CARL GEORG STARBÄCK.
Näitten romaanien kirjoittaja Carl Georg Starbäck syntyi Falunissa, Ruotsissa heinäkuun 18 p:nä 1828, vanhimpana viidestä sisaruksesta. Hänen kotinsa oli hyvin toimeentuleva virkamieskoti. Isä oli nimittäin ylimaasmestari s.o. jonkunlainen rautauunien tarkastaja ja rautateollisuuden valvoja Falunin itäisessä ja läntisessä vuoripiirissä. Kodin johto ja lasten kasvatus eivät kuitenkaan olleet isän kädessä, joka oli virkatointensa vuoksi myötäänsä matkoilla, vaan ne olivat äidin huolena, joka oli Suomesta syntyisin ja omalta nimeltään Grotte. Hän oli tarmokas nainen, jonka kasvatusta Carl Georg saa etupäässä kiittää menestyksestään elämässään.
Georg alotti veljiensä kera koulunkäyntinsä Falunissa, mutta sai sitten isän tahdosta muuttaa Tukholmaan, jonka koulut olivat hänen mielestään parempia. Georg oli vakaamielinen, tiedonhaluinen nuorukainen. Häntä eivät huvittaneet urheilut eikä leikit, hän tahtoi tehdä työtä. Hänen aikansa kului runoilijain ja historioitsijain teoksia lukiessa. Aikaisin ilmeni hänessä myöskin oman tuottamisen halu. Jo kymnaasiaikanaan perusti hän yhden noita aina viehättäviä nuorukaisseuroja, joiden ohjeena ovat korkeat, pilviin tähtäävät ihanteet ja joiden tarkoituksena on kehittää jäseniään omaan kirjalliseen toimintaan sekä runoutta ymmärtämään.
Seuran nimeksi pantiin Concordia. Nuorukaiset vuokrasivat erityisen salin, jossa he talikynttiläin valossa pitivät viattomia kokouksiaan.
On selvää, etteivät näissä kokouksissa esitetyt alkuperäiset runoelmat, kertomukset ja novellit — jotka etupäässä olivat historiallisia — olleet ihan täysipainoista laatua. Monet kyllästyivätkin niihin pian ja jäivät pois seurasta. Mutta toisilla oli enemmän intoa. Concordia-seura eli kuin elikin vaikeimmat vuotensa ja elää yhä vieläkin sen koulun nuorison keskuudessa, jossa Starbäck aikanaan kävi. Ja olipa nuorten puuhasta näkyvääkin tulosta. V. 1848 ilmestyi painosta pieni vihkonen nimellä Smärre dikter på vers och prosa (Pienempiä runoelmia, suorasanaisia ja runomuotoisia).
Kokoelman paras kappale on epäilemättä Georg Starbäckin kirjoittama novelli, Pappilan ruusu, romantinen idylli, joka ei semmoisenaan kuitenkaan todista muuta kuin tekijänsä nuoreen ikään nähden tavattoman sujuvaa kirjoitustapaa.
Starbäck tuli ylioppilaaksi Upsalaan 1849. Pian sen jälkeen sai hän, kun isän terveys murtui, ruveta ottamaan osaa kodin ja omaisten ylläpitoon. Siitä syystä täytyi hänen ruveta kotiopettajaksi, kuten niin monen muunkin varattoman ja lahjakkaan nuorukaisen.
Kotiopettajana hän toimi eri perheissä yhteensä kolme vuotta, unhottamatta siellä pitää huolta omistakin luvuistaan. Upsalaan palattuaan v. 1853 julkaisi hän nimellä Georg novellin, joka ei kuitenkaan ole merkittävämmän arvoinen.
