TOIVOTUS
Oli muinon Suomenmuakin
Maita muita muhkiampi,
Koska Vanha Väinämöinen
Jännitteli jouhiansa,
Sormet soitollen sovitti,
Hyppisensä hypytteli.
Moni miesikin mokoma
Otti soiton sormillensa,
Kanteletta kahmaloonsa;
Oisi soittanut somasti,
Kaunihisti kaikuttannut;
Mutt' ej käynyt, eikä kyennyt,
Kourat kovat ja kompelot,
Ei tainnut tuohon taipua,
Tähän työhön työnätellä.
Moni nuori Neitonenkin,
Moni kaunis kasvoistansa,
Pyysi kalun kahtellakseen,
Pyysi koneet koitellakseen;
Oisi suonet suostutellut,
Kultakielet kuiskutellut;
Mutt' oil hoikat ja hoperot,
Sormet niinkuin soittajatkin.
Ukkopa suuttua suhahti:
"Mänkee poisi piika-lapset,
Vaimontaimet taaksemmaksi!
ltemä rupian Runoillen,
Omin sormin soittamahan;
Laskenmahan omat Laulut."
Ite Vanha Väinämöinen
Otti käyrän kätehensä,
Kopaat omahan kopraan;
Kahteloovi, kiäntelöövi,
Sanoipa: "mokoma konna!
Eikös sinuun kynnet käynek,
Pystyne nämät näpit?
Mielisin minä sinua
Soitella sormin nenillä,
Hyrryyttää juuri hyvästi."
Siitten Ukko Väinämöinen
Istuiksen niemen nenään,
Soitti ruojuista rojua,
Kalan-luista kanteletta.
Siihen soivat Siian suonet,
Varsan jouhet vastatuksin;
Jotta raikui rahka-soilla,
Kajahti kovaan kallioon.
Kuin hään soitti, honkat huojui;
Honkat huojui, järvet järskyi,
Väinämöisen laulellessa,
Yritessä yhen miehen.
Kuin hän lauloi, vuarat vaipui;
Vuarat vaipui, vuoret voihkui,
Väinämöisen laulellessa,
Soitosta sokian Uron.
Ukko Vanha Väinämöinen
Kuhtui kaikki kuulemaani,
Pojat pohjosta kotoisin,
Lapset loajasta Lapista,
Sankarit Savon salosta,
Hyökin juosten jouvuttiivat;
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin somasti,
Kanteletta kapsutteli.
Siipinensä, sulkinensa,
Linnut läksivät lehosta,
Kalat suurilta seliltä
Tulivatkin kuhtumata,
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin soreesti,
Kanteletta kalkutteli.
Metän viljat villaisemmat,
Metän karvaiset kapehet
Tulivat tuulen tavalla,
Lemmon lailla lentelivät
Kuulemaani, kahtomaani,
Väinämöisen laulellessa,
Soittoa sokian Pojan.
Kukin kuunteil kurkistellen,
Ällisteliin tähän iloon.
Jänis korvansa kohotti,
Porot kohoitt' sarviansa
Kuuntella tätä suloista,
Huilun piästä huikutosta.
Hirvet hirnui ja hikoili,
Seikehteliin, seisoitteliin!
Karhu kahto kauhiasti
Aholta, aijan raosta:
"Onko tämä Lemmon lyömä,
Lapsen pahan paukotosta?
Tämä on Uron uhomman,
Lumousta Lujan Miehen!"
Tuokin vanha Vein-Emäntä
Ej hän tietän't, eikä tunten't
Vaikk' ois ollut kuormillissa,
Kuin hään ruohoillen rojahti,
Viskaisiin vesikivelle.
Ensin häänkin heinikossa,
Lumpeen ala luikisteliin,
Hiljan hiiskutti vetessä;
Oisi piänsä peittännynnä,
Piiloittannut pitkät hiukset,
Mutt' ej ruasin't, eikä ruven't
[t. ruahtin't; (Juvan puheenmurre)]
Kuulessaan tätä kumua
Veti hään vatsankin vetestä,
Nännet kaikkein nähtäviksi.
Niinpä mahalla makaisi
Veten Eukko, Vein-Emäntä
Oli varsin suovallansa.
Jos hään soitosta sokehtui,
Niin hään mieheen mielusteliin,
Mieleen Vanhan Väinämöisen.
Mitäs lauloi Väinämöinen,
Mitäs soitollans sopotti,
Koska mieltyi Miehein mielet,
Sytytti Piikoin syvämmet?
Sitä lauloi Väinämöinen,
Sitä soitollans selitti,
Johon Luonot luonistuupi,
Sekä Luonot että Luojan;
Luovut että luonottomat.
Ensin rupeisi runomaan
Luomisesta kaiken Luojan,
Kaikkein taivaisten tavoista,
Ilmoitellen ihmisillen
Kuka taivahan takoili,
Ilman kannet kalkutteli.
Sep' oil Seppä Ilmarinen,
Joka tiesi teräksen synnyn,
Jokapa rauvankin rakensi.
Hään toi tulen tullessansa,
Tullessansa muan majoillen.
Johon ahjonsa asetti,
Siihen kiisti kipunansa;
Johonpa paiskaisi pajansa,
Siihen heitti helleynsä;
Taivaast' valkian valotti
Pimiähän Pohjolahan,
Jolla pilvet piiritättiin,
Hämäräitä hätyytättiin
Syömästä Lapin maita,
Suomenmaita suljemasta.
Siitten Ukko Väinämöinen
Lausutteli, lasketteli,
Mikä on Luojassa lujihin,
Kaikkiin vahvin taivahassa:
Se on Rauha ja Rakkaus,
Hyvä Sopu ja Sovinto.
