XIII.
Sattuiko arkkipiispan nuoli?
Niinkuin voitiin aavistaakin, herätti viimeinen vero, tuo niin kutsuttu laivavero, mitä suurinta tyytymättömyyttä. Ja kauan ei viipynytkään kuninkaan matkan jälkeen, kun suuri, tuhansiin nouseva joukko Upplannin talonpoikia saapui Tukholmaan. Tuimin sanoin selittivät nämät, "että heillä niin monta laitonta veroa maksettuansa ei enää ollut juuri mitään, millä uusia suorittaa. Sitäpaitsi oli jokaista uutta veroa kannettaissa luvattu, ettei mitään sellaista enää vaadittaisi. Mutta koska olivat nyt tulleet huomaamaan, että kuningas tahtoi ryöstää heidät puti puhtaiksi, niin olivat he päättäneet ennemmin kuolla kuin enää sellaisia veroja maksaa." Kiihottunut rahvas ei rauhoittunut, ennenkuin arkkipiispa vapautti heidät verosta eräällä määräyksellä, jonka hän luetutti julki Tukholmassa.
Tämä arkkipiispan askel, jonka kautta hän arveluttavalla tavalla loukkasi kuninkaan valtaa, herätti kaikissa mitä suurinta hämmästystä. Mutta rahvas oli siitä iloissaan ja se alkoi pitää arkkipiispaa todellisena ystävänään. Siten joutui hänen tekonsa sen silmissä mitä kauneimpaan valoon. Myös Niilo Sture, joka juuri tähän aikaan saapui Taalaista kotiinsa Penningebyhyn, alkoi ajatella parempaa Kaarlo kuninkaan leppymättömästä vastustajasta. Ja sitä ei hän suinkaan ennen ollut tehnyt. Niissä puheissa, joita hän oli kuullut Vadstenassa, voi sittenkin olla jotain perää. Arkkipiispa saattoi täydellä todella tarkoittaa Ruotsin parasta, vaikka hänen suunnitelmansa kypsyivät hitaasti ja hän nyt vasta katsoi ajan tulleen niiden toimeen panemiseen.
Mutta arkkipiispan lähimmät ystävät valtasi pelko ja kun tämä itse kirjoitti kuninkaalle ja kertoi, mitä oli tapahtunut, uskoivat he, että hän oli aivan kokonaan menettänyt järkensä. Vaan rohkea pääpappi painoi järkähtämättömän levollisena arkkipiispansinettinsä kirjeen alle ja lähetti sen luotettavan palvelijan mukana kuninkaalle.
"Mitä sanotte te tästä?" kysyi hän Helmichiltä, kun kirjeenviejä oli lähtenyt ja hän taas oli tullut kansliasta omaan huoneeseensa.
"Minä sanon niinkuin tekin", vastasi tämä, "jousi on vireessä, kaikki riippuu vain nyt siitä sattuuko nuoli maaliinsa!"
Ja siihen nyökäytti arkkipiispa merkitsevästi päätään.
Senjälkeen kului suunnilleen niin pitkä aika, kuin matka Suomeen edestakaisin vaatii, ja arkkipiispan ankarista, terävistä piirteistä, yhteen puristuneista huulista ja päättävästä katseesta voi huomata, että ratkaiseva hetki lähestyi.
Niin tuli sitten eräänä aamuna Tukholman linnaan tieto, että kuningas purjehti satamaan Valdemar saaren ohitse. Mutta arkkipiispaan ei se mitään vaikutusta tehnyt. Hän oli yhtä kylmä ja tyyni kuin tavallisesti. Ainoastaan linnanvoudin kutsui hän luokseen ja antoi hänelle määräyksen, kuinka kuningas oli vastaanotettava.
Linnanvouti poistui määräyksen saatuaan ja neuvosherrat, jotka myöskin olivat saaneet tiedon kuninkaan tulosta, alkoivat tulla kokoon arkkipiispan luo, toinen toisensa jälkeen. He olivat uteliaat näkemään, mitä nyt tapahtuisi. Aikoiko tuo rohkea mies todella sulkea Tukholman linnan portit ja alkaa sodan kuningasta vastaan, vai taivuttaisiko hän ylpeän päänsä sen vihan ja rangaistuksen alaiseksi, joka aivan epäilemättä uhkasi häntä kuninkaan puolelta. Jälkimäinen ei ollut ollenkaan luultavaa. Sentähden he tuskin voivat pidättää hämmästystänsä kun saivat nähdä tuon tyynen miehen ja kuulla hänen puhuvan kuninkaan vastaanotosta.
"No niin, hyvät herrat", virkkoi arkkipiispa, kun kaikki olivat koolla, "menkäämme nyt alas linnanlaiturille ottamaan vastaan armollista herraamme kuningasta saattaaksemme hänet tänne ylös linnaani."
