IIT.
Drotsi ja Marski.
Engelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa. Tämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella ilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän häviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä kanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli herrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen avonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar turhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei uskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa päämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren herrain luokse, niin kuin on kerrottu.
Muuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa Pietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei kuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin herroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman ja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.
Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan, niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt olivat koolla.
Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä, varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle. Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa, että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan omista yksityisistä eduistaan.
Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä. Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin puolueista riippumaton.
Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan nojautumaan Ruotsin kansaan.
Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva valtikka oli toisissa käsissä.
Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla. Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.
Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun 7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan "hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin petturin ainakin."
Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä vahvistamaan.
Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka kohosivat häntä petoksesta syyttämään.
Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa. Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi. Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa, mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä isästä että tyttärestä.
Sitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran käsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen virkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että tyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen puoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä. He luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään loukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti voivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja täytettäessä.
Senpä tähden syntyikin salainen ilo, jota monenkin oli vaikea täydellisesti peittää, kun syyskuun loppupäivinä Tukholmaan tuli tieto kuninkaallisen laivaston lähenemisestä ja kun nähtiin Engelbrektin ynnä muiden herrain ratsastavan Jungfruhamniin, jossa varustauduttiin ottamaan vastaan kuningasta.
Täällä kului vieläkin muutamia päiviä, joiden aikana monta hallitusasiaa ratkaistiin ja monta kirjettä laadittiin ja lähetettiin Engelbrektin johdolla ja ollessa valtakunnan päämiehenä.[23] Yksi näitä kirjeitä on päivätty lokakuun 7 p. 1435.
Valtakunnan neuvokset olivat pitäneet kokouksensa taivasalla lähellä rantaa ja suuri joukko ihmisiä sekä Tukholmasta että lähiseuduista oli tulvannut sinne. Sillä kohta oli levinnyt huhu, että kuningas saapuisi näinä päivinä.
Oli ihana päivä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta vuoriin ja metsään ja neuvotteleviin herroihin ja väkijoukkoon, kun taas järvellä puhalteli navakka itäinen vihuri ja täytti kaupunkiin aikovain veneiden purjeet.
Aurinko oli jo kohonnut keskitaivaalle, kun syntyi liikettä herrain joukossa heidän noustessaan seisomaan ja keräytyessään valtakunnan päämiehen ympärille, joka kädenviittauksella oli ilmoittanut, että hänellä vielä oli jotakin heille sanomista. Väkikin tunkeutui niin lähelle, kuin ylhäisten herrain kunnioittaminen suinkin salli, mutta ne, jotka eivät tyytyneet pelkkään kuulemiseen, kiipesivät lähimpiin puihin taikka herrainkokouksen takana olevan kallion penkerille.
Tämän kallion kukkulalla seisoi pilviäpitävän kuusen vieressä jättiläismäinen haamu. Edessä kasvavain puiden latvat estivät hänet näkymästä alhaalle, mutta idän puolelta hän oli kokonaan näkyvissä, koska tämä puoli kallioa oli aivan puuton. Hän seisoi paljastetuin päin, mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat, ikään kuin mies olisi ollut graniittipaadesta hakattu kuvapatsas. Ainoastaan silmä, joka herkeämättä tuijotti alhaalla olevaan herrainkokoukseen, ilmaisi tuon tuostakin räväyksellään, että jättiläinen otti innokkaasti osaa siihen, mitä hänen edessään tapahtui.
"Jalot herrat ja Ruotsin miehet", kuului silloin Engelbrektin syvä ja heleä ääni, "hetki on tullut, jolloin Ruotsin valtakunta ottaa vastaan kuninkaansa. Hyvät ajat palaavat toivoaksemme hänen kanssansa, koskapa hänellä nyt lienee mielessä vilpittömästi pitää vannomansa valat ja antamansa lupaukset. Minä johdatan myöskin pyhän kolminaisuuden nimessä teidän mieleenne omat valanne ja lupauksenne, te valtakunnan neuvoston herrat ja te muut valtakunnan herrat ja miehet! Kuninkaan olemme itsellemme ottaneet lakia voimassa pitämään ja rauhaa säilyttämään emmekä lakia ja rauhaa rikkomaan, sen lienemme nyt osottaneet Eerikki kuninkaalle, minä, Engelbrekt ja kaikki apumieheni. Sillä lieneekin tehtäväni täytetty ja ihmisjärjellä päättäen voinen nyt teidän käsiinne, arvoisat isät ja hyvät herrat, heittää sen vallan, jonka minulle annoitte Arbogan kokouksessa viime tammikuussa."
