XIII.
Nuori marski.
Mutta Tord herra ratsasti miehineen Neriken läpi ja tunkeutui Tivedenin ylitse Länsigöötinmaalle. Hänellä oli vain pieni joukko mukanaan, mutta joka mies siinä oli valittua väkeä, ja hänen vierellään ratsasti Niilo Sture. Joukkonsa pieni lukumäärä pakotti Tordia kiirehtimään. Hänen täytyi tulla aavistamatta, iskeä yhtäkkiä kuin salama. Ja sellainen menettelytapa se sopi hänen luonteelleenkin.
Ensin tahtoi hän puhdistaa maan tanskalaisista, joita siellä vielä oli jälellä. Siksi ratsastikin hän melkein herkeämättä suoraan Lödöseen. Miehiäkin se nopea matka miellytti. He näet olivat intoa täynnä päästä vihollisen kanssa käsikähmään, näyttää sille mitä merkitsi syyttää ruotsalaisia pelkurimaisuudesta. Ja itägöötiläisten voitto Holavedenin luona lisäsi vielä heidän kiihkoansa. Siksi eivät he tunteneet uupumusta, eivät vaatineet lepoa, he tahtoivat vaan eteenpäin. He tuntuivat olevan rautaisia ponnistuksissaan. Etunenässä ratsasti Tord ja Niilo ja heidän perässään miehet kolmittain.
Eräänä päivänä hämärän tullen ratsastivat he jo alas Tivedenin viimeisiltä rinteiltä. Äänettöminä ajoivat nuori marski ja hänen ystävänsä eteenpäin. He olivat kumpikin omissa ajatuksissaan ja vaikka edessäoleva puuha olikin enimmän sydämellä, lentelivät heidän ajatuksensa kuitenkin siitä huolimatta kaukana muilla mailla.
Tie vei pienen metsäjärven ohitse. Heidän ratsastaessaan sen rantaa, pilkisti kuu pilvien lomasta esiin ja koko seutu muuttui kuin taikaiskusta toisen näköiseksi. Järvi oli kirkkaan sininen niinkuin teräskilpi. Ja sen kalvossa kuvasteli kuu niin kainona ja ujona, kuin neitonen tuntiessaan lemmen ensi tunteen rinnassaan.
Hurmaava näköala sai ystävät pysähtymään.
"Tiedätkö, missä ajatukseni juuri nyt lentelivät, Niilo?" kysyi Tord nojautuen samassa sivulle ja laskien kätensä ystävän olkapäälle, joka oli siihen hänen vierelleen hevosensa pysäyttänyt.
"Jonkun tutun luona kai!" lausui Niilo hymyillen ja katseli uneksivan näköisenä eteensä.
"Oikein arvattu, ystäväni, mutta missä?"
"Olisit kysynyt, kenen luona, niin olisin voinut helposti vastata.
Mutta kun kysyt, missä, niin on minun sitä mahdoton tietää, Tord."
"Ajattelin noita-akkaa Raisiosta!" lausui Tord vakavana.
Niilo katsahti kysyvästi ystäväänsä. Hän oli luullut, että tämän ajatukset liitelisivät sydämensä valitun ympärillä ja nyt kuuli hän, että hän ajattelikin noita-akkaa Raisiosta. Sitä oli hän kaikista vähimmin voinut aavistaa. Hän itse oli sen jo aikoja unhottanut eikä hän koskaan ollut sitä pitänytkään muuna kuin vain enteenä niihin tapauksiin, jotka olivat hänen ruusunväriset aamu-unelmansa synkkään yöhön peittäneet. Mutta toisin oli Tord asian ottanut. Hänen äänensä, hänen silmäinsä vakava ilme osottivat selvään, että ennustus oli häneen syvästi koskenut, niin omituiselta kuin se muuten tuntuikin, kun otti huomioon hänen reippaan ja voimakkaan luonteensa.
"Muistanet kai vielä tuon ennustuksen kahdesta ruususta ja käärmeestä, joka iskee hampaansa koivun kylkeen heti kun valkoinen ruusu uskollisena sen suojaan päänsä kallistaa?"