Samassa kuului sotainen marssin sävel alhaalta linnanpihalta ja vähän senjälkeen avautui ovi siihen huoneeseen, jossa herrat olivat. — Kuningas astui sisään useampain ritarien seuraamana.
Hän oli täydessä sotapuvussa, haarniska yllään ja kypärä päässä ja hänen kilvestään kimalteli kolmen valtakunnan vaakuna purppuraan, siniseen ja kultaan kuvattuna. Kuninkaan katse kierteli uhkaavana ja tuimana läpi salin ja pysähtyi lopulta arkkipiispaan, jonka nähdessään hänen pulleille huulilleen ilmestyi katkera hymy.
"Yhden asian luulen teidän unhottaneen, Jöns arkkipiispa, tai taas tulen minä liian aikaisin teitä tervehtimään, koskapa ette ole ehtinyt sulkea linnan portteja ja nostaa vipusiltaa ylös."
Kuninkaan ääni oli yhtä kiihkeä, kuin hänen katseensa kova ja terävä. Hänen poskensa hehkuivat, mutta sen voi vaikuttaa yhtä hyvin ankara ratsastus, kuin vihakin. Nähtävästi oli hän odottanut jotain paljoa pahempaa, kuin mitä nyt tapasi, koskapa tällä tavalla oli yrittänyt hämmästyttää pääpappia.
Tämä vastasi jäykästi:
"Mitään en ole unhottanut, armollinen herra… Luulin vain ehtiväni yhdessä näitten muitten herrain kanssa rantaan teitä vastaan ottamaan."
"Vai niin … minä voin siis täydellä syyllä sanoa … että te toisella kädellä tempaatte minulta minun kuningasmanttelini ja toisella taas tahdotte auttaa sen repaleiset jäännökset ylleni. Mutta sellaisesta kunniasta me kiitollisuudella kieltäydymme, Jöns arkkipiispa!"
"Tällaista kohtelua en luule teiltä ansainneeni, herra kuningas!" lausui arkkipiispa.
"Ja sen te uskallatte vielä sanoa minulle!" huudahti kuningas lyöden nyrkkiin puristetulla kädellään rintaansa niin että haarniska kalisi. "Toista kieltä puhuvat kuitenkin nämät talonpojat, jotka minun poissaollessani ovat hyökänneet tänne Tukholmaan… Mitä on teillä siihen sanottavaa, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa?"
"Samaa, mitä jo kirjeessäni lausuin, armollinen herra… Rahvas ei jaksa kantaa tätä taakkaa."
"Rahvas! … rahvas ei jaksa!… Nuo sanat olette te oppinut sillä aikaa, kun minä olen ollut Suomessa ja ne sopivat teille mainiosti. Vahinko vain, ettei teillä nyt ole kuningas Artturi vastustajana, vaan herra, joka täydelleen oivaltaa teidän vehkeenne. Te itse se olette, arvoisa isä, te ja teidän kaltaisenne, jotka olette saattanut tämän kaiken aikaan ja tehnyt rahvaan tottelemattomaksi!"
"Jumala paratkoon, herra kuningas, kuka on uskaltanut sellaisen syytöksen tehdä!… Joka sellaista on sanonut, se on hävittömästi valhetellut ja rehellisenä miehenä ei hän koskaan voi sitä todistaa."
Kuninkaan viha kohosi sitä enemmän, jota kylmempänä arkkipiispa pysyi. Suonet pullistuivat hänen otsassaan, posket hehkuivat ja silmät salamoivat hurjaa tulta.
"Olkaa varoillanne arkkipiispa!" huudahti hän ääntään korottaen. "Halua teillä kyllä arvattavasti on leikittelemään minun kanssani samalla tavalla, kuin Kaarlo kuninkaankin kanssa, mutta minussa olette te tapaava kokonaan toisellaisen herran, siitä saatte olla varma… Millä lailla sitten kääntelettekin kaapuanne, niin minua ette sillä petä… Ja nyt ensi työksi on teidän annettava minulle takaisin Tukholman linna!"
Arkkipiispan otsa synkkeni kuullessaan nämät sanat. Mutta synkistyikö se sentähden, että hän oli menettävä Tukholman linnan, vai siksi että kuningas oli huomauttanut hänelle hänen suhdettaan karkotettuun kuninkaaseen, on vaikea sanoa.
"Mitä siihen tulee, että te tahdotte ottaa Tukholman linnan minulta", sanoi hän, "niin muistutan minä vain, mitä sanoin teille Vadstenassa, kun te tulitte tänne viime maaliskuussa… Jos te otatte Tukholman linnan minulta, niin ette te voi siinä tapauksessa säilyttää Ruotsin kruunua kauvemmin kuin Martin messuun asti!"
