Otawa, Osa I / eli Suomalaisia huvituksia

by C. A. Gottlund

VANHOIN SUOMALAISTEN VIISAUS JA OPIN-KEINOT.

Koottu heijän vanhoista Sananlaskuista ja Vertaus-puheista.
(Yksinkertainen Yritys, että sitä lyhykäisesti selittää).

Cumque locum, moresque hominum, cultusque sonumque
Cernimus, et, quid sim, quid fuerimque subit.

Ovidius.

Kussakin kansassa löytyy aina yksi vissi Luulo, tahi Usko, tahi Oppi, henkellisistä asioista, jos kohta vaikka kuinka vähäinen ja muallisella tavalla sovaistu. Sillä ihmisen ymmärrys on siitä luonosta, että se ikään kuin kohottaa ja vuatii hänen ajatuksiansa taivaasen päin. Sillä hään tahtoo mielessänsä selittää, ja ymmärryksellänsä käsittää luonnollisia asioita, jonkan perustusta hään ei tiiä, ja henkellisiä, joihen luontoa hään ei tunne. Tämä hänen Usko henkellisistä, ja Tieto luonnollisista, yhteen veitty ja tarkoitettu, toimittaa kunkin kansan Viisaus-Oppia.

Kuta ruajempi ja vähempi valaistu yksi rahvas on, sitä ouvommalla ja harjoittamattomalla tavalla osoittaiksen tämä heijän oppimus, useemmittain ilmoittaiksen epäluulossa ja moninaisissa epätiioissa. Totuutta ja Tietoa ne kyllä kaikki tarkoittavat, vuan eksyyvät turhiin ja joutaviin uskoin. Sen eistä, kuin tarkemmin tutkistellaan näitä kansankuntien vanhoja Opinkeinoja, niin löyvämme myö, että ehkä suurin osa heistä on paljasta tyhjyyttä ja mielen sokeutta, niin on kuitenkin ikään kuin pohjassa jota kuta perustusta ja totuutta; joka totistaa yhtä Viisautta, sevoittu ja sotkettu turhiin ja tyhjiin menoin kanssa, usein niin peitetty ja salaistu, että sitä tuskin käsitetään.

Semmoinen kansan Oppi ei maha milloinkaan olla varsin paljasta jonnin joutavoa; sillä jos ej hänessä olisi muuta kuin turhuutta ja hulluutta, niin se itestänsä raukeisi ja muahan vaipuisi, (sillä se on tapa kaiken turhuuven), eikä kuunna pänä pysyisi kansan suussa ja mielessä, vuosikausia monen sa'an. Sillä ne valaistamattomatkin kansat eivät ouk niin perätin ilman luonollista ymmärrystä, etteivät eroittaisi, mikä on valetta ja hulluutta, erinomattain, koska ne viisaammat heistä aina harjoittavat näitä heijän opinkeinoja. Sen eistä myö taijamme toiksi sanoa, että kunkin kansan opissa, aina löytyy jota kuta totuutta ja tietoa perustettunna, ehkä tämä täytyy, toisella puolella kahottu, olla ouvolla ja ruakalla tavalla kuvailtu, heijän mielen mukaan, jotka ovat tätä toimittaneet, ja sen kansan mukaan, jollen se on soveltuva.

Koska nyt ihmisen mieli käsittää muallisia ja silmillisiä asioita paremmin kuin henkellisiä ja näkömättömiä, niin ovat myöskin aina ne taivaalliset että henkelliset opit, osotettu luonnolisten ja muallisten kuvausten kautta.[86]

