II.
Vanki.
Hetkisen levättyään lähti Eerikki Olavinpoika taas matkaan, muassaan lyhty, jonka vähillä puhutteluilla oli saanut lainaksi Franciskaaniluostarin kartanoteiniltä. Tätä oli näet kovasti miellyttänyt Eerikin tiedonannot vanhasta ystävästään, arkkipiispa Olavin kanslerista, joka kauan aikaa piispan äkillisen kuoleman jälkeen oli luostarissa oleskellut. Tämä lyhty ja pieni teroitettu rautatanko mukanaan lähti Eerikki matkaan kaupungin ulkopuolelle.
Oli ihana kevätilta, ja kaduilla ja ulkopuolella kaupunkiakin oli kansaa summalta liikkeessä. Eerikki tarkasteli mennessään kaikkia vastaantulijoita, herättäisikö ehkä kulkunsa jossain heistä epäluuloja. Mutta hän rauhottui pian siinä suhteessa ja jatkoi siis matkaansa. Päästyään riittävän matkan päähän kaupungista, joudutti hän askeleitansa niin paljon kuin voi. Aurinko laskeusi hänen takanaan taivaanrannan taa ja selittämättömän herttainen puolihämärä, joka on pohjolan illalle niin ominaista, peitti maan.
Pian ehti hän viidakkoon, jossa vähää ennen oli käynyt upsalaisen harmaaveljeksen kanssa. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen ja, kun huomasi olevansa yksin, alkoi etsiä salakäytävän suuta. Ilman vaivaa ei hän sitä löytänytkään ja sitä tehdessä repivät oksat hänen vaatteensa naarmuja täyteen. Mutta siitä hän vähän välitti ja hän tunsi itsensä täysin tyydytetyksi, kun vihdoin viimeinkin tuli käytävään, jonka vähäsen matkaa sen suusta, puita ja pensaita kasvavan kummun alla, huomasi muuratuksi.
Sytytettyään lyhdyn, alkoi Eerikki se toisessa ja teroitettu rautatanko toisessa kädessä rohkeasti vaelluksensa. Ja mitä kauemmaksi hän kulki, mitä enemmän vaikeuksia hän kohtasi, sitä innokkaammin jatkoi hän vain matkaansa ja sitä elävämmin kajahtelivat hänen korvissaan harmaaveljeksen sanat, ettei liian ankarasti tuomitsisi jokaista vitaliveljestä, joka sattuisi hänen tielleen. Kärsimyksetkin jo, joita vanki raukka seitsenvuotisen vankeutensa aikana oli saanut kestää, nekin tuntuivat hänestä niin äärettömiltä, että riittivät hänen mielestään täydellisesti korvaamaan sen, mitä mies kerran mahdollisesti oli rikkonut. Salaperäisyys, joka vankia ympäröi, sekin osaltaan kiihotti vielä Eerikin mieltä ja esti häntä väsymästä.
Ummehtunut, kalsea ilma vallitsi käytävässä, ja vasten tahtoaankin kauhistutti Eerikkiä pimeässä askelten kamala, kumahteleva ääni. Sieltä täältä kuuli hän käärmeen kihinää ja tunsi, että joku noita eläviä livahti hänen jalkansakin ylitse. Lyhty, jota hän kantoi kädessään, alkoi yhä huonommin toimittaa tehtäväänsä. Lopulta valaisi se ainoastaan kättä ja pientä piiriä sen ympärillä. Kun hän oli vielä hetkisen matkaa kulkenut, oli se jo vähältä sammua.
Silloin pysähtyi Eerikki ja tuumi, jatkaisiko vielä matkaa vai ei. Pienet kivet, joita putoili hänen päänsä päällä olevasta holvista, toivat hänen mieleensä sen hirvittävän ajatuksen, että holvi voisi luhistua kokoon ja haudata hänet elävänä alleen.
Samassa sammui lyhty.
