XI.
Viipurin linnanherra.
Noin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs ratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko oli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä talviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja kuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan säteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.
Joukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman lujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että hän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen liikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti samalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain parissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä voimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka silmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä tekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi olla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii tuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, — sellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista varten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan, ja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä, ja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja hyvän omantunnon kesäaurinko.
Ritarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen vaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja auringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen muistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun kilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi tutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea muuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta sitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut joukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli lunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt liiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta Novgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.
Sekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä paikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona nähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli nimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja luostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla kustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se herätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan lujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan valmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu vuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä paikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen laudoista kyhätty katto.
"Kauniimpaa linnaa ei löydy!" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä lähestyen Niiloa. "Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?"
"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger", vastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, "kuin marski Viipurissa."
"Mutta katso", huudahti Hollinger, "kuinka myrsky rytyyttelee torninkattoa … jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että koko katto lentää tiehensä."
Koko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli huokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa raskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset olivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon tulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina metsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin. Mutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken voimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä ne maahan.
Samassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren jäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari miehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti, kuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.
"Niin totta kuin elän, herra Niilo", huusi Hollinger, "niin luulen, että marski itse on tuolla tornissa!"
Niilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.
"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella ilmalla!" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo kannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä vastaan kaupunkiin ja linnaan päin.
Siellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29 päivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika (Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin komeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut hänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan ulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt uutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän muutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä valmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja tieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan varustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa ajatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli oman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman ja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden sisustamista järjestettäessä.
Kuten linna ihanine ympäristöineen ja lammikoineen oli ulkomuodoltaan kaunein, mitä nähdä voi, niin oli sillä sisäpuolellaankin huoneita, jotka varustustensa puolesta olivat kuninkaanlinnankin huoneita komeammat. Täällä eli Kaarlo Kaarinansa kanssa mitä mieluisinta elämää, täällä hän vietti rauhallisimmat ja huolettomimmat vuotensa. Illoin kokoonnuttiin linnan suureen saliin, jossa olivat läsnä ritarit ja huomattavimmat päällysmiehet sekä linnan kappalainen. Viimemainittu luki silloin seurueelle kappaleita jostakin kronikasta, tai marski kertoili, mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa. Kaarina-rouvan kauniit kasvot hymyilivät silloin niin suloisesti, ja marskikin hymyili huomatessaan, että hänen kertomuksensa olivat Kaarinasta hupaisia.
Mutta kirkkaimmallakin päivällä on varjonsa, ja niin oli tälläkin elämällä. Se johtui marskin kunnianhimosta leviten siitä synkkänä hänen nykyisen elämänsä viehkeälle nurmikolle, ja oli hetkiä, jolloin ei mikään, ei edes Kaarinan hymyily, voinut sitä karkoittaa. Hän, joka oli tottunut olemaan valtakunnan johtajana, ei voinut tätä suuruuttaan unhottaa. Ajatellessaan entisyyttään ja tulevaisuuttaan tuntui Viipurin linna kaikkine loistoineen hänestä koristetulta haudalta.
Tällaisina epätoivon kolkkoina hetkinä häilyi hänen mielessään paljon sellaista, joka kuului menneisyyteen ja jonka olisi pitänyt sinne ijäksi päiväksi jäädäkin. Mutta useimmin kuvasteli hänen mielessään vanha nunna, ja hänen ohellaan kimalteli aina mielikuvituksessaan loistava kaulaketju, tuo onnen taikakalu, jonka salainen voima kasvoi sikäli, kuta mahdottomammalta alkoi näyttää että hän konsanaan saisi sitä omakseen.
