IX.
Punaisen ruusun kodissa.
Seuraavat päivät kuluivat, ilman että mikään häiritsi iloa ja riemua kuninkaan hovissa. Kuningas itse oli, niinkuin olisi hänen mielensä näinä päivinä kokonaan muuttunut. Ja yhtä mittaa puhui hän, kuinka hän jo ennen vuoden loppua toivoi voivansa selviytyä Tanskan kuninkaasta, joka ei tahtonut antaa hänelle mitään rauhaa. Siitä puhuessaan katseli hän rinta toivoa ja rohkeutta täynnä ympärilleen ystävä- ja sukulaispiirissä ja kaikki hymyilivät hänelle vastaan.
Häitten jälkeen oli vastanaineitten määrä vetäytyä Penningebyhyn, jonka linnan Niilo herra oli saanut vaimonsa myötäjäisiksi. Sinne olivat he toistaiseksi päättäneet ottaa asuinsijansa. Kaikki oli nyt aivan rauhallista. Mikään ei näyttänyt vaativan ritarin läsnäoloa kuninkaan luona, mikäli ulkonaisista merkeistä päättää voi. Hän saattoi siis kaikessa rauhassa viettää ainakin kuherruskuukautensa.
"Mutta keväällä", lausui kuningas ja nyökkäsi Niilolle päätään, "keväällä marssimme me Kristian kuningasta vastaan ja silloin ovat kaikki urhoolliset ja uskolliset miehet tarpeen… Silloin on myös teidän oltava mukana ja te saatte siksi puuhata taalalaisarmeijan kokoon. Nyt marsin minä itse miehineni Kalmariin valloittamaan Borgholman ja Ölannin takaisin ja karkottamaan kavaltajan, Maunu Grenin, pois sieltä, jos Jumala vain minulle onnea suo… Toivon siitä asiasta pian selviytyväni ja sitten olen heti taas täällä! Jöns arkkipiispa on sillä aikaa kutsuva Upplannin rahvaan kokoon sotaanlähtöä varten!"
Samana päivänä, jona Niilon rouvineen oli määrä lähteä Tukholmasta, oli neitsyt Maarian veljeyden salissa neuvoston kokous. Kun kuningas kokouksen loputtua saapui linnaan, jossa Niilo ja Briita odottivat häntä, oli ilo poissa hänen kasvoiltaan. Neuvostossa oli syntynyt kova riita. Arkkipiispa oli vaatinut korvausta kaikesta siitä väestä, aseista ja laivoista, jotka edellisenä kesänä oli sodassa menettänyt. Kuningas oli kovasti pahastunut hänen vaatimuksestaan, joka tuotiinkin esiin aivan sopimattomalla ajalla, varsinkin kun arkkipiispa aivan hyvin tiesi, että kuningas oli juuri sotaan lähdössä. Tämä olikin selittänyt, ettei hän ollut velvollinen semmoisia suorittamaan. Mutta hän oli kuitenkin suostunut jättämään asian tuomarein ratkaistavaksi ja nämät olivat langettaneet tuomion arkkipiispan eduksi. Se oli suututtanut kuningasta, niin että hän oli esiintynyt loukkaavasti sekä tuomareja että arkkipiispaa kohtaan.
Muutamalla sanalla vain kertoi kuningas neuvoston kokouksesta palattuaan keskustelun kulun. Mutta se jo riitti Niilolle selittämään, jos ei kaikkia mitä oli tapahtunut, niin kuitenkin niin paljon, että hän heti huomasi asiain ei olevan oikealla kannalla. Ja kaikki se, mitä salavehkeistä tiesi, tuli siinä yht'äkkiä niin selvänä hänen mieleensä.
"Minä olen valmiina jättämään teidät, Kaarlo kuningas", sanoi hän, "mutta Jumala tietää, että toinen halu sydämessäni palaa. Antakaa nyt minulle se määräys, jonka aiotte kevääseen säästää…"
"Ei, ei", keskeytti kuningas kiivaasti, "tahtoni on, että matkustatte vaimonne kanssa Penningebyhyn. Sinne tulen minäkin sitte viettämään pääsiäistä teidän kanssanne. Kuuletteko, Niilo, ja sinä, Briita, pääsiäisenä jo olen miesteni kanssa teidän luonanne… Teillä on minun tähteni jo ollut liian monta surullista päivää, teillä molemmilla. Minä tahdon, että te ainakin hetken saatte nauttia rauhaa ja lepoa omassa kodissanne… Eli kuinka, Briita, mitä sanoisit sinä, jos minä nyt heti taas tempaisin tämän innokkaan ritarin sinun sivultasi?"