Se seikka kenties olisi ratkaisevasti vaikuttanut muiden, mutta ei Eerikki Olavinpojan rohkeaan mieleen. Hänessä se päinvastoin herätti uinuvan kunniantunnon uudestaan eloon. Hän häpesi sitä ajatustakin, että pelosta oli aikonut luopua alotetusta yrityksestään. Ja juuri kun tämä ajatus selveni hänelle ja hän päättävästi taas alkoi vaelluksensa, tuli hänen korviinsa outoja ääniä.
Ne sai aikaan hiljainen kolkutus, joka arvattavasti syntyi siitä, että joku seisoi ja hakkasi kiviä. Ääni oli matala ja tukehtunut, niinkuin olisi se kuulunut hyvin kaukaa. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta tuli lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi jo olla lähellä linnanmuuria ja että siellä oltiin jossain työtoimessa, joka sai tuon äänen aikaan. Tärinä, joka siitä syntyi, oli epäilemättä myös syynä kivien putoamiseen holvista.
Siitä eneni hänen intonsa, ja hetken taas jatkettuaan vaellustaan teki hän sen huomion, että ensi otaksumisensa oli ollut oikea.
Hänen jalkansa näet sattui portaaseen. Sitä seurasi toinen ja Eerikki nousi, rautatangolla kopeloiden eteensä, rappuja ylöspäin, lukien niitä kymmeneen asti. Kymmenennestä asti alkoi käytävä vähitellen luisua alaspäin tasaisena ja sileänä, parin kyynärän korkuisena ja noin kyynärän levyisenä, mutta sitten se yhtäkkiä päättyi. Eerikki hapuili kädellään odottaen tapaavansa rautaoven, jonka olemassaolon harmaaveljes oli unhottanut mainita, mutta tunsi vastassaan vain suuren hakatun kiven sileän pinnan.
Hän kuunteli. Kolkuttava ääni oli tauonnut. Se ihmetytti häntä, sillä luonnonlain mukaan olisi sen pitänyt kuulua selvemmin, hän kun oli nyt etäämpänä muurista. Epäilys ei kuitenkaan enää saanut jalansijaa hänen mielessään ja niin hän alkoi rautatangollaan tutkia suuren kiven liitteitä, kiven, jonka alaosa oli noin kyynärän korkeudella maasta.
Pian huomasi hän, että kiven häntä lähimpänä olevassa mutkassa oli lujat rautasinkilät, ja se huomio sai hänet jo epäilemään yrityksensä onnistumista. Epäilemättä oli käytävä keksitty ja suljettu sekä vielä varmemmaksi vakuudeksi kivi rautasinkilöillä muuriin kiinnitetty. Se kai selitti myöskin, miksei vanki, jolla varmaankin oli kiihkeä halu vapautua vankeudestaan, ollut keksinyt tätä salaista käytävää, tai jos olikin sen keksinyt, ei kuitenkaan ollut voinut käyttää keksintöään hyväkseen työkalujen puutteessa.
Mutta mitä vanki ei voinut yksin saada aikaan, sen saisivat he yhteisvoimin, jos hän, Eerikki, auttaisi ulkoapäin. Ja siinä mielessä asetti hän suunsa erääseen liitokseen ja huusi:
"Onko ketään siellä sisäpuolella?"
Kumeina kajahtelivat sanat ja Eerikki tarkisti kuuloaan, mutta ei pienintäkään ääntä tavottanut hänen korvansa. Siinä huutaessaan tuli hän pitäneeksi kättään ylimmässä rautasinkilässä, ja nojautuessaan sivulle huomasi hän, ettei se ollutkaan mikään sinkilä, vaan rautavaarna, joka tuntui mukaavan. Hän tarttui heti rautatankoonsa ja alkoi hangottaa sitä. Ja hän saikin sen suureksi kummakseen lykätyksi seinään sitävarten hakattuun reikään. Samaten kävi toistenkin vaarnojen. Nyt oli vain enää saatava kivi tilaltaan pois.