Kummastuksen hälinää kuului tarkkaavasti kuuntelevien herrain joukosta ja samalla ilmaisivat muutamain kasvot, kuten Niilo Kustavinpojan, Ewerstenin kreivin ja Tuomas piispan, vilpitöntä ihailua.
"Olisin tosin sanonut nämä sanat Eerikki kuninkaalle itselleen", jatkoi Engelbrekt, "mutta minun mielestäni on sovinnon tie tasoitettava niin tasaiseksi kuin mahdollista eikä Eerikki kuningas nyt tulekkaan luoksemme vihollisena, vaan korjaamaan kaikki entiselleen. Kenties häiritsisi minun läsnäoloni keskusteluja, koskapa kuninkaiden tapa on sellainen, ett'eivät he kernaasti kuuntele sen puhetta, jonka tahdon alle heidän on täytynyt taipua; ja minä ynnä apulaiseni luotamme valtakunnan herroihin ja miehiin ollen vakuutettuina siitä, että he etupäässä ajattelevat valtakunnan vapautta ja lakikirjaa. Sen tähden aion vetäytyä takaisin Örebrohoni, jonka pitänen hallussani rahvaan tähden. Sitten kuin kaikki on Eerikki kuninkaan ja Ruotsin valtakunnan kesken sovittu, silloin saapunen minäkin hänen puheilleen ja saanen jättää hänen haltuunsa Örebron linnan ja läänin sekä lähteä takaisin vuorelleni ja vaskisulatolleni Taalainmaahan. Suokoot Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset minulle aivan kohta sen ilon, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas rukoukseni kuulkoot!"
Niistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä puhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies vapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä maailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana — sitä heidän oli yhtä mahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa seikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut esteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas Krister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä — Oxenstjernat — heti luulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen tuuman.
Useimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat Engelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin nähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko, Tukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, — he käsittivät Engelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä mitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi myöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka ripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että taistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat loppuneet — sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.
Sadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja heidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi Ruotsinmaalle.
Puhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi Engelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse, joka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika ja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja ratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja väkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja hiljaiseksi.
Mutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja kuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen, joka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen jalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut päänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun Engelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen noussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän ja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden välitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen uskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja jättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle, niin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös, olisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo katajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.
"Hän oli tuolla", oli nainen sanonut, "nuoli oli jo jousella… Mutta hän pakeni … hetki ei ole vielä tullut … odota, odota … se tulee kerran vielä…"
Ja näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli asettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään niityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä, missä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä olevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo vivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan purjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli. Se oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista punaisten juovainsa puolesta.
Se läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä keulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin rantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen laivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti silmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella oli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat viitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista näki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja kun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea vaaleanpunainen puku.
Nuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun kallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi kädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään ja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa miestä.
Samassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen sydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia miehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni, hinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä. Miehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen jäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän ponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen rinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän oli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän, peittoon kallion toiselle puolen.
Jahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään joutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään, kuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti. Tuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan, kun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi maalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni väkivallantekijät.
Nämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen, että miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa pakoon.
"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne vangittu on viety!" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä ympärillä oleviin miehiin.
Nämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies esiin.
"Minä tahdon koettaa", sanoi hän, "mutta antakaa minulle rahaa, sillä ainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet."
"Kas tässä, Rasmus!" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle rahakukkaron. "Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi."
* * * * *
Seuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki kuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta tämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia tanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister herraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta menestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa kokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.
Täällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa samannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto kuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan kirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja kaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin talonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa tässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä selvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa, joka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät sitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta Engelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen tekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan ystävien vaikutusvalta — sillä ystäviä hänellä kyllä oli — siksi rajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa mielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa sitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle miehelle, eikä vaan ylimyksille.
Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki kuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa laadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa linnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai hän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat yksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa Hallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat, jätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua 12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän Skaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister Niilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.