Greekkalaisten, Ruomalaisten, Egyptiläisten ja Indialaisten kansat, ehkä monissa asioissa aivan valaistut, toimittivat heijän Jumalan palvelusta ja henkellistä tietoa, kuvilla ja luonnollisella osottamisella. Kuvauksien kautta Vapahtajankin täytyi omia Opetuslapsiansa opettoo niitä taivahan toteita, joita eivät muuten oisik käsittänneet. Kuvia luetaan vielä tarpeellisiksi Puavillaisten ja Greekkalaisten uskonnouvattamisessa,[87] kuvien kautta myökin opetamme lapsiamme ne ensimäiset aljet Jumalaa tuntemisessa; ja kuin ihtiämme oikeen ehkä koittelemme — eiköhään suurin osa meistäkin nouvata niitä ulkonaisia tapoja meijän Jumalanpalveluksessamme, jotka ainoastansa kuvaellevat sitä; ja harvaat ehkä käsittää sitä sisällistä henkellistä. Rahvas ja se isoin joukko turvaiksen siihen ulkonaiseen menoon ja siihen sisälliseen tarkoitukseen, ainoastaan sokialla uskollansa ilman mitään ymmärrystä käsittämätäk;[88] — niin ovat muulloinkin meijän pakanalliset esivanhemmat tehneet, heijän opin keinoissa. Ne yksinkertaiset ovat muka uskonneet ja siihen luottaneet; ne viisaammat, ovat asian ajatelleet ja aprikoineet. Sen eistä kuta enemmin yks kansa on valaistu ja valaistettu, sitä enemmin ouk nämät hänen henkelliset tietot ja uatokset selkiät ja julkiset; hyö ei ovat peitetyt ja puetut luonnollisissa aineissa, vaan heitä toimitetaan ymmärryksellä ainoastansa ajatuksen avulla, puhuttelemisella, opettelemisella ja neuvottelemisella. Mutta kuta roajempi ja mielessänsä sovaistu yksi kansa on, sitä ruajeemilla ja usein luonottomilla kuvilla toimitetaan heillen taivaan tapoja, heijän Viisaimmilta. Sen eistä, kuin kerran tunnemme yhen kansan Viisaus-oppia, niin siitä suamme jo selvän tiion, senaikuisen kansan valistuksesta. Se ruaka rahvas on usein, niin kuin jo sanottiin, niin valaisematoin ja typerä, ettei ollenkaan käsitä sitä vähee henkellisyyttä jota nämät kuvat toimittaavat, vaan turvaiksevat heihin, ja pitäävät paljaat kuvat henkellisessä arvossa. Sillä tavalla ovat usein ihmiskunnat luonnollisesta Jumalan tuntemisesta vaipuna luonnottomiksi Jumalan palvelioiksi.[89]

Sen eistä se on yhtä tarpeellinen, että telläinen kansan oppi on osottelemuksessansa tahi ulkopuolellansa aivan roaka ja ehkä turhallinen; kuin että se toimittuksessansa, tahi sisällensä, salaja jota kuta Viisautta ja henkellistä Oppia. Se ulkopuolimainen osa hänessä, on syntynyt ihmisten turhuutesta ja tyhmyytestä; se sisäpuolimainen on lähtenyt siitä valosta ja ymmärryksestä jota Jumala pani ihmisen poveen, ja joka teki häntä hänen henkensä kaltaiseksi.

Että ilman koittelemata, ikään kuin pimeen piässä riehua vasten näitä kansojen Vanhoja opetuksia, näitä hävittääksensä ja poiskajottaaksensa, on varsin tyhmästi meiltä tehty: Se on että kansan mielestä poisryöstämään sen vähän henken valistamusta, kuin Jumala heillen antoi. Sillä yksi Jumala joka anto meillen ymmärryksen valoa, hän antoi myös sen pakanoillen, ehkä se heissä (niin kuin meissäkin) toisinansa ilmoittaiksen peitetty mielen pimeyvellä ja syvämmen sokeuvella. Että hävittää kaikkia näitä ilman tutkimista, oisi että meiltä poiskavottaa ne ainuat ja parraimmat tietonjohtatukset, joilla oppisimme tuntemaan ihmiskunnan entisiä aikoja, meijän maanvanhimmia, heijän aatoksia ja ajatuksia, sekä henkellisissä ett muallisissa asioissa — sanottu, kaiken heijän mielenvalaistuksen. "Valaise kansoo (niin kuuluu Laki) niin pimäys katoa ihestään; ja tutki hänen oppimusta, niin käsität hänen Viisautta."

Tästä nähään julkisesti heijän huolimattomuutta, jotk' eivät o' kehtaneet kokoonhakea ja säilyttää näitä vanhoja puheita ja opinaineita, jotka vielä ovat vanhoista jälellä, ehkä hyö oisivat sitä hyvin tainneet. Eikä heijän typäryys ouk monta vähempi, jotk' eivät uskoa taija, että näissä vanhoissa kansan Tarinoissa ja Runoloissa (jotka toimittaavat näitä heijän opetuksia) suljetaan jota kuta sisällistä viisautta; joita kuita ylhäisempiä aatoksia, kuin ainoastaan ne roa'at kuvaukset jotka vanhat muinon ovat käsittäneet näitä kuvaellessa, ja joilla ne ovat rahvahallensa niitä toimittaneet. Kuinka tyhmät eikös siitt' ne ouk jotka suutansa viäristälöövät niillen, jotka tahtoisivat nouvattoo näitä heijän sisellisiä ehkä salaistuja merkityksiä? Mutta se on ihmisten tapa että nauraa toisillen, ja pilkata sitä jot' eivät ymmärä.