Helposti huomasi hän nyt, että kivi oli vaarnojen poistettua irrallaan seinässä ja että sitä voi ylhäältä edestakaisin liikuttaa. Sen voi siis pudottaa alaskin. Mutta jos niin kerran oli, tarvittiin siihen väkevämpi mies kuin Eerikki pitämään vastaan, ettei kivi pudotessaan musertaisi häntä alleen. Varovasti koetteli Eerikki kuinka pitkälle hänen voimansa riittäisivät, mutta tuskin oli kivi vielä alkanut paikoiltaan liikkua, kun hän jo kuuli sivultaan kitinää, niinkuin olisi muurin sisässä jotkut kahleet rahisseet. Eerikki työnsi silloin kiven takaisin sijalleen ja alkoi miettiä syytä rahinaan.
Hetkisen kuluttua tarttui hän kuitenkin taas kiveen käsiksi ja antoi sen nyt luisua vähän enemmän alas. Silloin huomasi hän päinvastoin mitä oli peljännyt, että kivi hervottomasti putoaisi hänen päälleen, saavansakin panna osan voimistaan liikkeelle voidakseen työntää sen ulos muurista. Pian tunsikin hän käteensä kiven kummassakin yläkulmassa lujat rautakahleet. Nämät kahleet ne pidättivät kiveä ja sallivat sen ainoastaan hiljalleen luisua alas. Luultavasti ne siis kannattivat muurin sisässä tarkoin määrättyä painoa, jonka avulla kiveä helposti voitiin nostaa ja laskea.
Itse kivi oli erittäin taitavasti sisäpuolelta muuriin sovitettu ja kun se työnnettiin tilalleen muurissa, oli sen liitteitä mahdoton erottaa muista kivistä.
Eerikki pysähtyi nyt työssään ja kuunteli taas. Huoneessa, johon kyynärän korkuinen aukko johti, vallitsi haudan hiljaisuus. Mutta läheltä ikäänkuin maan sisästä tunki hänen korviinsa uudestaan tuo kolkuttaminen ja hakkaaminen, jonka hän jo käytävässä oli kuullut. Alentaen ääntään kysyi hän, oliko ketään siellä — mutta ei saanut mitään vastausta. Kuitenkin tuntui hänestä, niinkuin olisi kolkutus hetkeksi lakannut.
Heti kuitenkin alkoi se taas uudestaan kuulua ja Eerikki astui varovasti kiven ylitse, joka, vaikka kyynärän korkuinen, nyt käytävän lattialle luisuneena muodosti vain ikäänkuin korkeamman portaan. Sisäpuolelta oli aukko kuitenkin, kuten sanottu, vaan kyynärän korkuinen, joten siis Eerikin täytyi ryömiä sen läpi. Se onnistui ja silmänräpäys sen jälkeen oli hän jo vankihuoneessa. Nyt kuului kolkutus aivan selvään. Se saapui korvaan sivultapäin niin kaukaisena, niinkuin olisi sielläkin joku maanalainen käytävä ollut olemassa.
"Onko siellä ketään?" äänsi Eerikki äänellä, joka tuskin erosi kuiskauksesta.
Hänen kuiskauksensa kuultiin kumminkin, sillä kolkutus lakkasi heti.
Hiipivin askelin läheni joku häntä ja yhtäkkiä kuuli hän äänen ihan vieressään sanovan:
"Jumalan nimessä… kuka puhuu?"
Ääni, jolla nämät sanat lausuttiin, värisi mielenliikutuksesta. Kysyjä oli epätoivoon langennut mies ja hän oli myös äänestä päättäin valmis ponnistelemaan epätoivoisen hurjalla rohkeudella. Eerikki hengitti kiivaasti. Myös hänet valtasi liikutus ja pimeys sai hänet kauhusta vapisemaan, väsynyt kun oli mielenjännityksestä ja ponnistuksista.
"Elävän Jumalan nimessä, vastaa!" kuului taas ääni. "Jos et henki ole, on elämäsi minun käsissäni … vastaa!"
"En tule vihollisena, vaan ystävänä", sammalsi Eerikki.
"Ystävä!" kaikui ääni pimeässä ja voimakas käsi tarttui Eerikkiä käsivarresta kiinni, "ystävä, sanot, kuka on minun ystäväni ja mistä sellainen tänne tulee…?"
"Tietä, joka on vievä sinutkin vapauteen ja valoon", vastasi Eerikki.