Hän hipaisi samassa hiljaa kädellään punastuvan Briitan poskea ja hymyili vallattomasti hänelle.
"Kuinka voin minä tai mieheni", vastasi tämä innokkaasti, "kuinka voimme me nauttia rauhaa ja lepoa Penningebyssä, jos tiedämme, että teitä ja valtakuntaa uhkaa vaara?"
"Mitä siihen tulee, voitte te olla aivan levolliset", virkkoi kuningas tullen taas yhtäkkiä vakavaksi.
"Älkää kumminkaan missään tapauksessa antako arkkipiispalle oikeutta kutsua rahvasta kokoon…! Se on ainoa asia, mitä pyydän teiltä", lausui Niilo.
Kuningas katsahti ihmetellen häneen. "Mitä ajattelettekaan! Minunko pitäisi peräyttää arkkipiispalle antamani määräyksen!" huudahti hän. "Onko se todella tarkoituksenne, Niilo?… Onko Jöns arkkipiispa mielestänne koskaan ollut lempeämmällä tuulella, kuin nyt häitten aikana? Pitäisikö minun nyt sitten rikkoa tämä hyvä suhde ja saada hänen vihansa kuohumaan, joka varmaan tapahtuisi, jos neuvoanne seuraisin…"
"Mutta arkkipiispa ei ole teidän ystävänne ja hän etsii vain tilaisuutta päästäkseen teidän kimppuunne!"
"Tämänpäiväisessä neuvostonkokouksessa on hän saanut, mitä on halunnut…"
"Mutta vasten teidän tahtoanne, jos oikein olen sananne käsittänyt… Ajatelkaahan toki, Kaarlo kuningas! Sellaista miestä pidetään aina tyhmänä, joka karkottaa karhun metsään ja lisää sen voimia heikontamalla omaa itseään."
Kuningas katseli hetkisen ajattelevasti eteensä, mutta kääntyi sitten äkisti ympäri ja astui pöydän luo, jolla kallisarvoinen lipas seisoi. Siinä säilytti hän kalleuksiansa.
"Kun palaan takaisin Borgholmasta, niin voimme me keskustella tästä asiasta, Niilo… Te saatatte kyllä olla oikeassa, mutta nyt täytyy ensin panna toimeen se, mikä kerran päätetty on."
Hän avasi lippaan ja otti sieltä esiin kahdet kallisarvoiset kultavitjat. Sitten astui hän Niilon luo ja ripusti toiset hänen kaulaansa sekä toiset Briitan, jota hän suuteli otsalle.
"Nämät ketjut", sanoi hän, "saatte te muistoksi langoltanne, kuninkaalta! Ja nyt matkustakaa Jumala mukananne. Jos hän sen suo, olen teidän luonanne pääsiäisenä ja minä tuon silloin mukanani lankoni, uskollisen ritarin, herra Kustaa Kaarlonpojan… Silloin saatamme me kolme yhdessä neuvotella valtakunnan asioista, Niilo… Nyt ei muuta kuin hyvästi, hyvästi vain!"
Hän viittasi kädellään ja riensi sitten nopein askelin pois huoneesta.
Niilo auttoi Briitan päälle turkiksilla sisustetun päällyskapan. Sitten menivät he rappusia alas linnanpihalle, jossa heidän rekensä jo odottivat valmiina sekä joukko asepalvelijoita. Näitten etunenässä oikealla sivustalla istui hevosen seljässä jykevärakenteinen, paraassa ijässä oleva mies. Se oli Erkki, Herman Bermanin aseenkantaja, joka nyt oli astunut Niilo Sturen palvelukseen. Hänen sivullaan ratsasti Hollinger, joka saatuaan kuninkaalta luvan oli eronnut hänen ja mennyt sulhasen palvelukseen.