Onneksi löytyi jotakin, mikä veti hänen aatoksiaan ja voimiaan toisaalle pakottaen häntä jättämään sisäiset intohimonsa unhotuksiin. Niin oli venäläisten kanssa ollut rajakahakoita, ja hän oli itse tehnyt matkan Tukholmaan 1446. Marski oli nimittäin sinä vuonna kutsuttu Tukholmaan erään retken johdosta, jota hommattiin Erik-kuningasta vastaan Gotlantiin. Hän tuli suuri ja loistava seurue mukanaan, ja tällä kertaa oli kuningas niin lempeä ja ystävällinen, kuin olisi hyvinkin ollut Kaarlon paras ystävä. Samanlainen oli myöskin hänen kuningattarensa, Dorotea Brandenburgilainen, jonka Kristofer-kuningas oli edellisenä vuonna nainut. Tukholmassa vietettiin aika alinomaisilla pidoilla, ja kuningatar oli silloin — niin kerrotaan — heittänyt marskille "monta leikkisää sanaa" ja saanut häneltä kallisarvoisia lahjoja. Muutamissa suurissa pidoissa, jotka marski pani toimeen, oli läsnä paitsi kuningasta ja kuningatarta myöskin lähettiläs suuresta Novgorodista. Mutta marski älysi hyvin kuten kaikki muutkin, että tämä ystävyys oli pelkästään ulkonaista. Valta oli muitten käsissä, suuret tapahtumat kulkivat menoaan, kenenkään välittämättä entisen valtiohoitajan toiveista ja mielipiteistä, ja hänen vanhat vastustajansa lämmittelivät kuninkaallisen suosion päiväpaisteessa. Se kävi marskin sydämelle, ja katkeruus lisääntyi, kuta enemmän hän aprikoitsi, kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.
Gotlannin retki ei tuottanut mitään tärkeitä seurauksia. Paluumatkalla särkyi kuninkaan laiva salakarille ja upposi, että hän paitasillaan hädin tuskin pelastui Stäkeholmaan, josta hän läksi Kalmariin kohtaamaan kuningatartaan. Sieltä hän sitten matkusti Tanskaan.
Marski palasi Svartsjöhön ja piti siellä loistavat häät tyttärelleen Kristiinalle ja eräälle nuorelle tanskalaiselle Eerik Eerikinpojalle (Gyllenstjernalle). Häät olivat, kuten sanottu, loistavat, mutta keskellä niiden iloja tapahtui jotakin, mikä vei Kaarlolta kauaksi kaiken riemun. Hän oli menemässä isosta salista, jossa tanssi oli paraikaa käynnissä, holvikäytävää myöten ritariparvelle. Silloin hän huomasi mennessään erään soihdun valossa harmaamunkin nojallaan seinää vasten. Munkki kuiskasi hänen nimeään, hän säpsähti ja pysähtyi. Ääni oli tuttu. Se oli Bengta-rouvan ääni.
"Kaulaketju?" kysyi hän.
Kaarlo kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman Penningebyssä. Mutta nunna kohotti rankaisevasti kättään.
"Heikkouskoinen!" sanoi hän, "etsi, etsi, niin löydät. Minä olen saanut selityksen erääseen uneeni … ja minä olen tullut tämän pitkän matkan sanoakseni sen sinulle, kun kuulin, että olet täällä Svartsjössä … etsi, niin löydät … löydät sen kolmen vuoden kuluessa, ja sitten…!"
Samassa tuli holvikäytävä ihmisiä täyteen. Joukko herroja aikoi mennä ritariparvelle kuten marskikin. He pysähtyivät huomattuaan marskin ja munkin. Mutta tämä tahtoi joko saada kuulijaansa enemmän luottamusta siihen, mitä aikoi sanoa, tahi mieli häntä rangaista — hän ei huolinut vähääkään uutten kuulijain tulosta, vaan pikemmin korotti kuin hiljensi ääntään sanoessaan:
"Herra Kaarlo, olkaa valmis tulemaan kolmen vuoden kuluessa maan kuninkaaksi; sanon, että Jumalan tahto on totisesti erottaa Kristofer-kuningas vallasta, ennenkuin se aika on loppuun kulunut!"
Kaarlo tyrmistyi. Nämä olivat vaarallisia sanoja niin monen kuullen.
Mutta hän malttoi liikutuksensa ja sanoi:
"Isä, varokaa tuollaisia puheita; jos kuningas saa sen kuulla, niin se tulee teille kalliiksi!"
Munkki oli taipumaton.
"Minä en huoli", sanoi hän, "kuka puhettani kuulee, tai siitä itkee ja suree. Kristofer-kuningas ei tule Ruotsiin enää!"
Marski vastasi munkille samaan tapaan kuin äskenkin sekä käänsi hänelle selkänsä mennäkseen pois. Hän meni takaisin tanssisaliin, että käytävään tulleet herrat voivat jatkaa matkaansa ritariparvelle, mutta munkki seurasi häntä, ja kuiskasi Kaarlon tarttuessa oveen hänen korvaansa:
"Silloin, Kaarlo, ellei sinulla ole kaulaketjua, olet kaiken menettänyt!"
