläisi, joulusta johik tulisi, elikkä elo parempi, tahi kuollo rohkiampi.

Hyvä Tuomas joulun tuopi, hyvä Nuuti pois-hiipoittaa.

Laskiaisesta.

590. Juoman Jouluna pitää, syyvä lihaa Laskiaissa.

Aatto juhlista jalompi, ilta-puoli Laskiasita.

Kekristä.

Jouluna jollaan, keurinä kellään,
Piäsiäissä piätymistä myöten.

Kerta Kekriä pietään, toinen kerta kellellään.

Juhlapäivistä.

Joka päivä joulu meille, toinen päivä Piäsiäinen.

595. Ilossa ikä kuluu, riemussa rehettelöö.

Pyhäin pitämisestä.

Joka kaikki pyhät pitää, se kaikki näljät näkee,

Kestilöistä.

Kesti kestiä vuatii, pöyvän-peä pyöräystä.

Ilon kyllyytestä.

Täysi täysi, kyllä kyllä, tämän illaista iloa, päivän laskuhun laulantota.

Häistä.

Ei Härkä häitä kiitä, Hepo pitkiä pitoja, jouhi-häntä juominkia.

600. Häpiä häistä lähteissä juota joelta vettä.

Ristiäisistä.

Kesti kestiä vuatii, heät hyvät ristiäiset.

Hautaisista.

Ei siinä iloa eletä, kussa on kuollut kotona, lasten vanhin lattialla.

Vieraista.

Pappi paras vierahista, Joulu juhlista parahin.

Vierain nähtyviä.

Ite haukun vierahaini, ite nuolen kattilani.

Tuttu-vieraisten tulosta.

605. Koirat kuhtuin tuleevat, hyvät vieraat kuhtumata.

Vierain kokountumisesta.

Vilja vieraita kokoopi.

Vieraan varasta.

Vetää Jesus vieraita, vetää vieraan varoa.

Vierain tulemisesta.

Vieras tuloo ajallansa, talo elää tavallansa.

Vierain vastaan-ottamisesta.

Syötä vieraita sanoilla, siksi kuin keitos kerkiä.

610. (Pian kypsi kerkiä, emännän hyvän käestä).

Vierain ravittamisesta.

Hevoiselle heinä-tukko, miehelle mitä tuloo.

Mies miehen tuntoo, tupakkata suuhun tunkoo.

Vieraan keksimisestä.

Mies vieras vian näkee, talon toisen tyttäressä.

(Varas vieraan silmä).

Vieraan ajattelemisesta.

615. Alaak vieras kahteloo, ylääk ajutteloo.

Outo-vieraista.

Outo on ouvossa kylässä, vieras mualla vierahalla.

(Toinen tupa, toinen tapa).

Heijän tuttuuttamisesta.

Ouvoista omat tuloovat, hyvät veljet vierahista.

Renttu-vieraista.[152]

On joukko jorottaria, paljon Poavon tyttäriä, juovat joulu-tynnörini, syövät syöttiläs-sikaini.

Vierain vähenemisestä.

620. Ei piot parane, jos ei vieraat vähene.

Vierain lähtemisestä.

Lähtö-mieli vierahalla, kuin on kintahat käessä.

Emännän kiittämisestä.

Illoin ilmat kiitetään, huomenin hyvät emännät.

Vierain poismäntyistä.

Talo työlle, vieras tielle, juhlan pietyn perästä.

Vieraisiin käymisestä.

Vuoroin vieraissa käyvään.

Isännän ja Emännän vieraista.

625. Autuas emännän vieras, vaivainen isännän vieras.

XXIX. Torasta ja Tappeluksista.

Tappeluksesta.

Ei silloin yksi riitele, kuin kaksi tappelee.

Hyvä tapa tappeluksessa, se lyö joka ennättää.

(Lyö yhtä, laske toista).

Mies se joka puolensa pitää.

Syy tappelukseen.

630. On viinankin vika, jos lie muukin vihletys.

Ei hulluja kylvetä eikä kynnetä, itestään niitä kasvaa.

Hullu saapa vihaa, siitä sua suamatonkin.

Hullu tyynellä toruu, tasasella tappeloo.

Torasta.

Perästä huonon torujan, sanat suuhun tuloovat.

635. Ei se lyö joka uhkaa, eikä pure joka haukkuu.

Pelkurista.

Pelko-koira paljon haukkuu, pauhaa mies peljästynyt.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

Kehujoista.

Jumala varjelkoon kannuksia Kanan jaloista,
Kukon suusta hampahaita.

En pelkää Perhoisia, vaikka lentävän näkisin.

Kapinan karttamisesta.

640. Joka pitää suuren suun, pitäköön leveän seljän.

Suu suattaa Suen ritaan, kieli Kärpän lautaiseen.

(Oma suu Tikan-pojan surma).

Älä mäne syyhymätäk saunaan, asiata ansaan.

Lyötyistä.

Kipee on kivellä lyöty, kipiämpi kirvehellä.

645. Häpiä on Hevon purema, häpiämpi Vaimon lyömä.

Arka lyöty, hellä purtu.

Veri-hoavoista.

Ei niin vettä sakiata, ett' ei veri sakeampi.

Vetelä on veljen veri, vieraan veri vetelämpi.

Pahoin pieksetyistä.

Jo silloin huulet hukassa, kuin kieli muata vetää.

Tapaturmasta.

650. Tapaturma miehen surma.

XXX. Soasta ja Sota-Uroista.

Soan onnettomuutesta.

Sota sortaa, rauha rakentaa.

Rauhan onnellisuutesta.

Rasvainen rauhan pata, vaikka vettä keittäköhön.

Soan-sanomista.

Ei Soat sanomitak ole, kovat ilmat mainioitak.

Sota-Sankareista.

Jalotoin on jalo soassa, piätöin päihen leikatessa, joll' ei ole jalkoa paeta, eikä peätä peällen männä.

Tappelus-Uroista.

655. Siihen miestä merkitään, pukarista punnitaan, kuin on tarvis tappeluhun, eli mieli miekatella.

Sota-aseista.

Tolkku toimea teköö, miekka miestä merkihtöö.

Soan käymisestä.

Joka ennen patoja nuoli, se nyt sotia käyp.

Onnellansa mies sotia käyp, mutt' ei väen paljouvella.

Voittamisesta.

Koiran-voitto ensimäinen, miehen-voitto viimeinen.

660. (Mies on mies voitettukin).

Voitetuista.

Ollaan vuosi voitettunakin, ajastaika aijan vittanakin.

Ollaan vuosi onnettakin, vaan ei leivätäk.

XXXI. Onnesta.

Mies makaa, Onni valvoo.

Haoksi onni makajan kahtoo, nukkuneen kuolleeksi.

665. Onnen tytär ensimäinen, kaikki kankaat kutoovi, kaikki lapset liikuttaavi.

Ompa onni ouvollakin, vaivasellakin Jumala.

Onni miehen eillä käyp, tapa tallaa takana.

Kovasta onnesta.

Suap tyhjän pyytämätäk, kovan onnen ostamatak.

Vaivainen varhain nousi, kova onni kohta kanssa.

670. Autualta voi putoo, vaivaisen maito kuatuu.

Toisen vaivaisen vahinko, toisen onni autuahan.

d) IHMISEN PUUTTUVAISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXXII. Rikkautesta ja köyhyytestä.

a) Rikkautesta.

Rikkaan elämä-kerrasta.

Avarasti autuat, isosti isot eläävät.

Istualta rikas puhuu.

Rinnain rikkaat ajaavat, käsityksin köyhät käyvät.

675. (Olet kuin orih-hevoinen, elät kuin elätti Karhu).

Hyvä on rikkaana olla, terveenä kauan elää.

Heijän potevaisuutesta.

Rupi rikkaassa, paisi pajarissa.

Kuuluissa Rikkaan tauti, ei köyhän kuolemakaan.

Heijän kovaan tottumattomuutesta.

Hellät työttömän käet, arat armoin kasvatetun.

Heijän riijoista.

680. Auta Jesus köyhää miestä, rikas riitoinkin elää.

Kuin rikkaat riitelee, silloin köyhä saa rauhassa olla.

Rikkaat maita riitelee, köyhät unta kiittelee.

b) Köyhyytestä.

Köyhän elämänkerrasta.

Niin köyhä elää, kuin märkä puu palaa.

Hänen vähästä varasta.

Tina kulta köyhän miehen; vaski vaivaisen hopia.

685. Ei köyhän velka viikoks joua, tuvassa antaa porstuassa ottaa.

Käestä kärsään köyhän sualis.

Hänen piosta.

On kekri köyhälläkin, joulu-juhla vaivaisella, laskiainen laiskallakin.

Kerran köyhä Lehmän tappoi, nahan pitkäksi venytti.

Malttaa köyhä keittää, vaan ei jäähyttää.

Hänen juominkista.

690. Halla matalan meren kylmää, vähä köyhän juovuttaa.

Hänen ruumiin-luonnosta.

Suusta röyhkä köyhä mies, ruumihilta ruikamoinen.

Hänen lapsista.

Piästä paksu köyhän lapsi, persiltä putikka.

Susi syöp köyhän lapsen, koira juoksevan puroo.

Hänen moahan vaipumisesta.

Ei köyhä korkealta putoo, saunan lavolta lattiaan.

Hänen kuolemisesta.

695. Ilo köyhän kuolemasta, pilkka vaivaisen piosta.

Onnettomista.

Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.

Kaikki on katala nähnyt, koitellut kova-osainen.

Kerjäläisistä.

Vaivainen vaivaisen naipi, siitä suahaan pussi-seljät, siitä vaivaiset venyyvät.

Ei muuta: manni matkaan, keppi käteen, säkki selkään!

700. Alaalla on Allin mieli, uijessa vilua vettä, alempana armottoman, käyvessä kylän väliä.

XXXIII. Vuatteista ja puvusta.

Vuattein tarpeista.

Parempi vähä vuatteessa, kuin kaikki vatsassa.

Kalliista vuatteista ja heijän pöyhistelemisestä.

Joka on verassa, se on velassa.

(Ei kaunista kanneta, jos ei kallista anneta).

Puuro ruuan puutteessa, verka-vuate vanhatessa, musta kenkä köyhyytessä.

705. Köyhyyvessänsä köyhä verassa käypi, ryysyillänsä rikas koreilee.

Halvemmista vuatteista.

Paljo kuluu korkeana, paha huonona pysyy.

Paremp' ryppy kenkässä, kuin rakko varpaassa.

Vähä miehen mustuutesta, kuin on mieltä muutoin piässä.

Jalkineista.

Hyvä suolla suuri jalka, kirkossa kepeä kenkä.

710. Suanut suappaat pitää, käyp köyhä kenkätäkin.

Puhastamisesta.

Paha on mies parratoin, paha pitkän parran kanssa.

Parta-mies Papin näköinen, parratoin Pukin näköinen.

XXXIV. Velasta ja Rahoista.

Velan maksamisesta.

Ei veestä kastumatak, eikä vetästa maksamata.

Uusi velka vanhanakin.

Velan tekemisestä.

715. Veli velkaa tehessä, koira konna maksatessa.

Lainatuista rahoista.

Paremp' tyhjä kukkaro, kuin lainattu raha.

Lainan ottajoista.