Inga vanhus, jonka oli määrä seurata Briita rouvaa, sillä kuninkaankartanossa ei hänellä nyt enää ollut mitään tehtävää, istui jo reessä peiteltynä. Ja hän hymyili niin sydämellisesti nuorelle emännälleen, kun tämä tarkasti oliko kaikki reessä niinkuin olla piti.
Sen komeasti koristellun reen vieressä, jolla Niilo herran rouvineen oli määrä matkustaa, seisoi vanha mies paljain päin, niin että tuuli liehutteli hänen harventunutta, hopeaista tukkaansa edestakaisin. Vanhus oli Erland ukko.
"Jumalan rauha ja siunaus seuratkoon teitä matkallanne!" sanoi hän ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Kiitos, sydämellinen kiitos teille, isä Erland!" virkkoi Briita ja tarttui ukkoa kädestä kiinni. "Toivon, ettette sure meidän menoamme, me tapaamme luullakseni pian taas toisemme."
"Oh, miksi en surisi", keskeytti ukko surullinen hymy huulillaan, "sillä katoaahan teidän kanssanne viimeinenkin ilonkukkanen herrani kartanosta… Oi, voi, Fågelvikiin emme me koskaan enää tule ja siellä oli kuitenkin herrani sekä mahtava että rikas … niin, sitä hän oli!"
Samassa tuli Niilo herra reen luo. Hän oli kulkenut ympäri tarkastamassa ja huomannut kaikkien olevan täydessä kunnossa sekä kuormarekien että ratsastajain. Hänellä oli siinä vielä monta muuta puuhaa ennen lähtöä. Lopuksi kietoi hän upean karhunnahan vaimonsa ympärille. Sitten sanoi hänkin tuolle hopeahapsiselle vanhukselle hyvästi. Hän tarttui ystävällisesti ukkoa kädestä kiinni ja kiitti häntä kaikista vanhoista muistoista, joita heillä oli yhteisiä. Ja kyyneleet valuivat virtanaan ukon kuumia poskia alas. Hän hymyili, hymyili vain ja lopulta kääntyi hän pois salatakseen liikutustaan.
Niilo herra asettui rekeen. Torventörähdys kajahti, ratsumiehet lähtivät liikkeelle ja pian oli koko tuo pieni joukko kadonnut ukon näkyvistä.
"Siinä katosi viimeinen ilonkukkanen kuninkaankartanosta!" huokasi hän itsekseen, nähdessään viimeisen vilahduksen Niilo herrasta ja Briita rouvasta. Ja niin meni hän horjuvin askelin takaisin linnaan.
Mutta Niilon ja hänen nuoren, kauniin vaimonsa silmien eteen kohosi joka askeleella, mitä kauemmaksi he Tukholmasta tulivat, mitä lähemmäksi tulevaa kotiansa saapuivat, ei ainoastaan kukkia vaan kokonaisia kukkakenttiä, joilla ilo ja riemu karkeili, löi leikkiään. Nyt vasta oli heillä aikaa katsella ympärilleen ja nähdä kaikki oikeassa valossaan sekä menneet että nykyhetken tapahtumat. Ja heitä, niinkuin luonnollista olikin, kiihotti edellinen, synkkä menneisyys, pitämään sitä lujemmin kiinni jälkimäisestä. Koko matkan tuntui heistä kuin olisivat he olleet lumouksen vallassa, niinkuin olisivat he hiisien synkistä asunnoista olleet matkalla valon ja elämän maailmaan.
Penningebyssä oli kaikki järjestetty juhlallista vastaanottoa varten. Joukko ympärillä asuvia, alhaisempia rälssimiehiä oli rientänyt ottamaan vastaan vanhan laamannin tytärtä, joka nyt palasi takaisin vanhaan isäin kotiinsa ottaakseen siellä emännyyden omaan huostaansa. Kaikkien kasvot loistivat ilosta, niin vanhain kuin nuortenkin. Ja kaikki yrittivät ainakin jotain puuhata, niin että mitään ei puuttuisi Niilo herran ja Briita rouvan saapuessa taloon. Eräs tallipalvelija oli saanut toimekseen pitää läheiseltä mäen kukkulalta silmällä, koska vieraat olivat tulossa, että tiedettäisiin olla varalla.