Yliopistossa antautui Starbäck sitten vakaviin lukutöihin. V. 1854 suoritti hän ensimmäisen akateemisen väitöksensä ja samana vuonna hän saavutti tohtorinarvon kirjoituksella Vaasasuku Uniooniajalla. Väitöskirja sisälsi kaksi arkkia jotka kumpikin riittivät tohtorinarvon saamiseksi. Sillä muutamia päiviä senjälkeen, kuin kirjoituksen tekijä itse oli suorittanut väitöksensä ensi arkilla, väitteli eräs hänen tovereistaan toisella arkilla, saavuttaen niinikään tohtorinarvon. Tämä kirjoitus jo osoitti hänen erityistä mieltymystään siihen isänmaansa aikakauteen, jota hän sittemmin koetti parhaimmassa romaaneissaan elävinä kuvina esittää aikalaiselleen. Tutkiessaan huomasi Starbäck silloin, että uniooniajan suurin merkitys Ruotsin historiassa on kansan esiintyminen maan mahtavia ja ulkomaista kuningasta vastaan. Tältä kannalta esittää Starbäck kirjoituksessaan tätä aikaa, antaen samalla katsauksen mahtimiesten puolueryhmitykseen 13- ja 14-sataluvuilla.
Tohtorinarvon saavutettuaan teki Starbäck suunitelman vastaista elämäntoimintaansa varten. Hän päätti antautua nuorisonopettajaksi, jonka toimen hän alkoi historianopettajana Vesteråsin koulussa 1854. Hänen alusta pitäin etevä opetustapansa ja perusteelliset tietonsa siinä aineessa vaikuttivat kuitenkin, että hänet pian kutsuttiin parempaan paikkaan Norrköpingiin, nimittäin jo seuraavana vuonna.
Opettajana Starbäck oli todella erinomainen. Rakkaus ja lämpö piti olla opetuksen ylimpänä ohjeena; se oli hänen vaatimuksensa, jota hän itse johdonmukaisesti noudatti. Hän ei hyväksynyt vanhaa ruoskametoodia eikä siihen aikaan tavallista historian lukutapaa, joka piti pääasiana vuosilukujen ja nimien koneellista ulkoalukua. V. 1858 hän toimitti julkisuuteen erään esitelmänsä "historian merkityksestä opetusaineena", jossa hän esittää lämpimin sanoin omat mielipiteensä. "Monet luulevat", lausuu hän siinä, "että se osaa hyvin historiaa joka ei milloinkaan kompastu vuosiluvuissa! Jos se olisi historiaa, niin voisimme samassa empimättä tuomita sen sivistämiskeinona aivan kelvottomaksi. Ulkonaisten tapausten tietäminen on historian anatomia, niiden sisällisen yhteyden tunteminen on historian fysiologia, mutta ne yhteensäkään eivät sittenkään ole historia kokonaisuudessaan. Meidän täytyy nähdä ne molemmat elävinä silmäimme edessä, meidän täytyy huomata niissä esiintyvät yksilölliset piirteet. Meidän täytyy itse olla läsnä inhimillisen kehitysjuoksun suuressa näytelmässä siitä syystä, että historian tapaukset, jotka nyt ovat kuolleet, olivat kerran eläviä. Tämä muinaisuus on kerran ollut nykyisyys; ja ellemme voi niitä uudestaan loihtia eläviksi nähtäviimme, niin emme varmastikaan pääse milloinkaan niitä tuntemaan… Tämä menneitten aikain elävä esittäminen on meidän aikamme opetuksesta hävinnyt. Ja nuorten rinta laajenee kuitenkin yhä vieläkin, kun se kuulee kerrottavan mielten ja tekojen suuruudesta, uhraavaisesta rakkaudesta ja hyveistä. Heidän ei ole vika, vaan niiden, joiden tulisi heille sitä esittää."
Siihen suuntaan tahtoi Starbäck vaikuttaa. Sitä hän osoitti sekä opettajana että kirjallisella toiminnallaan. Näitä vaatimuksia ovatkin omiaan täyttämään sekä hänen suuri teoksensa "Berättelser ur Svenska historien" (Kertomuksia Ruotsin historiasta) että hänen lukuisat historialliset romaaninsa. Niiden tarkoitus on "saattaa entisyys taasen elävänä aikalaistensa mieliin, ja sen avulla avata heidän silmiään huomaamaan, mitä kehitys vaatii, vastustaa itsekkyyden ahtautta sekä vahvistaa vastuuntunnetta siitä, kuinka muistojen rikasta perintöä on hoidettu tärkeänä murroksen aikana."