Ei käskevä väkeä puutuk, lainan ottaja rahoo.[153]

Takaus-miehistä.

Tuppurainen Tappuraisen takaus-mies.[154]

Rahoin vaikuttamisesta.

Raha mielen muuttaa, tarve kunnian pettää.

720. Joll on raunio rahoja, sill' on suova ystäviä.

Heijän vaikuttamattomuutesta.

Ei ouk taskussa tapaa, kukkarossa kunniata, olkoon tyhjä taikka täysi.

Heijän kasvamisesta ja katoamisesta.

Tenkoin raha kasvaa, tenkoin raha katoa.

XXXV. Kaupasta ja Ostamisesta.

Kaupan-teosta.

Kieltty kaupalta rahatoin.

Koto-kauppa, paras kauppa.

725. Kahen kauppa, kolmannen korvapuusti.

Hätä-kaupasta.

Tarvet kauppoa teköövi, mies piälle kahteloovi.

(Parempi on kahtoa, kuin katua).

XXXVI. Tavallisesta maallisesta tyhmyytestä.

Ulko-kullaisuutesta.

Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, eikä kaikk' hopeeta kuin hohtaa.

Kaunis kakku peältä nähten, täynä Sirkkoja sisus, akonoita alla kuoren.

Koroitetuista toisen ansiolla.

730. Ei sill' ole tuska uijessa, jonka piätä kannatetaan.

Hyvä on Hylkehen elää, juopi vettä vierestähän, syöpi luontaan Lohia.

Hyvä on puusta puhua, mäen peällä möllötellä.

Hyvyyestä omaksi voitoksi.

Paremp on syönyttä syöttää, kuin kuolutta kostuttaa.

Turvaamisesta toisen ansioon.

Ei ole Härällä hätää, kuin on Poavo paimenessa.

735. (Kyllä Härkä häntänsä tarvihtoo, jos ei ennen niin kesällä).

Hyötymisestä toisen vahinkosta.

Missä Harakka, jos ei Sian tappaisissa?

(Aina siihen korsi jää, kussa kuorma kuatuu).

(Jossa Peura piehtaroipi, siihen karva katkiaapi).

Varoissaan olemisesta.

Jok' ei otak suatuansa, se ei sua tarvihtaissa.

740. (Pistä silloin Sika säkkiin kuin on päin).

Evun ottajoista.

Kyll' ois Oksan ottavia, jos ois kuusen kuatavia.[155]

(Ottaja otottelee, antaja ajattelee).

Kukin ihestänsä.

Oma osa ensimäinen, toisen tarves takimainen.

Visu viljassa pitäävi, auli kaikki aneloovi.

Onnettomista kokeista.

745. Kerran Kurki puuhun, silloinkin jalka poikki.

Siihen Kurki kuolee, ennen kuin suo sulaa.

e) IHMISEN TALOLLISESTA ELÄMÄSTÄ.

XXXVII. Talosta ja talon asettamisesta.

Talonpojista.

Talonpoika tarkka työllä, oppinut on sanoin seppä.

Paremp' kyntäjän kyperä, kuin rahat rannan-kiertolaisen.[156]

Talon toimesta.

Toimi talon pitää, ei väin paljous.

750. (Ei syöpä laihtu, eikä tekevä köyhty).

Talon asettamisesta.

Hyvä mies, hyvä Hevoinen, vaimo kohta kolmanneksi.

Oma Sika, oma papu, oman Herran hernet-moa.

Talon hävittämisestä.

Naisi kuoli nauha taittui, mies kuoli talo hävisi.

(Niin sitä silloin elettiin, kuin oli työllä tekiät, rannalla rahan hakiat).

Talon Isännistä.

755. On Herra herrallakin, Isäntä isännälläkin.

Olempa ollut orjanakin, olen orjaakin pitänyt.

Jok ei malta muattuvaan, eikä syrji syötyvään, ei sillen Siat sikiä, eikä kasva Lammas-lauma.

Ei silku Sikoa syötäk, laiska vieraita ravitse.

Talon Emännistä.

Isännälle ikä pitkä, emännälle perä paksu.

760. Siit on hyvä mieli, ilo kaikelle kylälle, jok' ei kysyk kynsiä kylästä, tointa toisesta talosta, pirran piitä naapurista; joka osaa oluen panna, viinan vissisti viruttaa.

Seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän Emäntä.

XXXVIII. Talon Eläimistä.

Hevoisista: (Ratsas-hevoisista).

Hevoisessa miehen henki, ratsussa rahan vahinko.

Pienistä ja suurista Hevoisista.

Kiitä pientä Hevoista, pyri suuren rekeen.

Varsoista ja suvikunnista.

Pane varsa valjaisihin Suvikunta suihti-suuhun.

765. Lyö helmellä Hevoista, paiskoa pavun jyvällä.

Rekivetoisista ja kolmtalviaisista.

Reistatkoon rekivetoa, koittakoon kolm-talviaista, jaksannoonko mäessä männä, voinoonko vuorellen yletä.

Hevoisten hyvistä merkkilöistä.

Oksana paha puu, harjana hyvä Hevoinen.

Hiki on hyvän Hevoisen, vuahti varsan kunnia.

Rinnassa on särellä sappi, väki varsan sieraimissa.

Nautoista.

770 Oiva kyttö kytkyssä, oiva vuajassa vasikka.

Kytöt kyynnä kynnyksissä, nauvat nauloinna pihassa.

Lehmistä.

Paremp' Lehmä lypsää, kuin tappaa.

Leuvoistansa Lehmä lypsää, ruoalla työ tehhään.

Luusta Lehmä lypsää, vuan ei sarvistaan.

Häristä.

775. Hätä käskee Härjän juosta, pakko paimenen paeta.

Harvoin Härkä linnasta palaja.

Karjasta.

Ei karja niin katoo, kuin paimenet puhuuvat.

(Paimenista).

Ei ole paimenen pyhistä, eikä vaimon lapsillisen.

Muut kuuloo kirkon-kellon, minä kurja karjankellon.

780. Muut näköö papin parran, minä kurja kuusen latvan.

Vasikoista.

Ei Vasikka rukoillen eläk, oli musta eli kirjava.

Lampaista.

Ei silloin Siat sikiä, kuin Porsaat potoovi, eikä kasva Lammas-lauma, kuin on vuonnat voivuksissa.

Yksi lammas vettä miäkkii, koko karsina janoo.

Vuosi vanhalla ikeä, kuukausi Karitsalla.

Sioista.

785. Sika kesän kyntää, mutt' ei joulunna juok oltta.

Silloin Sika säkkiin, kuin on päin.

Koirista.

Kovalle on Koira luotu, kivellekin makaamaan.

Opiksi Koiralle kylmä sauna.

Kaho Koiran kuonoon, ei karvoin.

Heijän vanhenemisesta.

790. Missä Koira vanhenoo, jos ei juostessaan.

Hyvä Koira kuoltuansa, paha Koira eläissään.

Kuolten Koirat tavansa heittää, ei paha Koira kuoltuankaan.

Talon-Koirista.

Ei vanha valetta hauku, luppa-korva luuhattele.

Älä vanhaa Koiraa kauvan pilkkaa, se puree luuhun saakka.

795. (Hampaissa Koiran ase).

Rakki-koirista.

Haukkuu huonokin Koira, hyvän Koiran kahleissa.

Purevata peljätään, ei liehakoitsevata.

Mehtä-koirista.

Ei se Koira Oravaa hauku, joka väkisin mehtään viiään.

Lupa on Koiran luuta purra, Hirven hankia hypätä.

Kalamiehen Koirista.

800. Sotamiehen vaimo, kalamiehen Koira.

Juoks-koirista.

Elää Koira yhen talon, kuolee Koira kahen koton.

Kissoista.

Kissa kiitoksella elää, Koira piän-silitöksellä.

Kissan ilo, Hiirein itku.

Aika Hiiren haukoitella, kuin on Kissahan kiassa.

Kanoista.

805. Takaperin Kana työn teköö, herroillen veron vetää.

Mitä Kukko noukahtaa, se Kanaan kajahtaa.

Kukosta.

Kukko on piällä kurjanahi, Kana alla armossahi.

Ei tohi torpan Kukko tassia talon Kanoja.

XXXIX. Orjista ja Palkkaväestä.

Orjiin töistä.

Ajakseen orja aitoa panoovi, poika[157] polvi-päiväksehen.

Heijän mielestä.

810. Vatsassa on Orjan mieli, vuan ei vierahan varassa, eikä pellon siemenessä.

Heijän aatoksia.

Yksi talon työ, joko syö tahi makaa.

Heijän levosta.

Otavass' on Orjan merkki, ei kuussa eikä Kukossa.

Ei Sika sikihissä makoo, sian toisen tonkihissa; eipä Orja toinenkana, Orjan toisen kenkihissä.

Heijän palkkaamisesta.

Raukea rahatoin Orja, paha palkata kasakka.

815. Paha palkatoin kasakka, ruuatoin sitä rumempi.

Työn tiettäjöistä.

Siinä leipä syyvään, jossa työ tehhään.

Kennen ruoka sen ruoska, kennen rokka sen tupakka.

Palkkamiehistä.

Miestä päiväksi, Hevoista kylän väliksi.

Vieraasta, ja omasta työstä.

Liikkuu tuppi linnan työssä, olkapiä omassa työssä.

Työ-rahvahasta.

820. Rahvas ruuan syöpi, rauta heinän leikkaa.

XL. Taiturista ja Kaluntekiöistä [158].

Rautioista ja Sepistä.

Sentähen Seppä pihit pitää, ettei sormet palais.

Hänen töistä.

Taloja myöten Seppäkin takoo, miesten myöten meikuttaa.

Hänen palkihtemisesta.

Paha on Seppä palkata, paha suuren palkan kanssa.

Puu-sepistä.

Jo teki kieron kirves-varren, värttänän viärän vanutti.

Suutarista.

825. Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin siasta, riutuvassa kaupunnissa.

Ompelioista.[159]

Kyllä sen neula syö, jonka neula sua.

Kankuriloista.

Kyllä rukki ruokaa tuop' kehrä-varsi keittämistä.

Palkkaan tyytymisestä.

Saaneella sia on, ei ansaineella.

XLI. Työstä ja työn tiettämisestä.

Töistä.

Ei työ miestä häväise, taito tapoja pahennak.

Työn alkamisesta.

830. Piästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta.

Tehty työ on aljettunna, aivotessa aika mänöö.

Työn lopettamisesta.

Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.

Kuhnustelemisesta.

Aika mänöö arvellessa, päivä piätä kiännellessä.

(Ei se katellen paremmaks tule, eikä kuiva kurkistellen).

Työn loppumattomuutesta.

835. Kyll' on moata kyntävälle, vettä viljoin soutavalle.

Ei työt tehen lopuk, virrat vuotain vähene.

Tehten työt leviäävät, tekemätä soukistuuvat.

Maassa on työ matala, ei o puussa pitkäkään.

Pian pitkää lyhennetään, kauvan lyhyttä jatketaan.

840. (Missä hoikka, siitä poikki).

Mahottomista ja mahollisista töistä.

Ennen lyhyt rikan maasta ottaa, ennen kuin pitkä tähen taivaasta.

(Paremp ojaa tukkia kuin jokea).

