IV.
Vanki.
Synkempänä kuin häntä oli totuttu näkemään lähestyi Engelbrekt talonpoikain leiriä ja ratsasti ketään puhuttelematta pitkien rivien lävitse Ringstaholmaa kohti.
Vähän matkan päässä pohjoispuolella linnaa oli siihen kuuluva Ringstadin kartano. Vouti oli polttanut talon, mutta pieni tupa oli vielä jälellä ja siihen meni Engelbrekt muutamiksi tunneiksi lepäämään.
Herman Berman ja Eerikki Puke seisoivat sen edustalla hänen laskeutuessaan hevosen selästä; mutta hän tervehti vaan ystävällisesti ritaria ja taputti Hermania olkapäälle. Sen jälkeen hän hävisi kenenkään kuulematta hänen sanaakaan sanovan. Ainoastaan vanha Ulvi meni hänen luoksensa tupaan.
Yön kuluessa tuli joukko toisensa perästä aseellista rahvasta ja myöskin joukoittain ratsumiehiä saapui. Puoliyön aikaan oli koko sotajoukko koolla ja lepäsi päivän vaivoista. Ainoastaan vartijam keihäänkärjet välkkyivät siellä täällä kuutamossa ja virran kohina kuului jonkun matkan päästä.
Mutta varhain aamulla alkoi elämä ja liike talonpoikain leirissä, aseet kirkastettiin ja hevoset vietiin virralle ja Glan-järvelle juotettaviksi. Siellä täällä viritettiin valkea sotaevään valmistelemista varten.
Kohta tuli myöskin Engelbrekt näkösälle ja Herman Bermanin ja Eerikki Puken ja muutamien vuoritilallisten seurassa, joiden joukossa oli Piispanvuoren Kettil, käveli hän eri joukkojen luona puhellen ja kysellen, niin kuin veli puhelee veljiensä kanssa ja kyselee veljiltään. Ja minne hän vaan meni ja minne silmänsä loi, siellä häntä katseltiin vilpittömin, rehellisin ja iloisin silmin, siellä häntä tervehdittiin järein mutta hyvänsuovin äänin.
Hetkisen kuluttua hän nousi ratsaille ja ratsasti parinsadan ratsumiehen kanssa linnaa kohti, ensin käskettyään muun sotajoukon marssia perästä.
Ringstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan puolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten. Sekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja torniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy ihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin hän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen lunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.
Päästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran penkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden oli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin linnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän tuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja Engelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä olivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten tummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi talonpoikaissotajoukon lähenemistä.
Henrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli sellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja pienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin jäykän käytöksen lisänä — kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja kopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen, kävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi katsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa kävelivät muurilla edes takaisin.
"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke", sanoi Engelbrekt, "miten
Nyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.
Minä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko
sovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?"
Vouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin, niin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti hymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö, vaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän, joka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä, suoraan ilmaan.
"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä", sanoi hän, "joka muutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata ja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan, mutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi, että hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua Ringstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin helposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole koskaan tätä linnaa valloittava!"
Tällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin oli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta näin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä Engelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti kannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää tuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului ratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin silmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata", virkkoi Engelbrekt, "mutta Jumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä vetänyt ulos tukasta."
Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa talonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.
Vouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin ennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen kuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua "ryntäyskattoa." Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai kokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.
Tähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli saapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton rakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka istui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.
"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme…"
Miehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.
"Olen kuullut mainittavan", sanoi Engelbrekt, "että tuolla Itämeren tuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet vallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana suojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8] vastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän."
Kaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi oikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen ja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.
"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen siirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me rakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine rintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan, vanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä sitä mukaa kuin torni kohoo."
"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa vastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi."
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti menemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista rannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin rakentamista varten.
Engelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli jälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän saapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:
"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt."
Tämä laskeutui hevosensa selästä ja riensi tupaan, mutta ovessa tuli pater Johannes vastaan.
Jos mies olikin mieluinen vieras, niin olivat hänen kasvonsa kuitenkin synkät ja onnettomuutta ennustavat. He menivät tupaan ja heidän käytyänsä istumaan alkoi munkki tehdä selkoa puuhistaan, siitä lähtien kuin he erosivat Borganäsin luona.
