XI.
Kaarlo kuninkaan vastaus.
Tukholman linnassa kulki Jöns arkkipiispa levottomasti kävellen edestakaisin huoneessaan, hautoen mielessään jotain asiaa, joka näytti tuottavan hänelle paljon päänvaivaa. Hänen edessään seisoi Tukholman harmaamunkkien apotti, Niilo Ryting.
"Te käytätte rohkeaa puhetapaa, Niilo Ryting", sanoi arkkipiispa ja hänen mustat silmänsä salamoivat hurjaa tulta. "Mutta muistakaa, kelle puhutte ja pankaa ennen kaikkia mieleenne, että teidän vanhan kuninkaanne valta on nyt ikäpäiviksi loppunut. Mitä minä teen ja toimin, se ei kuulu teille. Tukholman harmaamunkkien päämies ei seiso niin korkealla, ettei arkkipiispan käsi häneen ulottuisi."
"Mitä te nyt puhutte, sen puhutte te vihassa, Jöns arkkipiispa!" virkkoi apotti lempeällä ja sointuvalla äänellä, mutta samalla suurella arvokkaisuudella. "Kuitenkin pysyn minä siinä, mitä olen sanonut. Jos te rikotte kaupunkien porvareille ja rahvaalle antamanne lupauksen, joitten avulla te olette vallankumouksen tehnyt, niin pian on silloin teidänkin mahtinne lopussa. Sillä älkää luulkokaan, että me täällä Ruotsissa enää kärsimme muukalaista kuningasta, joka ei tunne eikä tahdo mitään tietää meidän laeistamme ja yleisistä, totutuista tavoistamme."
"Kuinka te rohkenette sanoa, etten minä pysyisi annetussa sanassani?" puhkesi arkkipiispa puhumaan.
"Sellainen huhu käy kaupungissa! Ja sentähden, Jöns arkkipiispa, miettikää tarkoin, mitä kaikkea Kaarlo kuningas on teille tehnyt. Sopikaa hänen kanssaan ja näyttäkää maailmalle, että mitä te olette tehnyt, sen olette te tehnyt oikeuden rakkaudesta… Mutta ennen kaikkia, älkää saattako enää muukalaista kuningasta tänne maanvaivaksi. Se voi tuottaa ei ainoastaan Ruotsille vaan teille itsellennekin enemmän vahinkoa, kuin mitä te nyt voitte aavistaakaan!"
Arkkipiispa antoi miehen puhua ja vielä, kun tämä oli jo lopettanut, seisoi hän hetkisen aikaa ääneti paikallaan.
"Te olette tullut", sanoi hän vihdoin aivan levollisena, "te olette tullut puhumaan minulle sen kuninkaan puolesta, jonka kanslerina te olette ollut… No niin, Niilo Ryting, kuulkaa sitten vastaukseni: Mitä tahansa tapahtuneekin, niin ei siltä koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole Kaarlo Knuutinpoika, niin kauan kuin Jöns arkkipiispa jotain voi, enää nouseva Ruotsin valtaistuimelle… Kas siinä kaikki, mitä minulla on teille tässä asiassa sanottavaa, ja nyt ei muuta kuin hyvästi."
Lempeä, surumielinen hymy häilyi apotin huulilla, sillä hän huomasi nyt aivan selvään, ettei tuohon kylmään, jäykkään pääpappiin mitään voinut vaikuttaa. Hän kumarsi sentähden ja poistui. Ja niin jäi arkkipiispa taas aivan yksin.
Tämä käveli hetkisen aikaa edestakaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten äkisti ja katsahti eteensä, ikäänkuin olisi saanut jonkin uuden ajatuksen tai keksinyt jotain, joka sai hänessä vanhan vahvistumaan ja lujittumaan. Silmät säihkyivät ja kiinteästi suljetut huulet avautuivat, samassa kun käsi ojentui eteenpäin. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut tarttua sillä kiinni johonkin.
Se oli maanpakolaisen kuninkaan huone, jossa hän oli, ja kaikki oli siellä vielä, samaten kuin toisissakin huoneissa, ehjänä ja koskematonna paikallaan, sellaisena kuin kuningas ne lähteissään oli jättänyt. Seiniä verhoovat tapeetit olivat sinisen ja keltaisen väriset ja peräseinällä, jota vastapäätä arkkipiispa seisoi, kimalteli suuri, kultaan neulottu kuninkaankruunu.
Aluksi, kun hänen sielunsa vielä oli äskeisten ajatusten vallassa, ei hän sitä huomannut. Mutta vähitellen alkoi se kiiltää hänen silmäänsä ja tuntui siltä, kuin olisi se ollut jossain yhteydessä hänen ajatustensa kanssa, sillä hän ei kääntänytkään katsettaan siitä pois, vaan läheni lyhyin, hitain askelin kimaltelevaa kruunua.