Pieni pitkällä ulottuu.

(Siinä pieni pisteleiksen, jossa suuri kiänteleiksen).

Hitaisista töistä.

845. Hiljain tehty, hyvin tehty.

Joka hiljemmin hiiltyy, se paremmin palaa.

Kiireistä töistä.

Ei Jumala kiirettä ouk luonnut, sen on pahat ihmiset suonnut.

(Ei kiireellä kauvas mennä).

Hätäisistä töistä.

Väleen Koira pennut teki, sokeetpa hyö syntyik.

850. Ei juosten jauheta, eikä kannuksessa kynnetä.

Työhön tottumattomuutesta.

Tottunut työn teköö, tottumatoin tuskantuu.

XLII. Työ-ajasta.

Ajasta.

Ei aika miestä otota, jos ei mies aikaa.

Kyntö-ajasta.

Aseessa työn teko, ajallansa pellon kyntö.

Heinä-ajasta.

Ajallansa työnteko, hetkellänsä heinän niittö.

Puhteen-ajasta.[160]

855. Ilta-virkku, uamu-torkku, se tapa talon hävittää.

Amun-ajasta.

Arki uamulla tuloovi, talon työhön tarvitahan.

Ehto-ajasta.

Ehto karjan, yö perehen kokoo.

Yön-ajasta.

Ei yöltä silmä puhkiak, hämärältä jalka taitu.

XLIII. Työ-kaluista ja Talontarpeista.

Aseista.

Aseessa työn tientö, miehessä pellon kyntö.

Aurasta.

860. Aura arpoja parahin, kirnun-mäntä tarpomia.

Kirveestä.

Kirves hyvä kierteestä, veihti hieno-karkeesta, viikahte murenevasta.

Kuhun miekkansa Kuninkas, siihen köyhä kirvehensä.

Nyrhistä.

Nilkis nalkis Naisen kirves, milloin puuhun, milloin muahan, milloin keskellen kiveä.

(Ei kirves kiveen pysty, napakairo kalliohon).

Veihtestä.

865. Miestä myöten miekka vyöllä, kilpi kantajan mukahan.

Tylsä veisi tyhmän miehen, terävä tekevän ase.

Paha laiskan partaveihti, vein vie, karvan jättää.

Viikahtesta.

Viitake karvan katkaisoo, harava kaks koapaisoo.

Rautalapioista.

Kirkon kirves ja Rauta-lapio, köyhän velan maksaa.

Päreistä.

870. Viikahte varteen, ohra piälle ja päret orteen.

Muista kaluista ja töistä.

Sitä myöten vyö kuin nuttu, tie kuin talo, vars' kuin lapia, virs' kuin laulaja.

Niin on, niin on niitun aijat, kuin on niitun niittäjäkin, niin on niitun veräjät, kuin on tylsä kirveheni, kovin koski koivun kuori, pahoin potkaisi petäjä.

Heijän korjoomisesta.

Kalua kahtoa pitää, ennen suatua säilytellä.

Ei kalua suaten rikkaaksi tulla, vaan siästäin.

875. Joka siästää suatuansa, sill on tarpeissa tavara.

XLIV. Talon teistä.

Kylän-teistä.

Tiet kulkoo kylien myöten, ihmiset tietä myöten.

Talon-teistä.

Sitä myöten tie kuin talo, vars' kuin lapia.

Talvi- ja kesä-teistä.

Talon kautta tie talvella, nauris-halmeen kesällä.

Suorista ja koukku-teistä [161].

Paremmin virsta viärää kuin voaksa voaroo.

Mäkisistä teistä.

880. Kyllä mäki velkansa maksaa.

XLV. Matkoista ja kulkemisista.

Matkaan mänemisestä.

Suap tiellen olla lähtemätä, vuan ei viikon viipymätä.

(Yksi tie, kaks asiaa).

Matkan jouvuttamisesta.

Juosten matka joutusampi, ehkä käyven keveämpi.

Käyven kylään kerkiää, juosten tielle jäähään.

Yö-majasta.

885. Kylä siellä kussa Kukko, haukkuu Koira korvessakin.

Pitkä on yö kylässä.

Matkan käyneistä.

Jo on turpa tuulta nähnyt, parta päiviä pahoja.

Käynyt matkaase sanoo, käymätöin ajattelee.

Tieltä eksyneistä.

Jälki jäänneen neuvoo, umpi eksyttää hyvänkin.

890. Tietä eellinen tekööpi, jälki jäänneen vetäävi.

(Yhtäälle on yhen jälki, kahtaalle kahen polku).

Tietä kysymisestä.

Ei se eksy joka kysyy, eikä katu, joka katsoo.

(Käypä johonkin yhtyy).

Kulkevaisista.

Ei vierävä kivi sammaloitu, mies kulkeva rikastu.

895. (Aina kulkevalta kuluu).

Heijän toivotuksia.

Ompa muata muuallakin, ilmoa etämpänäkin.

Kuormista.

Köytetyn kotihin suap', köyttämätöin tielle jääpi.

Sen Hepo kotihin tuopi, joka pannahan pajuillen, liistehillen liitetähän.

Heijän raskauntumisesta.

900. Kyllä matka kuormaa lisää, tuska vaivoja valoa.

Heijän koatamisesta.

Kyllä matalakin kanto kuorman koataa.

Evääistä.

Tasan naiset taipaleella, tasan matkoissa eväät.

Tekeminen luotut lapset, syöminen tehtyt evähät.

Tiellä tuttavista.

Hyvä tiessä ystävä, reppu reessä parempi.

(Ei ole tätiä tiellä).

Kohtaamisesta, tahi vastatuksin tulemisesta.

905. Kyll' on tiellä tiloo, jos on vartta virsullaik.

XLVI. Kotosta, ja koti-rakkautesta.

Koton suloisuutesta.

Ah, kullaista kotoa, jos on ruoka niukemmalta, niin on unta viljemmalta.

Aika autuas kotona, Ukko kurja kulkemassa.

Kaikki kauniit kotona, ihana isän majassa.

Koton ansiosta.

Moni muualla mulko-silmä, kotonansa kyynö-silmä.

Kotin kaipoamisesta.

910. Muut kotihins mänöövät, majohinsa matkustaavat, mull' ei kurjalla kotia, kataloll' ei kartanota.

Koton heittämisestä.

Vie Jumala mihin viet; kuin et kotiin vie.

Suo siellä, vetelä teällä, ei kuivoo kussaan.

Koton muistamisesta.

Kylä hyvä jätettävä, koto huono muistettava.

Koton heittäjöistä.

915. Nyt on Matti muansa myönyt, konna heitänyt kotonsa.

(Antaa menevän mennä, kyllä jääpä neuvonsa pitää).

Ei huolta hävyttömällä, työtä muansa myöneellä.

Rata maansa myyneelle, tienvieri väsyneelle.

Suru sian siirtäjällä, murhe majan muuttajalla.

Koton asettamisesta.

920. Onni uuteen tupaan, hyvä vuos vieraiks'.

Oman muan makeutesta.

Muu mua mustikka, oma mua mansikka.

Omat muat makuammat, omat mehät mieluammat.

Paremp omalla mualla, juua vettä tuohisesta; kuin on mualla vierahalla, juota tuopista olutta.

Paremp on oma olkinen, kuin vieras villainen.

Taipumuksista vanhoin tapoin.

925. Tapa entinen taluu, virka entinen vetää.

Aina uusi hempiämpi, ehkä entinen parempi.

f) IHMISEN ERINÄISISTÄ ELÄMÄN-KEINOISTA

XLVII. Linnustamisesta ja Peton-pyytämisestä.

Mehtämiehistä.

Minä mies metän käviä, Uros korven kolkuttaja.

Kuljenma Kuren teitä, käynmä Kären uroja.

Heijän vaikeutesta.

Suapi hiihtäjä hikensä, riihen-puija lämpymänsä.

Heijän pyytö-päivistä.

930. Hyvä olo, laiskat päivät, niitä lintuja ampuu.

(Mäne Pyytä pyytämään, Koppelo kotona katoisi).

Heijän mehän-käynnöstä.

Hiis on mehän käymättömän, Korppi käyneen uron.

Ei tule lintu liikkumata, kala jalan kastamata.

Heijän sualiistansa.

Mikä miehissä suahaan, se miehissä syyvään.

935. (Ei luutointa lihaa, eikä piätöintä kalaa).

Heijän tyhjään käymisestä.

Ikävä iloton ilta, päivä pitkä sualihiton.

Paha syyvä suamatointa, ajoo näkemätöintä.

Jos lie pyytäjä typerä, niin on antaja[162] itara.

Vähään tyytymisestä.

Hyvä on jalkakin jänistä Suen suusta suatuvaase.

Linnuista.

940. Liukas lintu lentäissä, liukkahampi linnustaja.

Sitä lintu linnullen, jota linnulla itelläkin.

Heijän soitimesta.

Vuotta myöten lintu soipi, kevättä kala kuteepi.

Aika siitten ansoja punoja, kuin on Hanhet soitimella.[163]

Heijän pojillisuutesta.

Silloin lintu laihimmallansa, kuin on pojat pienimmällänsä.

945. Laiha lintu lapsillinen, lapsitoin lihava lintu.

Heijän emäks joutumisesta.

Kuin kynä katoo, niin silloin kynsi kasvaa.

Ei sikiä siipi-lintu, päivän Perttulin perästä.

Kyyhkyisistä.

Syvän kylmä Kyyhkyisellä, syyvessä kylän kekoja.

Pyistä.

Koska pilli pienestäns pirisee, Pyyn pienen pettääpi poveensa.

950. Paremp Pyy käissä, kuin kaks' oksalla.

Ei ole Pyystä kahen jakoo, Oravassa kolmen osaa.

Teuristä.

Sen teki Tetren poika, appo aholta marjat.

Pienistä linnuista.

Ilonna Käki mehässä, lammas laiho-halmeessa.

Vesi-linnuista.

Lokki luotohon munii, Kajova kivi-karihin.

955. Telkkä poikia teköövi, Tavi lapsia latoovi, niitä Hauvit hajottaavi, Veenkoirat viettelöövi.

Karhusta.

Karhu ou karkia mehässä, minä oun Karhua karkiampi.

Lähen Karhun kuatamaani, metän onnen ottamaani.

Suesta.

Kyllä Susi syytä sua Lammas-lauman ruatellansa.

Toisin on Hukalla huoli, toista ampuja ajatteloo.

Ketusta.

960. Ketull' on keviät jalat, jotk' ei pauka pakkaisella, eikä kolka kovalla siällä.

Ruskia on Repo kuoltuakin.

Jäniksestä.

Jänis jäppä juppa-niska, juokse kohti lankojaini.

Juokse vintura vipuun, kantura kahain, pyörä silmä pyyvyksein.

Oravasta.

Osais se Orava juosta, salon halki, toisen poikki, kolmannen vähä vitäisin.

965. Ammun ohtaan Oravan, kärsään kävyn-purian.

Ampumisesta.

Ei auta ampuminen, kuin ei ole nuolen-noutajata.

Hätä opettaa Lappalaisen ampumaan.

Jousesta.

Janhus jousessa pitäävi, koivun-kylki kirves-varressa.

Suksista.

Pihlaja ylös pitäävi, huapa hankellen vetäävi, petäiä perätin viepi.