"Voinet kai, Engelbrekt", niin päätti hän puheensa, "yhtä hyvin itse huomata kuin minä voin sanoa, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet mahtane olla sinulle suosiollisia. Jotakin heillä lienee tekeillä, jonka tähden he eivät vielä ole esiytyneet sinun ja valtakunnan rahvaan vihollisina … mutta nyt lienee se aika jo käsissä, jolleivät saamani tiedot pahoin petä."
"Ovatko nuo hyvät herrat sitten koonneet väkeä ja aikovatko he marssia minua vastaan…?"
"Eivät, sitä he tuskin kyennevät tekemään, siihen on heidän voimansa liian vähäinen ja kuningas liian kaukana. Ei, nyt muutamien päivien perästä pidetään Vadstenassa herrainpäivät. Kuningas on itse heidän kehotuksestaan kuuluttanut kokouksen. Elokuun 16 pnä, niin on minulle sanottu, pidetään kokous."
"Herrainpäivät!… Ja siellä aikovat nuo jalot herrat päättää minusta ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Niin kuin sanoit… He aikovat haastaa sinut tuomioistuimensa eteen ja tuomita sinut kapinoitsijana, sellaisena, joka on tarttunut aseihin isänmaata vastaan."
"Toisin sanoen, he pitävät Engelbrektiä valtakunnankavaltajana."
"Niin pitävät."
Engelbrektin otsa painui syviin kureisiin ja hän laski päänsä kättensä nojaan. Niin kului hetkinen, mutta yht'äkkiä hän kavahti pystyyn ja hänen otsansa oli kirkas ja katseensa säteili.
Munkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli nähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta pulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.
Silloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään pienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo pieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt samoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia oli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät harhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että hän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen olisi pitänyt häntä pystyssä.
"Tämän löysimme metsästä", sanoi vuoritilallinen, "mutta aivan pensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt seisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta pensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen, kun kummaksemme vedimme esiin tämän … Kirjuri-Martin arvellakseni, jollen pety. Ja tämä", lisäsi hän, "tämä hänellä oli kätkettynä takkinsa alle."
Vuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.
"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit", voihki pikku kirjuri.
Miehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.
"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?" kysyi hän. "Isäni vihamies on minunkin vihamieheni!"
"Isäsi…?"
"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt…? Hän ei pidä minua rakkaampana kuin isäänikään!"
"Ja kuinka yhdyit häneen?" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää tätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.
Pieni kirjuri näytti näin lopen kurjanakin arvaavan hänen ajatuksensa ja vastasi:
"Muistat kai mitä maantiellä viime yönä tapahtui… Belgsting ei halunnut näkijöitä. Sen tähden hän sitoi minut ja heitti vuorelta alas! Mistä hän tuli, sitä en tiedä, mutta hänet nähdessäni minä pysähdyin ja, uskoppa tai elä, mutta henkesi ei olisi ollut paljon arvoinen, jollen…"
"Mistä sitten tulit itse, Martti?"
"Olen Göksholman herran Pentti Steninpojan palveluksessa ja matkustan hänen asioissaan."
"Oletko sinä Pentti ritarin palveluksessa?" huudahti Engelbrekt ja hänen äänensä ilmaisi sekä kummastusta että harmia. "Ja minne matkasi pitää, koskapa ajoit sellaisia teitä, että yhdyit Belgstingiin?"
"Jösse Eerikinpojan palvelijan täytyy kulkea salateitä … mutta muutoin olin matkalla ritari Bo Steninpojan luokse, joka nyt kyläilee herra Kaarlo Knuutinpojalla Fågelvikissä, ja hänen luotansa minun piti ajaa Knuutti piispan luokse Linköpinkiin, niin kuin voit laukussa olevista kirjeistä nähdä."
Engelbrekt otti ulos kirjeet ja silmäili päällekirjoituksia, jotka osottivat kirjurin sanat tosiksi. Muiden joukossa oli myöskin muuan, joka ei ollut lukittu, mutta oli varustettu Pentti ritarin ja hänen poikansa allekirjoituksilla ja sineteillä.