Kauan tähysteli hän siinä sitä, katseen tullessa yhä kylmemmäksi ja synkeämmäksi ja vihdoin pani hän käsivartensa ristiin rinnoille ja poistui ikkunan luota.
Hän oli tällä hetkellä Ruotsin mahtavin mies. Sen kohtalo oli nyt hänen käsissään. Työ, jota hän oli hiljaisuudessa vuosikausia tehnyt, se työ lähestyi nyt loppuansa, sillä vaikein osa oli jo toimitettu. Hän oli valmistanut itseänsä siihen ja suorittanut jo opinnäytteensä suurella taidolla niissä sodissa, joita enonsa, Krister Niilonpoika, kävi silloista marskia, Kaarlo Knuutinpoikaa, vastaan. Rikas kuningas, hän, joka niin ratkaisevasti oli voittanut Oxenstjernat ja Vaasat, hän oli nyt kukistettu ja voittaja voi nyt vuorostaan mielensä mukaan määrätä Ruotsin kohtalon.
Hän oli kostanut omasta ja puolueensa puolesta. Nyt oli vain vielä suoritettava työn toinen osa, voitettua voittoa oli kaikin puolin hyväkseen käytettävä. Mutta tuon synkän miehen ajatusta siinä suhteessa voi tuskin saada selville. On vaikeaa otaksua, että hän olisi tahallansa pettänyt niitä, jotka seurasivat häntä hänen kostoretkellään Kaarloa vastaan, kun hän vakuutti heille, niin hyvin rahvaalle kuin Tukholman porvareillekin, ettei koskaan tahtonut kutsua Kristian kuningasta valtaistuimelle.
Ja kuitenkin, siitä huolimatta, kutsui hän hänet.
Tanskaan paenneet herrat, Maunu Gren, Tuure Tuurenpoika, Skaran Pentti piispa y.m., palasivat takaisin, toinen toisensa perään ja senjälkeen näytti arkkipiispan alkuperäinen puuha muuttuvan yhä enemmän Tanskaa suosivaksi. Tälle kai selvisi ennen pitkää, ettei hänellä ollut voimaa taistella sen mahtavan puolueen kanssa, joka puuhasi karkoitettua kuningasta uudestaan valtaistuimelle, ja samalla kertaa pitää puoltansa Tanskan kuningasta vastaan. Ja kun hän huomasi, että hänen oli annettava perään, teki hän sen jälkimäisen hyväksi. Mutta vielä ei hän kumminkaan tahtonut peräytyä muuta kuin näön vuoksi. Eräässä neuvostonkokouksessa, vähän jälkeen Tukholman valloituksen, esitti hän ne ehdot, joihin jos Kristian kuningas suostuisi hänet voitaisiin kohottaa Ruotsin valtaistuimelle. Ensi ehtona oli, ettei kuningas koskaan saisi tulla Ruotsiin, jossa hän sitäpaitsi ei saisi omistaa enempää kuin kaksi linnaa; toisena, että neuvosto hallitsisi; kolmantena, että veroista ainoastaan se, joka jäi jälelle, kun kaikki hallintokustannukset Ruotsissa olivat tulleet maksetuiksi, lähetettäisiin kuninkaalle Tanskaan.
Neuvosto olisi niin ollen tullut Ruotsin näennäiseksi hallitukseksi ja arkkipiispa, neuvoston mahtavimpana miehenä ja itseoikeutettuna puheenjohtajana, todelliseksi hallitsijaksi. Sellainen olikin epäilemättä Jöns Pentinpojan sisäisin ajatus. Ja sentähden saattoikin hän toiselta puolen vakuuttaa kansalle, ettei koskaan tahtonut kutsua viholliskuningasta valtakuntaan, kun hänellä taas toiselta puolen oli tilaisuus lekotella kuningasmahdin loistossa, jos hänen täytyikin olla kuninkaannimeä ja kruunua vailla.