970. Hyvä on suksi suunnallinen, sivon piällinen sivakka.

XLVI. Kalastamisesta.

Kalan pyyvöstä.

Kalan-pyyntö kansallisen, mehän-käyntö miehellisen.

Kalalle kala käskee, lintu linnun pyyvykselle.

Kalamiehistä.

Joka on nuotalle nopia, käsiverkoillen käpeä, se on laiska muullen työllen.

Heijän elämän-kerrasta.

Kaita on kalamiehen pöytä, leviämpi leipä-pöytä.

975. (Pitä kaipoin kala eräsi, levittellen Lehmän anti).

Kalastamisesta.

Ei tule ilo ehtimätä, kala jalan kastamata.

("On niitä syöty, ehk ei suatu"; sanoi Hämäläinen Silakkoista).

Kaloista.

Ahven armas tuorehelta, Särki siästössä parempi.

Uipi Hauki harjullenkin, kyntömiehen vakoja myöten.[164]

Heijän kuvusta.

980. Tyyneessä kalat kutoovat, hyvät tavat hiljaisella.

Ahven kuvun alkaa, ahven kuvun lopettaa.

Heijän kuvun-taukkoamisesta.

Loppuu Lohta piä-kaloa, päivän Perttulin perästä.

(Jo mäni mäti kalalta, muna Muikulta putoisi).

Kala-vesistä.

Aina kala vetessä, ehk' ei aina apajalla.

985. Jos ei tärpä tästä lammista, kyllähään tärppää toisesta.

Kalan-pyyvyksistä.

Tihjä verkko miehen onni, surma kaikillen kaloillen.

Harvoin harva syöttelee, senkin suurilla kaloilla.

Kalan sualihista.

Sen mies omana pitää, minkän merrasta löytää.

Veneestä.

Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen.

990. Vie veneisi vesillen, kyllä tuuli tuuvittaapi.

Purjeesta.

Ei olek siitä purjeesta, joll' ei ole airoillen apua.

(Soisi soutaja veneensä soutamata juoksevaksi).

Soutajoista.

Joka tyynellä makoo, se tuulella soutaa.

Laiska moallen soutaa, veltto vesillen heittää.

Vesillen mänemisestä.

995. Ei uhalla uimaan, eikä vetjulla vesillen.

Ei vesi hullua hukuta, ennen viepi viisahamman.

Kosken-laskioista.

Se kosken tavat tietää, joka kosken korvalla asuu.

Koskesta, eli joesta.

Kyllä juonia joella, joka mutkan soutamista.

On joissa jotaik', haukia hakojaik'.

Kosken-laskennosta.

1000. Honka ota uraisi, kivi pitä varaisi.[165]

Laskioihen uskalluksesta.

Kuin olin miessä nuorempana, osaisinma Ouluun soutaa, kivirannan kiikutella, piipun suussaini pitää, tousan toisessa käessä.

En kiitä meristä miestä, kovan kosken laskiata, meri silt' on mielen viennyt, koski korvat särkenynnä.

XLVII. Muan viljelemisestä.

Moan isännistä.

Ei muata markatointa, eikä ilma isännätöintä.

Tietämättömistä maista.

Kyllämä tiiän tilkun-maata, syömätöintä, lyömätöintä, miehen miekan käymätöintä, tapparan talloomatointa.

Mehtä-maista.

1005. Korpi kasvaa komean kuusen, kankas kaunimman petäjän.

Mustikka ei mäkee muutak, puola polto-kankaita, maita mansikka pahennak.

(Ajan vietto, marjan syöntö).

Pelto maista.

Sakoisampi savi kuin santa hiekka-pellolla.

Mua kavottaa kivinen pelto-siemenen.

1010. Kiitä kivistä muata, laita lanta-savea.

Kasvaa kivinen pelto, vaan ei kasvak kakkarainen.

Kyntö-miehistä.

Ei salli savinen pelto sukan-vartta valkeata, miestä verkaista vaolla, piikoin pitkee hametta.

Paremp kyntäjän kyperä, kuin rahat rannan kiertolaisen.

Kyntämisestä.

Hyvä kyllä hullu kyntää, jättää kyynärän vaon väliä, puoli-toista toisinahan.

Kaskesta.

1015. Kaikill' on kaskessa työtä, ei yhelle kyntäjälle.

Palon kynnöstä.

Eessäpäin on pitkä kanto kaskessa.

Ahon kynnöstä.

Apuna ahonkin kyntö, lisänä mahonkin maito.

Mullostamisesta.

Toisin tonkia pitäävi, muutoin muata mullostella.

Kylvämisestä.

Joka taajan kylvää, se loajan leikkaa.

1020. Joka puolelta pivon kylvää, se puolelta leikkaa.[166]

Myöhäk kylvöstä.

Halla hiljain kylväneellä, nälkä siemenen syöjällä.

Halla myöhäisen panoo, sika syöpi aijattoman.

Nälkä varhain syöneen, halla myöhään kylväneen.

Herneen ja pavun kylvöstä.

Jos ei o' Vappuna vaossa, ei se puoha puohtimessa.

Kauran kylvöstä.

1025. Kauroja Kakarin suuhun, Käen suuhun herneitä.

Tattarista.

Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi.

Nauriista.

Navat syöpi nauritoin, kuoret kuopatoin puroo.

Kasvon joutumisesta.

Ei tähätöintä Helluntaina, eikä jyvätöintä Juhannusta.

Harvoin Helluntai tähätöin, harvoin Juhannus jyvätöin.[167]

Muan kasvuista.

1030. Ei seula satoja kasva, kylvy-vakka kymmeniä.

Muan hetelmästä.

Muasta leipä kynnetään, vaimosta väki tuloo.

Muamiesten elämän-kerrasta.

Kyllä kyntäjät elää, aatranpainajat asuu, koska me meriset miehet aina aikoin tulemme.

Mualla muatonnik elää, vesillä venehetönnik.[168]

XLVIII. Laiskuutesta ja Ahkeruutesta.

Ahkeruuesta.

Ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Nöyryytestä.

1035. Siitä tunsin nöyrän miehen: pian joi, pian söi, pian pistihin pihalle.

Viriäisyytestä.

Viiesti viriä käypi, kerran laiska katkaseikse.

Teräväisyytestä.

Joka on rutto ruuvillensa, se on töillensä terävä.

Kiiruutesta.

Ei hätä hävetä anna, kiire kauan kiinitellä.

Unisuutesta ja makoomisesta.

Ain' on aikaa vireällä, kiire laiskalla kotona, jos ei muutoin niin makuulle.

1040. Eipä maaten markat, eikä istuin iku-hopeat.

Ei unta verosta viiä, makuutta maan otoista.

Ei uni maaten lopuk, nälkä nauriita syöten.

Unta täynnä makavan vatsa, viljaa vireän vatsa.

Makoo laiska syötyään, istuu ilman oltuaan.

Laiskuutesta.

1045. Siitä tunsin laiskan miehen: viikon istui virsu-käissä, kauvan housu-kainalossa, milloin siltä rätti räiskähti, milloin paula paukahti.

Hiki laiskan syyvessa, vilu työtä tehessä.

Laiska työtäns luetteloo.

Rakko työttömän käissä, rupi laiskan p—hessä.

Sikiävät työn tekiät, laiskat ite lakastuuvat.

1050. Jok' on laiska lauantaina, se on musta sunnuntaina.

Kurki laiskan pellon sonnittaa.

XLIX. Syömisestä ja ruuan neuvoista.

Vatsasta.

Vatsa vanhin pyyvyksistä, pata vanhin astioista.

Syömättömyytestä.

Ei vatsa velkaa salli, nälkä niänyttää hyvänkin.

Nälkä syömätäk tulee, vilu päivän paistamatak.

Kyllin syömisestä.

1055. Kyllin syönyt röyhtelöövi, nälkähistä p—rettäävi.

Joka kyllin kylässä syö, se huolen kotiinsa tuo.

Kohtuullisesta syömisestä.

Ei ole nälkä eikä jano, eikä kuitti kummastakaan.

Siäli huttuu, siäli vatsaa, vähä elättää, tyhjä kuolettaa.

Ruuasta.

Ei ruoka syöten lopu, mutta saamattomuuten.

Talon ruuasta.

1060. Liha, leipä, miehen ruoka; puuro, piimä, piian ruoka; vellinki vasikan ruoka.

Savolainen pullo-poski, syöpi puuron leivän kanssa;
meriläinen mekko-takki, syöpi liemen leivätäkkin.

Perhen ruuasta.

Ei perhe sakeata soimaa, eikä paksua pakene.

Suolainen ja sakea, se on köyhän makea.

Vieraan ruuvasta.

Kylkeen on kyläinen syönti, vasta kova kuin kotona syöpi.

1065. Ennen vettä veljeltä, kuin vellinkiä vieraalta.

Ruuan laittamisesta.

Kypsynyt hyvä, kauvan kiehunut makee.

Se kypsen syö, joka keitetyn paistaa.

Ruoka-laijista.

Liha uusi lihoittaa, kala uusi kuolettaa.

Puuro hyvä ruoka, kunnia hyvä tapa.

1070. Koali kolkka koiran ruoka, vellinki vasikan juoma, puuro vasta miehen ruoka.

Hupa huttu, viepä velli, rieska kaikkiin kavalin.

Kuka uskoi, kenpä luuli, Kiiskistä kalan tulevan,
Ahvenista aimon ruuvan.

Sian kieli ja Mateen maksa, voille verttaa vetää.

Ruuan siästämisestä.

Joka siästää suatuansa, sill' on ottaa tarvittaissa.

1075. Ei hyvin syöten seästetä, eikä siästäin hyvin eletä.

Vanhassa vara parempi.

Ei vanhasta seästäinkään ole.

Ei syötyssä, syömistä; nahkaa, ennen nyljetyssä.

Aina syötävä kuluu, piettävä pahenee.

Vähään tyytymisestä.

1080. Vähä elättä, tyhjä kuolettaa.

Ei liika lihoita, jos ei kohtuus elätä.

Ei mies miehen ruokaan kuole.

Ei ole aittaan asiata, kuin on suossa suurus-pala, leipä männyssä mäellä.

Ruuan moittimisesta.

Suu makian maistaa, kieli kypsen koittelee.

1085. Joka kaikki makeet maistaa, kyllä se karvaat kakaisee.

Joka hylkee hyvän vellin, syöp se kualin syljetynkin.

(Vellinki velan tekee, koali kartanon pitää).

Syömisestä.

Syöminen piätynyttä, jyystäminen jäätynyttä.

Kalvetaan luu lihavankin, syyvään liha laihemmankin.

1090. Muunoin lientä leivän kanssa, muunoin leivätä lihaa.

Juomisesta.

Kaljalla työt tehään, oluella piot pietään.

Juuvaan joki-veitkin, kosk' ei läsnä lähe-vettä.

Suapi Sammakolta sahtia, ottaa Oravalta otria.

Ruoka-ajasta.

Paremp varhain suurustella, kuin kaiken päivän syömätöinnä.

1095. Varhainen vanhan syyäk, aikainen anoa lapsen.

Paremp on pala suussa, kuin on aivan annitoinna.

Murkina kuin syötään, puoli päivä kuin pietään, ehto itestään tulee.