"Hyvin sen muistan", vastasi Niilo, "mutta ketä sitten luulet ennustuksen tarkoittaneen valkoisella ruusulla ja ketä punaisella?"
"Kun kuu pisti äsken pilvien lomasta esiin, tuntui kuin olisin nähnyt Ilianan kasvot, jotka kauas etäisyyteen häipyivät ja siellä muuttuivat valkoiseksi ruusuksi… Kas, tuollahan se nytkin taas aalloilla välkkyy, onneni harhakuva." Hän vaikeni ja katseli surumielin väreilevää kuvaa vedessä. Sitten hän lisäsi: "Valkoinen ruusu, se on minun, Niilo, saat sen nähdä … se on minun!"
"Pois sellaiset ajatukset, Tord … mistä ovatkaan moiset mietteet päähäsi pälkähtäneet?… Jos jollain olisi aihetta surra, niin luulen, että sitä olisi minulla eikä sinulla!"
"Ei, ei, Niilo … sinulle se kuuluu punainen ruusu. Aamu aukenee päiväksi ja sinun ruususi ennustaa aurinkopaisteista päivää. Usko minua, Niilo! Kerran on kaikki selviävä vielä ja silloin koittaa sinulle kirkas, kaunis päivä… Minun on silloin päättynyt jo. Niinhän se lausui noita-akka… Ja muistoni on haihtuva, himmenevä niinkuin kuu auringon noustessa."
Nämät sanat sanottuaan tempasi hän hevostaan suitsista, iski kannukset sen kylkiin kiinni ja kiiti niinkuin salama pois.
Koko yön oli hän sitten synkkä ja harvasanainen. Aamulla levätessään istuivat he vieretysten eräällä kivellä kahden mahtavan hongan alla. Tord laski silloin kätensä ystävän polvelle ja lausui:
"Unhota se, mitä yöllä puhuin, Niilo!"
"Parempi olisi, että itse unhottaisit… Sellaiset ajatukset eivät sinulle sovi!"
"En tiedä sopivatko", vastasi Tord päätään pudistellen, "mutta minulla on niitä niin usein. Olen niihin tottunut jo. Alinomaa näen vasten tahtoanikin valkoisen ruusun edessäni… Mutta älkäämme puhuko siitä enää… Unhota siis, Niilo, unhota, mitä tänään ja viime yönä olen siitä sinulle puhunut!"
Hänen vielä puhuessaan tuli kaksi ratsastajaa näkyviin suunnaten kulkunsa heitä kohti. Ne olivat Jösse Bonpoika ja Brodde.
"Mitä tahdotte?" kysyi Tord kiivaasti.
"Anteeksi, marski", vastasi Brodde, "olin viime yönä vähältä tehdä murhan…"
"Tekemätön työ tuskin katumista ansaitsee, Brodde!" lausui Tord ystävällisesti miehelle.
"No sitä minäkin arvelin, mutta Jösse Bonpoika tässä on toista mieltä. Häntä saan kiittää, etten tehnyt murhaa viime yönä, vaikka Jumala sen tietää, ettei enää ollut pitkältä käteni ja miekan väliä… Tahdon ilmoittaa nyt teille, kuinka se tapahtui. Ratsastin viime yönä vähän jälempänä muista. Siinä ratsastaessani kuulin äkisti hevoskavioitten kopinaa metsästä sivultani. Pysähdyin ja samoin pysähtyi näkymätön ratsastajakin. Se herätti uteliaisuuttani. Hyppäsin hevosen seljästä ja hiivin hiljaa puitten väliin, kunnes sain ratsastajan näkyviini. Kuu levitti silloin valoaan metsään, niin että aivan helposti voin erottaa hänen kasvonsa. Se oli ritari Jost von Bardenvleth."
"Jost ritari!" huudahti Tord kummastuen.