Koska Jumala loi ihmiset hyviksi ja ei pahoiksi, niin on arvattava että Hyvyys ja Viisaus aina ovat vanhemmat muailmassa, kuin pahuus ja mielenpimeys; sillä hyö ovat luontonsa puolesta lähteneet Jumalasta, vaan nämät siirtyneet ihmisten omista muallisista himoista. Tahi, kansat eli koko ihmisen sukukunta, ovat ensin olleet luotut ja valaistut hyvyyvessä ja viisauvessa, mutta siitten oman turmelluksen ja vapatahtoisen mieli-käyttelemisen kautta joutuneet turhuuteen ja hulluuteen,[90] josta sokeuvesta heijän nyt tuloo mielen valistuksen ja syvän henkellisyyven kautta, ikään kuin omin voimin, jälleen omistaa tätä heijän entistä luonnon onnellisuutta ja henken pyhyyttä.[91] Tähän tarkoittaavat kaiket viisauen-opit, kaiket Jumalan-palvelemiset, ja kaiket tapoin ja elämisen sivistymiset. Tästä meijän entisestä ja luonnollisesta täyvällisyytestä, on ehkä se puhe lähtenyt, jota kussakin kansassa löytyy ikään kuin perustettu, että hyö ennen aikana ovat olleet paljon paremmat, onnellisemmat, jaloimmat ja voimallisemmat; tästä se luonto, joka kussakin yksinäisessä ihmisessä on juurtunut, nimittäin: että hänen nuoruuven ikä on ollut nykyjään monta lykyllisempi. Eikä se ouk mikään hairaus eli tyhjä luulo, mutta yksi arvattava totuus, sillä hään eli pienuuvessa luonollista luontonsa myöten, tyytyväisyyvessä ja täyvellisessä suosiossa muihen luotuihen ja oman olenonsa kanssa; vuan vanhempana eroittivat häntä tästä, muailman mielikoitsemiset ja hänen omat lihalliset himot. Niin kuin on käynyt yksinäisen ihmisen kanssa, niin se myös käypi koko kansakunnan keralla. Hyö ovat syntymisessänsä ja alussansa, luontonsa ja luojansa uskollisia, vaan siitten viettelevät heitä halut ja mielet turmellukseen; kuinekka hyö havahtuaan oman onnettomuutensa, jälleen palajavat valistuksen tielle; ja sillä tavalla synnyttävät uuven kansan, tahi uuvistavat ja oikaisoovat tätä vanhoa. Se ei oukkaan sen eistä yksi tyhjä puhe, että myö oommo ennen olleet täyvellisemmät ja onnellisemmat; se on selittävä luojan luomisesta, ja nähty meijän omasta olennosta, ja se on jo totistettu tarinamuksessamme,[92] että monet kansat jotka nyt ovat aivan roakat, ovat ennen olleet varsin valaistut ja viisaat. Eikä myö muuta tarvitak, jos ainoastansa silmittää niitä jäänöksiä[93] jotka vielä ovat jälellä näistä vanhoista ajoista, ja jotka yksinänsä ovat hyvät suattamaan meitä kunnioittamaan ja ihmittelemään sitä voimoa, jaloutta ja viisautta joka heissä osoittaiksen. Mutta ajan kulut ovat jo hajottannut ja musertannut ne isoimmatkin näistä vehkeistä, ja meijän tarinamus ej ollenkaan käsitä kaikkia kansoja; sillä sekä se on varsin puuttuvainen vanhoissa asioissa, että myös paljon nuorempi, kuin kansat ja heijän valistus.

Jos myö sen eistä ottaisimmo koittellaaksemme että toteksi näyttää, Suomalaisia ennen olleen viisaampia ja enempi valaistuneita kuin nykyisin (myö puhumme ainoastansa moa-rahvahasta) niin tämä ei millä tavalla vastaan soti Luojan laitoksia, ihmiskunnan vajenemisia ja vajeltamisia valistuksen tiellä, ja meijän omat jo suatut kokemukset.[94]