On helppo arvata mitä voimia lähinnä seuraavina päivinä muutamalta taholta pantiin liikkeelle vaikuttamaan näihin 12 herraan. Herrainpuolueella oli siinä kaksi omaa miestänsä, Sigge piispa ja Krister herra. Turun piispaa siis pääasiallisesti ja herra Hannu Kröpeliniä tarvitsi taivutella, ja koska viimemainittuunkin, niin luultiin, saattoi luottaa, tämä kun oli kuninkaan uskollisin virkamies, niin voitiin heidän mielestään jo edeltäkäsin olla jokseenkin varmat asian päättymisestä. Niinpä herra Pentti Steninpoika osottikin mitä vilpittömintä ihastusta, kun nämä miehet oli valittu. Hän ei olisi voinut valita paremmin, vaikka olisi yksinään saanut ratkaista asian. Hän piti jo itseään Örebron linnan haltijana ja hän odotti ikävällä sitä päivää, jona noiden kahdentoista oli määrä panna päätöksensä paperille.
Tämän kokouksen edellisinä päivinä pidettiin toinen herrainkokous noiden kahden tärkeän viran, drotsin- ja marskinviran, täyttämistä varten. Kuningas jätti ruotsalaisten herrain tehtäväksi panna kolme miestä ehdolle. Arkkipiispa Olavi johti tämän kokouksen keskusteluja ja ehdotti, että jokainen salaisesti sanoisi hänelle, ketä tahtoi äänestää, ja hän sitten ilmoittaisi kuninkaalle, kutka olivat saaneet useimmat äänet. Herroista oli tämä menettelytapa hyvä ja he hyväksyivät täydellisesti tuon viekkaan papin tarkoituksen, "että siten päästäisiin riidatta asiasta." Tämänkään asian päättymisestä ei Pentti herra eikä myöskään koko se puolue, johon hän kuului, ollut erittäin levoton.
Lokakuun 18 p:nä kokoutuivat nuo kaksitoista. Samana päivänä iltapäivällä oli herra Pentti Steninpoika juuri lähtemässä linnaan kuninkaan puheille, kun ovi aukeni ja Kirjuri-Martti astui sisään. Tuo hinterä mies oli hyvin kiireissään ja hänellä näytti olevan jotakin sangen tärkeätä kerrottavaa.
"Kiittäkää onneanne, Pentti herra", alkoi hän, "nyt olette sitä lähempänä kuin koskaan!"
"Tunnetko siis, miten vaali on päättynyt … tai ovatko herrat jo päättäneet istuntonsa, tai oletko minulle voittanut linnan kauppias Gellingkin talon sijasta?" kysyi ritari tarkastaen Marttia kiireestä kantapäähän.
"En mitään näistä!" vastasi tämä, "mutta jotakin yhtä hyvää, ehkä parempaakin… Cecilia neiti haluaa puhua kanssanne, Pentti herra … hänellä on teiltä jotakin pyydettävää ja te voitte vaatia minkä palkan tahdotte … hänen lähettinsä on käynyt täällä kahdesti ja koettanut sekoittaa minua kysymyksillään, mutta petettävä petti pettäjänsä … hän meni yhtä viisaana takaisin, mutta minä olen saanut tietooni yhtä ja toista…"
"Mutta sinä et tiedä, mitä arvoisa neiti minusta tahtoo?"
"Hän on jollakin tavoin saanut tietoa vangistanne…!"
"Minun vangistani…"
"Suokaa anteeksi, jalo herra… Tiedättehän varsin hyvin ketä tarkoitan ja ettehän voi kieltää, että hänen vapaanaolemisestaan on yhtä paljon teille vahinkoa kuin minulle kiusaa."
"Sinun asioihisi ei Göksholman Pentti Steninpoika puutu", pauhasi ritari synkän näköisenä.
"No niin … sitten saa mies vapautensa takaisin muutaman hetkisen kuluttua, minun kostoni on oppinut malttamaan, minä voin odottaa … luulinpa sentään teidän tunnustavan vaivani ja toimellisuuteni palveluksessanne…"
"Kas niin, kas niin, Martti … sinä olet taas oikeassa. Mies täytyy tehdä vahingottomaksi … ja tästäkö Cecilia neiti aikoo minulta kysellä?"