"Ja kuitenkin otan minä sen teiltä … sillä minä en luota enää teihin, arvoisa isä, Jöns arkkipiispa! En tahdo asettaa teitä enää kiusaukseen, ettette taas toistamiseen rikkoisi kunniaanne ja lupaustanne… Julkean petollisesti menettelitte te Kaarlo kuningasta kohtaan, mutta minuun nähden ei se ole onnistuva! Ja tänä päivänä on neuvosto tuleva kokoon tuomitsemaan teitä!"
Nämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa ja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.
Arkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi salissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat arkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen luottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja kaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt, ilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.
Neuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme pormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota langetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava Tukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa niin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia oli tarkemmin tutkittava.
Siihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään tyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei voinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle Stäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava. Päällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen asevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja päättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman linnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo voittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.
Lauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan työhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä toimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset voisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo päättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli Kastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä sen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät olivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä. Kuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin täydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen johdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan kuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.
"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle pääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa kruunulla ja valtikalla!" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. "Hän tuli talonpoikineen ja kuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt arvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut samalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin…! Tulkoot he, nämät karanneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava heitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja herraansa kohtaan!"
"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!" virkkoi Klaus herra, joka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. "Myös hän ajatteli ja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja kuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja valtakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean tien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin…"
"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni hevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!" huudahti kuningas ja nousi ylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. "Hallitsija, joka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla häpeällä leimatuksi… Missä olette muualla kuullut puhuttavan talonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä parempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin perin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika luotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa rauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää maailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka tahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy myöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!"
Kuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että tuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta tehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella kuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti olevan vielä paljon muutakin sanottavaa.
Silloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä aikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.
"Mitä on tekeillä, jalo ritari", sanoi hän, "onko maailma jo saumoistaan pääsemäisillään, koska ratsastatte, niinkuin olisi henki kysymyksessä?… Mitä on teillä ilmoitettavana?"
"Lukematon joukko talonpoikia on samonnut Tukholmaan", vastasi ritari, "heitä on ainakin kymmenen tuhatta miestä ellei enemmänkin…"
"Peljästyneen ritarin laskujen mukaan kai!" keskeytti kuningas.
"Teidän oman päällysmiehenne sanojen mukaan", vastasi ritari arvokkaasti ja kuninkaaseen, joka sydämestään oli hyvä herra, vaikutti ritarin arvokas ryhti niin, että hän leppyneenä astui miehen luo ja taputti häntä olalle.
"Älkää pahastuko, Stränge herra", virkkoi hän, "te olette urhokas ritari, minä tiedän sen, ja teidän hyvä miekkanne tekisi kyllä muutaman kymmenen miestä näistä talonpojista kykenemättömiksi… Mitä on teillä muuta ilmoitettavaa, mitä tahtovat nuo talonpoika lurjukset?"
"He huutavat yhdellä suulla, että arkkipiispa on päästettävä vankeudestaan vapaaksi…"
"Ha-ha-haa!" nauroi kuningas, "eipä ne vähiä pyydäkään … luulen, että he ovat menettäneet järkensä…"
"He saapuivat eilen illalla myöhään kaupunkiin", jatkoi ritari, "ja saivat heti Helgeandsholman käsiinsä. Jos heillä vain olisi ollut muutamakin lauta mukanaan, että olisivat voineet ne heittää ylösvedetylle nostosillalle, niin olisivat he saaneet koko kaupungin haltuunsa… Mutta leirinsä ovat he kumminkin asettaneet Helgeandsholmalle ja Brunkevuorelle, johon ovat rakentaneet varustuksen varustuksen viereen."
"Hyvä on!" huudahti kuningas hetkisen mietittyään, "meidän on nyt heti noustava hevosten selkään ja ratsastettava Tukholmaan. Toivon jo huomenna voivani pitää vangitun arkkipiispan sijasta talonpojille messun, mutta kautta viiden haavan, se messu on oleva sellainen, ettei sitä niinkään helposti unhoteta."
Vähän senjälkeen ratsasti kuningas Stäken linnasta seurassaan Klaus Rönnow ja joukko ritareja sekä pieni parvi asepalvelijoita. Hurjaa vauhtia kulki joukko eteenpäin kuutamoisena elokuun yönä ja kuningas ei muuta ajatellutkaan kuin huomispäivän messua. Saavuttuaan Ulfsundaan, jonka omisti Björn Jönsinpoika, astui hän miehineen siellä oleviin valmiisiin veneisiin ja purjehti Tukholmaan, jossa nousi maalle Kedjeskärin luona.