Sillä jos kohta Tarinamus ei ouk ollut hyvä tätä meillen toimittamaan, niin eihään tuo mahtane olla toistus Suomalaisten ikäpäivinään olleen roakoja ja ilman mitään valistusta. Kuinka monta kokonaisia kansoja eivät ouk tykkänään meijän tarinamuksessamme uneutetut, eikä ies nimitetyt, ja jotka myö vasta myöhäisimpinä aikoina oommo tullut tuntemaan; ja täytymme väkisekkin totistaa että hyö monessa paikassa ovat meitä monta viisaammat.[95] Se on uskottava että niillä ajoilla kuin viisaus loisti Greekan ja Europan eteläisimmissä maissa, ihmiset pohjoissimissa eivät varsin vaeltannut pimäyvessä.[96] Erinomattain koska tämä viisauen valo oli jo loistanut siinä monta satoo aastaikoa. Mistä tämä viisaus tuli Greekan muahan? Sanotaan vähästä Aasiasta. Mutta mistä se siinä ilmauntui, — sitä ei tiiä ykskään. Iästä on kaikki tullut yksin ihmisetkin, "iästä talvi, iästä kesä, iästä ikuiset tuulet" sanotaan vanhassa sananlaskussa; joka osottaa että Suomalaiset, vielä nytkin, pyrkivät ajattuksillansa ja mielen-juohtumisellansa itäiseenpäin, — sieltä mistä ovat tulleet, päivän-nousun rannoilta. Oisiha tämä koitto sieltä tainnut levittää valonsa niin hyvin pohjoisen päin, kuin luoteeseen, se on valkeuven että valistuksen luonto, että valaista ympärillensä ja joka puollellansa, ei ainoastansa yheppäin. Ilman sitä jos Suomalaiset niinnä aikoina asuskelivat iässä niin kuin on uskottava, niin olivat silloin vielä likemmin tätä taivaan ruskoa. Että luulla tämän kansan aina olleen yhtä roaka kuin silloin koska se 1150 vuosien luvulla voitettiin Ruohtalaisilta, oisi yhtä kuin että piättää muitakin kansoja aina olleen yhtä sovaistut, kuin heitä tavattiin Poavin aikana, koska tämän ajan mieli-sokeus heitä pimitti. Eikä Suomalaisia silloin ruakoiksi mainittu ainoastansa pakanoiksi; — moni pakana on ollut ristittyä viisahampi. Sotivathaan hyö kauan näitä vallattomia vieraita vasten, ehkä täytyivät viimein vaipua voimastansa. Olihaan niillä aluksia ja merimiehiä, koska hyö v. 1187 tulivat yhessä Estiläisten kanssa, yliten meren ja tunkeiksivat Melari järveen, tappoivat Piä-Piispan Juhanan omassa kartanossansa ja tulella polttivat ja hävittivät Ruohtalaisten vanhoa piäkaupunkia, Sigtuna mainittavata. Totistaahan ne vanhat soat jotka muinon piettiin Biarmalaisten muassa, että siinä käsitettiin einettä, kultoa ja rikkautta. Jos tämä ois tosi, niin eihään nämät kansat silloinkaan lie olleet köyhät, armottomat ja valaistamattomat, koska heijän rikkaus yllytti muita vieraita ja kaukaisia kansoja heitä ylösehtimään ja köyhyttämään. — Mitä toas Tacitus puhui meistä, niin ei sekään ole tietoon verrattava, koska hään kirjutti sitämyöten mitenkä juoksu-puheet tulivat hänen korviinsa. Jokainen tuntoo kuinka valheet ja joutavat puheet juoksoovat likeimmistäkin nuapurista, satikka semmoisen matkan takaisista. Lukekaamme ainoastansa heijän monet joutavat tarinat Hippopodiloista, Hellusiloista, Oxioniloista, Arimaspiloista, ja muista pohjoisessa asuvista kansoista kuka mielellinen rupia heihin uskomaan? Myö ei taho sen eistä lykätä Tacituksen puheita Suomalaisisista aivon valheiksi, sillä hyö taitavat olla sopivaisia yhellen osallen meistä, vuan että uskoa, että koko Suomalainen kansa on niiltä tullut selitetyksi ja tietyksi tehty, oisi minusta melkeen yhölläistä, kuin että sanoa Suomalaisten ei ennen olleen tilassakaan, ennen kuin heijän nimet tarinamuksessa mainittiin. Se on kyllä tosi, että Tacitus piti meitä aivan ruakana ja köyhänä, vaan millä hään on tätä totistanut,[97] sillä hänen suusanansa ei toimita mitään? Myö tunnemme jo hyvin, mitenkä kansat toisiansa soimaavat, mitenkä äkkinäisiä, erinomattain pohjoisessa asuvia kansoja, alenetaan ja raukkoinna pietään. Moni luuloo vielä nytkin meijän asuvan karhuin ja suttein luolissa, ja elävän melkeen kuin mehän pevot. Nämät oatokset olivat vielä viimeisellä vuos-sa'alla omassa nuapurissa, Ruotin muassa, tavalliset että varsin julkiset; ja ovat vielä nytkin mielessä monen miehen. Myö olemme näihin tyytynyt, ja ite heihin uskoinnut; että kuin huastamaan ruvemme meijän muanvanhimmista, niin alotamme myö heijän puheilla kuhtua heitä ruakoiksi ja varsin valaistamattomiksi. Se ei oisi aikaisin minun mielestäini, jos ruveisimme kerran tutkimaan meijän omat vanhuukset,[98] ja kansan omista käytöksistä ja opin laitoksista, tiiustella meijän esivanhempien olentoa ja elämätä.