Kartanonvouti kulki levottomana edestakaisin katsellen, että kaikki vain oli täydessä kunnossa, että vieraspöytä oli tarpeellisella huolella katettu ja huoneitten seinät ja penkit puhtaat. Saapuneet vieraat kävelivät linnantuvassa edestakaisin puhellen entisistä ajoista, jolloin laamanni vielä eli. Ja kertomus antoi aihetta toiseen saattaen mielet vilkkaasen liikkeeseen. — Tähän aikaan oli elämä niin ylhäisten kuin talonpoikainkin taloissa kokonaan toisenlaista kuin meidän päivinämme. Kukin eli enemmän itsekseen. Seurustelupiiriin kuului vain lähin naapuristo ja sen ulkopuolella oli kaikki vierasta, josta huhu silloin tällöin kuljetti merkillisimmät tapaukset näittenkin tietoon. Niinkuin valtakunta sulki itseensä kokonaisuuden, jonka ulkopuolella olevia kutsuttiin "ulkomaalaisiksi", niin myös pienessä muodossa talo. Eikä valtakunnan ylimyksistäkään muut kuin ylhäisimmät viettäneet liikkuvaa elämää. Kuningas sitävastoin kulki kaupungista kaupunkiin, talosta taloon aina sen mukaan, missä paraiten hänen läsnäoloansa vaadittiin. Tästä kaikesta oli tietysti selvänä seurauksena, että talonväki joka kartanossa liittyi lähemmin yhteen ja muodosti isäntäväkensä kanssa oman omituisen maailman itselleen.
Siitä myöskin johtui, että suhde isäntäväen ja palvelijain välillä oli kokonaan toisellainen, kuin mitä se nyt on meidän päivinämme. Palvelija syntyi ja kuoli herransa tilalla ja siihen sekä herraansa ja tämän sukuun kiintyi kaikki hänen lapsuusmuistonsa, siihen myös miehuusikänsä harrastukset. Palvelija piti itsensä sukuun kuuluvana. Tämän ilot ja surut olivat myöskin hänen ja mikään ei ollut hänelle suuremman arvoinen kuin suvun kunnia ja maine.
Penningeby oli monta vuotta ollut autiona. Cecilia rouva oli herra Kaarlo Tordinpojan kuoleman jälkeen paraasta päästä asustanut toisen tyttärensä, Sigridin, ja tämän miehen, Tapani Ulvinpojan, luona. Ja kun sitten tieto saapui hänen poikansa, Tord herran, kauheasta kuolemasta, tuli Penningeby hänelle vielä vastenmielisemmäksi, siellä kun kaikki paikat muistuttivat hänelle hänen rakasta poikaansa. Nyt oli elämä muuttuva taas. Ja nuori Briita rouva oli jokaisen mielestä, jotka nyt täällä levottomina odottivat hänen tuloaan, ilonkukkanen, niinkuin Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari lähtiessä oli sanonut.
Vouti tuli, tehtyään viimeisen kierroksen huoneissa, ulos pihalle, jossa kaikki palvelijat, sekä miehet että naiset, jo seisoivat koossa ja odottivat vierasten tuloa. Hän hymyili tyytyväisenä partaansa, sillä hän oli huomannut, että sisällä kaikki oli täydessä kunnossa. Pihalle päästyään asetti hän kätensä silmilleen ja tähysteli ylös mäelle, jossa tallipalvelija seisoi ja odotti. Mutta mitään merkkiä ei sieltä vielä näkynyt. Vouti oli koittanut määrätä ajan, koska vieraat tulisivat, sen tiedon perusteella, jonka eräs herra Niilo Sturen miehistä oli hänelle Tukholmasta tuonut. Ja tämä oli ratsastanut sieltä aikaisin aamulla samana päivänä, jona Niilo herran ja Briita rouvan oli määrä lähteä matkaan.
Vieraat viipyivät kuitenkin kauemmin, kuin vouti oli laskenut. Ja tämä alkoi jo tulla vähän levottomaksi viivytyksestä. Hän käveli edestakaisin pihalla, tempasi siellä täällä jotain naista huivista, tyrkkäsi rengin sivuun, ikäänkuin olisi hän joka hetki, mitä kauemmin odotusta kesti, keksinyt yhä uusia vikoja ja puutteita.
Äkisti antoi mies mäeltä merkin, että odotetut olivat tulossa. Ja vähän senjälkeen tuli hän jo itse hengästyneenä linnanpihalle ja kiirehti voudin luokse, joka sanoi:
"Ellei se olisi ilosanoma, jonka meille tuot, niin saisit istua tänä iltana jalkapuussa siitä, ettet ennemmin antanut merkkiä!"