Mutta maanpakolaiset herrat saivat kotiin palattuaan aikaan, että hän vähitellen luopui tästä ajatuksesta ja ohjasi purtensa toiseen suuntaan. Nämät näet eivät tahtoneet tahi eivät voineetkaan erota Kristian kuninkaasta. He olisivat siis ratkaisevan käänteen tapahtuessa menneet tämän puolelle. Sitäpaitsi oli Ruotsissa jo entiseltään mahtava mies, joka varmasti olisi asettunut arkkipiispaa vastaan ja tullut tyytymättömien johtajaksi, jos hän olisi tuumissaan pysynyt. Tämä mies oli Nyköpingin linnanhaltija, Kaarlon vangitsema, mutta heti hänen pakonsa jälkeen taas vapaalle jalalle laskettu Eerikki Akselinpoika (Tott), mies, jonka voimaa ei sopinut mitata sen mukaan, mitä hän itse, vaan mitä hän yhdessä monien veljiensä kanssa voi aikaansaada. Ja nämät veljekset muodostivat yhdessä mahtavimman ylimyssuvun, mitä Ruotsissa ja Tanskassa tähän aikaan oli. Mutta tämä samainen Eerikki herra, joka yhdessä veljiensä kanssa nyt seisoi arkkipiispan puolella, hän olisi voinut asettua häntä vastaan, jos hän todenteolla olisi yrittänyt panna suunnitelmansa toimeen ja tehdä itsensä Ruotsin hallitsijaksi. Nytkin jo, ennenkuin vielä edes mitään ratkaisevaa oli edes tehty, oli arkkipiispa saanut tyytyä siihen, että Eerikki herra astui hänen sivulleen valtion hoitoon, joten Ruotsilla nyt todellisuudessa oli kaksi valtionhoitajaa.
Vihdoin mitä itse Kristian kuninkaaseen tulee, niin oli hänen valtansa arkkipiispaan nähden liian suuri, voidakseen hetkeäkään epäillä, ottaisiko asetetut ehdot vastaan vai ei. Ainoastaan tasaväkisenä olisi arkkipiispa voinut puolustaa asiaansa. Ja jos hän olisi osannut oikein arvostella niitä, joitten apuun oli turvautunut syöstessään Kaarlo kuninkaan pois valtaistuimelta, niin olisi hän epäilemättä pitänyt sanansa eikä koskaan sallinut Tanskan kuninkaalle jalansijaa Ruotsissa. Mutta hän ei tätä voimaa ymmärtänyt. Hän käytti sitä tosin paremmin kuin edeltäjänsä, paremmin kuin Krister Niilonpoika ja Kaarlo Knuutinpoika, mutta ei hänkään siltä voinut kokonaan irtautua herrasmiehen ajatustavasta. Kuilu oli olemassa vielä hänenkin ja Engelbrektin välillä ja sillä miehellä, joka voi puuhata yhdessä rahvaan kanssa, piti ehdottomasti olla Engelbrektin henki. Mutta sellaisen miehen saattoivat vasta uudet olot kasvattaa. Engelbrektin omasta ajasta, johon kaikki tässä mainitut kuuluivat, ei hänen vertaistaan voinut kohota. Sitä täytyi etsiä nousevasta polvesta.
Siten vaan voi selittää, että arkkipiispa ynnä neuvosto kutsuivat Kristianin Ruotsin kuninkaaksi. Ja kun se sitten oli tehty, päätettiin että herra Eerikki Akselinpojan piti lähteä Suomeen ja ottaa se maanosa haltuunsa, sillä aikaa kun arkkipiispa marssi etelää kohti täydentääkseen linnojen valloituksella voittonsa.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Niilo Sture ja hänen ystävänsä, nuori
Steen herra, ratsastivat sisään Tukholmaan.
Se oli saman päivän aamuna, jona fransiskaanien apotti kävi arkkipiispan luona ja tämä alotti marssinsa etelää kohti. Molemmat herrat suuntasivat ensin kulkunsa harmaaveljesten luostariin ja kysyivät sen johtajaa. Tältä saivat he tietää kaikki, mitä neuvostossa oli päätetty. Ja vaikka ei vielä ollutkaan aivan varmaa, oliko arkkipiispa kutsuva Kristian kuninkaan vai ei, luuli herra Niilo Ryting kuitenkin voivansa vakuuttaa, että niin olisi käyvä. Sen ohessa kertoi hän myöskin omasta käynnistään arkkipiispan luona ja kuinka se oli päättynyt.
"Meidän on siis heti ryhdyttävä toimeen", virkkoi Niilo Sture, punnittuaan ensin hetken aikaa luostarinjohtajan sanoja. "Meidän täytyy aina olla valmiina, niin että heti, kun Kaarlo kuninkaalta tulee käsky, voimme iskeä iskun sellaisen, joka saa koko valtakunnan vapisemaan."
Steen herra oli samaa mieltä ja niin päättivät he, että Niilo itse viipymättä matkustaisi Taalaihin, mutta Steen suuntaisi kulkunsa etelää kohti ja koettaisi päästä yhteyteen urhollisen Kustaa Kaarlonpojan (Gumsehufvudin), Kaarina kuningattaren veljen, kanssa, joka oli linnanhaltijana Kalmarissa.