Suurus-pala silloin tällöin, murkina kuin muistetaan, ilta ilmankin tuloo.

Ruuallen kuhtumisesta.

Käskemätäk työllen, lusikata ruuallen.

1100. Väkisin työllen, ei ruuallen.

Ruuan leikkaamisesta.

Syöty leikattu pala, annettu luvattu lahja.

Ansaittu anottu ruoka, syöty leikattu pala.

Ruuan ottamisesta.

Rohkia ruuvan suapi,[169] kainu ei sua kualiakaan.

Ruuan syötyänsä.

Suurus suuhun, mieli piähän, talon työhön taitavasti.

L. Tauvista ja Kuolemasta.

Tauvista.

1105. Ei kaikki tauvit ole kuolemaksi.

Ei tauvin kovuuteen kuolla.

Paranemisesta.

Kyllä tervekkin kuolee, sairaskin paranee.

Kyllä hyvästäkin kuollaan, pahastakin parataan.

Potevaisista.

Rupi rikkaassa, paise pajarissaik.

Vaivasta.

1110. Ei se ole vaivata, jok' ei ole syntymätä.

Vammasta.

Kuin on vampa varpahassa, syväntäkin syytelööpi.

Liäkäristä tahi Parantajoista.

Itse Liäkärit läsiivät, itse Puoskarit potoovat.

Lumoja lumelle kuoli, Noita nevon notkelmalle.

Neuvo pitkällisen iän nouvattamisesta.

Piä tapais, niin elät kauvan.

Kauvan sairaistuneista.

1115. Kuatuu kerran kitua puu, kuolee kauvan sairastanut!

Kuolevaisuutesta; om dödligheten.

Ei se peäse kuolemata, jok' ei peäsnyt syntymätä.

Kuoloovat Kuninkaatkin, vaipuuvat valtiatkin, sati minä poloinen poika.

Kuolevista; om de dödlige.

Sian tiiän kussa synnyin, paikan kaiken kussa kasvoin, vaan en tiiä sitä siaa, kuhun kuoleman pitää.

Kuolevaisista; om de döende (de som dö).

Ei syntyvä siaa etsi, paikkaa kuoleva valihte.

Kuolleista; om de döde (i anseende till kroppen).

1120. Näkyy elävän silmät, ei kuolleen koskaan.

Tuloo mies meren takoo, vuan ei tule turpeen alta.

Täi elävässä, mato kuolleessa.

Männeheistä; om de afledne (i anseende till själen).

Hyvä kuollut, kaunis kavonnut, ehkä elävä parempi.

Jäämän hyvästäkin pitää, aikoin tulla pahoinkin kanssa.

1125. (Armu kuolee, yrmy elää).

Ei ole miestä männehestä, urosta uponnehesta.

Piäsnyt kuolut vuorostansa.

Kuollosta; om döden (objective betraktad).

Kovat kourat kuolemalla, pihit Sepällä pitemmät.

Kuolemisesta; om till att dö (tiden att dö).

Suloinen suella kuolla, lämmin lähteä kesällä.

1130. Ei käiten kuolla, eikä uhaten eletä.

Kuolemaan pyrkimisestä; om åtrån att dö.

Ei suotta kuolla, ehkä suotta sairastetaan.

(Joka uhalla kuolee, se p—rulla hauvataan).

Kuolemasta; om döden (subjective betraktad).

Surkea surma silmin nähen, kuolema käsin pitellen.

Eloon on elävän mieli, ehkä surma suun ovella.

Muahan laskemisesta.

1135. Lehti puuhun, ruoho muahan, minä rauka muan rakoon, minä Toukka turpeeseen.

(Mua omansa perii).

Muantie höyhtyneen, kirkon-nurkka nukkuneen.

Meijän elämäkerrastamme.

Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.

Loppu-sanat.

Rauha elävillen, lepo kuoleillen.

Koettelemus että näistä meijän vanhoista sanalaskuista tiiustella meijän esivanhempien mielenluontoa,[170] heijän tapoja, käytöksiä ja ajatuksia, niin henkellisissä kuin moallisissa asioissa.

Meijän vanhoin Jumalan tuntemuksesta ja Jumalanpalveluksesta on varsin vähä sanottavoo, sillä se on jo tykkänään poiskavonna kansastamme. Kuitenkin löyvämme myö näistä jälellen jäänneistä sanantavoista, että hyö uskovat yhtä Jumalata, jonka hyö kuhtuivat "taivaan ja moan Luojaksi" (1, 5, 11),[171] ja puhuvat hänestä, että hään oli taivaan ja moan sepittänyt. Häntä kuhuttiin myöskin sen tautta "taivahan takojaksi, kaiken luonnon kalkuttajaksi" (2, 3); ja koska hänestä puhuttiin, sanottiin myös: "Jumala ylhäll' Taivoissesa", koska hänen istumensa luultiin olevan taivahassa.

Olennonsa puolesta, hyö pitivät häntä yhtenä henkenä, koska ei missäkään löyvy merkkiä, että hyö oisivat kuvaillut häntä moallisella tavalla, tahi tehneet häntä luonnollisella tavalla silmissämme nähtäväksi. Heijän juohtumuksetkin, jotka muuten oli kyllä paisuvaiset ja pöyhisteleväiset luonnostansa, eivät kuitenkaan uskaltanna kuvaella häntä luonnollisessa tahi silmin-nähtäväisessä hoamussa, joka osottaa että heijän juohtumukset hänestä ei ollut moalliset ja roaat, mutta henkelliset, koska hyö ajatuksillansa käsittivät yhtä henkee, ilman että pukea häntä moallisilla piiroksilla.

Luontonsa puolesta häntä piettiin hyvätahtoissa (15, 9, 5). Sanottiin hänen olevan kaikkiin-täyvellisin (2), armollinen (5), avullinen, hyvä-syvämminen (15), ja kaiken-tietävä (4).[172] Hyö anovat sen eistä häneltä apua ja hyvyyttä, sillä hänessä luultiin olevan kaiken onnen ja autuuen alku (1).

Hänen ylistämisestä tahi kunnioittamisesta ei mainitak missäkään näissä sananlaskuissa, eikä puhutak ollenkaan josta kusta ulkonaisesta Jumalanpalvelluksesta hänen nimensä kunniaksi.[173] Hänen palvellus näyttää ainoastaan olleen sisällinen; nimittäin rukouksissa hänellen tästä hänen sulasta armosta ja laupeutesta (6-12). Häntä ei myöskään millonkaan mainitak kiivaaksi tahi kovaksi, jäykäksi eli pahuutta rankaisevaksi; sen eistäpä häntä ei myöskään pelätty,[174] eikä uhrilla lepytetty.[175]

Yhestä Kolminaisuutesta, Lunastoksesta, ja Pyhän Henken vaikutoksesta ei heillen ollut mitään tietoa. Ei myöskään Enkelistä, uskosta, papista, kirkosta,[176] kumarruksista, siunauksista, helvetistä ja seittyisistä, kaikki nämät nimet ovat vielä nytkin äkkinäiset meijän kielessämme, ja osottaa että poavilaiset ovat näitä meillen tuoneet.

Perkeleestä hyö kyllä mainihtivat, vaan eivät hänestäkään nimittäneet muuta kuin hänen nimeensä, jolla hyö ymmärsivät yhtä pahaa henkellistä olentoa. Koska he eivät häntäkään kuvaelleet millään luonnollisella tavalla, niin se on arvattava että hyö pitivät häntä henkellisenä, jota ei suatu pukea maallisiin piiroksiin. Luontonsa puolesta hyö pitivät häntä Jumalisuutta vastaan ikään kuin vastakälkeisenä, mutta halvana eikä mistäkään arvosta.[177]

Eivät häntäkään pelänneet, sen vähemmin rukoilleet. Senpä tautta ei hänen nimee näissä vanhoissa sananlaskuissa mainitak.[178]

Mutta koska nämät valistuksen ajat rupesivat meiltä helviämään, ja Suomalaiset kansat hämärässä hätäyntymään, nouattaissa noitumisia ja joutavia taikauksia, silloin rupesivat myös häntäkin rukoilemaan ja hänen nimeensä palvelemaan. Ja koska hyö Poavilaisten opista tulivat oppimaan, että se kävi Jumalata uhrilla ja lahjoittamisilla lepyttää, tahi soaha Jumalatansa lahjoitetuksi (eli oikeemmittain hänen pappiloitansa), niin hyö keksivät sen neuvon, että mahtoi myöskin laillen käyvä perkelettä näin lahjoittoo. Hyö rupesivat nyt häntäkin lepyttämään, ensin siinä toivossa, että (koska hään oli muutoinkin luonnostansa paha) hyö hänen avulla soattaisi heijän vihamiehiänsä ja vihollisiansa vahinkoitetuksi; ja siitten, että hyö heijän vahinkoittamisella taitaisi ite hyötyä.[179] Niin kuin hyö kasteessa antaitivat Jumalallen, niin hyö nyt kivellä kosken kovan pyörtimessä kastuttivat ihtiänsä pahallen. Lahjat Jumalallen annettiin kirkoillen ja papillen, joista heitä hyviksi kiitettiin, siunattiin, ja kostoa Jumalalta luvattiin; mutta lahjat pahallen ei annettukaan näillen, vaan salaistiin kirkko-maihin, puihen juuriin, tuvan hiiluksiin, kota-liiuksiin, ja muihin semmoisiin paikkoin. Eikä hänelle paljoa annettu, sillä hänellä sanottiin olevan moallista tavarata kyllä, vaan vähän tätä henkellistä. Hyö olivat kuulleet kirkossa, ja lukeneet kirjassansa, että se halaisi nieltäksensä heijän sielujansa;[180] hyö pantittivat niitä sen eistä hänellen sillä eholla että hänen piti kaikissa olla heijän palveliana tässä muka maailmassa; toisessa lupaisivat hyö toas vuorostansa olla hänen käskyn kuuliaiset.

Mutta kaikki nämät heijän joutavat ja turhat käytökset ynnä heijän taikauksensa ei ole näihin aikoin kuuluvia, vaan myöhäisempinnä piettäviä, jonkapa tähen heitä nyt heitetään sillään, kunnekka myö jollon kullon tuonempana tulemme ehkä heistäkin puhumaan.