Mies mutisi kyllä jotain, ettei hän voinut antaa ennemmin merkkiä, kuin näki tulijat, mutta käskemään tottunut vouti löi häntä hyväntahtoisesti olkapäälle ja asetti hänet kiireesti samaan riviin muitten palvelijain kanssa.
Jo kuului hevosten kavioiden kapsetta sillalta, jo kajahteli niitten ääni porttiholvissa ja aina vain päättävämmin katseli vouti eteensä.
Ratsastava asepalvelijajoukko ajoi ensin pihaan. Se kääntyi oikealle, jonne asettui seisomaan. Ja heti heidän jälkeensä tuli reki, jossa Niilo herra ja Briita rouva istuivat. Valtavat eläköönhuudot täyttivät ilman ja väkijoukko tunki rekeä kohti, niin että Niilon useamman kerran täytyi ystävällisesti hymyillen pyytää heitä väistymään.
Mutta Briita rouva nyökäytteli ystävällisesti päätään joka taholle ja kiihotti sillä vain enemmän lähenteleviä. Hän kutsui heitä nimeltänsä ja ojensi valkoisen kätensä ulos, nähdessään jonkun, johon hän oli lähemmin kiintynyt. Lopulta pysähtyi reki päärappusten viereen, jonne herrat linnantuvasta olivat kokoontuneet.
Kului hyvän aikaa, ennenkuin kaikki olivat ehtineet päästä esiin ja tervehtiä nuorta ritaria ja hänen rouvaansa. Mutta vihdoin päästiin kuitenkin vierassaliin, jossa vieraiden rouvat ja tyttäret odottivat. Ja sittenkuin asianmukaiset tervehdykset olivat tehdyt, istuttiin pöytään.
Silloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi tavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon Niilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.
"Tuotteko sanan kuninkaalta?" kysyi hän vilkkaasti.
"Tuon!" vastasi ritari.
"No sen kohta arvasinkin!" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä lisäsi, "olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä… Ilmoittakaa siis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?"
"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole turhista levoton… Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää kohti Kustaa herran luokse Kalmariin… Sanomat ovat siis hyviä."
Niilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa isäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.
"Siinä te seisotte, Niilo herra", virkkoi hän, "ettekä edes lausu minua tervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria…"
Mutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi sen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli täynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että se herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua herättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään toisissa pilkanhalua itseään kohtaan.
Sittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa rataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös minkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.
"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin, Niilo herra!" vastasi tämä. "Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei voi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän ympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne teidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan, talossa… Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture…?"
"En, en suinkaan", keskeytti tämä vilkkaasti ritarin puheen ja myös Briita rouva nyökkäsi ystävällisesti päätään. "Te olette sydämellisesti tervetullut taloomme!"
"Hyvä, niin ollen jään minä tänne siksi, kun pois lähden!" vastasi ritari ja tyhjensi pikarin.
Ja hän jäi Penningebyhyn ja eleli siellä vanhalla tavallaan, ilman että kukaan voi päästä selville, mikä hän oikeastaan oli. Joskus puhui hän erinomaisen viisaasti, joskus taas niin yksinkertaisesti, että monesta tuntui, kuin olisi hän tehnyt sen aivan tahallaan, koska siten paraiten voi ympäröidä itsensä läpinäkymättömällä hunnulla. Niilo yritti monta kertaa tutkia häntä, mutta juuri kun luuli onnistuneensa yrityksessään, liukui tämä jo pois hänen käsistään. Usein, etenkin silloin kun hän oli yksin, voitiin hänet tavata jossain ikkunasyvennyksessä katselemassa lumipeitteisiä kenttiä silmät kyyneleitä täynnä. Mutta heti kun huomasi, että joku lähestyi, tuli hän niinkuin taikaiskusta taas entiselleen ja alkoi naputella sormillaan ikkunalautaan tai lauloi hän muutaman säkeen jostain laulusta, ensimäisestä, joka mieleen sattui.