Heti lähtivät he myös panemaan päätöstänsä toimeen. Steen herra ratsasti eteläisestä portista muutamia tuntia ennemmin kuin arkkipiispa ja jos hän vain jossain tapasi jonkun Kaarlo kuninkaan puoluelaisen, koetti hän saada tätä asettumaan vastustavalle kannalle arkkipiispaan nähden. Mutta harmikseen huomasi hän tämän joukon päivä päivältä vähenevän, kun sitä vastoin vihollisen voima lisääntyi. Ja mitä kauemmaksi etelään hän pääsi, sitä vähemmin välitettiin hänen puheestaan. Kristian kuninkaalta oli tullut kirje, jossa mitään lupauksia ei säästetty, ja ne olivat ehtineet levitä jo kaupunki- ja maarahvaankin keskuuteen. Vihdoin saapui hän Kalmariin herra Kustaa Kaarlonpojan luo. Tämä oli rohkeutta ja toivoa täynnä eikä suinkaan aikonut ensi hädässä heittää hänelle uskottua linnaa. Ja hän tuli kovasti iloiseksi kuullessaan, mitä puuhia Niilo herralla oli Taalaissa.
"Jos lankoni, Kaarlo kuningas, vain tuo riittävästi väkeä mukanaan!" sanoi hän, "niin on hän kyllä saava valtakuntansa takaisin, siitä olen aivan varma, varsinkin kun tunnettu asia on, että koko Suomi on hänelle uskollinen kuin kulta. Herra Eerikki Akselinpoika saa siellä varmaan kauan aikaa puuhata, ennenkuin hänen onnistuu saada linnat haltuunsa. Mutta ellei Kaarlo kuningas palaa, ellei yritäkään palata, niin on minun mielipiteeni se … te voitte tervehtiä Niilo herraa ja ilmoittaa se hänelle … että meidän täytyy mukautua ajan oloihin. Sillä siitä ei ole mitään hyötyä, jos me uhraamme veremme ja henkemme taistelussa, jota me kolme tai neljä köyhää miestä emme ajan pitkään kuitenkaan voi kestää. Viheriän ritarin neuvo oli ainoa oikea… Jos hän nyt tuo meille kuninkaan sanan, että hän on pian meidän keskellämme, silloin olemme me valmiit ja silloin saavat myös arkkipiispa ja hänen ystävänsä tulla tuntemaan leikin, joka on täyttävä heidän sydämmensä kauhulla. Mutta ellei ritari sellaista sanaa tuo, sanokaa silloin Niilo herralle, että hän tekee viisaimmin, antamalla arkkipiispan vallita aikansa… Uskokaa minua, siitä ei ole meille vahinkoa, meidän aikamme on sittenkin kaikesta huolimatta vielä kerran koittava… Matkustakaa Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, Steen herra…! Minulla on aivan vähän toivoa, että tänä tai tulevanakaan vuonna saisin paljastaa miekkaani Kaarlo kuninkaan asian hyväksi!"
Tällaiset terveiset mukanaan saapui Steen herra kevätpuoleen Taalaihin, jossa tapasi Niilon. Tällä oli ollut parempi menestys. Suurin osa Taalalaisista, etenkin vuoristolaiset, olivat näet vähitellen saaneet toisen käsityksen arkkipiispan puuhista, tulleet huomaamaan ne oikeassa valossaan, mutta vanhaa rakkautta Kaarlo kuninkaaseen ei hän siltä ollut voinut heissä vireille saada.
Tämän hänen menestyksensä olivat ensi sijassa vaikuttaneet ne huhut, joita Taalaissakin jo tähän aikaan alkoi kierrellä, että nimittäin arkkipiispa vasten lupauksiansa aikoi kutsua Tanskan kuninkaan valtaistuimelle. Osalta oli sen myös vaikuttanut ne suositukset, joita tuolla yksinäisellä ritarilla oli Herman Bermanilta. Herman, joka juuri tähän aikaan makasi tautivuoteella, oli, myös heti taudista toivuttuaan luvannut saapua Taalain miehiä puhuttelemaan. Ritarin aseenkantaja, Erkki, oli täällä joka paikassa tuttu, minne sitten menikin, ja hän koetti myös puolestaan saada talonpoikia oikeaan käsitykseen ajan oloista. Niin kehittyivätkin asiat sille kannalle, että lopulta jo asiamiehetkin, jotka olivat olleet keskustelemassa ja sopimassa arkkipiispan kanssa saivat varoa itseänsä. Sillä sitä mukaa kuin mieliala kääntyi karkoitetun kuninkaan puolelle, tuli se vihamieliseksi niitä kohtaan, jotka olivat kiiruhtaneet rahvaan aseisiin tarttumista hallitsijataan vastaan.