"Tuo avonainen kirje", sanoi silloin vanki, "on osotettu minulle ja todistaa, että olen Göksholman ritarin uskollinen palvelija. Se sisältää palkanlupauksen minulle niistä palveluksista, jotka olen hänelle tehnyt, ja niistä, jotka vast'edes vielä olen tekevä…"
"Tärkeitä toimia ne mahtavat olla, joissa jalo ritari käyttää sinua sananviejänä, Martti… Minä ja ystäväni tuskin uskoisimme mitään sinun käsiisi."
Oli selvää, että Engelbrekt halveksi vangin tiedonantoja, joita hän tuskin ollenkaan uskoi. Ainoastaan yhteen hän kiinnitti huomionsa, se kun oli vakuutuksena sille mitä yö oli hänelle todistanut, että näet hänen lapsuudenystävänsä salaisesti väijyi hänen henkeänsä. Ja siitä tuli tuo hänen kulmillaan näkyvä synkkä ilme, tuo syvä surumielisyys, jonka hänen seuralaisensa olivat huomanneet jo kohta Ringstaholmaan saavuttua. Vangin näkeminen ja tämän tuomat tiedot, vaikkakin ne antoivat ainoastaan aavistuksen siitä, että vehkeiden paja oli käynnissä, jonka seikan aina ensiksi täytyi tulla mieleen, kun kuuli Jösse Eerikinpojan entisen kirjurin olevan asioissa valtakunnan herrain kanssa; vangin näkeminen herätti nuo synkät ajatukset taas uuteen eloon.
Vanki taas puolestaan älysi sangen hyvin, että hänellä oli varsin vähän pelastumisen toivoa. Ainoastaan aikaa voittamalla saattoi hän jotakin toivoa, ja joka tapauksessa ainoastaan sillä ehdolla, että tavalla tai toisella sai hätänsä uusien herrainsa tietoon. Mutta saadakseen heidät oikein ponteviin toimiin hänen hyväksensä oli hänen myöskin voitava antaa heille joitakin tietoja heidän tärkeimmästä asiastaan, kreivintyttärestä. Itse hän oli täysin vakuutettu arvoisan neidin paenneen Engelbrektin turviin. Koko asia riippui nyt siitä, saattoiko hän jollakin tavoin käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada jonkinlaista johtoa tiedusteluilleen, mihin turvapaikkaan Engelbrekt oli hänet kätkenyt. Kaiken tämän hän sai silmänräpäyksen ajalla ajatelleeksi, vaikka näköjään olikin niin uupunut ja voimaton, että vuoritilallisen pari kertaa täytyi oikein pontevasti huomauttaa, että hänen välttämättömästi oli pidettävä lihaksensa jännitettyinä.
"Kummalliselta minusta tuntuu", arveli munkki, "että nuo jalot herrat lähettävät sinut sanoja ja kirjeitä tuomaan tänne Itägötinmaalle, vaikka he itse kai saapunevat Vadstenan kokoukseen."
"Metsän pohjoispuolen herroista mahtanee harvoja tulla tänne alas", vastasi vanki typeränsekaista säveyttä oivallisesti teeskennellen, "koskapa talonpoikaissotajoukko sulkee heiltä tien."
"Näytät olevan sangen hyvin perehtynyt herrain tuumiin, Martti", jatkoi munkki, mutta hänet keskeytti Engelbrekt, joka nämä viimeiset sanat kuultuaan heräsi ajatuksistaan.
"Tietänet kai, Martti", sanoi hän, "henkesi olevan vaarassa, mutta laki sinut kuitenkin tuomitkoon. Mutta tuumi nyt, voitko minulle ja valtakunnalle tehdä hyviä palveluksia, — silloin voitaneen ehkä tuomiotasi lieventää!"
"Säästä minua, mies parkaa", rukoili vanki, "tahdon tehdä kaikki mitä pyydät, Engelbrekt."
"Lakia seuraamatta en voi enkä tahdo mitään tehdä hyväksesi, mutta jos voit antaa minulle sellaisia tietoja, jotka ovat valtakunnalle hyödyksi, niin olen puhuva puolestasi."
Ilonilme välähti kirjurin viekkailla kasvoilla, kun hän kuuli nämä sanat, mutta niin nopeasti, niin pian ohi mennen, ett'ei kukaan sitä huomannut.
"Kysele minulta, Engelbrekt, ja kaikki mitä tiedän, tahdon sinulle sanoa!"