"Hän eikä kukaan muu, herra marski!" jatkoi Brodde. "Vereni nousi ja tartuin miekkaani jo. Mutta ritari oli kai huomannut minut. Ainakin lopetti hän heti puheensa sanoilla: 'Ratsastan Tuure herran luokse Axevallaan!' ja niin iski hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja katosi synkkään metsään. En voinut nähdä, ketä hän puhutteli, sillä tämä seisoi puun varjossa, riensin vain nopeasti hevoseni luo ajaakseni tuota kalpeaa kuutamoritaria takaa. Olin jo satulassa, kun kuulin jonkun tulevan täyttä laukkaa ajaen perässäni ja kun käännyin katsomaan, seisoi Jösse Bonpoika siinä sivullani."
"Olitko sinäkin huomannut ritarin?" kysyi Tord katsellen Jösseä.
"Olin", vastasi tämä, "minä se olinkin, joka puhelin hänen kanssaan."
Niilo, johon heti miehen ensi esiintyminen Jönköpingissä oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, kiinnitti häneen nyt tyyneen, tutkivan katseen ja näytti siltä, kuin ei Jösse olisi voinut sitä tarkastelua kestää.
"Sinäkö!" virkkoi Tord hämmästyen, "sinäkö puhelit ritarin kanssa?"
"Niin!" vastasi Jösse aivan rauhallisena, "minä se olin! Ratsastin myös jälkijoukossa ja kuulin saman kavioiden kopinan metsästä. Päätin ottaa selvän, kuka siellä kulki, sillä luulin sitä viholliseksi, mutta kovasti hämmästyin kun näinkin yhtäkkiä ritarin edessäni. Hän kyseli kaikkia teistä, muun muassa mihin matkanne kävi, mutta luoksenne ei hän joutanut tulla, sillä hänen piti kiirehtiä Axevallaan Tuure herran luo, jolle hänen oli vietävä kuninkaan käsky. Mitä maksamattomia velkoja tällä vanhalla ystävälläni on ritarille, en tiedä. Mutta tuskin olen koskaan nähnyt häntä niin vimmoissaan, kuin tavatessani hänet tuon kohtauksen jälkeen. Hädin tuskin vain onnistuin hillitä hänen vihansa ja taivuttaa hänet muita seuraamaan."
Mies puhui niin vapaasti ja oli siinä puhuessaan niin levollisen näköinen, että Tordilta aivan sentähden jäi asian tarkempi tutkiminen kokonaan sikseen. Ja muuten ei hän olisi juuri voinutkaan, vaikka olisi tahtonutkin, siinä suhteessa tyytymättömyyttänsä osottaa, ainakaan niin kauan kuin ritari oli ja pysyi kuninkaan tunnustettuna suosikkina. Mutta Niilolle jäi asiasta omat ajatuksensa ja ne vahvistuivat vielä nähdessään Brodden kasvoilla ilmeen, joka ei suinkaan Jösselle mitään hyvää ennustanut. Tord oli kuitenkin alkanut yhä enemmän suosia tuota entistä vitaliveljestä ja tämäkin puolestaan näytti käyttävän kaikkia tilaisuuksia hyväkseen saavuttaakseen hänen suosionsa. Reippaampaa ja valppaampaa miestä tuskin olikaan löydettävissä ja Tord oli enemmän kuin yhden kerran tullut Skånen retkellä huomaamaan, kuinka huimasti hän miekkaansa heiluttaa osasi. Ja tämä jo, jos mikään puhui puolestaan. Vieläpä huomasi Tord nyt tarkemmin asiaa ajatellessaan, että Jösse oli menetellyt aivan oikein asemassaan. Sillä jos Brodde olisi saanut tehdä tekonsa, jos Jost ritari olisi kaatunut, niin olisi se epäilemättä herättänyt Kaarlo kuninkaassa ja kaikissa muissakin mitä suurinta paheksumista. Se olisi voinut vaikuttaa vahingollisesti ei ainoastaan Tordin toimiin Länsigöötinmaalla, vaan myöskin hänen suhteeseensa Iliana neitiin ja tämän isään. Sitäpaitsi ei Tordia mikään niin inhottanut, kuin salakavala hyökkäys, josta olisi voinut olla salamurha seurauksena.