Kaikki siis onnistui siinä suhteessa Niilo herralle. Hän voi nyt koska tahansa nostaa, jos niin vaadittiin, taalalaisjoukon, marssia sen kanssa etelään ja tehdä niinkuin Engelbrekt aikoinaan teki, jonka aivan yksin rahvaan avulla onnistui vapauttaa valtakunta muukalaisten sorrosta. Hän alkoikin jo sentähden katua sitä lupausta, jonka viheriä ritari oli häneltä saanut, katsoen sitä pikaisuudessa annetuksi. Kun Steen Sture sitten saapui ja ilmoitti hänelle Kustaa Kaarlonpojan tervehdyksen, pudisti hän epäillen päätänsä ja osoitti talonpoikaisjoukkoa, jonka kanssa hänellä aivan hiljan oli ollut neuvottelu.
"Kun meillä on nämät puolellamme", sanoi hän, "ei meitä voi kukaan vastustaa!"
Kuitenkaan ei hänelle siltä tullut mieleenkään rikkoa lupaustaan, vaan odotti hän kärsivällisesti viheriän ritarin tuloa. Kun sitten vihdoin viimeinkin sana saapui, että tämä odotti Niilo herraa Tukholmassa, oli kaikki jo valmiina hyökkäystä varten. Monta tuhatta taalalaista odotti vaan merkkiä Niilo Sturelta lähteäkseen taistelemaan Kaarlo kuninkaan asian puolesta. Ja mieli alakuloisena erosi hän noista rehellisistä, kunnon miehistä. Hän oli sen lisäksi saanut tietää, että Tanskan kuningas jo oli saapunut mahtavalla laivastolla Djurshamniin Tukholman ulkopuolelle ja että lähetit kuljettivat tietoja hänen ja Tukholman linnassa asustavan arkkipiispan välillä sekä että tuleva kuninkaanvaali oli määrätty tapahtuvaksi keskikesän ajoissa. Ei ole siis kummaa, jos sellaiset sanomat saivat hänen mielensä rauhattomaksi. Synkkänä ratsasti hän Steen Sturen rinnalla tietä eteenpäin ja jos hän joskus puhuikin, niin tapahtui se vain muutamalla sanalla.
Kun he niin ratsastaen lähestyivät Tukholmaa, kohtasivat he solakan, mustapukuisen miehen, joka tuli hiljalleen ajaen pitkin tietä. Mies oli mestari Eerikki Olavinpoika. Tämän kasvoilla kuvastui huoli ja suru, mutta Niilon nähdessään näytti hänen muotonsa kirkastuvan.
"Terve, Niilo herra!" sanoi hän, "menettekö tekin Tukholmaan valitsemaan vieraan kuninkaan tänne meidän vaivoiksemme?"
"Mikä antaa teille aihetta tekemään minulle sellaisen kysymyksen?" kysyi Niilo vuorostaan, ystävällisesti vastaten hengellisen herran tervehdykseen.
Hän käytti samassa tilaisuutta kysellen tarkasti, mitä viimeisinä päivinä oli tapahtunut. Ja Eerikki Olavinpoika vastasi kernaasti hänen kysymyksiinsä. Hän kertoi, että kaikki keskustelut Kristian kuninkaan ja Ruotsin herrain välillä olivat jo päättyneet ja että kuninkaanvaali oli määrätty pidettäväksi seuraavana päivänä kello 8.
"Pian, peräti pian on siis sopimus vihollisen kanssa aikaansaatu!" virkkoi Niilo.
"Pian se kävi!" keskeytti Eerikki Olavinpoika kiivaasti. "Ja miksi ei olisi käynyt? Jos voitte sanoa minulle ehdon, johon Tanskan kuningas ei olisi valmis myöntymään, niin olette sukkelampi muita. Hän myöntyy kaikkeen, ennenkuin mitään vielä on edes ehditty esittää hänelle. Ja mitäpä voi vaatia miehiltä, jotka eivät pidä Jumalaa eikä helvettiä silmäinsä edessä!… Kautta Jumalan kuoleman, Niilo herra, kaikissa pidetään nyt kiirettä, niinkuin seisoisi Kaarlo kuningas jo kohotetuin miekoin heidän selkänsä takana uhkaamassa. Lupauksia luvataan, vahvistetaan ja valalla vakuutetaan, jo ennemmin kuin niitä vielä on edes ilmilausuttukaan, ja riemulla tulee Kristian kuningas saatettavaksi Tukholmaan… Mutta minä sanon ja moni muukin yhtyy minuun: Älköön kukaan iloitko ennenkuin on päässyt kaikkien ojien yli!"
Tuo rehellinen mies tuli yhä kiivaammaksi puhuessaan ja pelkäämättä antoi hän harmilleen vallan. Niilon ja nuoren Steen herran korvissa oli mestarin puhe mitä suloisinta soittoa ja edellinen tahtoi häntä palamaan heidän seurassaan takaisin kaupunkiin. Mutta siihen ei tämä voinut suostua. Hänen näet täytyi rientää Upsalaan, jonka tuomiokapitulille hänellä oli sana vietävänä. He erosivat siis ja molemmat herrat jatkoivat edelleen matkaansa.