Vanki puristi hänen käsivarttaan voimalla sellaisella, kuin olisi tahtonut katkaista sen siinä paikassa poikki.
"Vapauteen!" huudahti hän, "vapauteen ja valoon…! Puhutko totta … kuka on sinut tänne lähettänyt, mistä olet, kuka on sinut ohjannut seitsenvuotiseen hautaani…"
Mies raukka ei tiennyt uskoako vai epäillä, mitä oli kuullut, ja hänen mielenliikutuksensa oli sitä valtavampi, kun kaikki oli tullut niin yhtäkkiä ja odottamatta. Vuosikausia oli hän tehnyt työtä raivatakseen itselleen tien ulos vapaaseen maailmaan. Ja sitten kuulee hän yhtäkkiä kuiskattavan sanan vapaus, kaikkien toiveittensa päämäärän, josta tähän asti ei ollut uskaltanut muuta kuin uneksia ja rakennella tuulentupia ylläpitääkseen rohkeuttaan ja välttyäkseen epätoivon ja hulluuden kamalasta kuilusta. Tämä todellisuus se huumasi nyt hänet. Hän ei voinut kestää sitä ihanaa taivaallista kirkkautta, joka kuvastui hänen sielunsa silmien eteen ja ympäröi hänet autuuden riemuloistolla.
Hän lankesi polvilleen, tarttui pelastajansa käteen kiinni ja nyyhkytti ääneensä. Varmaankin olisi hän vaipunut alas kiviselle lattialle jollei Eerikki olisi pitänyt häntä kädestä kiinni.
"Puheeni on totta!" virkkoi Eerikki, "vapaa olet, mies raukka, ellei meitä vaan täällä yllätetä…"
Eerikki ei ennättänyt vielä sanoa sanottavaansa loppuun, kun mies jo hypähti pystyyn kuumeentapaisella levottomuudella. Pitkällisessä pimeydessä olivat hänen silmänsä niin teroittuneet ja hänen tuntonsa niin harjautunut, että hän voi vankilassaan liikkua niinkuin valoisalla päivällä. Eerikki kuuli hänen juoksevan rappusia ylöspäin, ja sitten seurasi kolina niinkuin olisi hyvin sovitettu kivi pudonnut tilaansa. Heti senjälkeen oli vanki taas pelastajansa luona.
"Nyt ei meitä kukaan täällä yllätä, jollei koko linna maahan luhistu", sanoi hän, "sillä, tämä huone, josta linnassa varmaankaan ei kellään ole aavistustakaan, on kokonaan maanalainen, ja jos löytyisikin joku rako muurissa, niin ei valonsädekään voisi kuitenkaan tunkeutua siitä läpi…"
"Mutta kuinka olet päässyt tänne alas?" kysyi Eerikki Olavinpoika kummastuneena.
"Kun minut oli vapautettu kahleistani, joilla olin tämän yläpuolella olevassa huoneessa seinään kiinnitettynä … ja se tapahtui uuden linnanhaltian virkaan tullessa, niinkuin vanginvartia minulle ilmoitti, niin oli itsestään luonnollista, että tarkasti tutkin vankilani. Ja niin löysinkin lopulta muurissa aivan lattian reunalla kiven, joka niukasi, kun työnsin sitä… Siitä pääsin tänne alas, ja sydämeni täytti toivo, että täältä löytäisin tien ulos vapauteen. Täällä on kaikilla puolin muurissa syvennyksiä, suuria ja pieniä. Vihdoin valitsin yhden suurimmista, koska mielestäni siellä oleva kivi tuntui olevan enemmän muurista irrallaan kuin muut… Mitä kovimpain ponnistusten jälkeen onnistui minun irroittaa se seinästä, mutta siellä oli taas toinen vastassa, jota oli paljon vaikeampi saada liikkeelle… Onnistui sekin lopulta, mutta vuoden vaivat ja ponnistukset vaati se, ennenkuin irtautui. Senjälkeen olen vielä kolmannenkin kiven kiskonut muurista… Kaikki ovat ne nyt täällä huoneen lattialla… Silloin huomasin tunkeutuneeni jo tornin perusmuurin läpi… Ja senjälkeen on työ käynyt kuin itsestään, vaikka aikaa se on vienyt, kun en ole liian nopeaan uskaltanut ylöspäin tunkeutua… Jos olisi tulta, voisitte nähdä, minkä työn minä olen parin vuoden kuluessa toimittanut kahdella tyhjällä kädellä ja rautapuikolla, jonka muurista sain irroitetuksi."