"Olet oleskellut Göksholmassa, Martti", jatkoi Engelbrekt, "ja sinä ajelet Pentti herran asioilla, niin kuin itse sanot ja niin kuin hallussasi olevat kirjeet osottavat, mutta jos nämä ovat tärkeitä, niin miks'ei ritari itse matkusta tänne alas, erittäinkin kun hän samalla voisi saapua kuninkaan kokoonkutsumille herrainpäiville Vadstenaan! Sano minulle mitä siitä tiedät!"
"Minkä tiedän, sen olen sanova, koska pyydät, mutta varmaankaan et asian kuultuasi minua hyvin silmin katsele. Siitä kuitenkin saat nähdä, että minulla on aikomus palvella sinua ja isäini valtakuntaa. Herrat ovat kovin vihoissaan sinulle ja ne, jotka eivät ole lupautuneet uskolliseen yhteistoimintaan kanssasi, ovat kiukkuisempia vihamiehiäsi kuin Eerikki kuningas itse. Nämä eivät uskalla tulla tänne alas sotajoukkosi keskitse, mutta ne, jotka ennestään ovat täällä, aikovat nyt Vadstenan herrainpäivillä haastaa sinut valtakunnan neuvoston eteen ja tuomita sinut valtakunnan kavaltajana…"
"Ja näissäkö asioissa ratsastat Pentti ritarin puolesta
Itägötinmaalle?"
"En, minun asiani oli toinen … mutta monta salaista sanaa on metsäin kautta kulkenut tänne sinun ja sotajoukon ohitse, Engelbrekt!"
"Ja mikä sitten oli sinun asianasi?"
"Minun asiani on toinen eikä se ole sinulle eikä valtakunnalle minkään arvoinen", vastasi vanki siekaillen, mutta yhtä nöyrän ja sävyisän näköisenä, kuin oli ollut koko ajan.
Ja viekas kirjuri alkoi sitä paremmin kyetä hallitsemaan ajatuksiansa ja sanojansa, kuta enemmän huomasi salaisten toiveittensa rupeavan toteutumaan. Se minkä hän oli sanonut ei oikeastaan ollut mitään muuta, kuin mitä Engelbrektin piti jo ennestään tietää, ja vaikka se olikin tosiolojen mukaista, niin ei se kuitenkaan voinut Göksholman herrain silmissä häntä pahentaa, mutta täällä se sitä vastoin saattoi hankkia hänelle luotettavaisuutta, joka oli omiansa hyödyttämään sitä asiaa, jota hän nyt pyrki yhä lähemmäksi.
"Olipa asiasi arvokas tai arvoton", vastasi Engelbrekt, "niin tahdon sen kuitenkin tietää. Minkä palveluksen olet Pentti ritarille ottanut tehdäksesi, jonka hän tahtoo palkita niin runsaasti, että siitä lahjoittaa sinulle yhden kartanoistansa?"
"Suokoot Jumala ja kaikki pyhimykset minulle anteeksi, että ilmaisen ritarin salaisuuden, koskapa et minua usko, kun sanon, ett'ei toimeni ole valtakunnalle minkään arvoinen … minä ajelen rakkaudenasioissa!"
"Rakkaudenasioissa ritarin…?"
"Pentti ritarin pojan puolesta", täydensi vanki, "herra Maunu
Pentinpojan puolesta."
"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä luvatusta palkinnosta päättäen." Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä kysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, "sepä asia ei minuun kuulu."
"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt", jatkoi vanki. "Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta, koskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti matkani sinun luoksesi."
"Minunko luokseni?" huudahti Engelbrekt, "olitko kosintaretkellä minun luokseni…?"
"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää, mistä olin Maunu herran morsiamen löytävä."
Engelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut. Kirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi hiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen mahdottomana ja jatkoi:
"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja tietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa…"
Keneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman Bermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa näytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki, jonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin hellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen sanoistaan välittämättä…
"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan herra Niilo Kustavinpojalle", sanoi hän vuorimieheen kääntyen… "Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle rauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli tiedän", sanoi hän vankiin kääntyen, "olet herrainpäivistä puhunut totta…"
"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt", huokaili vanki polvilleen langeten.
"Nouse ylös, nouse ylös", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, "siitä on pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva."
Sen jälkeen hän antoi kädellään merkin ja vuoritilallinen vei ulos kirjurin.