"Niin … ja voitte kernaasti luvata kaikki mitä hän pyytää … te voitte auttaa häntä pakenemaan … sitten voimme laittaa niin, ett'ei hän pääse pitemmälle kuin toisesta vankilasta toiseen… Jos nyt noudatatte neuvoani, niin suostutte hetkisen puhelemaan arvoisan neidin kanssa, ennen kuin menette kuninkaan puheille."
"Ja missä hän on tavattavissa?"
"Ludbert Roggen talossa … tiedättehän missä se on?"
Ritari nyökäytti päätänsä ja Martti auttoi lyhyen, runsaasti kirjaillun levätin hänen hartioilleen. Pentti herra asui tämän pitkällisen kokouksen aikana niin kuin useimmat muutkin herrat, sekä kotimaiset että ulkomaiset, ulkopuolella varsinaista kaupunkia ja oli majoittunut muutamaan rakennukseen aivan lähelle Klaaran luostaria.
Reippain askelin ja pää pystyssä astui hän Norrbrolle ja halki kaupungin sekä saapui tuskin puoli tuntia äsken kerrotun keskustelun jälkeen Ludbert Roggen talon edustalle. Portailla seisoi tuo tummaverinen herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna).
"Te aiotte kuninkaan puheille?" kysyi Pentti ritari.
"Niin kuin tekin", vastasi pappi. "Vaikka tämä tie ei liene teille suorin!"
"Minä haen Ludbert Roggea!"
Herra Jöns Pentinpoika nyökäytti päätänsä ja astui alas portailta, joille Pentti ritari nousi. Tämä ei ollut kulkenut montakaan askelta tammiselta ovelta sisään päin, ennen kuin hän kohtasi nuoren palvelustytön. Tämä vei hänet isoon saliin, jossa hän joutui silmäkkäin Cecilia neidin kanssa.
"Te olette halunnut puhella kanssani, arvoisa neiti", alkoi ritari, mutta hänet keskeytti Cecilia, joka surullisesti hymyillen pyysi häntä istumaan.
"Te olette kunniallinen ja uskollinen ritari, Pentti herra", sanoi hän, "sen tähden tahdon puhua suoraan ja verukkeitta kanssanne. Te voitte hankkia minulle suuren onnen … kenties voinen minäkin olla teille joksikin hyödyksi … tahdotteko antaa lahjan lahjasta, ritari?"
Pentti herra kumarsi kohteliaasti ja hymyili niin kuin ritareilla on tapana, silloin kuin he tahtovat osottaa avuliaisuuttaan.
"Teillä on hallussanne mies, joka on minulle kallisarvoisempi kuin voin sanoakkaan", jatkoi Cecilia, "teidän annettavallanne lahjalla on yhteyttä tämän miehen kanssa."
"Verukkeitta ette nyt puhu", vastasi ritari hymyillen.
"Kuitenkin kyllin selvästi voidaksenne ymmärtää, kenestä puhun … minä tiedän sen miehen, joka vangittiin Jungfruhamnissa päivää ennen kuninkaan tuloa, olevan teidän vallassanne."
"Minun vallassani… Te erehdytte suuresti, Cecilia neiti! Se mies istuu täällä kuninkaan linnan tornissa…"
Cecilian katse vaihtoi ilmettä tämän vastauksen johdosta ja kävi tuimaksi ja teräväksi.
"Tiedättekö sen varmaan, Pentti ritari?"
"Aivan varmaan", vastasi tämä, "sillä yksi miehiäni oli sattumalta saapuvilla, kun mies vangittiin."
"Silloinpa voinee paljon tapahtua Tukholman linnassa linnanherran tietämättä?" kysyi Cecilia.
"Vanki jätettiin linnanvoudin huostaan … luultavasti hän ei vielä tässä herrainkokouksen hälinässä ole ennättänyt ilmoittaa tätä asiaa…"
"Jos asianlaita on sellainen kuin sanotte, jalo ritari, olen turhanpäiten aikaanne hukannut … minä tahdon sitten vaan pyytää teitä", jatkoi hän vienosti hymyillen, "puhumaan puolestani linnanvoudille, että saisin puhutella vankia."
"Linnanvoudille en minä mitään voine", vastasi ritari hymyillen.
