VII.
Häät.
Lokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan seuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin muurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina Kaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä puheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset, joita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot — marski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan, olipa niitä tuotettu ulkomailtakin — avara turnauskenttä, jossa piti pidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne käsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen tärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa. Leijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut ihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta. Jokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin suinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki katsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin päivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.
Mutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista tulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta yhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt ketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin käsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet yhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme erällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja niinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli laskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista ja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään olevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta tarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi lukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä, niin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan jollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.
Kuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän kiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että vielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä kellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei nähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti rumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa äänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin lienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle, pysähtyivät he ja synkkä mies lausui:
"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!"
"Se on teille ikävää, Rodenberg", vastasi marskin mies, "mutta jos vielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon kuin Teljessäkin!"
"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!" vastasi Rodenbergiksi kutsuttu.
Sitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen läpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen kasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän epäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan ilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi näyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen läpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen haavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.
Tultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan hevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan seuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien saarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa miesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien marskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä linnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat sitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti huomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa. Kaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin, tarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään aikaa.
Hän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten vähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen, samaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia palvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä täyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli täällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.
Mies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden. Hän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen, lähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön, Herman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten parastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka kiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille vinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti hän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen katsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili epäluuloisesti ympärilleen:
"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!… Näen sen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen aihetta."
"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään…"
"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön … ei kait sentään aiottane
Tukholman linnaa vallata?"
"Hiukan sinnepäin ainakin … liittoutuneilla on aikomus ottaa marski vangiksi … täällä Tukholman linnassa!"
"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa, joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.
"Niin on sittenkin laita … he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa ystäväin ja asemiesten keskeltä… Linnassa on kavaltajia, ja nyt on vaan heiltä kintut katkottava!"
"Kavaltajia! … niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran tunnet."
"Mutta minä en tunnekaan niitä … siinä maanalaisessa komerossa oli pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä, jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin… Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla…"
"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman, kun kertoja vähän pysähtyi.
"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat menetelleet… Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan en voinut mitään nähdä… Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"
Herman myönsi, ja Erkki jatkoi:
"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?"
"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!"
"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden kymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat…"
"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki … nekö miehet ottaisivat marskin kiinni…! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti kuullut väärin!"
"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet, jotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka ovat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen tekevät."
"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot … siellä olisi siis silloin muita miehiä kuin minun asettamiani!… Sepä olisi kumma vaihdos, ja kuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään … haluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani menettää!"
"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa sinulle muuta tehtävää … ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi pannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän sijalleen, ja sitten … paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään yhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä… Nyt tiedät, kuinka se käy päinsä."
"Ja ne miehet, joista puhut…"
"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla katossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat tarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko päiväksi."
Niinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä olisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä konnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan luonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan, jolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä ensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä suurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn hengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa odottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa edestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin pelastaa hänen tietämättään.
Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.
Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski, jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä, näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa, uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.
Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla Engelbrektin murhaajakin.
"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni… Jos teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja jäykästi:
"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo … ja toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."
Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet vähän syrjään muista herroista.
"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa nähdä teitä miesteni seurassa tänään…"
Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan. Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:
"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa… Minulle kerrotaan, etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä, niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta asianhaarain mukaan… Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän ystäväntyön minulle!"
"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.
"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."
"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra marski?"
Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti lisäämään:
"Älkää kummastelko kysymystäni … minä vaan vähän mietin, että voisin ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta…"
"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään, "luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan… Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne… Jos huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti takaisin!… Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet. Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"
Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.
"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille, "minun pitää ratsastaa Vesteråsiin… Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa… Hänen ja sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"
He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.
Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-, pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat, ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.
Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.
Täällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan ympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti kappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki ihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti odottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty, ja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden purppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata karvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla ommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.
Marski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi rauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin eloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki täynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän vaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen iloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen niille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan ihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa missään, — niin haastelivat kaikki.
"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani", lausui Krister-herra hymyillen, "kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä kohtaan näin suurta rakkautta … tuskin olisi Engelbrektikään saanut suurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään."
Drotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut Teljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen Hermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan "rakkaan" sukulaisensa hääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli epäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen mielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään haluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:
"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä kerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen viime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani, piispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta pitänyt… Nyt sen näette… Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne en voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!"
Drotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin sanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi pitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa Engelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi hänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei virkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän sävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei Långholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu kokka, joka toi morsianta seurueineen.
Marski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat merelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen "kultamastoin ja silkkisin purjein". Laivastakin kuului soittoa, ja sen lähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta kansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan odottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä marskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri tämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä salaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän kuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle kohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman ja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä Ruotsia, — sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä laajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän korkean ja pyhän tarkoituksen eteen.
Morsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu alus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot. Isänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana seisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä. Kaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka Engelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen komeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi olisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä liitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen rauhaa ja siunausta kansalle.
Tuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen astunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat taas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen sekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta epäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski talutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä. Sitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko saatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin linnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen ratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui kansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten väkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan sulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten luku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä vaan pelkkiin kertomuksiin siitä.
Kirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä vaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti morsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian oli. "Vaikka eläisi sata vuotta", niin kerrottiin — "ja vaikka etsisi kolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi kauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi suruaan unhottanut hänet nähdessään." Ja koko päivän seisoskeli kansa katsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai sulhasta.
Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean, kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla. Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan "iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät, niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.
Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka suulla väikkyi hymy.
Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde) joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein kyyneltyivät.
"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"
"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen luotettavia ystäviä."
"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle olleen vähältä käydä."
Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili ystävällisesti.
"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää … tule, menkäämme hänen luokseen."
Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja lausui:
"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."
"Mutta se eräs joutaa odottaa!" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan aikoen jatkaa matkaansa.
"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha", nauroi ritari vetäytyen takaisin.
Niilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin palvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan; sillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut tunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin puhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin sisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto taas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.
Niilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan. Jotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen herrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin välinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen lähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi häntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki huoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii määrätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi Jöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa, ritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi ensinnä yksinäisen kirkonmiehen.
"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?" sanoi hän pysähyttäen hänet siten.
"Ilo on sellaista, sukulaiseni", vastasi tämä, "että siitä nauttii väliin enimmän yksinään… Vaan nyt on asianlaita sellainen, että minulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää teille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!"
"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään viinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään…"
"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin valtakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta vieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin…"
Marski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa, jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:
"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se koskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen kehottanut … mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme, drotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi lähtenyt linnasta."
"Krister-herraa!" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, "mitä sanotte, herra Jöns … onko niin voinut tapahtua?"
"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat kieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä…"
Marski syttyi vihaan ja kiukkuun.
"Missä on vartijain päällysmies?" huusi hän, ja käski erään kamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.
Tämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin todeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui miekkansa kahvaan.
"Tulkaa mukaan, serkku", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä, "tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa mukaan."
Sitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He saapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat äänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan suunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin yrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:
"Pankaa tänne uusia miehiä … nämä saavat tornissa miettiä rikostaan ja kärsiä rangaistuksensa."
Päällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän pyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä sekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin katkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli päällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä ollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei tyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä lupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että Krister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika pujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko soihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra sitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan edustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat hiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra katsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä puhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja oli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin sekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten, ettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen ja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua herättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä jatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja sieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa kohden.
"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä", sanoi hän astuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, "nyt saamme pitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä valtakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun."
Vanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.
"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin", sanoi hän, "mutta sinun neuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi sinua uskon."
"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä … minä en huomaa pöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään siitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt… Voimme todella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse huolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme läänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin asemesta… Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs sukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille kaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut parhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt Kaarlo-herran tajun nurin… Kaikki on valmiina huomispäivän neuvottelua varten."
Drotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.
"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen", jatkoi Jöns-herra, "marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä päivinä hankkinut… Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin kahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime hetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin… Varovaisuutta siis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna neuvosto kokoontuu, sitä parempi…"
"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!" vastasi drotsi.