Kuin ruvetaan tutkistelemaan Suomalaisia kansoja, niin löyvämme myö, että hyö monessa tarkoituksessa, ovat aivan merkilliset. Hyö ovat ensinnik siitä mainittavat, ettei mikä kansa muailmassa, ouk tullut niin ympärinkuultuiksi heijän Taikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa.[99] Nämät keinot ovat heissä kohottanneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli Tietomukseksi[100] joka kyllä ulkopuolellansa osoittaiksen, osittain ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla, joit' ei ykskään ole vielä tutkinut. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä turhuutta, monta myöskin isoa tietoa ja viisautta, joka selittää, että ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli heillä kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen Viisaus, joka oli aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpina ja tietävämpinä muista ihmisistä[101]. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa, ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia; ja jos taikausten harjoittaminen osottaisi Suomalaisissa mielen valistamattomuutta, niin eivät hyökään ollut heitä viisaammat, jotka taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat. Tämä Suomalaisten taikaus-oppi ei mitenkään toimita heijän olleen muita ruajempia ja tuhmempia, mutta nopeemmin muka viisaampia, sillä ne jotka pettäävät toisia, ovat aina heitä kavalammat joita petetään.[102] Sillä nimelle, niin kuin suuria velholoita ja Noitia, Suomalaisia ensin mainitaan Ruohtalaisten ja muihen kansoihen vanhimmassa tarinamuksessa. Sillä tälläinen luonnon-tapainen oli meijän esivanhemmien viimeinen oppi, ja jota vielä nytkin salassa Suomessa harjoitetaan.[103] Tämä heijän Oppinsa jaettaisiin kolmeen erinäisiseen toimitukseen, nimittäin 1) Luvut tahi loihtimiset, 2) Luonnolliset avunaineet, 3) Puoskaroimiset tahi taikaukset, eli ne joutavat ja luonnottomat käytökset, joilla luonnollisia asioita salaistaan ja peitetään. Nyt ovat kaikki nämät Luvut ja loihtimiset runoinna luettavia, tahi Runon tavalla laitettunna; eli hyö ovat ikään kuin valettu Runon piiroksessa,[104] josta seuraa että runot ovat vanhemmat kuin nämät luvut ja loithtimiset tahi, että runomisen aika oli Suomessa paljon vanhempi kuin loihtimisen.[105]

Kuin tarkemmin tutkistellaan heijän loihtimisia ja lumouksia, niin löyvämme heissä monta sipaletta vanhoista Runoista, jotka tykkänänsä puhuuvat muista asioista, niin kuin e.m. Muailman luomisesta, Luonnon moninaisista vaikutuksista, Ihmiskunnan onnellisuuven katoamisesta, valistuksen maailmaan tulemisesta, Laulamisen luonnon laupeutesta ja muita simmoisia jalompia aineita, jotk' ei ollenkaan juohtuisi mieleen roa'an ihmisen; ja jotka ei millään tavalla ole taikauksihin ja loihtimisihin puuttuvia. Se Viisaus ja Oppi joka heissä suljetaan, on luontonsa puolesta, kokonaan erilläinen, kuin se joka osoittaiksen taikauksissamme. Myö täytymme sen eistä pitää tätä heijän Oppiansa, vanhempana ja tuonempana, ja toiseks tykkänään, kuin tätä viimen mainittua taikaus-oppia. Näitä vanhoja Runoja, joissa kansan Vanhimmat ja Viisahimmat säilyttivät ja salaisivat niitä tietoja kuin heillen muka oli, henkellisistä että muallisista asioista, ovat jo suurin osa kavonneet ja hävinneet. Eikä se oukkaan ihmeteltävä, sillä se totistaa, että ne mahtaa olla vanhempia kuin ne toiset, jotka vähä kussakin kylässä vielä tavataan. Mutta tästä myös seuraa, että meijän tieto tästä heijän opista on aivan vähäinen ja puuttuvainen. Niistä repaleista jotka vielä ovat jälellä, nähään että hyö ovat tehty varsin luonnollisilla, leikkilliisillä ja valaistuilla kuvauksilla. Hyö osottaavat sillä että mielenjuohtumus oli silloin kirkkaampi ja puhtaampi kuin Loihtimisissä; ja ettei kansan mieli ja ajatukset ollut vielä vaipuneet siihen ruakauteen, kuin hyö taikauksissa ilmoittaiksen. Myö taijamme sen eistä piättää, että niinnä aikoina kuin nämät valistus ja viisaus-Runot loistivat, ja harjoitettiin Suomessa, niin mahtoivat Suomalaisetkin olla monta viisaampia, kuin olivat koska rupeisivat harjoittamaan noitumisia ja taikauksia. Mutta muistettava on myös, että koska heijän tievot ei ollut varsin selkiät, eikä ainoastaan ymmärryksessä perustetut, mutta kuvailtu kuvauksilla, niin heijän opetukset ei myöskään tainnut varsin selkiästi ilmistyä näissä heijän Runoloissa. Heitä tavataan siinäkin salattu ja suljettu muallisissa kuvauksissa. Se ensimäinen joka otti koitellaakseen että näistä ulosvenyttää sen heissä olevan sisällisen Viisauven, oli Otavan toimittaja, koska hään otti oijastaakseen Rühsin "Finland och dess Inwånare".[106]. Siitten on myös opettaja F.I. Mone, Heidelbergissa, kirjassansa Symbolik und Mythologie der Alten Völker, painettu Leipzigissa 1825, 8:o koetellut käsittää tätä heijän sisällistä.[107] Mutta näitä selityksiä ei ouk muuten arvattavia, kuin ainoastansa ensimäiset kokeet, näitä käsittellä. Koska nyt kansasta katoisi tämä vanha luonnollinen Viisaus, ja kansan vanhimmat rupeisivat puuttumaan taikauksiin ja mualliseen turhuuteen, niin sovittivat mitkä taisivat näistä vanhoista viisaus-runoista näihin loihteihin, syntyihin ja sanoihin; ja sillä tavalla on selitettävä mitenkä hyö löytyy heissä siseentunkeitut ja sovitetut toiseen tarkoitukseen. — Tämä oli se toinen Suomalaisten Viisaus-oppi.