"Te pidätte siis itseänne huonompana kuin olettekaan, Pentti herra … mutta valtakunnan marski…"
"Valtakunnan marskiko?" toisti ritari sävähtäen punaiseksi ja mieli kovin kiihkeänä.
"Drotsilla tai marskilla on, luullakseni, oikeus määräillä kuninkaan eli valtakunnan linnassa."
"On kyllä, mutta Ruotsin valtakunnalla ei ole vielä drotsia eikä marskia…"
"Mutta huomenna nimitetään sekä toinen että toinen… Minua haluttaisi nähdä, miltä te näyttäisitte valtakunnan marskina … ettehän te, luullakseni, pane vastaan?"
"Te laskette leikkiä tärkeistä asioista, arvoisa neiti!"
"En, ankara ritari, se on täyttä totta … se on vastalahjani, jos saan tahtoni täytetyksi vankiinne nähden … suokaa anteeksi, tornissa olevaan vankiin nähden tahdoin sanoa. Vai ettekö ehkä tahdo ottaa vastaan tuota vastalahjaa minulta…"
"Kauniimpi käsi kuin teidän ei voi antaa kuninkaallista virkaa!"
"No hyvä, niinpä saatte nyt suorittaa näytteenne tässä silmäini edessä."
Cecilia soitti pöydällä olevaa hopeakelloa ja heti sen jälkeen tuli kunnioittavasti kumarteleva palvelija.
"Lähetä sana linnaan ja sanota linnanvoudille, että täällä on ritari, joka heti tahtoo puhutella häntä."
"Linnanvouti on täällä", ilmoitti palvelija, "hän tuli juuri äsken…"
"… Tuon kunnon Ludbert Roggen luokse", kiiruhti Cecilia keskeyttämään, "sitä parempi, käske hänen sitten tulla tänne!"
Palvelija meni ja linnanvouti tuli kohta sen jälkeen. Se oli harteikas mies, jonka kasvoista ilmeni sekä raakuutta että viekkautta. Hän kumarsi Cecilialle, mutta iski samalla salaisesti silmää ritarille. Cecilia antoi kädellään tälle merkin, että hänen nyt oli puhuttava.
"Teillä on tornissa vanki, vouti", alkoi tämä, "vanki, jota ette vielä ole ilmoittanut herra Hannu Kröpelinille!"
Vouti siristi pieniä silmiänsä ja hänen suunsa vetäytyi viisastelevaan hymyyn.
"Arvoisa neiti haluaa puhella vangin kanssa…"
"Viisi vankia istuu Kärnan tornin alla", murisi vouti, "ja vaikeaksi käynee arvoisalle neidille käydä kaikkien luona…"
"Se ei ole tarkoituskaan … kenen otit viimeksi vastaan?"
"Jättiläisen."
"Kuninkaan tulon edellisenä päivänä", puuttui Cecilia puheeseen.
"Niin, sen päivän ja P. Dionysiuksen[26] välisenä yönä", todisti vouti, "hän ei ole torniin jouduttuaan virkkanut sanaakaan, niin ett'ei puhelusta paljoa tulle, jos tätä vankia haette, arvoisa neiti."
"Sinä vastaat hengelläsi vangista, vouti", sanoi Cecilia vapisevin äänin ja säkenöivin katsein, "jos häntä mikään paha kohtaa, voit lukea viimeisen rukouksesi!" Hän kääntyi sen jälkeen ritariin ja lisäsi, "vakuuttakaa sanani tosiksi, Pentti ritari, minä pidän sitä sangen tärkeänä…!"
"Minä noudatan ilomielin tahtoanne", vastasi ritari, "ja yhdyn teidän sanoihinne. Jos suosioni on teistä minkään arvoinen, vouti, niin noudattakaa arvoisan neidin käskyä."
Vouti keikautti päätänsä, mutta vilkui salaa ritariin kääntyessään menemään.