Hän kielsi siis ankarasti Broddea millään tavalla päästämästä tunteitansa vallalle, jos sattuisi vielä ritarin tapaamaan. Ja niin antoi hän lähtömerkin joukolleen.
Ratsastusta jatkettiin sitten herkeämättä ja seuraavana päivänä lähestyttiin jo Lödösetä.
Lödöse oli tähän aikaan Ruotsin ainoa kaupunki länsirannalla. Se sijaitsi Götajoen varrella ja oli vilkkaan kauppansa vuoksi hyvinkin tärkeä, vaikka tosin joen mataloittuminen ja se tulli, jota norjalaiset kiskoivat Bohusläänissä, osaltaan sen edistymistä ehkäisi. Kaarlo kuningas olikin jo ajatellut muuttaa kaupungin lähemmäksi joen suuta, mutta sota oli tullut esteeksi. Tämän Lödösen oli Kristian kuningas valinnut hyökkäyksensä lähtöpaikaksi Länsigöötinmaalle. Siksi olikin hän sen suurella huolellisuudella vahvistanut, turvannut valleilla ja haudoilla ja hankkinut sinne runsaat ruokavarat. Poistuessaan oli hän sinne vielä jättänyt vahvan varustusväen muutamien ritarien komennon alle sekä myös osan kansliastaan.
Tanskalaiset ritarit ja varustusväki pitivät täällä iloista elämää ja joka kerta kun tuli tietoja Kristian kuninkaan voitoista, laitettiin kaupungissa komeat kemut, joissa sima ja viini virtanaan vuoti. Nyt oli tullut jo toisenlaisiakin tietoja, mutta iloista elämää siltä jatkettiin, osaksi koska oltiin vakuutettuja, että kuningas pian palaisi, osaksi koska katsottiin tarpeelliseksi pitää rohkeutta vihollista odottaissa vireillä, jota he eivät kuitenkaan koskaan uskoneet saavansa Lödösen edustalla nähdä.
Oli yö, kun Tord mitä hurjimman rajuilman vallitessa läheni kaupunkia. Vesi valui virtanaan alas taivaasta ja myrsky ulvoi niin rajusti kuin olisi se tahtonut vierittää koko Pohjanmeren aallot Ruotsin yli. Mutta eteenpäin sitä mentiin vain, vaikka sade pieksikin miesten kasvoja niin että he tuskin voivat viereisensä miehen erottaa.
Päivän sarastaessa tuli jo itse Lödöse näkyviin. Ei ketään näkynyt sen valleilla. Koko kaupunki näytti sikeään uneen vaipuneelta, niinkuin olisi eletty keskellä syvintä rauhaa.
"Eteenpäin, Kaarlo kuninkaan miehet!" huudahti Tord heiluttaen miekkaa kädessään ja hyökäten ohjat höllällään kaupunkia kohti.
Ja miehet seurasivat häntä.
Kaupunginportille saavuttua antoi Tord puhaltaa torveen ja heti aljettiin ryntäys. Sieltä täältä pisti unen pöhryksissä oleva tanskalainen päänsä esiin. Mutta ennenkuin vihollinen ehti vastustusta ajatellakaan, oli jo kaksi Tordin miehistä kiivennyt vallien yli kaupunkiin ja avannut portit. Ja Ruotsin marski ratsasti koko joukkonsa kanssa sisään.
Kaikki tanskalaiset joutuivat vangeiksi. Saalis oli erittäin runsas, hevosia, pyssyjä, haarniskoita, ruoka- ja muita tavaroita ja heti kun vangit olivat saatetut varmaan säilöön ja vahdit asetetut paikoilleen, jaettiin se kaikkien kesken. Sen tehtyä tyydyttivät Tord ja Niilo sekä muut nälkänsä ja janonsa ja ottivat sitten tarpeelliset levot.