Se kolmas, joka jo on tykkänänsä katonut, on mahtana ehkä olla kaikista vanhin ja enin valaistu.[108] Minkälaiset ne viisahimmain opetukset lie olleet, emmöö eneä tunne; ainoastansa niitä pieniä sipaleita, jotka suljettu vanhoissa sananlaskuissa ja vertaus-puheissa, oli hajotetut ja levitetyt ympäri koko muan, oommo myö harjoittanneet kokoonhakea, että heistä suaha jota kuta tietoa näistä Vanhoin Suomalaisten ajatuksista ja Opinkeinoista. Näistäkin ovat jo suurin osa hävinneet, ja häviävät vielä päivä päivältä. Kuinka harvoin eikös heitä nyt eneä puheissa mainitak? Ainoastansa vanhoin suussa heitä ehkä vielä tavataan. Viisaat ja Tietäjät ovat myöskin puolestansa kokenut heitä mielessänsä pitää, että niillä tietojansa lisätä. Että hyö ovat kaikista Suomalaisten opinkeinoista ne vanhimmat ei maha ykskään epäillä. Sillä ilman sitä että Sananlaskun ymmärtämyksessä[109] osotetaan että hyö ovat perin vanhat, niin tätä nähään jo kielestäkin, jossa tavataan sanantapoja,[110] jotka nykyisestä Suomenkielestä ovat pois heitetyt. Toiseksi siitäkin että hyö ovat levitetyt ei ainoastansa ympäri koko Suomenmuan, mutta myöskin, Aunuksessa, Ingerissä, Eestissä ja Virossa, ja missä vuan Suomalaisia kansoja löytyy; kolmanneksi heijän rikotusta ja murretusta luonosta, josta nähhään että ne ovat katkaistut ja otetut vanhoista kavonneista Runoista; neljänneksi siitä viisauesta ja mielen valaistuksesta joka heissä ilmoittaiksen, ja joka näyttää, että se kansa jossa heitä harjoitettiin ja arvossa piettiin, mahtoi olla yks toinen kansa, kuin se taikauksihin joutuneen. Myö taijamme vakavasti piättää, että ne ovat hyvinkiin niin somaat ja soreet, kuin ne kauniit Opetukset, jotka Greekalaisten ja Ruomalaisten Oppineet toimittivat heijän kirjoissansa, ja joista hyö ovat tulleet muailmassa mainituksi. Meijän Suomalaiset vertaukset, ei ainoastansa ole rinnallen veittäviä, vaan monesti myös jalompia näitä heijän ajatus-juohtumuksia ja puhenparsia.[111]