Ratsastaessaan Klaaran luostarin ohitse, näkivät he vielä toisen hengellisen herran, joka oli sinne menossa. Se oli kaniikki Helmich ja hän pysähtyi tuon tuostakin katselemaan tielle päin, jota Niilo ja Steen miehineen ratsastivat. Nämät eivät kuitenkaan kiinnittäneet siihen mitään huomiota, vaan ratsastivat suoraa päätä kaupunkiin ja ottivat asuntonsa samaan majataloon, jota Niilo tavallisesti tapasi käyttää. Heti sinne päästyään ryhtyi hän toimiin saadakseen selville, missä viheriä ritari asusti. Sitä varten lähetti hän miehiä joka taholle kaupunkiin, mutta nämät eivät onnistuneet etsimisessään. Hän päätti silloin mennä linnaan itse arkkipiispan puheille. Hän näet tahtoi ainakin koettaa eikö arkkipiispan mieltä vielä voisi saada muuttumaan.
Jöns arkkipiispa ei ollut ollenkaan sellaisessa mielentilassa, kuin niin suuren menestyksen jälkeen olisi voinut odottaa. Hän oli päinvastoin kylmempi ja synkempi kuin milloinkaan ennen kävellessään ympäri linnaa ja katsoessaan, että kaikki oli asianmukaisessa järjestyksessä kuninkaan vastaanottoa varten.
Viimeinen, johon hän tarkastusmatkallaan saapui, oli pieni rukoushuone. Kun hän tuli sisään sinne ja näki sammuneen lampun, tomuiset seinäverhot ja rukoustuolin, jossa hänen vihollisensa oli polvillaan Jumalaa rukoillut, pysähtyi hän, ikäänkuin olisi ollut kahden vaiheilla, mitä tehdä. Hänen hovimestarinsa oli epäilemättä kunnioituksesta jättänyt kaikki entiselleen, eikä ollut vielä ehtinyt kysyä hänen mielipidettään asiasta.
Ristiinnaulitunkuva, joka riippui seinällä alttarin yläpuolella, oli erittäin kallisarvoinen ja kiinnitti suuressa määrin arkkipiispan huomiota puoleensa. Hän astui likemmäksi ja tarkasteli sitä lähemmin ja jota tarkemmin hän katseli sitä, sitä enemmän herätti hänessä ihmetystä sen mestarillinen kokoonpano. Lopulta otti hän sen alas voidakseen katsella sitä tarkemmin jossain valoisammassa paikassa. Hänen sitä tehdessään putosi osa seinäverhosta maahan paljastaen muurin, jossa hän suureksi kummakseen erotti yläosan maalatusta rististä. Heti asetti hän ristiinnaulitunkuvan seinää vasten seisomaan ja veti seinäverhot syrjään. Silloin huomasi hän, että risti oli maalattu irtonaiseen seinässä olevaan kiveen. Hän ojensi kätensä ja työnsi hiljaa sitä.
Sen liikkuessa kuului muurin sisästä kalinaa ja se herätti siihen määrin hänen uteliaisuuttansa, että hän veti kiven varovasti pois sijaltaan ja työnsi kätensä koloon saadakseen selville, mikä se oli, joka oli kätkettynä tähän salaperäiseen paikkaan.
Kaulaketju, mitä erinomaisinta tekoa, tuli sieltä hänen käteensä.
Arkkipiispa katseli sitä tarkasti, piti sitä päivää vasten sekä luki lopulta siihen kiinnitetyt kivet, joita oli kaksitoista. Ja yhä enemmän ja enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa, ilmaisten hämmästystä, iloa ja varmuutta.
"Olen löytänyt sen!" huudahti hän ja lisäsi sitten: "mutta mikä voima on saattanut siirtää ketjun sinun kaulastasi, Kaarlo, tähän piilopaikkaan?"
Nopeasti työnsi hän jalkoihin asti ulottuvan, violettivärisen takkinsa, joka hänellä oli yllään, taaksepäin ja asetti sitten tuon kallisarvoisen koristuksen kaulaansa, jonka jälkeen hän peitti sen huolellisesti vaatteillansa. Samassa astui kaniikki Helmich sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin.
Mutta vasten odotusta ei tiedonanto tehnytkään mitään vaikutusta arkkipiispaan. Tämä katseli vain hetken aikaa hämmästynyttä kaniikkia ja sanoi sitten pistäen samassa molemmat kätensä takinhihainsa sisään:
"Elääkö se vanha sisar vielä, joka ripitti itsensä minulle siihen aikaan kun Kaarlo kuningas samosi Skåneen?"