Alullepantu piiritys ja kaikki mikä siihen kuului, niin kuin sotajoukon järjestäminen osastoihin sekä suojakattoa varten linnansillan edustalle että muita tekeillä olevia piiritystarpeita varten ja etupäässä tuon ison lautan rakentamista ja sille pystytettävää tornia varten — kaikki tämä piti sekä Engelbrektiä että Hermania päivän ajalla täydessä toimessa. Ja näyttipä vielä siltä, kuin edellinen tahallaan olisi valinnut vaikeimman työn jälkimmäiselle, vaikka hän aina leppeästi hymyillen katseli, millä innolla ja reippaudella nuorukainen täytti jokaisen saamansa käskyn.
Pater Johannes jäi itsekseen ja vanhan Uivin seuraan, joka tällä kertaa näki olevansa velvollinen luopumaan vanhoista tavoistaan; hän näet teki paterille kokonaista kolme kysymystä: 1:ksi kuinka hänen emäntänsä jaksoi, 2:ksi oliko halla pannut rukiin isännän vainioilta, ja 3:ksi vieläkö Belgstingin tytär lauleli laulujansa luhtihuoneessa. Viimeksi mainittu näkyi olevan ukolla erityisenä huolena. Pateri teki selon kaikesta ja niin kului aika. Iltapäivällä munkki käveli piiritysjoukkoa katselemassa ja tarkasteli alullepantuja toimenpiteitä sekä nyökäytteli tuon tuostakin hyväksyen päätänsä. Erittäinkin hän tarkkasi hirsilautan ja tornin rakennustöitä ja iltasilla kun hän palasi Ringstadiin, ilmaisivat hänen kasvonsa pelkkää tyytyväisyyttä.
Kun Engelbrekt myöhään illalla tuli, niin toivotti munkki hänelle onnea piirityksen hyvästi päättymiseen.
"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen", sanoi vastaten Engelbrekt, "sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä odottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle päin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen Smålantiin."
"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt", sanoi siihen munkki, "mutta ensin pitää sinun päästä selville valtakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko vapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan lainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa kuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole kieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä…"
"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille", lausui Engelbrekt. "Elkööt unhottako, että heidän itsensä on noudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat tarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi olemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan valtakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät siitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat velvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni kaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää sarkojamme ja louhia vuoriamme… Minä menen Vadstenaan, Johannes, herrainpäiville!"
"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot herrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin tulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia… Minä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä olet saava tarkat tiedot."
"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?" kysyi Engelbrekt selvästi kummastuksissaan.
"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot nuoruuden erhetykset… Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun nuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala. Minä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka useammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään."
"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun pitäisi mennä samaa tietä…"
Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.
"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt… Viime päivät ovat paljon muuttaneet mieltäni tässä asiassa."
"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos… Suru sitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat… Varmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta siihen asiaan voidaan saada."
"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan … muutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista, jotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän syntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata."
Molemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin kookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä virtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.
Vähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti munkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti ryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja täyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan valaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta kiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan mielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan ritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin. Ja ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa pitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten sävelten synnyttämiin haaveiluihin.
Albrekti kuningas ratsaille nous.
Kannukset, satulat on uudet;
Varhain kun kansa jo kirkkohon käy
Kylähän Risebergan saapui jo hän.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin
Korpea synkkää ja suurta;
Ladhärdan portille tullessa heidän
Riemuiten sydämensä löi.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
"Bernhardin omaksi Elisif ei
Konsana joutua saata;
Lupauksen lasna jo Luojalle vei
Luostarin mullassa maata."
"Syntynyt hän tähän maailmaan
Suvusta suurest' on, mahtavasta;
Bernhardin ottais' jos miehekseen,
Säätyä loukkais se meidän!"
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.
Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.
Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan metsästä pölkkyjä kaatamasta.
* * * * *
Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti. Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.
Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi. Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama mietintäaika.
Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä. Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi, Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa edustalle ja jätti suitset Uiville.
Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:
"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"
Vähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä näytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja linnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan oli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana huulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka häpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan. Engelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi hirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus lannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä, niin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli uhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.
Pakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt tyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin Vadstenasta palaamiseen asti.
Kohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä leiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa ajaksi.