Myö ja'amme sen eistä Vanhoin Suomalaisten Viisauen ja Opinkeinon kolmeen erinäiseen ja erilaiseen luatuun; ja pitämme uskottavaksi että kukin opetusluatu on vuorollansa loistanut meijän muassa. Nimittäin ensin se Viisaus, kuin vanhoissa sananlaskuissa on suljettu; toiseksi se Viisaus kuin toimitetaan vanhoissa luonnollisissa Viisaus-runoissa, ja tarinoissa; ja kolmanneksi se Viisaus kuin heijän taikauksissa ja loihtimisissa on salaistu. Ne jotka eivät suostu tähään jakamiseen, niin tehköön toisen paremman! Ne jotka tuas luuloovat että kaikki nämät opetuskeinot ovat yhellä ajalla suattaneet sopia Suomalaisten suuhun, niin pitäköön luulonsa. Piäasiassa se on yhtä, jos olivat yhellä tahi eri ajalla, ainoastansa ne ovat siinä olleet. Mutta tällä tavoin minä luulisin parraittain taitavan näitä selittää; ja pi'än mahotoinna että kaksi eli kolmet erinäistä uskomusta ja oppimusta yhellä ajalla oisi yhessa kansassa yhtä toimittavaiset; sillä yksi heistä oisi aina painava niitä toisia alaasak, niin kuin sanalaskussa sanotaan: "ei kahta kuninkasta yhteen linnaan sovi."

Sillä se näyttäisi minusta ikään kuin mahotoin, että sama kansa joka seuraisi sen Viisauven kuin säilytettiin vertauksissa, taisi nouattaa joutavia ja turhia Poppamiehiä ja taikaus-tekiöitä, tämä ei ouk suinkaan mahollista muuten, kuin että nämät tietämykset harjoitettiin eri ajoilla.[112] Tämä ilmoittaaksen vielä selvemmin, kuin molemmat nämät opit veitään rinnallen, selitetään, selvitetään, ja välillänsä verroitetaan.

Myö aivomme jo v. 1818 tarkemmin selittää tätä Suomalaisten vanhoa viisautta yhessä Juttelemuksessa, nimitty: Dissertatio de Proverbiis Fennicis, josta ensimäinen Osa mainittunna vuonna painettiin Upsalassa. Tämä Yritys, jota tässä olemme uskaltannut, on arvattava niin kuin yks jatkamus tästä meijän juttelemuksestamme, kuitenkin sillä tavalla otettavaksi, että se itekseen on arvolta kokonaiseksi luettava. Ne jotka tahtonoon näistä meijän Sananlaskuista selvämmin tietoa, niin osotamme myö siihen.

Viimeiksi tahomme muistutella ettei näistä ouk aivan kaikki luettava peri vanhoiksi; sillä muutamat ovat ehkä syntyneet myöhäisempinnä aikoinna.