"Kuinkas minä sen tietäisin", kysyi kaniikki vuorostaan, vielä enemmän hämmästyneenä. "Teidän armonne pitäisi muistaa, kuinka heikko hän jo silloin oli. Häneltähän oli jo niin voimat lopussa, että luostarin abbedissa pelkäsi hänen ei enää voivan ripittääkään itseään…"
"Onni … valta … kuningaskruunu", virkkoi arkkipiispa ja hänen katseensa oli uneksiva, äänensä kuiskaava ja kiihkeä, niinkuin olisi hän puhutellut jotain henkiolentoa tai toistellut sanoja, jotka kerran oli kuullut, "kaikki se on tämän kalleuden varassa ja siitä, joka omistaa sen, on tuleva…!"
"Teidän armonne!" uskalsi kaniikki keskeyttää, saadakseen taas hänen huomionsa asiaan kiinnitetyksi.
"Niin sanoi hän … aivan varmaan hän niin sanoi", jatkoi tämä, "no niin, minä tahdon ottaa tämän onnen vastaan ja minun nimeni, se on säilyvä jälkimaailmalle kuuluisana ja mahtavana, minun aikani loistavimpana."
Hän vaikeni ja vähitellen kirkastuivat hänen silmänsä taas ja entinen voima ja terävyys palautui niihin jälleen. Hän katseli hetkisen kaniikkia ja virkkoi sitten aivan välinpitämättömän näköisenä:
"Tahdotteko pitää huolta siitä, että tämä huone tulee siistityksi ja uudestaan sisustetuksi, niinkuin toisetkin huoneet!"
"Mutta Niilo herra?" huomautti kaniikki. "Minä olen nähnyt hänen ratsastavan kaupunkiin ja teidän pitäisi aivan hyvin tietää, mitä puuhia hänellä on ollut Taalaissa, koska kerran olette käskenyt pitää häntä tarkasti silmällä."
"Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei hän voi enää mitenkään meitä vahingoittaa!" virkkoi arkkipiispa ja astui ovea kohti, huolimatta siitä asiasta enää sen enempää puhua.
Samassa astui palvelija sisään ja ilmoitti, että Niilo Sture pyysi saada keskustella arkkipiispan kanssa.
Tämän kuullessaan vavahti tuo tavallisesti niin tyyni mies, mutta antoi kuitenkin palvelijalle käskyn saattaa odottava ritari sisään. Hetken kuluttua astuikin tämä huoneeseen, mutta samalla hetkellä ilmaantui ovelle toinenkin mies. Se oli viheriä ritari.
Niilo astui esiin täynnä jaloa arvokkaisuutta ja jäi seisomaan mahtavan pääpapin eteen pää pystyssä, otsa kirkkaana. Viheriä ritari katseli tuota korkeaa, uljasta haamua onnellisen ja ylpeän näköisenä, ikäänkuin olisi Niilo ollut hänen oma poikansa. Mutta arkkipiispa kallisti päänsä taaksepäin ja virkkoi silmät puoleksi ummessa:
"Te tulette myöhään, Niilo ritari, voisinpa sanoa: liian myöhään … mitä te tahdotte?"
"Ruotsin miehenä, ruotsalaisena mieleltäni, tulen nyt teidän luoksenne, Jöns arkkipiispa", vastasi Niilo, "puhumaan yhteisen isänmaan asian puolesta ja minä uskallan toivoa, että vielä ruotsalainen sydän sykkii teidän takkinne alla. Minä tahdon nyt puhua teille kieltä, jota koko Ruotsin kansa puhuisi, jos se vain tällä hetkellä voisi teidän eteenne astua… Sanotaan, että teillä on aikomus kohottaa Kristian kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Ja kun minä katselen ympärilleni täällä Tukholmassa, enkä näe sen puolustajina muita kuin teidän omat miehenne, mutta sen sijaan näen valmistuksia tehtävän, ikäänkuin olisi vieraspidot tulossa, niin mahtaa huhuissa olla perää ja kansalla syytä pelkoonsa… Ja siksi, arkkipiispa, tulen minä teidän luoksenne, ilman aseita ja koottua sotajoukkoa, vain köyhänä ritarina, joka tahtoo uhrata viimeisenkin veripisaransa maansa ja kansansa edestä, — ja pyydän minä teitä punnitsemaan asiaa, ennenkuin se on liian myöhäistä… Mitä teillä sitten lieneekin muistuttamista Kaarlo kuningasta vastaan, niin sen täytyy teidän kuitenkin myöntää, että Kaarlo kuningas oli mieleltään ruotsalainen. Mutta muukalaista kuningasta ei Ruotsin kansa koskaan kärsi."