"Odota minua täällä eteisessä, minä aion itse nyt heti käydä katsomassa vankia", sanoi tällöin Cecilia, joka näytti kiihtyvän kiihtymistään, kuta pitemmälle keskustelu jatkui. Hän lisäsi sen jälkeen Pentti herraan kääntyen, sitten kuin vouti oli lähtenyt huoneesta, "teille, arvoisa ritari, toivon menestystä kuninkaan luona käynnistänne, kun nyt aiotte sinne mennä … ja uskokaa varmasti, että marskinarvonne ja vangin vapaus ovat yhtä läheisiä kuin päivä ja aurinko…"
"Vapaus … vangin vapaus, kuinka on minun selitettävä sananne…? Hän on henkipatto, julkinen murhaaja, kuinka voi Pentti Steninpojalla olla mitään yhteyttä hänen kanssansa. Hänet saa kostamatta tappaa, missä vaan tapaa, … että hän nyt on vankina eikä kuollut, tulee vaan siitä, että minun palvelijani oli voudin väen mukana, silloin kun hänet otettiin kiinni."
"Selitelkää vaan tätä asiaa miten parhaiten taidatte, Pentti ritari", jatkoi Cecilia kuningattaren tapaisin katsein ja liikkein, "mutta vapaana ja vahingotonna tulee miehen tänä yönä päästä Tukholman linnasta, muutoin ei teistä koskaan tule Ruotsin valtakunnan marskia!"
"Sitä mitä nyt puhutte, arvoisa neiti, ei ole minulla valta tehdä … kuningas voi armahtaa…"
"Niin, ja kuningas on armahtava … mutta teidän tulee se ilmoittaa vangille ja päästää hänet vapaaksi ja", jatkoi hän hetkisen vaiettuansa, "se on tehtävä minun läsnä ollessani … ei, ei … teidän ei tarvitse minulle mitään takailla … te kuulette sanani, omassa vallassanne on joko myöntyä tai olla myöntymättä. Ennen puoliyötä tulee vangin olla vapaana, taikka jää marskinvirkanne vaan pelkäksi unelmaksi. Sanokaa pian, kumman tahdotte!"
Tuo kaunis nainen oli kovin kuohuissaan, mutta koko hänen olennostaan ilmeni sellaista ylevyyttä ja majesteetillisuutta, että ritari tuskin voi sietää hänen katsettansa. Hän viivytteli hetkisen vastaustaan, mutta sitten hän sanoi:
"Minä antaun käskettäväksenne, arvoisa neiti!"
"No hyvä … olkaa sitten vastassani vankilatornissa, kun kello lyöpi yksitoista pääkirkon tornissa."
Ritari läksi. Niin pian kuin hän oli sulkenut oven, tuli muutamasta viereisestä huoneesta Eerikki kuningas.
"Kautta kasvatusäitini sielun, Cecilia", sanoi hän, "sinä sovit paremmin näiden ruotsalaisten ritarien kuninkaaksi kuin minä!"
"Ei kaikkia ruotsalaisia ritareja ole tämän mukaan arvosteltava, herra kuningas", vastasi Cecilia.
"Mutta monta hänen vertaistaan löytyy … kuulkaapa, herra Eerikki Krummedik", hän kääntyi tällöin viereiseen huoneeseen päin, "kuulkaapa ja luetelkaa, keitä teillä on Krister herran luettelossa…"
Vanha Eerikki Krummedik astui tällöin huoneeseen.
"Pentti ritari on yksi, sen tiedän, mutta teillä on täysi tusina … tuo vanha kettu on saanut heidät tuumiinsa tuon Borganäsin italialaisen avulla, Jumala armahtakoon sitä koiraa … eikö asian laita ollut niin, Eerikki herra, mikä oli tuon miehen nimi?"
"Juhani Wale, armollinen herra!"
"Ja nyt on tuo syntisraiska ruvennut harmajaveljeksi ja on henkeänsä haukkomassa Brita sisaren luona Klaaran luostarissa, niin, niin, kaikessa salaisuudessa tietysti. Ha-ha-ha, te jalot herrat, te olette keittäneet keitoksen, mutta itse saatte sitä särpiäkkin. Olette oikeassa, Eerikki herra, he tahtovat itse hallita, siinä koko juttu, mutta minä olen näyttävä heille, ett'en minä ole heille mikään Maunu Eerikinpoika! Jollen häpeäisi koko maailman kuninkaita ja ruhtinaita ja ritaristoja, niin kernaasti yhtyisin noihin talonpoikiin ja Engelbrektiin!… Kautta Vapahtajan viiden haavan, luulenpa, ett'ei noiden herrain hallitsemisesta suuriakaan sukeutuisi! Vai mitä arvelette, Eerikki herra?"