Sitten harmaamunkki katosi, ja ne sanat kaikuivat aina hänen korvissaan, kun joku tapaus johti hänen ajatuksensa menneisiin asioihin. Hän näki harmaaveljen ja Bengta-rouvan palavan katseen syvään painetun munkkipäähineen alta, ja kaikki, mitä tapahtui sellaista, joka näytti munkin ennustuksia toteuttavan, lisäsi rauhattomuutta hänen sielussaan.
Tuli nälänhätä. Kerrottiin, että kuninkaalla oli maassa matkustaessaan niin suuri seurue, että hevosille meni joka päivä viisi kuormaa ohria appeeksi, ja kansa sai syödä pettuleipää. Miehet, jotka palasivat Viipuriin jostakin marskin talosta Ruotsista, kertoivat tätä, ja he toivat myöskin herralleen useita pilkkalauluja kuninkaasta, joita kansan kesken ruvettiin yleisesti laulamaan. Eräskin oli tämmöinen:
Kun hän on herrana, kaikki on kurjaa;
Kylissä on nälkä, ja mieltä on nurjaa.
Ja vanhat ja nuoret hänehen suuttuu
Ja pettukuninkaaksi kutsuu.
Rutto tuli vieden paljon ihmisiä, ja Tukholmassa raivosi suuret tulipalot. Kaikki tämä lisäsi häiriötä marskin elämässä ja kuta lähemmäksi noiden kolmen vuoden loppu tuli, joista nunna oli puhunut, sitä kiihkeämmäksi ja kärsimättömämmäksi muuttui marskin mieli.
Niin päättyi vuosi 1447. Joulua vietettiin leikeillä ja tansseilla Viipurin linnassa. Kaarlo ei tahtonut, että hänen rakkaan Kaarinansa elämä kävisi ikäväksi, vaikkei hän itse voinut ottaa iloon osaa. Jos hän tuli saliin tanssien aikana, katseli hän sitä, tavotti Kaarinan katsetta ja näytti riemastuvan, kun se kirkkaana säteili häntä vastaan, mutta samassa se oli jo poissa. Ja sitten hän kulki rauhatonna paikasta toiseen.
Tänään tammikuun 4 päivänä 1448 oli hän viettänyt aamua keskustelemalla erään oppineen dominikaanimunkin kanssa, joka oli matkustellut paljon vieraissa maissa. Hän oli hyvin perehtynyt rakennustaitoon, ja nyt hän kertoi marskille eräästä tornista Roomassa ja oli saanut marskin suuresti innostumaan siihen ja miettimään, että Viipurin linnan keskeneräisen tornin ehkä voisi samoin rakentaa.
Munkki oli tuskin lähtenyt, niin Kaarlo otti käteensä vasaran, jota hän piti aina kulkiessaan tarkastelemassa linnan rakennustöitä, ja lähti torniin. Tuuli kipakasti, jonka vuoksi marski kääri pehmeät kalliit turkkinsa tiukkaan ympärilleen. Hän ryhtyi heti niin toimessaan tutkimaan suunnitelmaansa, ettei huomannut myrskyä, joka yltyi pelottavasti pitäen kamalaa meteliä lautakatoksessa. Se vinkui ja ulvoi, kuin kaikki pimeyden henget olisivat tulleet laulamaan laulujaan tuolle levottomalle miehelle.
Äkkiä tuli tuulenpuuska, joka repäisi hirvittävällä räiskeellä lautakaton pois. Marski joutui soran ja pölyn keskelle, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin nyt vasta huomaten hirmumyrskyn. Pian senjälkeen kuuli hän tornin portailta raskaita askeleita. Siellä tuli rakennusmestari katsomaan, mitä vahinkoja torni oli kärsinyt ja kuinka niitä voisi korjata. Hän pysähtyi kummissaan huomattuaan linnanherran. Pölypilvestä, jota tuuli lennätti ilmaan, tarttui Kaarlon turkkeihin tukko höyheniä. Hän aikoi pyyhkäistä ne pois kädellään, mutta silloin hän tuli lähemmin silmänneeksi niitä ja otti kiireesti ne kouraansa. Hän katseli niitä rakennusmestarin tullessa.
"Ovatko muuraajat maanneet täällä?" kysyi Kaarlo huolimatta kuulla, mitä rakennusmestarilla oli sanottavaa.