Pyhäaamu valkeni kauniina ja aurinkopaisteisena. Ja pikkulintujen viserrys kuului kaukaa metsästä. Muuten oli niin hiljaista kaikkialla, kuin olisi luontokin tiennyt, että päivä oli sunnuntai, ja tahtonut viettää sen rauhassa. Tuuli puhalteli niin hiljaa Mälarilla, ettei se saanut edes sen pintaa väreilemään. Mutta vähitellen, jota enemmän päivä kului, voi kaupunginmuureilta ja linnasta nähdä, kuinka talonpoikaisleirissä elämä ja liike alkoi elpyä. Kuningas seisoi itse Kärnantornissa ja katseli seutua. Hänen vierellään herra Tuure Tuurenpoika kuvasi ja selitti sitä taulua, joka siinä silmien eteen levisi.
Helgeandsholmalle oli asettunut muutamia satoja talonpoikia — Tuure herra ilmoitti niitä olevan kolme sataa — mutta Brunkevuori oli aivan mustanaan niistä. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan tuhatta miestä, väitti Tuure herra.
"Pian he kuitenkin saavat nopeat jalat", sanoi kuningas katseltuaan ensin hetkisen näitä aamuauringon valossa, "me ajamme heidät niinkuin karjan alas vuorelta… Vai mitä arvelette te, Tuure ritari?"
"Kautta kilpeeni kuvatun hirren, tepä sen itse sanotte!" huudahti Tuure herra. "Olisipa meillä vain, Jumala paratkoon, ollut sellainen kuningas jo kolmekymmentä vuotta ennemmin, niin olisimme varmaankin kaikesta tästä metelistä säästyneet!"
"Kas sellainen puhe minuakin miellyttää", virkkoi kuningas vilkkaasti, "te olette todellakin rehellinen ja luotettava mies, Tuure herra, niinkuin ritarin pitääkin olla… Totta tosiaan en olisi ottanutkaan Tukholman linnaa teiltä, Tuure ritari, jos silloin olisin tiennyt, mitä nyt tiedän… Mutta sen saatte te kirjoittaa vanhan ystävänne, arkkipiispan, syntiluetteloon."
Tukholman kirkoissa alettiin soittaa messuun ja kellojen äänet kajahtelivat niin vienonsuruisesti kirkkaalla aamuhetkellä. Mutta kuningas riensi alas tornista. Linnanpihalla seisoi hänen uljas sotaratsunsa kuolaimiaan pureskellen niin, että vaahto vain räiskyi ympärille. Kaikki ritarit ja miehet istuivat jo täysissä varuksissa hevostensa seljässä.
Kuningas katseli uljaana ympärilleen ja nousi sitten satulaan.
"Näyttäkääpä nyt, että te voitte toimittaa messupalvelustakin!" huusi hän miehilleen. "Ratsastakaa suoraan noitten kömpelöjen talonpoikain päälle, niin tulette näkemään miten he katoavat teidän silmistänne niinkuin hyttyisparvi myrskyn tieltä."
Miehet vastasivat kuninkaan puheeseen raikuvilla eläköönhuudoilla. Kuningas antoi torvensoittajilleen merkin puhaltamaan ja niin ratsasti koko tuo loistava ja uljas ritarijoukko linnanportista ulos, asepalvelijain seuraamana. Avonaisella paikalla linnan ulkopuolella tuli vielä toisia joukkoja lisää. Siinä jakeli kuningas käskynsä ja niin ratsastivat he Pohjoisportille ja sieltä hurjaa vauhtia sillan ylitse suoraan Helgeandsholmalle. Ja kuninkaallinen lippu, jonka ympärillä valituimmat ritarit ratsastivat, liehui enemmän kiivaan ajon kuin tuulen vaikutuksesta.
Herra Tuure Tuurenpoika teki ensimmäisen osaston kanssa kierroksen vasemmalle ja hyökkäsi niiden talonpoikain kimppuun, jotka olivat ottaneet asemansa saarelle. Mutta koko muu joukko jatkoi pysähtymättä matkaansa toisen sillan ylitse, joka oli mainitun saaren ja ulomman Pohjoisportin välillä, suunnaten kulkunsa suoraan Norrmalmille. Täällä järjestyivät lopullisesti eri osastot, torvet törähtivät ja hurjasti huutaen rynnättiin ylös vuorelle karkoittamaan talonpoikaisjoukkoa sieltä pois, niinkuin myrsky hajoittaa hyttysparven. Kuninkaan laivasto purjehti samalla hetkellä Norrmalmin ja Helgeandsholman väliseen salmeen, joten siellä olevat talonpojat tulivat kokonaan erotetuksi pääjoukosta.