Paraiten näytti hän viihtyvän, kun Niilo ja Briita istuivat palvelijainsa keskellä suuren lieden ääressä, jossa tuli leimusi ja valaisi kotoisen elämän kaunista kuvaa. Mutta niin Penningebyn talonväki kuin lähimmät naapuritkin pitivät häntä yksinkertaisena ja vetivät aina suunsa hymyyn, kun hän lasketteli omituisia sukkeluuksiaan.
Toiselta puolen oli Penningebyn ritarilla ja hänen nuorella rouvallaan aivan vähän aikaa tutkistella, mikä viheriä ritari oikeastaan oli. Sitä paitsi olihan hänen käytöksensä aivan samallainen kuin muinoin marskin hovissa, josta tämän kuninkaaksi tultua yht'äkkiä oli kadonnut. Taikka oikeammin sanoen oli hän hävinnyt jo tuona kauheana myrsky-yönä, jona Kristoffer kuningas kuoli ja Viipurin linnan katto lensi ilmaan. — Niin, heillä oli nyt vähän aikaa muuhun, he nauttivat vain toistensa seurasta. Ja mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin tämä hiljainen maaelämä, jossa he levollisina voivat vaeltaa tietänsä ja muistella mennyttä aikaa, sen suruja ja iloja. Itse vastoinkäymisetkin näyttivät heistä nyt kauniilta kukilta, jotka pilkistivät menneisyydestä esiin. Ja Penningeby sitten, kuinka paljon muistoja se jo herättikään? Metsä, järvi, lehto, itse muuritkin, haukkatarha ja torni, jossa Niilo asusti, puhuivathan ne kaikki heille sydämen suruista ja taisteluista?
Turun matka, Tord ja Iliana sekä Brodde olivat heillä tavallisimpana keskusteluaineena ja, monta rakkauden ja kiitollisuuden synnyttämää huokausta kohosi näitten puolesta taivasta kohti. Brodden muisto liittyi heidän kuluneen elämänsä tärkeimpiin tapauksiin ja hänen kuolemansa — sillä Niilo oli varma, että hän oli kaatunut koittaessaan pelastaa urhoollista marskia — se verhosi hänet yliluonnollisella loistolla.
"Niin tuli punainen ruusu sittenkin sinun omaksesi, Briita!" virkkoi Niilo kerran, kun he istuivat yhdessä tuttavallisesti keskustellen, "ja itse olet sinä punainen ruusu minun elämässäni! Kunpa Jumala vaan soisi, että se aina pysyisi kukkatarhana, jossa ruusuni hyvin viihtyisi…!"
Briita hymyili sydämellisesti hänelle ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.
"Älä muistuta minulle tuota kauheaa ennustusta!" sanoi hän. "Sydämeni vapisee, kun ajattelen, kuinka äkisti Ilianan punainen ruusu muuttui valkoiseksi."
"Voimmehan jättää sen, jos se sinua niin peljättää, mutta sinä olet kumminkin minun punainen ruusuni, puhukoon ennustus sitten totta tai ei!"
Niin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli maaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja tulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika oli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä aljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.
Mutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes mitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä, kun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:
"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan… Pysykää vain alallanne, niinkuin kuninkaan tahto on!"
Ja Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän aikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut. Se oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä paikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja valaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt kallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli rakkaassa vaimossaan.
Samassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta. Pölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti sanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein askelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta rinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut ollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. — Hän huomasi nyt yhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut lähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.
Alhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli Steen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli tapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa. Hänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa tulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.
"Täällä te istutte, Niilo herra", sanoi hän, "ja annatte kotkan ja korpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle…"
"Tämäpä on omituinen tervehdys", virkkoi Niilo, "minä odotan joka hetki kuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te tässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se on
Kristian kuningas!"
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta, "sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!"
"En mitään muuta kuin että Jöns arkkipiispa on nyt Tukholman linnan herrana mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa ja että Kristian kuningas ennen pitkää kantaa Ruotsin kruunua!"
"Mutta Kaarlo kuningas?" änkytti Niilo.
"Kaarlo kuningas on paennut meren ylitse Danzigiin!"