Vastaamatta iski Eerikki tulta ja sytytti lyhdyn. Sen himmeässä valossa erotti hän ensin vangin. Se oli vankka, roteva mies, silmät erittäin vilkkaat ja eloisat, mutta muuten kuihtunut ja muodoltaan niin vaalea ja kellahtava, että täytyi kuulla hänen puhuvan ja nähdä hänen liikkuvan, sillä muuten olisi luullut häntä luurangoksi. Vaikka lyhdyn valo olikin niin himmeä, huikaisi se kuitenkin vangin silmät siihen määrin, että hänen täytyi niitä kädellään varjostaa. Mutta kasvonpiirteensä olivat jalot ja avonaiset. Eerikkiä se ihmetytti ja ihastutti samalla kertaa, "nuo kasvot", niin mietti hän itsekseen, "ne eivät ole konnan kasvot."
Mies viittasi aukkoon, ja Eerikki näki, kuinka hän oli tunkeutunut muurin läpi syvälle maahan asti ja, niinkuin hänestä ensi silmäyksellä näytti, suuntaan, joka olisi tuonut hänet lopulta aivan tuon vanhan käytävän sivulle. Siitä siis johtui, että hän käytävässä kulkiessaan oli kuullut kolkutusta.
Mutta muukin tässä maanalaisessa huoneessa kiinnitti Eerikin huomiota. Hän näki näet eräällä seinällä kirjoitusta, joka tosin muutamin paikon oli kulunut, mutta yleensä kuitenkin oli vielä luettavaa. "Kostoa, Kostoa, Kostoa", — oli ylimpänä suurilla kirjaimilla kirjoitettuna. Ja sen alla yhdellä rivillä: "Sinä pöyhkeilet, Krister Niilonpoika, sillä turpeella, joka vihertää veljeni haudalla", ja sen alapuolella taas: "Voi sinua, se turve sortuu vielä altasi." Seuraavasta rivistä ei voinut saada selvää, mutta sen alla seisoi taas: "jota sinä rakastat, sitä minä vihaan, jota sinä vihaat, sitä minä rakastan", — ja edempänä vielä: "minä seuraan sinua, niinkuin oma varjosi, aina. Olet kuullut kostonhuutoni." Sitten oli taas epäselvä paikka, mutta kaikista alimpana seisoi, vapisevalla kädellä piirrettynä: "Räfvelstassa, siellä tapaamme toisemme, Krister Niilonpoika!" —
Kirjoitus oli maalattu mustalla värillä, mutta kosteus oli sen monessa kohdin jo pilannut. Eerikki luki ja luki mitä näki, ja ollen aina paperilla ja kynällä varustettu, hän otti ja kirjoitti kirjoituksen muistiin. Hänen tätä tehdessään tarkasteli vanki häntä suurella huomaavaisuudella, ja kun hän oli lopettanut muistiinpanonsa, virkkoi hän:
"Joku on oleskellut täällä ennen minua, sillä tuolla nurkassa on hiilen ja tuhan jätteitä ja tuolla taas puolimäränneitä olkia."
Näin puhuessaan kuljetti hän lyhtyä ympäri niin että se valaisi sekä tuhkaläjää että olkia. Eerikki ollen taas nyt omalla alallaan, huomautti sitä mahdollisuutta, että huoneessa voi tuli palaa, vaikka siellä ei ollut mitään ilmanvetoa. Mutta vanki huomautti, että hiilikasa oli ihan lähellä ylähuoneeseen johtavia rappuja ja että sillä, joka kerran oli oleskellut siellä, oli ollut pääsy tähänkin huoneeseen, jossa tulisija ja siis myöskin savujohto olivat.