Niin alkoi taistelu. Nuolet lensivät ja keihäät halkoivat suhisten ilmaa. Ja kuninkaan ritarit ja asepalvelijat hyökkäsivät hyvin järjestetyssä taistelulinjassa keskelle talonpoikaisjoukkoa iskien siihen koko voimallaan. Mutta talonpojat ottivat kirveillään ja pitkillä keihäillään hyökkäävät vastaan tavalla, jota kuningas ja hänen ritarinsa eivät olleet heiltä odottaneet. Moni ritari ja palvelija vaipui siinä kuolleena hevosen seljästä maahan sekoittaen verensä talonpoikain kanssa. Päivä alkoi tulla kuninkaalle kuumaksi ja monta kertaa jo näytti siltä, kuin aikoisivat nuo halveksitut talonpojat opettaa kuninkaalle paremman messun, kuin mitä tämä heille oli luvannut.
Päivällishetki jo lähestyi, eikä kukaan vielä voinut sanoa, kummallenko puolelle voitto kallistuisi. Lopuksi, kun pari tuntia oli jo kulunut ohi puolenpäivän, tuli Tuure herra Helgeandshohnalta avuksi. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä teurastanut nuo kolmesataa talonpoikaa ja tämän työn tehtyään karkuutti hän nyt hurjaa vauhtia paikalle ja hyökkäsi Brunkevuorelle asettuneen talonpoikaisarmeijan kylkeen. Tämä sekä myöskin kunnollisten johtajain puute talonpoikaisjoukossa vaikutti, että kuningas lopulta sai voiton.
Tuhannen kaatunutta talonpoikaa makasi vuorella. Muitten täytyi nöyrtyä ja jättää kuninkaalle johtajansa.
Kuningas ratsasti hiljalleen vuorta alaspäin, hänen joukkojensa järjestyessä päättyneen tappelun jälkeen. Tuon tuostakin pysähtyi hän, käänsi hevosensa ympäri ja katseli talonpoikain pitkää riviä, joka ilta-auringon valossa näkyi vuorenhuipulta pienten rakennusten takaa. Ne olivat nyt voitetut, nämät talonpojat, mutta vasta useampia tunteja kestäneen taistelun jälkeen hyvin varustettua, harjaantunutta sotaväkeä vastaan, jota johtivat etevät, kokeneet päälliköt. Jos kelvolliset päälliköt olisivat johtaneet tätä talonpoikaisjoukkoa, niin kuka voi sanoa, miten tappelu olisi päättynyt? — Epäilemättä oli se tähän suuntaan, kuin kuninkaan ajatukset kulkivat. Hän oli itse urhokas ritari ja ymmärsi myös antaa arvon urholliselle väelle.
Hänen siinä niin miettiessään tuli kaksi ritaria ratsastaen pitkin tietä. Heillä oli kauniit, korskuvat hevoset ja pyrkivät nähtävästi Tukholmaan. He katselivat ympärilleen joka taholle ja synkkä suru levisi hänen kasvoilleen, nähdessään ne monet haavoitetut ja kuolleet, joita varsinkin heidän tiensä varrella, missä taistelu oli ollut kovin, makasi kasoittain.
Kuningaskin huomasi vihdoin nämät kaksi ratsastajaa ja kysyi, keitä nuo molemmat herrat olivat. Nuori herra Iivari Gren, joka oli aivan kuninkaan vieressä, mutta toiselle suunnalle kääntyneenä, pyöräytti hevosensa ympäri ja katsahti tielle, jota pitkin nuo molemmat herrat lähestyivät.
"Ritari on herra Niilo Sture!" selitti hän, "ja ellen erehdy, on se nuori Steen Sture, joka ratsastaa hänen sivullaan."
"Vai niin!", huudahti kuningas, "no sen ritarin pitää minun ainakin tulla tuntemaan!"
Ja niin löi hän kannukset hevosensa kylkiin kiinni ja ratsasti vuorelta alas tielle, jossa molemmat Sturet pian sattuivat hänen kanssaan yhteen. Nämät tervehtivät kuningasta ja tämä vastasi heidän tervehdykseensä tuttavallisella ujostelemattomuudella, joka oli hänelle ominaista.
"Te tulette myöhään, Niilo herra", sanoi hän. "Kuitenkin olen siltä iloinen nähdessäni teidät. Senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme, on minulle sanottu, että te olette oivallisin ritari Ruotsin valtakunnassa…"
"Teidän armonne", virkkoi Niilo, "mies, joka sen on sanonut, tuntee huonosti Ruotsin ritariston!"
"Tunnetteko herra Ove Lauritsinpojan?" kysyi kuningas keskeyttäen ja lisäsi, kun Niilo päännyökkäyksellä ilmoitti, että niin oli asian laita. "Hän se on minulle kertonut, mikä mies te olette… Hyvä, toivon saavani vielä enemmänkin puhella teidän kanssanne. Nyt ratsastamme me kaupunkiin tuomitsemaan vilpillistä arkkipiispaa ja teidän on myös oltava yhtenä tuomarina, Niilo herra."