Marski itse meni Niilo Sturen kanssa huoneeseen, jossa kuningas itse oli asunut. Siellä oli vielä kaikki samassa järjestyksessä, kuin kuningas ne oli jättänyt. Olipa siellä vielä joukko kuninkaan hovipoikiakin, kamarimestari ja kaksi kirjuria jälellä odottamassa kuninkaan paluuta. Koska näitä ei oltu tavattu ase kädessä, saivat he pitää vapautensa ehdolla etteivät poistuneet huoneista. Entisessä kuninkaan kansliahuoneessa olivat muutamat Tordin miehistä saaneet sijansa. Siellä oli Broddekin, jota herransa aina tahtoi pitää läheisyydessään.
Tässä huoneessa oli suuri tammikaappi. Lukko oli siinä erinomaisen lujaa tekoa ja miehet tuumivat jo keskenään, eikö kaapin sisällys mahtanut olla sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaisi oven särkeä. Puuhasta ei kuitenkaan tullut sen enempää ja ennen pitkää nukkuivat miehet jo vanhurskaan unta. Silloin avautui ovi hiljaa ja Kristian kuninkaan kamarimestari astui varovasti huoneeseen sisään.
Hän katseli tarkasti ympärilleen ja lähestyi sitten kaappia. Suurimmalla varovaisuudella ja niin hiljaa, ettei siitä rottakaan olisi pakoon peljästynyt, avasi hän kaapin ovet ja kopeloi käsillään siellä sisällä. Lopulta sai hän sieltä käsiinsä nahkalaukun jota tarkasteli huolellisesti. Luultavasti tahtoi hän tulla vakuutetuksi, että se todella oli oikea. Nahkanauha, jolla toinen kaapissa oleva paperikäärö oli yhteensidottu, oli jollain tavalla tarttunut laukkuun kiinni. Kamarimestari ei sitä laukkua tarkastellessaan huomannut. Innoissaan, kun oli löytänyt, mitä etsi, tuli hän temmanneeksi laukun kaapista liian kovaa ja paperikäärö oli pudota lattialle. Hänen onnistui kuitenkin saada se ennen kiinni ja siten estää kolina, joka epäilemättä olisi saanut miehet hereille. Mutta kun hän sen johdosta nopeasti katsahti ympärilleen, huomasi hän kaksi terävää silmää tarkastelevan itseään.
Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vaan sulki kaapin ovet ja poistui laukkuineen ovelle. Mutta silloin kohosi sieltä makaavien joukosta pää esiin ja järeä ääni käski häntä pysähtymään.
"Olen kohta takaisin", vastasi kamarimestari pelokkaana, mutta tuttavallisella ja mielistelevällä äänellä. "Olen vain hakemassa täältä laukkua, joka sisältää armollisen herrani ruoanpitolaskut."
"Odotahan kuitenkin vähän!" kuului ääni, "minun mielestäni ei täältä saa viedä mitään pois ilman marskin suostumusta…"
"Ei, ei tietysti!" vakuutteli kamarimestari, "ei tietystikään! Kaikki onkin kaapissa sattumatta paikoillaan ja huomenna niin pian kuin marski herää, jätän hänelle avaimen. Mutta nämät ovat kokonaan arvottomia papereita."
Mies hypähti ylös kamarimestarin vielä näin puhuessa ja asettui oven eteen sekä ojensi kätensä esiin.
"Olkoonpa arvottomia tai ei", virkkoi hän, "mutta laukku ja avain ovat heti minulle jätettävät!"
"Jätähän sikseen, Brodde", kuului nyt uninen ääni huoneen toiselta syrjältä, "ja anna miehen mennä, kun ei hän kerran kellenkään mitään pahaa ole tehnyt."
"Pyhä neitsyt!" huudahti tämäkin nyt roihkaistuneena, kun kuuli, että häntä puollettiin. "Olenhan siltä talossa, vaikka jätänkin tämän huoneen!"
"Niin, siihen olette te, paha kyllä, pakotettu. Poistua ette voi", nauroi Brodde. "Mutta nyt on teidän kuitenkin jätettävä sekä laukku että avain minulle. Sitten voitte minun puolestani mennä vaikka uunin piippuun, jos niin haluttaa."