"Eivät", vastasi tämä, "eivät he ole!"
"Mutta nämä höyhenet … mistä ne ovat?"
"Nuo höyhenet!" sanoi rakennusmestari katsellen hetkisen niitä, kunnes muistinsa selveni, jolloin hän lausui hymyillen: "nuo höyhenet löysimme syksyllä ruvetessamme täällä muuraamaan… Ne ovat eräästä haukasta, joka on tullut tänne tuosta vanhasta torninreiästä ja tarttunut niin kiinni, ettei ole päässyt irti."
Rakennusmestari osoitti puhuessaan paikkaa, jossa vanha torninreikä oli ollut. Se oli nyt muurattu kiinni ja sen päällä oli vaan yksi kerros kiviä; siitä alkoi suuri muurinaukko, joka oli täytynyt jättää syksyllä töiden päätyttyä keskeneräiseksi. "Katsokaa", sanoi rakennusmestari, "tuossa kohden oli muurissa halkeama, johon sain mahtumaan koko käteni, ja siitä löysimme höyhenet ja täydellisen haukan luuston."
"Haukan!" huusi marski tarttuen miestä niin kovasti käsivarteen, että tämä luuli jotakin hengenvaarallista sanoneensa.
"Niin, armollinen herra", vakuutti hän, "se oli haukka, siitä olen varma, koska itse sovitin kiven reikään. Höyhenet ovat muiden muurausjäännösten kera jääneet siivoamatta tänne … varmaan ovat luutkin täällä vielä, ellei tuuli ole niitä nyt vienyt… Ei, kas tuollahan ne ovat."
Marski päästi miehen käden, ja tämä juoksi ottamaan luita nurkasta ja toi ne marskille.
"Haukka!" sanoi tämä tutkien tarkasti luita. Kaksi suurempaa niistä oli myrsky painanut erään hirren alle, joka oli estänyt niitä lentämästä pois, kuten se oli kaiken muun lennättänyt ilmoille.
Marskissa tapahtui nyt nähtävästi jotakin, mikä kokonaan valtasi hänen mielensä. Viime vuosina olivat Bengta-rouvan puheet kaulaketjusta syöpyneet syvälle hänen sieluunsa, ja senvuoksi oli harmaan haukan muisto ollut alinomaa elävänä hänen mielessään. Tämä tapahtuma herätti tietysti tämän kaiken nyt uudella voimalla eloon. Myrskystä oli hän kuulevinaan Bengta-rouvan sanoja, ja sen pauhina muistutti harmaan haukan siipien suhinaa. Tultuaan siis varmaksi että ne höyhenet, jotka hänellä olivat kädessään, olivat todella joskus> kuuluneet haukalle, kääntyi hän kiireesti säikähtyneen rakennusmestarin puoleen.
"Entä sitten, mies!" huusi hän, "mitäs muuta?"
"Mitä muuta? … ei mitään, ankara herra, ei mitään!"
"Etkö löytänyt mitään muuta … etkö mitään!"
Marskin silmät paloivat, ja hänelle näytti olevan vaikea puhuakin.
"Ei!" toisti rakennusmestari, "ei mitään muuta kuin vanhat kuivettuneet luut ja höyhenet!"
Marski kumartui lähemmin katselemaan muuria, jossa vanha torninreikä selvästi näkyi. Hän löi vasarallaan sen alapuolella oleviin kiviin, ja niistä lähti ontto ääni.
Noustessaan seisoalleen oli marski kalmankalpea, ja kylmiä hikipisaroita tippui hänen ohimoiltaan.
"Hyvä, hyvä!" sanoi hän nyökäten rakennusmestarille, "olkoon se nyt sinään, myrsky tunkee ihan läpi luiden. Olen muuten saanut toisia tuumia torniin nähden … tule huomenna luokseni, niin saamme lähemmin siitä puhella!"
Sitten hän meni pois ja rakennusmestari seurasi häntä. Marski meni huoneeseensa ja kielsi vanhan hovimestarinsa ketään sisälle laskemasta. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan ovea, tuli Kaarina-rouva pyytäen puhutella häntä, eikä hän hennonnut sitä kieltää.
Hovimestari jäi paikalleen ulompaan huoneeseen, johon hän istuutui takkavalkean ääreen, ihmetellen enemmän herransa omituista ulkonäköä kuin pihalla riehuvaa myrskyä, joka pian saattoi työntää ikkunat sisään, kuten se nosti tornin katonkin.