Se ei ollut ensi kerta, kun Kristian kuningas ja Niilo Sture tapasivat toisensa, vaikka Niilo olikin kuluneina vuosina pysynyt niin paljon kuin mahdollista erillään suurista tapauksista. Sen oli hän tehnyt voidakseen aivan esteettömästi puuhata sen asian hyväksi, jonka oli asettanut päämääräkseen ja jota katsoi ainoaksi oikeaksi ruotsalaiselle ritarille. Ja se asia oli Kaarlo kuninkaan takaisin kutsuminen.
Pahimpana esteenä tälle asialle oli arkkipiispa ja nyt kukisti hänet kuningas itse. Niilo ei epäillyt hetkeäkään astua tuon vilpillisen pääpapin tuomariksi, mutta sitä vastoin ei hän ollut ollenkaan selvillä, miten hänen oli käyttäydyttävä kuningasta kohtaan. Tämä oli hänen vihollisensa ja mikäpä muu hän olisi voinut olla, kun Niilo ei kerran voinut hyväksyä niitten toimien oikeellisuutta, joitten kautta Kaarlo kuninkaalta oli hänen kruununsa ja valtakuntansa riistetty. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen tunnustaa Kristian kuninkaaksi ja näitten vastakohtien välillä hän nyt häilyi, ilman että vielä oli saanut tilaisuutta ottaa ratkaisevaa askelta ja antaa kuninkaan ymmärtää, kuinka mahdotonta heidän molempain oli toimia yhdessä.
Monta kertaa oli hän jo aikonut lähettää kuninkaalle taisteluunvaatimuksen, päästäkseen kerrassaan selville hänen kanssaan. Mutta aina silloin tuli hänen mieleensä isänmaa ja Kaarlo kuningas, joitten asia epäilemättä sellaisen menettelytavan kautta ei olisi ollenkaan edistynyt, vaan päinvastoin kärsinyt siitä. Edellinen ajatus oli tietysti ajanhengen tuote, jälkimäinen taas oli Engelbrektin elämäntarun synnyttämä. Se oli tulevaisuuden lupaus, jonka voima voitti hetken vaatimuksen esiintyä ritarillisesta ja urhokkaasti.
Niin meni hän kuninkaan kanssa kaupunkiin, ratsastaen voitonylpeän ja iloisen Kristianin sivulla kylmänä, melkeinpä synkkänä. Ja todellisessa sieluntuskassa nousi hän ylös Tukholman linnan rappusia noudattaakseen kuninkaan kutsumusta olla yhdessä muitten herrain kanssa läsnä hänen voittojuhlassaan.
Niinkuin kaniikki Helmich arkkipiispalle kertoi, oli Niilo taas ratsastellut Taalaissa ja laittanut siellä jo toisen kerran kaikki järjestykseen kapinaa varten. Mutta hän oli nytkin pyytänyt siihen Kaarlo kuninkaalta lupaa ja odotti nyt hänen suostumustaan, sillä ilman sitä ei hän tahtonut liikkeelle lähteä. Tuntuu kyllä omituiselta, mutta itse asiassa oli Niilo Sture kuitenkin ainoa, joka oli todella vaarallinen arkkipiispalle, ja sitä oli hän vähemmin valtansa kuin tapojensa puhtauden ja luonteensa lujuuden tähden. Mutta niinkuin tavallisesti on tapa, niin ei arkkipiispakaan pannut painoa viimemainittuihin, vaan ainoastaan edelliseen. Vasta kun hänen valtansa alkaisi tulla peljättäväksi, vasta silloin, niinkuin hän kaniikille lausui, löisi hänenkin viimeinen tuntinsa. Ja nyt tällä hetkellä luotti arkkipiispa aivan täydellisesti rahvaan suosioon. Hänen mieleensä ei siis voinut tullakaan, että sellaisesta ritarista, kuin Penningebyn herra oli, saattaisi koitua hänelle vaarallinen henkilö.