Jos heillä oli mitä ymmärrystä yhestä toisesta tulevasta elämästä, tahi niin kuin myö sitä kuhumme: "iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta", on tietämätöin. Mutta kyllä se näyttää kuin hyökin oisivat vertauksissansa tarkoittanneet yhtä toista parempata elämätä perästä tämän moallisen (33, 34). Tämä ajatus on ihmisessä niin luonnollinen (naturlig) ja ikään kuin Jumalalta hänen syvämmeen painettu, ettei sitä saata mitenkään poiskajottoo. Sillä ei maha olla yhtään kansoo, joka ei luottai yhteen Jumalaan, ja joka ei turvai yhteen parempaan tulevaisuuteen, ehkä heijän ymmärtämykset tästä ovat monenkaltaiset, luonnolliset (sinliga) että henkelliset (öfversinliga), toivoissa sitä muutamat jo tässäkin moailmassa, muutamat toisessa. Sillä kuka ymmärtäväinen luulisi meistä, että meijän ymmärryskin kuoloo, tahi että meijän henki mätänee silloin kuin ruumiskin. Semmoinen ajatus oisi luonotoin (onaturlig) meijän ymmärryksessämme, ja vasten kaikkia lakia ihmisen ajatuksissa. Sillä meijän ymmärrys on perustettu meijän keksimyksemme peälle: ja kukapa meistä on henkeä vielä nähnyt,[181] sitä vähemmin hänen kuolevan? Se ei oukkaan tähän silmittäväisen moailmaan kuuluvainen, eikä sen eistä hänen lain-alainen. Se on luontonsa puolesta lähtenyt yhestä toisesta olennosta,[182] joka moalisillen aistimillen on käsittämätöin, ja joka on tukala ihmisen ymmärryksellä tapaella.[183] Jos nyt löytäisimme että ne moalliset kappaleet eivät perin katoa ja jouvu hukkaan (kuole), mutta itse kuolemassa ainoastaan muuteloovat piiroksensa, ja sillä synnyttäävät toisia erikaltaisia kappaleita, tahi si'ittäävät toisia yhtäläisiä olennoita, niin sitä vähemmin on se henkellinen olento meissä kuoleva, jok' ei ou muutoksen lain-alainen; se on sen eistä luontonsa pitävä, eli se on eläväinen ja henkellinen, ja paljoa enemmin kuin ennen, koska se ei eneä ouk yhistetty tämän mullallisen ruumiin kanssa. Sillä jos henki kuolisi, mikä siitten enee moailmassa virkistyis? jos ymmärrys kerran katoaisi, mikä siitten taivaat ja moat asettaisi? Silloin ei oisi moailmassa eneä muuta, kuin ikuinen kavotus ja pimeys. Sillä se henki ja ymmärrys, joka ylöspitää taivaan koaret ja moan pohjat, joka ilmistyy päivän paisteessa ja pienemmissä moan matoissa, osottaa yhtä jumalista voimoo, yhtä henkellistä ymmärrystä, joka on luontonsa puolesta ikuinen kuin ite Jumala.

Kuin Suomalaiset näkivät mitenkä ruohot syksyllä lakastuivat, mitenkä toukat turpeessa paniivat moata, ja mitenkä ihmiset ite peitettiin multaan ja laskettiin moan poveen (1139); ja toas, mitenkä hyö ajan peästä ilmistyivät, koska keväillä, päivän tultua olivat jo virkistynneet ja virvoittunneet — kuin näkivät jälleen eläväksi sen heissä nukkuneen, tahi heistä hävinneen, ja heijän sikiöissänsä ilmistynneen henken — kuin näkivät mitenkä taas heinät ja kukkaiset loistivat ketolla, mitenkä ne halvimmatkin moan elävät, maot, muutettunna ilmistyivät paremmissa ja täyvellisemmissä olennoissa tahi piiroksissa, oisihan se siitten ollut tyhmästi luulla, heijän uskoneen, ihmisiä, jotka luovuista olivat kaikkiin kalliimmat, jäänneen multaan iäksi. Miksikä siitten auttaisi meitä se hyvyys, jota olemme maailmassa harjoittaneet? Missä se kosto, monen viattoman vaivoista ja kärsimisistä, jos meitä kuin koiria kaivettaisiin moahan, ettei enee kuunna pänä uusissa piiroksissa tahi jolla kulla toisella luonnolla ilmauntua? Oisihan se luonotoin luomisessa, ja vääryys luojassa, että tasoitella rikkautta ja kaikellaista moallista autuutta yhellen, ja rasittaa toista köyhyyellä ja kaikellaisella moallisella onnettomuuella, jos meijän elämä tähän loppuisi? ja vielä siittenkin ouvompi — että vaivata hyviä, ja palkata pahoja (1125, 60, 61), niin kuin se usein näyttäiksen meijän silmissämme. Ja toiseksi, minkä tähen se kasvattaisi tätä viheliäistä ihmisten sukua, jonka käsiin Hään oli antanut tämän moailman avaruuen, jonka ymmärrykselle hään oli uskonut tietoa tuntemaan taivaan ja moan tapoja? Siksikö hään olis meitä tähän tuonnut, lahjoittanut meitä viisauellansa, pannut meijän poveen hänen tahtonsa sanan-saattajaksi meijän omassa tunnossamme, sallinut meillen oman henkensä, ja tarjonut meillen ihtiänsä lunastajaksi ja ylösvalaisiaksi, — ainoastansa että muuttaa meitä mullaksi, ja peästää meitä jälleen poroksi? Sotisihan tämä sitä viisautta vastaan jota joka paikassa luomisessa tavataan, ja oisihan tämä käytös muutoin selittämätöin, jos eime luottaisi siihen, että me oomme luovut joksi korkeemmaksi tarkoitukseksi, joksi paremmaksi olennoksi, kuin tähän moalliseen syömiseen ja juomiseen.

Ja koska meillä on ymmärrystä mitenkä meijän pitäis henkemme puolesta laittaita, vaan meijän nykyinen luonto on siitä luonnosta; että se on monestin mahotoin, että yht'-aikoo nouvattoo sen meissä olevan henkellisen että luonnollisen luonnon voatimuksia, koska nämät ovat monesti toisensa kanssa sopimattomat ja vastaan riiteleväiset; niin nähään selvästi, ettei meijän ymmärrys, tahi se meissä vaikuttava henkellinen luonto, ouk luotu tällen meijän luonnollisellen luonnollen (ruumiillen ja hänen luonnollisillen haluillen) ikuiseksi toveriksi. Osottaishan tämä toas yhtä sopimattomuutta luomisessa, että yhistää kahta tälläistä eriläistä ja toisiaan vastaan sotivaista luontoa yhessä olennossa — ainoastaan että heittää häntä orjaksi näihin keskenensä riitauntuneihin käsiin. Meijän täytyy sen eistä peättää, että meijän tuloo jonkun ajan peästä poisriisua tämän meijän moallisen piiroksemme, ja soaha jonkun toisen sopivaisemman, joka on enemmin meijän ymmärrystämme ja henkellistä luontoamme myöten mukainen;[184] nimittäin kussa meijän uusi luonto ja ymmärrys ovat yhänneppäin vetävät ja yhtäläiset. Mutta meijän ymmärrys on henkellinen, meijän luonto täytyy myöskin sen eistä tulla henkelliseksi, ellei hyö toas jouvuk keskinäiseen hämmennykseen. Kuin eime neä tätä tapahtuvan tässä moailmassa, eli tässä elämässä, niin meijän täytyy ajatuksillamme tavoittaa tätä toisessa tulevassa, jota myö kuhumme iankaikkisuuteksi.

Se näyttää kuin meijän esivanhemmat oisivat jo oivaltanneet, ettei elon tahi elämisen eli henkellisen luonto ouk luotu kuolevaksi (26, 33); että ruumiillisen kuoleman perästä vielä oli jotaik jälellä (23), joka oli perustettu tämän aikuisen elämisen peälle (34); että pahuus piti viimeinkin pahalla kostettaman (134)[185] ja hyvyys hyvyyellä (55, 513). Minkä tähen ne monet kauniit opetukset siivolliseen elämiseen harjoittamiseksi (35-55)? Minkätähen ne monet varoitukset välttämästä pahuutta (56-134)? Minkä tähen hyö sanovat: "Siveys moan perii, Rakkaus lain täyttää, Totuus ei palak tulessakaan"? Ovatkohan ne milloinkaan tässä moailmassa nähneet näin tapahtuvan? ei suinkaan! Kaikki tässä tarkoittaa yhtä toista elämätä, jossa Siveys ja Hyvyys palkitaan, Rakkaus luetaan lain täyttämiseksi, ja jossa Totuutta ei eneä saateta salata.

Kuin muutoin tiiustellaan mitä hyö mainihtivat Hyvyyveksi (dygd[186]) tahi mitä hyö lukivat hyväksi, niin se oil erinomattain avullisuus (37, 38), Antamisuus (39, 40), Alentelemisuus (41), Sovittamisuus (42), Anteeksi-antaminen (43), Suosioisuus (44), Ystävällisyys (45), Rakkaus (46, 199), Kohtuullisuus (47), Totuullisuus (75, 76), ja Kunniallisuus (48-50). Hyö kehoittivat toisiansa hyvyyteen, sillä sanalla, että se olis heillen ansioksi, ja kaunistukseksi harjoitella hyvyyttä (55, 53) ja myös hyväksi toivoksensa (63), koska hyö sillä toivoivat tullaksensa hyvyyvestäkin osallisiksi (513). Sillä hyvyyven harjottaminen oli se tie, joka soatto heitä ikuiseen iloon (32).

Pahuus (last) ilmoittaiksen moailmassa niin monella tavalla, ja pujotteleksen niin monessa puvussa ja piiroksessa, ettei niitä kaikkia ouk hyvä nimittää, kuitenkin olemme tässä jonkun osan heistä toimittanut (70-123). Mutta se on meistä muistettava ettemme milloinkaan ou kuulleet sananlaskuissa mainittavan isommista rikoksista, niin kuin murhasta, myrkyn-juottamisesta, väkivallasta, tulen-polttamisesta, Jumalattomuutesta, valan-pattomuutesta[187] ja muista seittyisistä hirmuisista ja kauheista pahuuksista. Että selittää tätä sillä, että sanoisimme Suomalaisiin ei tunteneen näitä, oisi naurettava. Uskottavampi on että ne kuitenkin olivat harvoin nähtäviä, kosk' eivät joutunneet sanan-tavoiksi; ja että ne vanhat tahallaan kavahtivat lausumisellansa johtattamaan näitä nuortein mieleen, niin kuin hyvät vanhemmat eivät kernaasti puhuk kelvottomista, lasten kuulla.

Minkälaiset meijän vanhoin aatokset lie olleet siitä ruumillisesta kuolemasta, ei selitetä. Ne sanovat että heijän vainoot olivat männyt (rumiinsa puolesta) Tuonelaan[188] tahi Manalaan;[189] ja (henkensä puolesta) Jumalaan tahi taivaiseen. Sillä "että moa omansa perii" (1136), sen hyö tiesivät, josta myös oli arvattava, että henki piti keäntyä henkeksi. Muutamat ovat nykyisinnä aikoina luulleet, että Tuonela piti merkihtemään yhtä kuin Greekkalaisten Hades, tahi yhtä paikkoo kussa kuolleihen sielut (tahi henket) käytettiin, ennen kuin heitä peästettiin ilo-paikoillensa; vaan tämä on meijän mielestämme yksi ereys, sillä Suomalaisilla ei ouk minkään täänkaltaisia puheita kuolleihen menoista ja teoista Tuonelassa;[190] eikä heissä käy nekkään puheet, että kuollein ihmisten varjot vielä kulkoovat perästä kuoleman ympärin moailmata näyttäimässä. Sillä ehkä ei Suomalaiset (meijän tiettyviksi) välittäneet eripaikkoja hyvillen eri pahoillen, niin näyttää kuitenkin kuin oisivat tätä mielessänsä tarkoittanneet, koska sanoivat: "yksi on tie tuonelaan, yksi ikuiseen iloon." Paikat johon panivat kuolleitansa maata, kuhtuivatten runoissansa kylmiksi kartanoiksi ja Kalmistoiksi.[191] Hyö pitivät heitä kuin matkamiehiä, jotka olivat peässeet vuorostansa (1127); kuin väsynneitä, jotka olivat uupuneet uneen (1137), ja joillen oli lepo tarpeellinen (1139).[192]

Olkoon tämä sanottu heijän henkellisestä.