Selitteli, selvitteli,
Sanoi sanoilla sulilla,
Laveasti lausutteli,
Kuka Rakkauen rakensi,
Sovitti hyvän Suosion.
Se oil Luoja luomisessa,
Ite Ilmoinen Jumala;
Joka pani Pojan poveen
Rauhaisuutta, Rakkauutta;
Joka pisti Piian syvämmeen
Helleyttä, Lempeyttä.
Sillä luonot liikutteli,
Sillä mielet mielytteli,
Tyytymääni, taipumaani,
Mikä oil osaksi pantu,
Luottu kuhunkin hyväksi.
Silläpä siitävät sikiät,
Sukukunnat suurennoovat.
Kuulessa tämän sanoman,
Lehmät ammuvat aholla;
Karhut karju kankahaalla,
Soilla Suvetkin uluisi.
Sorsat rupeis soitimellen,
Luuvoilla kalat kutoivat;
Tetri kukers kaiken päivän,
Kuusen latvassa kuhisi.
Kaikki heittiin helleyteen,
Rakkauteen raukeisivat;
Ite ihmiset ihastui.
Naineet niinkuin naimattomat
Saivat tämän nyt samaten,
Tähän tuskaan tuimentuivat;
Nuoret, että varsin vanhat
Tunsivat tätä tulista.
Sepä muutti Miehen mielet,
Teki pojasta urohon;
Urot jälleen lapsellisiks.
Kuin se tyrmäis Tyttölöihin,
Kiini Piioissa piteli,
Ei se kahton't kaunoisia,
Eikä kaihten't kainuisia,
Kuiskutti vähä kutain.
Ensin heittiin helmuksihin,
Helmuksista helmihihin,
Siitä syyhytti syvämmet,
Näpisteli Neitoisia.
Näitä kaikkia nähtähessä
Ite Ukkokin ihastui!
Silmät vettä vuotelivat,
Kyyneleitä kyllä paljon
Tippuivat silmät-terestä
Pitkin hänen partojansa,
Kahenpuolen kasvojansa,
Valuivat vesi pisarat.
Kumpaisesta kulmahasta
Putoisivat piällen toisen,
Niinkuin räyskyt räystäheltä,
Kalkareet tuvan katolta.
Viimein Vanha Väinämöinen
Pitkästä iloin piosta,
Kauvan panneen kantelesta,
Oli uneen uupununna.
Mäni muata manalaan,
Tuonelahan torkkumahan;
Heitti meillen miekkahansa,
[Väinämöisen miekka eli viitakke,
kuhutaan taivaalla yksi tähtisikeri,
constellationen Orion.]
Muistohoksi muinoisia,
Ennen entuiset asiat.
* * *
Niinpä laulo Väinämöinen,
Soitti soittojen tekiä;
Suloisessa Suomenmuassa
Virret viisahat viritti.
Mutta nyt ej ykskään laula,
Eikä laula, eikä lausu;
Pilvet paksut ja pimiät
Päivän meiltä peittänöövät.
Nyt on runot ruostettunna,
Nyt on Laulut lakastunna;
Kieli kehnoksi kahottu.
Voi meitä poloiset pojat,
Voi meitä huonot heittiöt,
Kuin ei kunniass' pitämme
Oman kielen käyttämistä,
Puhtautta oman puheen.
Se ois arvon ansaitsevan,
Kunniaksi kuhuttavan,
Harjoittaa Suomen sanoja,
Omoo kieltä käsitellä.
(Mutta tuost' ej vielä tiiä,
Ehkä vastapäin parempi).
Moni mies on moitittava,
Kuhnukseksi kuhuttava;
Tok' on moni moittimaton.
Moni halulla hyvällä
Tätä kieltä käsittääpi,
Sanat saumoillen sovittaa,
Viskoo virret jo vireillen.
Niin myö toivotamme totella,
Halajaamme hartahasti,
Että kohta Koikin koittais,
Päivän valo valkeneisi,
Tästä pitkästä pimeestä,
Tästä yöstä ikuisesta.
Otavainen Neito nuori,
Kaikkin pienin Tyttäristä,
Pilkisteliin pilven taakse,
Paistoi päivän portahalla;
Nousi kohta korkeimmaksi,
Aina ylöspäin ylensi.
Kuu kannoilla takana
Kuumotteli, kuuloisteli;
Paisto valkeella valolla,
Kuulakalla kuutamalla.
Tuostapa muutkin jo rupeisit
Kuumoittamaan kuuvalolla,
Väillymään näihin välillä.
Siitten selvi Seulajaiset,
Siitten Rysmytkin rupeisi,
Siitten kaikki Kolmuisetkin
Saivat paisteensa parraimman.
Mill' oil muoto muuttununna,
Mill oil' kasvot kaunistunna,
Mill' oil purstot, mill' oil pyrstöt,
Mill' oil tutkamet tuhannet,
Kaiken karvan karvalliset.
Niinpä tuli taivaan tulet
Meillen jälleen nähtyviksi;
Meijän silmillen sätehet,
Joita kauvan kaivattihin,
Viikon piettiin vihoissa.
Totta nyt on uamupuoli,
Päivän salo suapuvilla;
Koska hälviää hämärät,
Pimeet pilvet pienenöövät.
Toivokaamme siit' totella,
Että päivät kohta koittais;
Uamurusko ruskoltaisi,
Että viimein Aurikonkin
Suomenniemessä nähtäisiin.
Olkoon sitten Otavainen
Onnellinen, otollinen!
Suattavan hyvän sanoman —
— Terve tultua tuvissamm'!