Mutta jos Kaarlo kuninkaan kirje nyt vain olisi saapunut oikeaan aikaan Niilo Sturen käteen, niin olisi epäilemättä tällaiset luulot arkkipiispasta hävinneet. Vieläpä olisi voinut hänen kauastähtäävä suunnitelmansakin sen kautta ajautua karille. Tämän kirjeen tähden olikin nyt Niilo ritari yhdessä nuoren Steen Sturen kanssa saapunut Tukholmaan. Näistä miehistä oli vähitellen vuosien kuluessa tullut erottumattomat ystävät. Ei siis ihme, jos he olivatkin nyt taas yhdessä liikkeellä. Niilo ei ollut tiennyt mitään tästä Upplannin rahvaan sotaanlähdöstä arkkipiispan asian puolesta. Vasta Penningebyssä oli hän saanut siitä kuulla palattuaan sinne matkaltaan Taalaista. Kuninkaan voitto, jonka hän oli omin silmin nähnyt, ja talonpoikain erhetys, jotka pitivät arkkipiispaa oman asiansa marttyyrina, toisena Engelbrektinä, ne molemmat vaikuttivat häneen nyt ratkaisevasti. Hän päätti todenteolla ryhtyä toimeen.
Mitään kirjettä ei kuitenkaan Kaarlo kuninkaalta saapunut. Niin kului päivä päivän jälkeen ja herrat, jotka kuningas oli kutsunut arkkipiispaa tuomitsemaan, alkoivat vähitellen saapua. Etevimmät niistä olivat Linköpingin piispa Katillo Kaarlonpoika (Vaasa) ja herra Eerikki Akselinpoika (Tott). Mutta myös piispan molemmat sedät, Juhana ja Niilo Kristerinpojat (Vaasat), ja arkkipiispan veli, herra Taavetti Pentinpoika (Oxenstjerna), sekä tämän serkku, herra Eerikki Niilonpoika (Oxenstjerna), kaikki korkean vangin läheisimpiä sukulaisia ja luotettavimpia kannattajia, olivat kutsutut ja myöskin saapuivat. Karkotetun kuninkaan ystävistä oli täällä läsnä paitsi Niilo Sturea myöskin hänen lankonsa, herra Kustaa Kaarlonpoika (Gumsehufvud).
Oikeudenkäynti arkkipiispaa vastaan ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia. Oli aivan luonnollista, että hänen ystävänsä neuvostossa astuivat puolustamaan häntä. Eikä kuninkaan voitto talonpojista yhtä vähän kuin hänen ilmeiset ahkeroimisensakaan rauhoittaa ja voittaa kiihottuneita mieliä puolelleen voineet tehdä näihin mitään vaikutusta. Lämpimimmin puhui Katillo piispa lankonsa puolesta sekä yleisesti että yksityisesti.
Piispa oli kookas, lihavanläntä mies. Luonteeltaan oli hän avomielinen ja rehellinen, mutta samalla erittäin kiivas. Hän oli ollut kuninkaan mukana tämän Suomen retkellä ja sieltä palatessa, kun kuninkaan viha oli kuumimmillaan arkkipiispaa kohtaan, saanut käskyn vetäytyä takaisin hiippakuntaansa. Nyt taas, kun kuningas oli voittanut ja hänellä oli valta käsissään, antoi hän tuon kiivasluontoisen piispan olla omaan tapaansa. Kun aika kuitenkin yhä kului, eikä tuomiota langetettukaan, alkoi kuningas tulla levottomaksi ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun sai kuulla, että arkkipiispan ystävät puuhasivat hänen vapauttamistaan. Se oli Ruotsin kunnia, joka kärsi, pyhän kirkon oikeus, jota loukattiin — lausui Katillo piispa neuvostossa — ja se olisi ikuiseksi häpeäksi heille, jos sillä tavoin antaisivat Ruotsin arkkipiispaa nöyryyttää ja kohdella. Piispa puolusti asiaansa jalolla lämmöllä ja kun neuvosherrat sinä päivänä erosivat toisistaan, ei heissä enää ollut monta, joka ei seuraavana päivänä, kun tuomio kuninkaan tahdon mukaan oli langetettava, olisi aikonut puolustaa arkkipiispan vapauttamista.
Varhain aamulla Pyhän Ristin-aattona (13 päivänä syyskuuta), jona päivänä tuomarein oli määrä viimeisen kerran kokoontua kello kymmenen ajoissa, istui Katillo piispa huoneessaan harmaaveljesten luostarissa ja luki kirjettä, joka edellisenä iltana oli tullut hänelle Söderköpingistä. Silloin keskeytti hänet lukemisessaan palvelija. Tämä ilmoitti, että kaniikki Helmich halusi puhutella häntä.
Piispa pani kirjeen pois kädestään ja nousi vastaanottamaan kaniikkia, jota hän näytti levottomuudella odottaneen.
"Kautta Jumalan viattoman piinan ja kuoleman!" huudahti hän ja kiiruhti sisääntulleen luokse. "Te olette asettanut minun kärsivällisyyteni kovalle koetukselle… Mitä tietoja te tuotte."