Mitä heijän moallisesta viisauvesta tuloo sanottavaksi, niin ei ouk toivottava että pitäis olla paljon yksissä sananlaskuissa suljettunna. Että heillä oli yksi iso kokemus (erfarenhet, empirisk kunskap), sitä toistaa jokainen näistä sanallaskuista; ja koska kaikki ihmisen tieto ja viisaus on vihtoinkin perustettu meijän kokemuksemme peälle, niin on arvattava, että jos heillä oli iso kokemus, niin heillä myöskin oli iso viisaus. Myö olemme jo nähnyt, että hyö näillä tarkoittivat opetuksia ei ainoastansa heijän yksinäiseen ja kansalliseen elämiseen kuuluvia, mutta läksivät myöskin laveammasti luonnon vaikutuksia tutkistellen. Hyö osottivat, että hyö aivon hyvin tiesivät eroittoo päivän ja kuun vajelluksia, tähtien vajennuksia,[193] seän ja ilman vaihetuksia, tuulen ja myrskyn vaikutuksia, j.n.e. Sanokeepas jos taijatte, oliko se kansa roaka ja valaisematoin, joka tarkoitti mieltänsä sellaisiin asioihin, ja ymmärsi säilyttää heitä jälkimmäisillensä, suljetut lyhykkäisiin sananlaskuin? Missä se kansa, jonka vertaukset tahi vanhimmat kansan-puheet sisällänsä pitää tällaista selkiätä viisautta, sevottamatoin joutavista ja turhista savuista ja loruista, ihmeistä ja valeeista?

Se on merkillistä ettei näistä sanoista ouk ykskään, joka osottais jotakuta vanhanaikuista laillista tahi kansallista elämätä, tahi joka puhuisi josta kusta keskinäisestä liitoksesta tahi yhteytestä, siävyistä ja asetuksista,[194] käskyn-antajoista ja sanan-kuullioista, tahi mitä muuta semmoista, joka toimittais heijän asunneen kansakunnissa, ja nouvattanneen jotakuta hallitusta. Sillä kaikki mitä tässä puhutaan hallituksesta ja kansan siävyistä, on luettava siitä päivästä kuin tulimme yhistetyiksi Ruohtalaisten kanssa. Mutta toisin puolin on yhtä merkillinen, ettei missäkään näissä puhutak yhestä luonnollisesta vallollisuuesta,[195] joka antaapi kullenkin oikeuven että ite vainota vallattomuutta;[196] ja kussa kaikki ihmiset ovat yhtäläiset ja samasta arvosta, niin kuin myös ovatkin jos heiltä nimet, virat ja voatteet poisriisuttaisiin, niin ettei muuta heillen heitettäis, kuin se heissä olevainen luonnollinen voima ja sukkeluus. Sanalla sanottu, näissä sanoissa ei löyvyk sitä elämän laitoo, jonka ensimäinen laki on: "voima väkeväisen, laki huonommaisen", ja toinen: "sillä mitalla kuin oot antana, sillä on sullen annettava".[197] Nämät meijän sananlaskut ovat varsin ilman mitään sellaiseta tarkotukseta seävylliseen tahi vallolliseen elämiseen; vaan kuitenkin niin toimelliset, että ne sopisi niin yhteen kuin toiseenkin elämään.

Heijän aatokset ihmisen suvusta, oli että ihminen on tullut Jumalalta luovuksi hänen mieltänsä myöten, mutta omalla mieli-vallalla ja vallattomuuella tullut kunnottomaksi ja tavattomaksi (16, 98). Ettei Jumala ole luonut meitä pahoiksi, vaan ei kovin hyviksikään, koska se salli meitä alentamaan ihtiämme pahuuteen (17). Että ihmisiä sen eistä harvoin nyt enee tavataan hyviä, mutta usseemmittain pahoja ja kelvottomia (18). Kuitenkin ei ouk ykskään niin varsin paha, eikä toas niin perin hyvä, ettei hänessä löyvyk vähä kummaistakin (452, 54). Että muutoin ihmisten toistukset tässä asiassa (nimittäin toisten hyvyyvestä tahi pahuuvesta) ovat varsin puuttuvaiset ja monentapaiset; sillä hyö kiittäävät ussein turhuutta, ja heittäävät ansion ilman arvotak (95, 97); ainoastaan Jumala tuntoo syvämmen pohjat, ja tietää mitä lepee meijän mielessämme. Sen eistä, tarkasti puhuttu, niin ovat ihmiset sekalaisia, sekä hyviä että pahoja (30, 31).

Mitä taas ihmisen iästä oisi sanomista, niin se on tässä moailmassa aivan viheliäinen ja moni-mutkainen (21). Hyö muistuttivat että on "ikä yksi ihmisellä, mutta monta aikaa iässä" (22); että mikä hänestä on eletty, se on tallella, tahi sitä ei eneä saata tyhjäksi tehä; mutta että elämätä on eissäpäin, tahi tietämattömyyessä (23). Sanoivatten "opiksemme ikä pitkä, viisaueksi vaiva kaikki" (24).[198]

Mitä meijän elämiseen tulee, niin "pitäis eleä niin kuin voijaan, ei niin kuin tahotaan" (28); tahi meijän täytyy tyytyä meijän onnen osaammo. Ja koska myö kerran olemme tähän moailmaan tulleet, niin täytyy kärsiä niitä vaivoja ja rasituksia jotka eläminen moailmassa myötensä tuottaa (1110), myöskin ite kuolemankin (1116). Ja koska myö ei ainoastaan olla henkellisiä, mutta myöskin luonnollisia moallisia olentoja, niin "täytyy meijän moalla elää moan tavalla, ellei myö taho moalta pois paeta" (29). Viroissamme ja toimituksissamme "meijän pitää tehä niin kuin käsketään, vaan elee niin kuin hyviin tapa on" (193).

Kuin nyt tarkemmin tiiustellaan mitenkä hyvän ihmisen tuloo elee, tahi mitä heijän mielestä voaitaan tavaksi kunnollisen miehen, niin löyvämme että heijän mieltensä myöten, yksi mies ensinnik piti olla sanoissansa luja ja kintiä (175-280); aattoksissansa tarkka ja selkiä (497, 544, 492, 493); voaroissansa valpas ja vakainen (281, 512); vastuuksissa ja vahinkoissa, muuttumatoin (282, 508); myötäisissä,[199] iloinen ilman ihastumata (283, 496); sanalla sanottu, että kaikissa osottaa järjellisyyttä (265, 749, 497, 469), ja hillittää omat himoinsa (270, 543, 283, 495, 640-642).

Äkkinäisessä joukossa, piti hään olla ikään kuin itekseen (sluten inom sig sjelf) ja harva-puheinen (501, 494, 535), eikä milloinkaan turvaita tuntemattomihin (70-72, 614, 615);[200] puheissansa toimellinen (bestämd), vaan ei pitkällinen (535, 555), ja muihen turhia puheita kuuleskella ilman nauramata (291, 559).[201]

Muutoin oli hyö käytöiksissänsä vakaiset ja yksintapaiset (925, 926); menoissansa jäykeet ja yksintoikoiset (273-278); tavoissansa kankiat ja yksinmukaiset (608, 1114);[202] voatteissansa halvat ja yksinkertaiset (701-712); ruuissansa siistit ja kohtuulliset; elämissänsä kiivaat ja vähään tyytyväiset (1080-1083, 923, 924); rahoissaan ja veloissaan totuulliset ja rehelliset (713-724); tavaroistaan ja varoissaan, tiuriit ja seästäväiset (873-875, 1074-1076); vaan ei siksi saittaat eikä itarat (116-119). Heijän luonto oli, että kuin kerran rupesivat runsaiksi ja heittäiksivät, silloin olivat aulit yltä-kyllän, niin ettei kahtoneet omoansa, eikä seälineet ihtiänsä. Vieraillen olivat avarat ja hyvätahtoiset (609-612). Pioissansa ja juominkissansa hyö eivät pitänneet viinallen vihoo (571-574), ehkä hyö tiesivät ja varoittivat hänen vaikutuksia (578-586), vaan nauttivat tätä viljoo toisinaankin ehkä liiaksensa (569, 570, 593, 565), Ystävien ja tuttavien joukossa olivatten leikki-puheliaiset ja hauskat, ja suloiset ja iloisat keskenänsä (533, 534, 477).

Erinomattain olivatten näppärät viskoamaan toinen toisillensa leikki-puheita ja sisuus-tikkaisia (542, 492). Että siitä suuttua, pitivät hyö mielettömäksi (543, 544); vaan että vastata heitä puolestansa, miehulliseksi; ja mielelliseksi että halvaksi arvata koiriin ja narriin irvistelemistä (83, 85, 339). Valeeita ja joutavia kehuitoksia, hyö ei ollenkaan suvaina, eli ies malttana kuulla (545-547, 559);[203] ja että kiittää ihtiänsä tahi omiansa, luettiin hullun tavaksi (435).[204]

Ne vanhat laulelivat ussein viinan tiloilla, ja virsillänsä jatkovat vähät oluensa (553). Kyyrymäisissään hieroivat hyö kämmenillään runot välillänsä (557); ja lukivatten isoksi viisaueksi kulkea Runoniekkana virren töissä työskentellen (554, 555, 749). Semmoisia Runojoita löytyi aina heijän pitopaikoissansa. Aineensa tahi virren alkunsa ottivatten mistä peätyi (554); ussein "toisten pitkistä puheista, mielettömiin lausunnosta" (555). Eikä kahottu mikskään, mitä hyö virtteensä panivat (556).[205]

Töissänsä heijän oli aatos, että kutakin asiata piti alusta nouvattaman (830, 832); ja että ahkeruuella ja hartauella kaikki oli voitettavaa (1034, 271, 272). Että tehä hiljaisesti ja hitaisesti, lukivatten hyvästi tehtyksi (845, 846); että kiirutella ja löyhytellä, pitivät muka yhtä hyvänä (847-850).[206]

Evätaikoina ja kiireellä työnajalla hyö eivät malttana yölläkään levätä (857, 858);[207] mutta sillä välillä, koska heillä oli hyvät jouvot eikä paljon mitään tekemistä, niin perivät uniansa takaisin, ja viettelivät aikansa kotona makoomisella (906).[208]

Muutoinkin hyö rakastivat kotiansa (907-910), ja pitivätten omaa moatansa muita maita parempana (921, 922),[209] ja milt' ei pitäneet juuri vihoo niillen, jotka olivat kotonsa heittäneet (917-919). Soassa olivat hyö uhkeet ja urholliset (627-629), tappeluksissa uljaat ja kauheet (654, 655), ja kuninkaallensa kuuliaiset (193) ja uskolliset (189-191).

Jaloja miehiä hyö rakastivat aina, osottaissa heillen kunniansa (284), kuitenkin eroittivat "ettei kaikki ouk kulta kuin kiiltää" (728, 729); eikä ylistäneet käteen turhilla kiitoksilla (95, 96).[210] Hyö selittivät aivon hyvin, että monestin pahapäiväisistä poijista oli virunut aika miehiä (291, 657); ja että sitä vastoin, moni joka kulki isoinna miessä, tahi joka oli korkeista lähtenyt, oli huono retkale, ja muita kelvotompi.