"Muistuu mieleeni nyt", jatkoi vanki, "että kerran monta vuotta takaperin, kun kuningas Eerikin palveluksessa merta risteilin, olin näilläkin vesillä. Herra Maunu Pentinpoika kävi silloin täällä linnassa ja oli täältä tullessaan kovasti synkkä ja harvasanainen. Lopulta hän sitten kertoi, että oli käynyt Folkungaherttuain vankilassa ja että kansa kertoi Valdemar herttuan liikkuvan siellä taas…"
Mietteisiin vaipuneena seisoi Eerikki siinä, ajatellen, kuka se oli mahtanut olla, joka oli oleskellut tässä maanalaisessa huoneessa. Se oli tietysti sama, jota sekä kansa, että Krister herra pitivät Valdemar herttuan haamuna. Mutta herännyt tutkimisinto sai hänen ajatuksensa taas heti toiseen suuntaan kääntymään, ja tuhkaläjästä kohosivat hänen silmänsä vaaleaan vankiin.
"Kysyit, kuka minut on lähettänyt sinua pelastamaan?" virkkoi hän.
"Niin tein", puhkesi mies sanomaan, ja kyyneleet tunkivat taas uudestaan hänen silmiinsä, "kysymykseni on kuitenkin turha, sillä kukapa se muu voisi olla koko maailmassa kuin hän … kuitenkaan en voi käsittää, miten hän on päässyt olinpaikkani perille."
"Silloin olen pakotettu tekemään sinulle kaksi kysymystä", keskeytti
Eerikki, "ensiksikin: Kenen luulet lähettäneen minut?"
"Kukapa se muu voisi olla, kuin herra Niilo Bonpoika…"
"Herra Niilo Bonpoika", jupisi Eerikki, "herra Niilo Bonpoika, tuo köyhä ritari, joka nykyään … no eihän se kuulu tähän. Toiseksi: miten olet joutunut tänne?"
"Se on pitkä juttu", lausui mies, "mutta niin varmaan kuin nyt toivon teidän vapauttavan minut, niin varmaan luulen tietäväni sen kurjan miehen nimen, joka petoksella ja kavaluudella tempasi minut ihmisten ilmoilta ja elävänä hautasi tähän luolaan."
"Ja kuka … kuka oli hän?"
"Ritari Jost von Bardenvleth!"
"Hänkö!" jupisi Eerikki, jonka ajatuksiin tuli linnanhaltijan sanat, että ritari, joka oli tuonut vangin Nyköpingin linnaan Kristofer kuninkaan aikana, oli nyt Kaarlo kuninkaankin suuressa suosiossa.
"Niin", jatkoi vanki, "hän se oli. Näin hänet vain häivähdykseltä. Se tapahtui silloin kun olivat minut jo seinään kiinnittäneet ja side otettiin pois silmiltäni, sillä ritari oli tullut aina torniin asti omin silmin nähdäkseen, että tulisin varmaan säilöön… Mutta vaikka en olisikaan häntä nähnyt, niin tietäisin sittenkin, että se oli hän, sillä kuulin hänen äänensä useamman kerran matkalla… Mutta elääkö Ruotsinmaalla vielä sen niminen jalo ritari, koska näytti äsken siltä, kuin olisitte tuntenut hänet?"
"Kyllä hän elää … ja yhtä mahtava on hän kuin ennenkin."
"Hyvä!" lausui vanki terävällä äänellä ja pannen painoa joka sanalle, "voi siis vielä sattua, että tapaamme toisemme, ritari Jost … voi sattua."