Sitä myöten kuin uuet elämänkeinot, laitokset ja asetukset, muuttaavat kansan vanhoa elämän-kertoa, sitä myöten ehkä myös syntyy joita kuita uusia sananparsia ja mielen tarkoittamuksia. Mutta kansan mieli ej hopussa luovu, eikä erkane vanhoista tavoistansa, sen eistä ovat myös hänen vanhat aatokset ja sananlaskut hänessä pysyväiset ja juurtuvaiset. Jos muutamat ovat muka muuttuneetkin, niin se on ainoastansa ulkonaisessa puvussa ja piiroksessa, vuan sisellensä toimittaavat hyö kuitenkin kansan vanhoja aatoksia. Sillä jos myö tarkemmin tutkistelemme ihmiskunnan nykyisiä että entisiä aikoja, niin löyvämme myö, että hyö jo niissä kaikkin vanhimmissakin, osottaavat samat mielet, samat halut ja himot, samat avut ja hyvyyvet, samat tunnot ja taijot, samat teot ja työt, kuin nytkin. Sanalla sanottu, myö havaimme että ihmisen luonto on aina ollut yhellainen, ilman muuttumata, että hyö ovat olleet hyvät ja pahat, pahat ja hyvät, kummaistakin, molemmiss' ja vuorotellen. Mikä on siitten muuttuna — ellei luonto? Se on ne erinäiset tavat ja käytökset, joilla tämä luonto on ihmisissä ilmoittainnaan ja vaikuttainnaan; ne erilaiset tarkoittamukset (åsigter) ja mielen hoivauttamiset, jotka koroittaavat tahi alentaavat meitä meijän mielessämme, meijän luontoamme ja olentoamme, Jumalallisiksi tahi luontokappaleiksi, henkellisiksi tahi pahapäiväisiksi mua-eläiviksi. Meijän luonto on aina vihelliäinen ja puuttuvainen, vaan se on viisaus ja mielen valaistus joka on häntä hoivauttava, ja jotka ovat meillen oikian arvon ja kunnian antavat. Sillä viisaus ja Opinkeinot ovat aina muailmassa ihmisiä hallinneet ja onnistanneet; jotka ovat olevoinaan heijän piämiehiä ja suattajoita, ovat ainoastansa tämän toimittajat ja palveliat, uskolliset — jos ovat oikeen tätä käsittänneet ja harjoittanneet, uskottomat — jos ovat käyttäneet sitä viärin. Hyö homehtuuvat ja katoovat toinen toisesa perästä; ainoastansa viisaus ja Totuus elää iankaikkisesti, ja ovat ikuiset niin kuin Luoja, josta ne ovat lähteneet. Käykämme sen eistä muailman opinlaitoksia tutkistellen, työ jotka harjoittate viisautta, ja levitätte ihmisillen mielenvalaisemusta! Myö Suomenpojat, meijän tuloo meijän piävanhimpia tiiustella! Se on kauniin luettavaksi meijän töistämme, oppia tuntemaan meitä ihtiämme ja meijän vanhempiamme. Sillä kuin tiiustamme heitä, heijän tapoja, heijän käytöksiä, heijän toimituksia ja opetuksia, ja piemme nämät heijän vanhat muistot arvossa ja kunniassa, niin myö meijän Vanhoissamme kunnioitamme meitä ihtiämme, ja suamme muiltakin sen arvon, kuin on niillen tuleva, jotka pitäävät kunniastansa vaarin; mutta jos myö halpaaksi kahomme ja ouoistamme tätä meijän omoo sukua, näitä meijän omia vanhempiamme, niin myö sillä häpäisemme meitä ihtiemme, ja tulemme muiltakin ansion perästä pietyksi pilkan ja nauron alaissa. Senpä tautta jokainen kansa tahtoo mieleen johtattaa heijän esivanhempien elämätä, että sillä kohottaisivat keskenänsä innon ja luonnon, nouvattamaan vanhoin jaloutta ja hylkemään heijän turhuutta. Ainoastansa myö Suomalaiset, myö vieraistumme ja kajoomme omoa kieltämme ja omoa sukuamme, tahi toisinpäin sanottu, meitä ihtiämme. Ehkä jos oikeen tuntisimme meijän perujamme ja meijän omia vanhuksiamme, jos oikeen käsittäisimme meijän vanhoin viisautta, rehellisyyttä ja urhollisuutta, jos oikeen ymmärtäisimme, meijän omoa hartautta ja vakautta, niin meillä oisi ehkä syytä kyllä kiittää ja ylistää meijän isiämme, ja koroittaa meitä ihtiämme rinnallen muihen kansoihen. Kuin nyt kuulemme tässä heijän aatoksia ja opetuksia, heijän tapojansa ja neuojansa ikään kuin heijän omasta suusta, niin tarkoittakaamme näitä heijän sanoja meijän mieleemme, ja muistakaamme heitä meijän syvämessämme, että ne mahtaisi sytyttää meissä innon heitä nouvattamaan, että ne mahtaisi kasvattaa meissä rakkautta hyvyyteen ja visauteen, ja suattaisivat meistä miehiä heijän mokomia.

Mutta kiänäitkämme takaisin keskustelemaan heijän vertauksia. Että näihen joukossa löytyyvät niin varsin harvat jotka toimittaavat heijän opettuksia henkellisissä asioissa, on siitä selittävä, että ensin Puavilaisen, ja siitten Lutheruksen Oppi, on heitä ulostunkena. Muissa elämän käytyksissä ovat muka viljaisemmat. Nämät jotka nyt tässä julistetaan, olen minä ulos valinnut niistä moneista kootuksista, jotka minä jo nuorra kokoisin korvessamme, ja joihen kanssa minä olen verranut muihenkin kootuksia.[113] Uskottava on, että vielä löytyy meijän muassamme moni kaunis vertaus, joka oisi tähän soveltua, sen tautta muamiehet! kehoittakaamme toinen toisiamme, näitä vastapäin muistihimme kirjutella, että jos minä eli kuka toinen meistä ottaisimmo näitä vasta selvittääksemme, että mahtaisimmo tehä sitä yhteiseksi hyväksi, ja kansan kaiken kunniaksi.

Viho viimeiseksi, suan minä vielä mainita, etten ole tainnut asettaa näitä Opinkeinoja niin lomattain kuin oisin tahtoina; se ei ouk tilkuista tehä jota kuta ehyttä ja kokonaista. Käypi se muutenkin vasten karvoja sovitella eriluatuisia ja vastenluontoisia aineita, yhteen paikkaan tahi poukamaan. Mulla on ollut työtä kyllä tasoitella heitä niin kuin nyt ovat vississä joukoissa ja lohkareissa; erinomattain kosk' en ole tahtona omilla sanoillain heitä niotella ja käsitellä. Että suaha heitä toinen toisesek tointumaan, olen minä jollon kullon kahesti maininnut yhtä sanoa.[114]

Että muutoinkin tämä koittelemus on viheliäinen ja puutoksen alainen, havaihtoo jokainen; mutta muistakaatte myös että se on ihan ensimäinen,[115] ja minun alottamain!