"Fågelvik, Fågelvik!" huokasi hän, "sinne emme enää taida tulla."
Hetkisen kuluttua avattiin ulompi ovi kiivaasti, ja Niilo Bonpoika astui huoneeseen.
"Terve, vanha Erland!" sanoi hän tervehtäin ystävällisesti ukkoa, "missä marski on?"
Ukko kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi että marski oli kieltänyt ketään sisään päästämästä.
"Onko marski siis vielä yhtä synkkämielinen kuin minun lähteissäni?" kysyi Niilo tarkastellen ukon huolestuneita kasvoja.
"On, Jumala paratkoon", vastasi tämä, "kyllä hän on, ja minä suren sitä, herra, sillä marski kärsii siitä enemmän kuin kukaan uskoo… Hän ei ole entisensä kaltainen, hän ei näe eikä kuule, ja väliin hän näkee ja kuulee taasen enemmän kuin kukaan muu. Pyhä kolminaisuus antakoon tälle onnekkaan lopun, mutta kummalta se näyttää minun vanhoille silmilleni… Voi Fågelvik, herra, Fågelvik!… Niin kauan kuin siellä olimme, oli Kaarlo-herra onnellinen mies! Asia on kuten olen sanonut, niin kauan kuin hän tyytyi Fågelvikiin oli hän sekä tarpeeksi mahtava että rikas, mutta nyt … niin, Jumala on kai armossaan kaiken siksi katsonut, mutta ihmissilmälle…"
Niilo, joka tunsi ukon heikkouden, ettei hän tahtonut koskaan lopettaa ruvettuaan puhumaan rakkaasta Fågelvikistään, nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja meni ulos. Hän tarvitsi hyvinkin pitää huolta itsestään vaivaloisen ratsastuksen perästä, ja puolipäivän jälkeen toivoi hän pääsevänsä marskin puheille.
Mutta marski käveli edestakaisin huoneessaan kuumeenomaisessa tilassa. Kaarina-rouva jätti hänet hyvin levotonna. Sellaisena ei hän ollut vielä milloinkaan häntä nähnyt.
Ja hänen synkeä, levoton mielenjännityksensä kesti koko päivän. Hän pysyi huoneissaan eikä näyttäytynyt puolipäivissä eikä illallakaan.
Kun yön hämärä verho oli hiipinyt linnan yli ja kaikki nukkuivat untaan, lähti marski huoneistaan alas linnanpihalle. Hän otti eräästä lautasuojuksesta, jossa muuraajain työkalut olivat, rautakangen ja astui torniin.
Siellä hän alkoi työskennellä varovaisesti, mutta samalla niin kiihkeästi, että joka jäntere oli ankarasti jännitettynä. Hän tutki tarkasti jokaista sen kiven liitosta, joka peitti vanhaa torninreikää, ja rupesi sitten soveliaimmalta kohtaa hakkaamaan aseellaan pois muurisavea ja irroittamaan siten kiveä. Se onnistui suurella vaivalla, jonka jälkeen hän menetteli samoin sen alla olevan kiven kanssa, ja sai lopuksi irti sen kiven, joka peitti vanhan aukon. Sitten hän alkoi käsin tutkia aukon pohjaa.
Myrsky oli jonkunverran talttunut, mutta pauhasi vieläkin tarpeeksi jäähdyttääkseen ihmismielen. Marski ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä. Hän ei nyt joutanut huolimaan muusta kuin omista hommistaan.
Hän tarttui taas kankeen. Aukon pohjalla oli hänen vapiseva kätensä tuntenut syvän, täyttyneen halkeaman, ja kaksinkertaisella innolla ryhtyi hän taasen työhönsä. Nyt oli ensiksi saatava muurisavi halkeamasta pois. Se oli hyvin vaikeata, mutta kävi laatuun kuitenkin. Hetkisen perästä huomasi marski sen olevan poissa, ja voimakkaalla sysäyksellä työnsi hän kangen koko pituuttaan myöten halkeamaan. Hän nousi seisomaan, pani kangen syrjään ja otti taskustaan paksun nuoran, johon oli sitonut lyijyluodin. Hän laski sen halkeamaan, tutkien sillä sen syvyyttä. Se oli kyynärän vertaa kangen pituutta syvempi. Hän mietti hetkisen, mutta teki nopeasti päätöksensä. Hän riensi kiireesti portaita myöten pihalle. Siellä oli kalustohuoneen nurkalla muutamia hoikkia riukuja. Mutta juuri ojentaessaan kättään ottaakseen yhden niistä, kuuli hän kahden miehen puhuvan aivan lähellä.