Niin kuin muutkin kansat, niin myöskin Suomalaiset uskovat yhtä onnea, tahi yhtä välttämätöintä asioihen tapahtumista (658, 663-671). Tämä aatos on aina rahvaallen ja niillen vähemmin valaistunneillen omainen, koska hyö kyllä näköövät sen järjestyksen joka luonnossa osottaiksen, mutta eivät kuitenkaan ajatuksillansa käsitä sitä jaloutta ja voimallisuutta, joka kaikkia moailmassa sovitteloo, hoivauttaa ja hoiteloo.[211] Kuitenkin hyö tästä eroittivat yhtä äkkinäistä ja vastatahtoista tapausta, jota ne tapaturmaksi kuhtuivat, ja joka toisinaan tapahtuu ikään kuin itekseen ilman kennen puuttumatak (65).

Tällaiset olivat ne vanhat Suomalaiset luonnostansa, tahi tämmöiset piti miehet heijän mielestänsä olla, jos heitä Uroiksi mainittiin. Että hyö ovat myöskin semmoiset olleet, totistaa muutkin kansat, koska ne vertoovat heijän olleen so'issa urholliset,[212] hallituksensa ja kuninkaansa uskolliset,[213] toimessansa rehelliset ja ilman vilpistelemätä,[214] töissänsä hartaat ja kiivaat,[215] ruumiiltansa kovaluontoiset, ja tottuneet sekä kovuuteen että köyhyyteen,[216] mielestänsä pikaiset ja ruttoluontoiset,[217] syvämmestä hyvätahtoiset,[218] vierain joukossa harva-puheiset,[219] vaan keskenänsä rattoisat ja iloisat,[220] j.n.e.

Olkoon tämä sanottu heijän miehistä, mutta meijän tuloo myöskin jotaik puhua heijän vaimoväistä, ja toimittoo mitenkä heijän oil laita.[221] Niin kuin muutkin itäiset kansat, niin myös Suomalaisetkin pitivät vaimojansa aivan halpoina ja varsin vähästä arvosta.[222] Vanhoinna aikoina heitä muissakin kansoissa ei pietty parempana; ja vasta valaistuksen vajenemisella, annettiin sillen vaimollisellen henkellen sitä arvoa ja kunniata joka on hänellen tuleva. Sillä kuin ennen pitivät heitä miehen orjuutessa, ja kaikissa hänen käskynsä alaissa, niin kuin muka vaimot oisi luotut miesten tähen, ja ei vaimot ja miehet toinen-toisensa tähen — niin piämme heitä nyt meijän elämän kumppalinna ja toverinna, joihen toimituksia luetaan: että suosioisuuellansa ja suloisuuellansa poisvietellä meistä meijän murheemme, että likistämisellänsä ja kuiskuttamisellansa mielyttää meijän mieltämme koska olemme työstämme väsynneet tahi surun-alaiset, että sillä tavoin onnistaa meitä meijän vaimoissamme, meijän lapsissamme ja meijän koti-majoissamme; eli toisella sanalla: että keventää ja huojentaa meijän huoltamme ja vaivojamme, tahi että puoleksi kantaa meijän vastuksiamme ja myötyyksiämme. Sen eistäpä myö kuhumme heitä myöskin meijän puolisoksemme ja toveriksemme, sillä ilman heitä meijän elämä ainoastaan oisi puoli, vajoo ja kolkko.

Miten halpana Suomalaiset muinon pitivät vaimojansa, nähään siitä, että pientä poika-lasta, kuin hänessä oli vaan väheekään Uron uhkeutta, piettiin heitä paljoa parempana (292, 807). Hyö vertaisivat naisväkeensä Vuohiksi elävistä (409, 317, 398). Harakoiksi linnuista, ja, tuohisiksi astioista,[223] eikä nämätkään ollut ne pahimmat sanat, joihen heitä verrattiin (352). Ainoastaan talon-emännät ja äitit saivat jonkuun ansion (196, 761, 625), jota annettiin heillen heijän miehensä tahi lapsensa tautta (316, 317); mutta piikoja ja naisia ei kahottu mikskään, sillä heitä luettiin kaikista kehnommiksi (352, 417), ja tuskin että heitä ihmisiksi arvaeltiin.[224] Senpä tähen lukivatten vaimot piikaisuuensa ikeä kaikkiin vaikiammaksi ja onnettomaksi (344). Vanhemmat myöskentelivät ite piikojansa ja tyttäriänsä sillen joka heistä enin maksoi (395, 396, 353),[225] ja Lappalaiset kuuluu vielä nytkin näin kaupoitella lapsiansa. Ne nuoret vaimot vaivattiin työstä työhön (359), ja peästyä ämmiksi, heitettiin heitä kotiin pirtin-vartioiksi (297, 298).[226] Pitopaikoissa ja isoimmissa väin-kokouksissa hyö saivat palvella ja mielen-nouvattoo miehiänsä, ja hyvä oli jos saivatten siitten jälestäpäin syyvä ala-peässä pöyvän niitä tähteitä jotk' olivat jäänneet jälellen uroiltansa. Karhuin peijaisissa ja muissa semmoisissa jaloimmissa juhla-paikoissa, ei laskettu vaimoja ollenkaan tiloillen, eikä suvaittu heitä ies näkyvillen;[227] ja Lappalaiset pakottaavat heitä vielä nytkin, ettei milloinkaan pistäitä heijän kotahan siitä pienemmästä sulusta, jota kuhtuvat pohjan-reijäksi, ja jota ne rajuuttavat. Jos naisten elämä kahottiin halvaksi, niin heijän kuolemansa kahottiin vielä halvemmaksi. Sitä ei verrattu sen suuremmaksi, kuin jos oisi nauha talossa katkenna; ja miehet jotka pitivät ansionsa alla että nauroo toisillensa, heillen oli lupa nauroo naisten kuolemalle[228] että naimiselle.

Kuin pitivät piikojansa tällä tavoin pilkan alaissa, niin oli arvattava että heijän viattomuus,[229] se vaimollinen puhtaus ja kunniallisuus ei suureksi luettu (348-350), eivätkä sakoillen panneet heitä vietellä ja villitellä (345-347). Harva tyttö uskottiin sen eistä miehistä varsin vapa (365, 366), ja se näyttää kuin oisivat vaimon puuttehessa panneet heitä tasan välillänsä (901). Niillä, jotka ne pietyiksi nimittivät, ymmärrettiin semmoisia joilla oli tietyt miehet, tahi joillen oli oma mielitietonsa. Näistä eroittivat heitä joita ne portoiksi tahi huoriksi mainihtivat, ja joita hyö muista vaimoista välittivät (367, 368, 101).

Kosiomisessa se oli puhemiehen asia että kuulustella ja tiiustella morsianta (394). Sulhainen ei ollut ussein häntä nähnytkään, sitä vähämmin kokenut (577). Että paljon valita vaimoisia luultiin tihuvaksi työksi (385); ja varoitettiin erinomattain ettei ollenkaan juhla-iltoinna ollut paljon karvoin kahtomista, koska silloin oli siviä kukin, niin häijy kuin hyväkin naisi (376-379). Kukin piti heijän mieltänsä myöten naija vertaisiansa, eikä juosta sivuihten omiansa (373-375). Kaukoa-naiminen[230] ja koto-naiminen luettiin kumpaisetkin yhtä ouvoksi (386, 388); sen eistä piettiin noapurista naiminen onnellisinna (386), ja paraiksi talon toisen tyttäriä (387), (koska heitä muka tunnettiin tavoistaan että käytöiksistään). Että naija nuorena pitivätten parempana (295, 294); mutta että hätäillä naiman-kaupoissansa lukivatten katumukseksi (380-383). Kaunukkaisiksi kahottiin hoikkaisia ja pienoisia (313),[231] kuitenkin oli miesten mielet monellaiset (314-316). Ehkä kasvot oli piioillen parraat puhemmiehet (354), niin heijän rikkauetkin oli heillen hyvät naittajat (355), ehkei kaikki heistä pitäneet (398, 399).

Se näyttää kuin Suomalaiset vanhuuestakin ainoastaan oisivat männeet yksin-naimiseen; ei sentautta että se oli heillen kielty pitää usseempia akkoja, vaan koska nämät eivät sopineet välillänsä (401), vaan olivatten miehellensä sekä vaivaksi että vastuukseksi (368); ja vielä siittenkin koska näkivät, että kalat meressä (403), linnut ilmassa, ja kaikki luonnossa olivatten kahen-kasken (402), niin arvaisivat tuosta, että kaksittain oli kaikkiin paras (393, 404). Muutoin näyttää kuin ei oisi ollut kielletty luopua pahasta ja kelvottomasta akasta, ja että pitivät hyvän eron parempana kuin pahan yhteyven (391).

Akkoin asia oli ainoastaan että synnyttää ja ruokkia lapsiansa (424, 428, 448), — ei että heitä kasvattaa. Poikiin yläs-kasvattaminen tehtiin miesten mukaan; sillä akkoin joukossa heitä ei tehty uroiksi (462). Lapset eivät soana kauan lasna olla (433), heitä taivutettiin jo aikaseen työhön (433) ja totutettiin pois-luopua hekkumista ja muista herkuista (467, 468). Heitä ylöskasvatettiin kurituksessa (436-444), ja kuuliaisuutessa (445). Heijän vanhemmat kokivat kaikella tavalla soaha heitä miehiksi (460, 462); eikä laimin lyöneet että oijaista heitä opetuksillansa ja neuomisellansa (473, 453, 449). Tästä tapahtui myöskin, että ehkä isän tavat ussein nähtiin pojissa, ja äijin eljet tyttärissä (455, 456), niin taisi kuitenkin (kunnollisen kasvattamisen kautta) huonommistakin vanhemmista selvitä hyviä lapsia (409, 457); ja hyvistä vanhemmista (kehnon kasvattamisen tautta) virua kelvottomia lapsia (285); joita ei eneä opetuksillakaan saatu oijaistuksi (463, 465).

* * * * *

Tässä lopetamme myö meijän tiiustelemisia meijän esivanhemmistamme. Myö olemme ehkä tehnyt heitä kovin lyhykäisesti ja viheliäisesti, mutta että toas enemmin johtata näitä vanhoin elämän-laitoksia, oisi ehkä että liian pitkäksi venyttää tätä meijän koittelemustamme, joka jo ehkä monen silmissä mahtaa tuntua pitkäksi. Myö heitämmö tätä sen eistä toisillen, ja tyytymme siihen, että myö olemme kerran jo alun tehneet — tehköön muut lopun.[232] Myö olemme jo ilmin saattanut, että oisi muka mahollista, näistä meijän omista vanhoistamme tutkistella vanhoja aikojamme, ja tarkoittaa tietoja meijän Suomalaiseen tarinamukseen kuuluvia. Myö olemme jo näyttänyt että näissä meijän vanhoissa sanan laskuissamme[233] löytyy yksi iso viisaus suljettunna,[234] ja että myö näihen tarkoittamisella taijamme joksikuksi vielä käsittää ja selittää meijän esivanhemmien tapoja ja opin-keinoja. —

G—nd.