XI.
Viimeinen päivä.
Vesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia marskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä tapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt aivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.
"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen", sanoi eräs vanha harmaakarvainen urho, "sanokaa mitä tahdotte."
"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran leiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä siellä yön toimista päätettiin", vastasi innolla toinen. "Näin itse, kun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja salamyhkäisesti kuin aave."
"Mene hornaan aaveinesi", vastasi ukko taas, "minä pidän siitä kiinni, mitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla, että nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä…"
"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu", lausui kolmas, "että hän tahtoi tehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi mitään varjoa langeta?… Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se mies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja yksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo Bonpojasta. Antakaahan olla… Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu, vaikka Eerik-herra onkin tullut tänne… Antakaa vaan helsinkien tulla, joilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte nähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla vaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra vihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan… Ei, ei … mikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin nahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat, totisesti, — siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan Engelbrektin tapaan…"
"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin nimeä", vastasi sotavanhus totisena, "minä olen palvellut hänen miehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin … nytkään en olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi samoin … mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei Eerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin, niin minä murran siltä niskat nurin!"
Vanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään tohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.
"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä. Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."
"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."
Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä oli vaan enemmän murehtiva ilme.
"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.
Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.
"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on totisesti paremman arvoinen … niitä iskuja hän tuskin pystyy torjumaan."
Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen otaksumiseen.
Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei antanut ritarin lausua kummastustaan.
"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että vihamiestäni, drotsia… Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy teidän paeta…"
Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa — ei sen vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi, että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.
"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa perikadosta", jatkoi Kaarlo, "ellette itse tue sekä valtaani että turvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne puhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia tahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa … sen ymmärrätte siitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin, kuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä myöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä… Mutta niitä on, jotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen teidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää … aseenkantajani ehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi … sanokaa siis, nimittäkää siis…"
"Aseenkantajasi, Kaarlo", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä petti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi tyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, "kuka on syypää Harakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta … sitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo … tulkoon kohtalokseni mikä tahansa!"
Linnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain kokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi seurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi herra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan väistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli vihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän oli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.
Miehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut herra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille, josta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti, kun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko seurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli edellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä vastaan.
"Mitäs kuuluu?" kysyi hän.
"Kokousta jatketaan täällä linnassa", vastasi poika kiireisesti, "luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla siellä!"
Sitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia. Asemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois, kertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään näkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli toteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa perään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski muutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha engelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään joukkoon.
Tultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen pertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa puhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi avattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli takkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin kuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.
Ensiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja voimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin sanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden yksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti, että näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua alkoi Jöns Pentinpoika puhua.
"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja", lausui hän, "ja kärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt selvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan lisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja sekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein nahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu Martinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin, mitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja sitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme uskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin rikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke … tai sanokaa minulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin kirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää siellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni sikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja lähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan kaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen."
Jöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi kuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat kaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului joku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.
"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun myrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!" huusi hän, mutta samassa tuli eräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla, mitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin ja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns Pentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella seisovia miehiä tulemaan sisään.
Ovi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli kalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui Tuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin. Ei kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä herraltaan.
Vihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä antoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.
Vähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista kulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky viedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.
Vähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä toinenkin vanki — Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa marskin tuloon asti.
* * * * *
Viipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama arvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken vangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun hengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä, oli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan sen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn väkivaltaisuuden tähden.
Mutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli, tullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän herransa poskia myöten.
Vasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.
Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan — etulinna oli drotsin hallussa — niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.
"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.
"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi sitä parantaa!"
"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"
"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa teidät mielettömiin!"
"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran … myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman päänne yli!"
"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.
"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on onnettomuutenne hetki lähellä."
Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin vankilaa.
"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.
Se oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt kasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.
"Hyvä sisar", vastasi Ragwald Puke, "minä olen pyytänyt ja kerjännyt veljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut vasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne kohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen luokseen."
Veli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta nunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat tekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.
Oli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten linnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin sydänyöllä.
Silloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:
Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!
Ja samassa henkäyksessä kysyi ääni:
"Oletko siellä, Torer vanginvartija?"
Eräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen raskasta avainkimppua.
"Kuinka nuorimies voipi?" kysyi edellinen ääni taas.
"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!"
"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt … sille, joka tässä vieressä asuu, koittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin sille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!"
Vanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen ovea.
Nunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä hän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu. Hän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta mahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin helinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin, josta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.
"Herää nyt, Niilo Bonpoika", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan, "nyt alkaa sinun päiväsi."
Sitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle ovelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:
Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset;
Vapaina kiertää maat ja manteret.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä riippui herra Eerik Puke.
Mutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä myrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.
Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen puoliyön.
Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden ja sanoi:
"Veljeni, veljeni … se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja tulee elämään niinkauan kuin minäkin, — kosto!"