"Omituisilta ja melkein käsittämättömiltä tuntuvat minusta arvoisan isän sanat", virkkoi kaniikki, jonka kalpeat kasvot olivat suorana vastakohtana piispan punottavalle muodolle. "Minä olen täyttänyt teidän tahtonne ja uskoin yhtä varmasti kuin tekin, Katillo piispa, että tuo iloinen sanoma olisi herättävä jalossa herrassani riemua, mutta…"
"Mutta, ilmoittakaa … mitä sanoi hän sitten, mitä tahtoo hän, että me tekisimme?"
"Tervehtikää lankoani, sanoi hän, ja ilmoittakaa hänelle samalla, että hän antaa asian mennä menoansa ja kuninkaan saada tahtonsa täytäntöön!"
Piispa seisoi hämmästyksestä sanatonna.
"Minä en kuitenkaan antanut asian vielä siihen jäädä", jatkoi kaniikki, "sillä myös minä luulin, että olin ymmärtänyt väärin hänen tarkoituksensa. Siksi muistutin minä hänelle keskustelua, joka meillä oli samana aamuna, kun kuningas lähti Suomeen. Onko siis teillä todella aikomus, sanoin minä, uhrata henkenne aivan turhaan… Lujalle olette te jännittänyt jousen ja korkealle tähdännyt nuolenne, onko siis teidän tarkoituksenne nyt antaa nuolelle väärä suunta, niin ettei se satukaan maaliinsa? Tämän sanoin minä hänelle ja hän vastasi, hetkisen eteensä katseltuaan…"
"Mitä hän vastasi … pian, kaniikki Helmich, sanokaa heti, mitä hän vastasi?"
"Koskaan ei ole nuolta paremmin tähdätty, koskaan ei se myöskään ole paremmin sattunut maaliinsa!"
"Oi, minua mies raukkaa!" huudahti piispa ja löi kätensä yhteen, "pelkään, että lankoni on saanut vankeudessa vikaa järkeensä."
"Hän pyysi minun vielä sanomaan teille", jatkoi kaniikki, "että vasta sitten, kun kuningas on vienyt hänet vankina pois valtakunnasta, sillä se tulisi tapahtumaan, sanoi hän, vasta sitten olisi aika tullut, jolloin teidän on ryhdyttävä panemaan toimeen, mitä sydämenne vaatii teiltä!"
Sinä päivänä ei Katillo piispa ollut kaltaisensa neuvostossa. Hän oli hajamielinen ja nyreän näköinen ja kun hänen ääntänsä vaadittiin, vastasi hän aivan niinkuin kuningas tahtoi. Yleinen hämmästys syntyi, mutta samalla tavalla tekivät muutkin. Kuningas ensin siitä ällistyi, mutta pian poisti mielihyvä muut ajatukset hänen mielestään. Niin oli hän nyt siis saanut aivan täydellisen voiton. Neuvosto tuomitsi kuitenkin arkkipiispan vain vankeuteen.
Sillä välin kasvoi levottomuus Tukholmassa arveluttavassa määrässä, jonka tähden kuningas päätti viedä vaarallisen vankinsa pois valtakunnasta, ja hän esitti tämän tuumansa neuvostolle. Tämä myöntyi Katillo piispan vaikutuksesta kuninkaan pyyntöön. Kuningas saisi viedä arkkipiispan, mihin itse tahtoi. Ja niin jättivät herrat Tukholman palaten kukin kotiinsa.
* * * * *
Eräänä iltana marraskuussa oli suuri joukko kansaa kokoutunut linnan ympärille ja myöskin Norrmalmin ja Käpplingeholman rannat olivat väkeä täynnä. Useitten katseet olivat suunnattuina virralle, jossa kuninkaan laivat seisoivat ankkuroituina, toinen toisensa vieressä. Mutta eniten tähystelivät kuitenkin uteliaat ihmiset linnan viereiselle laivasillalle, jossa kuninkaan asepalvelijat seisoivat valmiina lähtöön ja ritareja juoksi edestakaisin.
Linnanlaiturin vieressä oli suuri vene valmiiksi laitettuna ja soutajat istuivat odottaen airot käsissään.
Äkisti syntyi suuri liike kuninkaan asepalvelijain joukossa.
Kalpeakasvoinen, kuihtunut mies kulki kumarassa rantaa kohti ja moni luuli kuulevansa, miten kahleet kalisivat hänen käsissään ja jaloissaan.
Hän vietiin odottavaan veneeseen, joka heti laski ulos rannasta ja lähti kulkemaan lähinnä olevaa kuninkaanlaivaa kohti.
Vähän senjälkeen nähtiin kookkaan kuninkaan menevän samaa tientä miestensä keskitse ja astuvan toiseen veneeseen, joka souti samaan laivaan.
Ankkurit vedettiin ylös, purjeet nostettiin ja myötätuulessa kiiti
Kristian kuninkaan laivasto pois Tukholman satamasta.