Mutta kamarimestari oli yksipäinen ja kun Brodde uhkasi käyttää väkivaltaa, uhkasi hänkin takaisin. Silloin loppui Brodden kärsivällisyys ja yhdellä iskulla kaatoi hän tanskalaisen maahan. Senjälkeen anasti hän ilman vaikeutta haluamansa esineet.
Mutta samassa oli jo tuo toinenkin mies jaloillaan ja kiiruhti Brodden luo. Se oli Kurjen entinen päällikkö Jösse Bonpoika. Hänelle oli nuori marski uskonut komennon niitten miesten yli, jotka nyt toimivat ikäänkuin hänen henkivartijoinansa kuninkaankartanossa.
"Luulen, että olet kadottanut järkesi, Brodde!" sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Mitä sinuun tuo vanha mies ja hänen laskunsa koskevat. Jos hän jollekin Lödösen kauppiaalle tahtoo maksaa herransa laskut, niin ei luullakseni Kaarlo kuningas eikä marskikaan sen kautta mitään kadota…"
"Siltä se kumminkin minusta tuntuu!" lausui Brodde peljästymättä. "Jollei siellä todellakaan muuta ole, niin saakoon laukkunsa takaisin… Mutta tanskalaiseen en luota enempää kuin kettuun ja siksi tahdon ensin tarkastella, mitä se sisältää…"
"Oletko järjiltäsi mies!" huudahti Jösse. "Koska olet oppinut kirjoitusta lukemaan?"
"En ennemmin enkä myöhemmin, kuin sinä itse, Jösse!" lausui Brodde.
"No, mutta silloinhan on sinulle aivan samaa, näetkö eli et, mitä kuninkaan laukussa piilee…"
"Jollen itse osaakaan lukea, niin osaa ainakin herrani ja marski itse ja siksi vienkin nyt laukun heille!"
Hän tarttui lukkoon ja kamarimestari katseli laukkua niinkuin olisi sielunsa autuus ollut sen panttina. Kamala epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
Jösse Bonpoika huomasi nyt selvään, että Brodde aikoi panna päätöksensä toimeen. Ja joko hän sitten oli salaisesti kamarimestarin puolella tai ei, hän käski ainakin Broddea pysähtymään lausuen sen käskyn äänellä, josta kuuli hänen tottuneen komentamaan.
"Pysähdy, Brodde, ja sananen vielä…! Luuletko siis, että tässä on kavallus kysymyksessä?"
"Niin luulen!" oli Brodden vastaus.
"Silloin voit antaa laukun tänne … niin vien sen itse marskille."
Brodde epäili, mutta samassa tarttui Jösse häntä kauluksesta kiinni.
"Minä se olen päällikkö täällä", virkkoi hän. "Ja minun velvollisuuteni on ilmoittaa niin tärkeä asia marskille. Anna laukku tänne, Brodde, eli on ystävyytemme ainiaaksi lopussa, niin totta kun kerran olen ollut päällikkösi."
Hän tempasi laukun ja Brodde salli sen tapahtua. Tanskalaisen silmä välähti ilosta ja hän kiiruhti huoneesta pois Jösse Bonpojan perään. Mutta Brodde aavisti petosta ja työnsi hänet syrjään sellaisella voimalla, että hän lensi aina lähimpään seinään asti. Sitten riensi hän itse Jösse Bonpojan jälkeen.
Brodde luuli siinä mennessä huomaavansa, miten Jössen viha kiehui hänen tähtensä, mutta siitä hän vähän välitti. Hän seurasi vain häntä aivan kintereillä. Ja hänen takanaan tulla läähätti tanskalainen lyöden kiireissään itsensä tuon tuostakin seinään. He olivat tuskin vielä ehtineet puoliväliin rappusia, kun Brodde huomasi, miten käsi ojentui hänen takaansa esiin ja hän näki myös tai ainakin luuli näkevänsä, kuinka Jössen käsi laukkuineen kurotteli taaksepäin. Aikomus oli kai saada laukku tällä tavoin kamarimestarin käsiin tai ainakin Brodden seljän takana vaarallisimmat paperit sieltä pois, jos siellä todella sellaisia oli. Pian saivat kuitenkin sekä Jösse että tanskalainen huomata yrityksensä mahdottomuuden.