"Joka kerran on valittu Ruotsin kuninkaaksi, hän ei ole enää muukalainen, vaan on todella Ruotsin kuningas!" virkkoi arkkipiispa lyhyesti ja hyytävän kylmänä.
"Niin, jos hän on valittu Mooran kivillä, niinkuin Ruotsin laki määrää, niin olette te oikeassa", vastasi Niilo, "mutta sillä tavalla ei Tanskan kuningasta koskaan täällä suostuta valitsemaan. Herrain valitsemaksi kuninkaaksi hän voi tulla, mutta kansan valitsema täytyy hänen olla, muuten ei kansa voi häntä kuninkaaksi tunnustaa eikä Ruotsin laki pysyä voimassa."
"Te käytätte tässä niin suuria sanoja, jalo ritari, niinkuin olisi teillä todella valta määrätä, kuka on tuleva Ruotsin kuninkaaksi!" keskeytti arkkipiispa ja hänen äänensä oli täynnä purevaa ivaa.
"Te ette siis tahdo ottaa puhettani huomioon, Jöns arkkipiispa?" kysyi
Niilo ja hänen poskensa hehkuivat.
"Rahvas, jonka puolesta te tässä puhutte", lausui arkkipiispa, "saattaa puhua yhtä hyvin minun kuin teidänkin kauttanne!"
Arkkipiispa oli kylmän kylmä. Vähintäkään harrastusta ei huomannut hänessä siihen asiaan, jonka edestä Niilo Sture tahtoi henkensä uhrata. Sen lisäksi oli hänen äänensä ja katseensa täynnä ilkeää, purevaa ivaa. — Kaikki ne yhdessä saivatkin tuon jalon ritarin mielen sellaiseen kuohuun, että hänen täytyi ponnistaa itseänsä viimeisiin asti voidakseen hillitä myrskyä rinnassaan.
Viheriä ritari, joka oli tarkkaavana seurannut puhuvien joka sanaa ja liikettä, huomasi nyt ajan tulleen. Hän astui väliin. Se tapahtuikin oikeaan aikaan, sillä Niilo ei olisi voinut enää hillitä itseään.
Niilo ei ollut sisäänastuessaan huomannut häntä, niin oli hän omaan asiaansa kiintynyt. Kun hän nyt äkisti ja aivan odottamatta näki hänet juuri täällä, jossa kaikista vähimmin odotti tapaavansa, ei hän voinut salata sitä hämmästystä, joka hänet valtasi.
Ritari näytti esiintyvän yhtä vapaasti arkkipiispan kuin kuninkaankin hovissa ja välittämättä ollenkaan siitä, mitä toinen voi ajatella hänestä, otti hän kirjeen esiin ja ojensi sen Niilolle.
"Se on häneltä!" virkkoi hän, "ja te saatte syyttää itseänne, että jätän sen teidän käsiinne juuri täällä, jossa yhtä hämmästyneenä tapaan teidät, kuin tekin ehkä tapaatte minut… Olin matkalla teidän luoksenne, kuin näin teidän menevän Leijonatornin ohitse, ja niin läksin seuraamaan teitä…"
"Omituiselta tuntuu minusta, että saan kirjeen juuri tällä hetkellä!" virkkoi Niilo, jonka ajatukset näyttivät saaneen kokonaan uuden käänteen ja samassa kun pisti kirjeen ihokkaansa sisään, lisäsi hän äkisti, viheriään ritariin kääntyen: "tunnetteko te sen sisällön?"
"Tunnen!" oli ritarin vastaus.
"Ja kuinka se kuuluu?"
"Odottaa."
"Nyt olisi minun vuoroni tutkia, Niilo Sture!" alkoi arkkipiispa. "Minä en kuitenkaan tahdo olla niin laajaperäinen, minä kysyn teiltä vain lyhyesti: tahdotteko te olla minun ystäväni vai viholliseni?"
"Teidän ystävänne en minä ole?" vastasi Niilo lujasti, "ja tuskin siksi koskaan tulenkaan… Mutta en ole teidän vihollisennekaan. Minä ratsastan nyt kotiini Penningebyhyn. Jos tahdotte jotain minulta, niin tapaatte minut siellä!"
Ne sanat sanottuaan poistui Niilo. Mutta hän oli niin liikutettu, että itse viheriän ritarin huuliltakin katosi hymy ja kuoleutui pois. Kun ritari oli mennyt ja viheriä oli taas jäänyt yksin arkkipiispan kanssa, vallitsi syvä hiljaisuus kauan aikaa huoneessa.
"Olenko pitänyt sanani, arkkipiispa", virkkoi hän vihdoin, "saako tuo jalo ritari kulkea vapaana?"
"Te olette pitänyt sananne!" vastasi arkkipiispa kylmästi.