Yö oli pimeä. Ei nähnyt kättäänkään edessään, veri hyytyi marskin suonissa, hän voi tuskin hengittää.
"Nyt siellä on hiljaista", sanoi toinen, "mutta iso aika siellä taottiin ja paukutettiin."
"Se on marskin onni", vastasi toinen, "etkö tiedä, että kun rakentajalla on onni, niin häntä auttaa joku, jota ei kukaan näe?…"
"Niin, niin … kukapa siellä muuten viitsisi hommailla sydänyöllä tällaisessa myrskyssä!"
Miehet menivät linnantupaan päin, johon marski kuuli heidän astuvan. Hän veti syvään henkeään ja seisoi vielä kotvasen kuunnellen. Kun ei enää mitään kuulunut, ojensi hän kätensä ja tarttui riukuun rientäen taasen portaita myöten torniin.
Tultuaan sinne seisoi hän vähän aikaa hiljaa, merkitsi nuorallaan halkeaman syvyyden riukuunsa, mutta viivytteli vielä senkin tehtyään. Jotakin puuttui ennenkuin sitä voi käyttää. Hän piti sitä kädessään kopeloiden sen terävää päätä. Äkkiä hän hätkähti ja asetti riu'un seinää vasten.
Hän tempasi turkkinsa auki ja sieppasi sieltä pitkän hopeaha'an, jolla se oli kaulan ympäri kiinni. Tämän ha'an hän taivutti niin, että se voi tarttua kiinni parin sormen levyiseen esineeseen, sitoi sen sitten kiinni riu'un hoikempaan päähän, koetteli sen lujuutta ja lähestyi sitten halkeamaa.
Sitten hän laski riukunsa varovasti reikään kulettaen sitä ympyrässä, mikäli voi aukon suulta sen suuntaa ohjata. Hän älysi kohta, että tässä kohden oli muurissa ontelo, jota ei kukaan tiennyt, ja hän rupesi ajattelemaan, että siinä oli ehkä joku salainen porraskäytävä, jonka pää oli jostakin syystä muurattu umpeen. Mutta tämä ajatus herätti hänessä melkein epätoivoa. Jos koriste oli siellä, niin oli se solunut alemmaksi, ja silloin täytyi tornin seinä särkeä.
Mitä suurimmalla varovaisuudella hän sen vuoksi pisti riu'un pohjalle asti kuletellen sitä siellä. Siellä oli todellakin alaskulkevat portaat. Hän voi tunnustella sitä porras portaalta, ja riuku oli niin pitkä, että se tuli alimmalle sysättynä ihan vinoon asentoon. Hän kuletti hiljaa sitä pitkin alinta parrasta. Siellä ei ollut mitään. Sitten hän nosti sen seuraavalle portaalle tutkien sitä samoin tarkasti. Siinäkään ei ollut mitään.
Nostaessaan onkensa sitä seuraavalle portaalle tuli se kohtisuoraan asentoon. Suurimmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuletti hän sitä nyt ulkoseinältä sisäänpäin, ja tunsi keskiportaalla jotakin, mikä otti hieman vastaan, mutta siirtyi kuitenkin mukana. Mutta silloin rupesi hänen ruumiinsa niin vapisemaan, että hän näytti melkein kykenemättömältä enempää tekemään. Hän pääsi siitä kuitenkin kohta ja sai jäntevyytensä takaisin. Hän kuletti hakaa hiljaa esineen ympäri. Hän vei sitä sivulle päin nostaessaan sitä ylös. Se tuli mukana. Hän nosti sitä ylemmäksi ja ylemmäksi…
Ensi hetkenä hän piteli kaulaketjua vapisevassa kädessään.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli Tukholmasta pikaviesti Viipuriin. Se oli Herman Bermanin lähettämä ja toi häneltä kirjeen.
Kirje toi sanoman Kristofer-kuninkaan kuolemasta. Hän oli kuollut puolenpäivän aikana tammikuun 4 päivänä Helsingborgissa, ollessaan matkalla Jönköpingiin kuulutettuun herrainkokoukseen.