Ritari Jostin muisto vaikutti vankiin siihen määrin, että hänen koko voimansa ja jäntevyytensä uudestaan palautuivat. Kun Eerikki seisoi siinä ja mietti, mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti vielä voi tapahtua, jos vanki ja tuo vaikutusvoimainen ritari joutuvat yhteen, saattoi vanki hänen ajatuksensa taas todellisuuteen, paon välttämättömyyteen, jollei tahdottu uskaltaa enemmän kuin tarpeellista oli linnasta poispääsemiseen. — Eerikkikin katsoi kiiruhtamisen välttämättömäksi, ja siksi tarttui hän vangin käteen ja sanoi:
"Olen halpa, vähäarvoinen mies, tulevaisuuteni riippuu hänen armostaan arkkipiispa Jöns Pentinpojasta, korkeasta suojelijastani… Joku päähänpisto hänessä vaikutti tuloni tänne, ja sen lisäksi vielä onnellinen sattuma toi tielleni miehen, joka tunsi tänne johtavan tuon salakäytävän…. Nyt voi sattua, että sinun pelastuksesi on minun turmioni… En tunne sinua, mutta luotan sanoihisi ja nimeen, jonka äsken mainitsit, nimittäin herra Niilo Bonpojan, sillä hänet tiedän hyväsydämiseksi, hurskaaksi ja oikeutta rakastavaksi mieheksi, vaikka onni ei olekaan hänelle hymyillyt… Siksi on sinun vannottava pyhä vala minulle … pyhä vala, ettet koskaan, kuuletko mies, et koskaan kellekään, kuka sitten olkoonkin, sano, kuka sinut on tästä vankilasta pelastanut…"
Vanki asetti kätensä rinnoilleen ja vannoi vaaditun valan.
"Niin kiiruhtakaamme nyt Jumalan ja pyhimysten nimessä pois täältä!" sanoi Eerikki tarttuen lyhtyynsä sekä astuen matalan aukon luo, josta hän vangin seuraamana ryömi ulos.
Ulostultuaan aikoi Eerikki jatkaa matkaansa, mutta vanki pidätti hänet ja huomautti, että aukko välttämättä oli suljettava. He tekivät sen ja Eerikki muisti vielä nuo neljä rautavaarnaakin, jotka olivat kiven eteen vedettävät, ja niin työnsivät he nekin mitä tarkimmasti paikoilleen.
Kevein askelin kävi matka takaisin ja hetkisen kuluttua olivat he jo kummun alla, joka varjosi käytävän suuta.
Tässä lankesi vapautettu polvilleen ja kohotti kätensä kohti korkeutta, jossa tähdet loistivat ja kimaltelivat kaikessa katoamattomassa ylevyydessään, ja sanomattoman hurmauksen valtaamana vei hän kädet rinnoilleen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä ilmaa, jota hengitti. Vihdoin nousi hän ja tarttui liikutettuna Eerikki Olavinpojan käteen.
"Kiittää on liian vähän", sanoi hän ja hänen äänensä sai lujan ja juhlallisen soinnun. "Mutta jos Herran tahto on, että vielä joskus kohtaamme toisemme täällä elämässä, niin voihan sattua, että minä puolestani voin tehdä teille palveluksen, joka on myös jostain arvosta… Nyt lähden hakemaan sitä miestä, joka, kuten kuulin teidän sanovan, voi olla ystävän sekä sanan että kädenpuristuksen tarpeessa… Mutta ennen eroamme pyytäisin saada tietää nimenne, voidakseni, kun aika myöntää, osottaa teille kiitollisuuttani ei ainoastaan sanoissa vaan myöskin töissä."
"Nimeni on Eerikki Olavinpoika", vastasi tämä, "ja palattuani arkkipiispa Tuven luota, tulen luullakseni jäämään Upsalaan. Mutta sano sinäkin nimesi … sillä esiintymisesi on vaikuttanut, että tulen mielihyvällä sinua muistelemaan."
"Hurja Haukka oli nimeni, niin kauan kuin meriä myllertelin … mutta kastenimeni on Brodde!"
"Niin olkoon Herra kanssamme nyt ja aina", sanoi Eerikki, "mutta ennenkuin eroamme, voin sinua vielä vähän hyödyttää… Hän, jota etsit, herra Niilo Bonpoika, oleskelee nykyään Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa."
"Hammarstad!" toisti Hurja Haukka ja Eerikki kertoi hänelle, missä se sijaitsi sekä kuinka hän oli saanut tietää, että Niilo herra oli sinne mennyt. Sitte he erosivat.