"Minusta näytätte menevän liikoihin, herra kuningas", vastasi tuo varovainen vanha herra, "raajarikkoisesta palvelijasta ei teillä toki ole suurtakaan iloa ja raajarikkoinen on se yhteiskuntaruumis, jossa ei ole herrasväkeä. Valtamiehet ovat yhteiskunnan silmä, korva ja suu … ilman niitä on yhteiskunta mykkä. Sen tähden olkoot he olemassa ison rakennuksen harjana, mutta he eivät saa kiistellä kuninkaan kanssa valtikasta … Engelbrektin ja ruotsalaisten talonpoikain mieleisestä kuninkaasta, — hänestä tulisi ruotsalainen kuningas, epäilemättä voimakas ja mahtava kuningas, sillä rahvaan valta on nyt tässä maassa herrain valtaa mahtavampi, mutta hänestä ei tulisi unioonikuningasta, jommoista kuningatarvainaja Margareta Valdemarintytär, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tahtoi…"
"Jompikumpi on kuitenkin valittava, Eerikki herra", keskeytti kuningas, "ja minä olen mieluummin mahtavana rahvaan johtajana kuin saamattomana kaluna herrain käsissä!"
"Olette oikeassa, herra kuningas, jompikumpi on valittava ja teidän on valittava herrat, mutta niiden on joutuminen välikappaleeksi teidän käsiinne eikä päinvastoin…"
"Ja kuinka aiotte sen saada aikaan?"
"Divide et impera on vanha hyvä ohje, armollinen herra … tehkää heidät erimielisiksi keskenään, sitten on valta teidän."
"Mutta jos he nyt saavat drotsin ja marskin, niin saattaa käydä niin kuin Maunu Eerikinpojan ja Albrektin aikoina…"
"Ei, armollinen herra!"
"Ja minkä tähden ei?"
"Sen tähden että silloin oli toinen puolue kuningasta vastaan toinen hänen puolellaan; nyt on myöskin kaksi puoluetta, mutta riidassa keskenään … toisesta saatte drotsin, toisesta marskin. Saatte nähdä, että ne nimet, jotka arkkipiispa Olavi tänään teille mainitsee, kuuluvat joko Krister Niilonpojan puolueeseen taikka hänen vastapuolueeseensa…"
"Siinäpä se on! Silloinhan he pääsevät tahtonsa perille ja käyvät vaikeammiksi hallita kuin koskaan ennen. Krister herra ja herra Pentti Steninpoika, nuo nimet on Sigge piispa niin usein korviini kuiskannut, että olen jo niihin kyllästynyt…"
"Jompikumpi heistä tuleekin teidän nimittää jompaankumpaan virkaan … sepä ei käyne kovin vaikeaksi; pääsipä kumpi puolue hyvänsä voitolle tämänpäiväisessä vaalissa, niin on teidän hyljättävä sen tekemä ehdotus…"
"Oletteko järjiltänne, Eerikki Krummedik?"
"Kuunnelkaa minua loppuun asti, armollinen herra… Teidän tulee samalla itse ehdotella kolme muuta ja sallia heidän itsensä valita yksi niistä, siihen kaikki mielellään suostuvat … mutta teidän on silloin ehdotettava ainoastaan vastapuolueen miehiä. Yksi tämän puolueen miehiä tulee silloin drotsiksi. Sitten voitte pitää aivan varmana, armollinen herra, että joku toisen puolueen miehistä kernaasti hyväksytään marskiksi, vaikka itse hänet nimitättekin ensimmäisistä hylkäämistänne ehdokkaista!"
Kuningas harkitsi hetkisen tuon vanhan viekkaan herran sanoja. Sen jälkeen hän äkkiä pyörähti toisella jalallaan ja löi kätensä yhteen.
"Te olette ollut ahkera ja tarkkaavainen oppilas kasvatusäitivainajani koulussa, Eerikki herra … ha-ha-ha, tahtonne saatte täytetyksi … ja sinä, Cecilia, saat nimittää toisen…! Mutta nyt on jo aika saada tietää miten on ratkaistu kysymys Engelbrektin linnanläänistä ja millainen on tulos herrain vaalista."
Näin sanoen kuningas poistui ja vanha herra Eerikki Krummedik seurasi häntä.