Oli ainoastaan kaksi rappusta enää jälellä, kun Jösse Bonpoika yhtäkkiä kompastui ja lausui:
"Tämä on taas niitä sinun kujeitasi, Brodde… Uni rasittaa minua, niin että tuskin pääsen tästä koskaan enää entiselleni!"
Brodde huomasi, kuinka hän juuri tätä sanoessaan pudotti laukun, ja samassa näki hän myös, miten käsi takaa ojentui sitä tavottamaan. Rappusissa vallitsi puolihämärä, sillä ilta oli jo myöhä. Mutta Brodden silmät olivat tottuneet pimeäänkin ja samalla hetkellä kun käsi tarttui laukkuun iski hän jalkansa siihen.
Kamarimestari kirkaisi ja Jösse Bonpoika kääntyi kiukkua puhkuen ympäri.
"Kautta viiden haavan!" huusi hän. "Joko lempo on kintereillämme vai mikä on hätänä?"
"Laukku!" vaikeroi kamarimestari, "laukku!"
"Laukkuko?" kysyi Jösse Bonpoika kummastuneena, tavotellen samassa kylkiään, niinkuin olisi laukku unen painostamana hänen käsistään irtaantunut.
"Sinä olet pudottanut sen!" lausui Brodde totisena.
"Olenko pudottanut sen?… Niin, pudottanut olen! Jumal'auta, niin olenkin… Annappa se tänne!"
"Aioin ottaa sen ylös ja jättää teille", valitti tanskalainen, jonka käsi oli vieläkin satimessa.
Brodde kumartui alas ja otti laukun.
"Minä en ole yhtään uninen, Jösse… Minä voin siis viedä laukun kyllä marskille."
"Ei, Brodde … ei uni minuakaan enää paina. Annappa laukku tänne!"
Brodde antoi, mutta silloin olivatkin he jo sen huoneen ovella, jossa Tord ja Niilo nukkuivat. Myös nämät olivat levänneet parisen tuntia ja nousseet juuri vähää ennen ylös, kuin ovi avattiin.
Mutta vain Jösse ja Brodde astuivat sisään. Kamarimestari sitä vastoin kääntyi ympäri ja riensi rappusia nopeasti alas. Jösse astui kuitenkin, siitä huolimatta esiin ja antoi laukun marskille kertoen samalla, mitä oli tapahtunut.
"Katsokaamme pian, mitä laukku sisältää, että mies rukka saisi taas omansa takaisin!" virkkoi Tord astuen samassa ikkunan luo. Siellä avasi hän sen ja otti ylinnä olevan paperin käteensä.
Hän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan riviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa synkkeni ja silmät iskivät tulta.
"Jumal'auta!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee?"
Ja hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan ojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan sama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista ojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän aivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.
Mutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä, ilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen kasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät liikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla. Mutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt olevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä, koskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä pakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen päällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin hyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen välinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne tekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei voinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan varmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden oma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen omat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten kauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt kamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle osoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä aletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.
Nämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden mieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun ensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa tapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli purjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta Brodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut hän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi saattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa. Päivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä ansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä alkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa Jost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden oma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia vastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä peljättäisi.
Brodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä Jösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti laukkuun takaisin:
"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!"
Tämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.
"Kolmekymmentäkö miestä?" sanoi hän. "Ratsastatteko sitten heti, herra marski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon."
Tord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli puhunut.
"Kolmekymmentä miestä heti satulaan", toisti hän sitten uhkaavalla äänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa puhutellessaan. "Lähden kohta matkaan!"
Jösse Bonpoika meni.
"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!" virkkoi Tord ystäväänsä kääntyen.
"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!" lausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot olisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.
"Niin, neuvoa pyytämään!" toisti Tord. "Jumal'auta, niin tanssimmekin vielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen, että siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!"
Marski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta uskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti yhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista ulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.