Tieto tuli niin äkkiä, että Niilo Sturen täytyi panna kaikki sielunvoimansa liikkeelle voidakseen pysyä pystyssä. Ja sittenkin oli se kokonaan lamata hänet. — Kauan aikaa kului, ennenkuin hän voi tyrmistyksestään päästä ja sanaakaan lausua. Hämmästys, viha ja suru vaihtelivat vuoron perään hänen silmissään, mutta posket olivat kalmankalpeat ja koko ruumis vetäytyi kokoon, ikäänkuin olisi siinä joka lihas koonnut voimia jotain voimakasta tekoa varten.
"Kaarlo kuningas paennut", sai hän vihdoin sanotuksi, "ja arkkipiispa
Tukholman linnanherrana Ruotsin valtakunnan hallitsija!"
"Mutta ettekö sitten tiedäkään tästä kaikesta mitään, Niilo herra?" puuttui Steen jo paljon lempeämmällä äänellä puhumaan. "Ettekö ole saanut kuninkaan sanaa tai niitä viestejä, jotka sekä minä että Olavi Drake Tukholman linnasta teille lähetimme?"
"Te olette ensimäinen, Steen herra", vastasi Niilo ja hänen äänensä värisi ja katseensa oli tuskaa täynnä, "te olette ensimäinen, joka tuotte minulle tietoja Tukholmasta senjälkeen kuin sieltä lähdin."
Nyt oli Steen Sturen vuoro hämmästyä ja hänen täytyi myöntää, että ystävänsä, jota hän jo itsekseen oli syyttänyt petturiksi, oli aivan puhdas ja viaton. Se huomio sai hänen kylmän ja loukkaavan käytöksensä muuttumaan ja lämmöllä tarttui hän Niilo Sturea kädestä kiinni, Miten he siinä sitten koittivatkin selittää sitä omituista asianhaaraa, ettei yhtä ainoaa lähettiä ollut saapunut Penningebyhyn, niin eivät he lopultakaan voineet ymmärtää sitä muuten, kuin että ne kaikki olivat joutuneet arkkipiispan väen käsiin.
Viheriä ritari tuli saliin heidän juuri paraillaan siitä keskustellessa. Hän pysähtyi hetkeksi lattialle ja kuunteli, mutta meni sitten äkisti toiseen päähän huonetta ja lauloi hiljaa mennessään:
Ja mailma se täynnä on vilppiä,
Niin usein oon huomannut sen.
Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,
Mistä uskotun löytänen?
"Sellaista voittekin kyllä laulaa, ritari!" virkkoi Steen Sture, "mistä uskotun löytänen! Sitä on kuningas raukka mahtanut runsaissa määrin kokea, jonka niin äkisti täytyi rikkauden ja vallan kukkuloilta lähteä maanpakoon. Kuitenkin luulen, ettei kauan viivy, ennenkuin hän taas on takaisin valtakunnassaan!"
Briita oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa ja muuttui kalmankalpeaksi, kun kuuli Steen Sturen puheen. Niilo riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä kiinni.
"Me emme voikaan nyt odottaa Kaarlo kuningasta vieraaksemme!" lausui hän.
"Maanpaossa?" huudahti Briita katsellen milloin Niiloa milloin Steeniä, "mitä ovat ne onnettomat uutiset, joista te täällä puhelette?"
"Kuninkaan on täytynyt paeta maasta!" selitti Niilo.
Uutinen näytti koskevan kovasti nuoreen rouvaan, mutta sitä kesti vaan muutaman silmänräpäyksen. Heti taas hillitsi hän mielensä ja kaksi kyyneltä, jotka hiljalleen valuivat alas hänen poskiaan, osoittivat hänen suruaan, jonka hän oli voittanut.
"Äkisti, aivan liian äkisti kohtasi onnettomuus meitä!" sanoi hän. "Tuskin on vielä kahta kuukautta kulunut siitä, kun häämme vietettiin, ja nyt on suru jo tullut kotiimme vierailemaan! Mutta", lisäsi hän kohottaen uljaasti kaunista päätänsä, samalla kuin silmät säihkyivät toivoa ja luottamusta: "minä uskallan toivoa, että Ruotsin valtakunnassa on vielä sellaisia miehiä, jotka voivat hankkia serkulleni, Kaarlo kuninkaalle, hänen kruununsa jälleen?"
"Niistä ei puutetta ole!" vakuuttivat Niilo ja Steen juhlallisen vakavina.
Mutta viheriä ritari lauleli nurkassaan:
Ja lehmus lehvii ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.