Tarkoitusperiään toteuttaakseen rupesi Starbäck pian laajentamaan toimintapiiriään. Hän ryhtyi puuhaamaan Norrköpingiin uutta, vapaamielistä paikallislehteä ja yhtyi senvuoksi erääseen kirjapaino- ja kustannusyhtiöön, nimeltään "Föreningen" (Yhdistys). Uudessa lehdessä ("Norrköpings-kuriren") täytti novelliosaston melkein koko sen ensi vuoden Starbäckin ensimmäinen isompi romaani "Grafvens Son" (Haudan Poika), ja sen ohessa oli artikkeliosastossa taajaan hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia.
Euroopassa tapahtui vuosisadan puolivälissä suuremmoisia valtiollisia mullistuksia. Länsivallat Ranska ja Englanti tekivät liiton ja kukistivat Venäjän siihenastisesta valta-asemastaan, ja sittemmin Ranska yksinään masensi Itävallan. Tästä oli seurauksena että Eurooppa vapautui kokonaan siitä painostavasta holhuunalaisuudesta, jossa se oli ollut n.s. Pyhän Allianssin ajoilta asti. Sorretut kansallisuudet heräsivät ja pudistivat kahleitaan. Seurauksena oli kahden uuden suurvallan Italian ja Saksan luominen kansallisuuksien perustuksella. Nämä aatteet levisivät Pohjoismaihinkin. Yhteisskandinaavilaisuuden aate syttyi voimakkaaseen tuleen. Kansallisuus, kansansivistys, kansan asekuntoisuus ja kansanvaltainen maanedustus nousivat päivänkysymyksiksi, Starbäck tuli näiden aatteiden innokkaaksi kannattajaksi. Asekelpoisuutta varten perusti hän kaupunkiinsa tarkkampujayhdistyksen, — tulipa hän itse komppanianpäälliköksikin — joka oli sittemmin innostavana esimerkkinä kaikille tämän aatteen harrastajille. Samana vuonna (1861) lähetti hän myöskin kymmentuhansien painoksessa kuvitetun viikkolehden "Svenska arbetaren" näytenumeron. Sen tarkoituksena oli helppotajuisessa muodossa esittää kansalle asioita tiedon eri aloilta. Avustajiksi hän sai monta aikansa parhaista kynistä, esim. Onkel Adamin ja Pehr Thomassonin.
Yritys näytti onnistuvan. Parin vuoden kuluttua rupesivat siihen astiset tappiot kääntymään tuntuvaksi voitoksi. Menestys ei ollut kuitenkaan pysyväinen. Oli syntynyt toisia samantapaisia yrityksiä. Ehkäpä oli lehden kantakin liian jyrkkä. V. 1865 oli sillä tuskin neljättä osaa tilaajoistaan enää jälellä. Tänä vuonna täytyi Starbäckin ilmoittaa lehtensä lakkaavan, koska sen velat olivat 8000 kruunua omaisuutta suuremmat, ja sitäpaitsi oli S:llä itsellään sieltä samanverta saamisia omista kirjoituksistaan. Pula oli suuri, mutta voima sitäkin suurempi. Starbäck tahtoi vastata kaikista veloista, joihin kirjapaino ja kustannusyhtiö oli hänen yrityksensä kautta joutunut.
Opettajatointaan — nyttemmin Norrköpingin ylemmässä alkeiskoulussa — jatkoi hän entiseen tapaansa. Historian tunnit olivat juhlahetkiä hänen oppilailleen. Siitä hän saavutti julkistakin tunnustusta. Mutta sen ohella osoitti hän hämmästyttävää kirjallista tuottelijaisuutta. Walter Scottin esimerkkiä noudattaen teki hän työtä yöt päivät saadakseen sitoumuksensa suoritetuksi.
V. 1865 rupesi hän jatkamaan vuosi sitä ennen keskeyttämäänsä sarjaa "Berättelser ur Svenska historien", ja seuraavana vuonna julaistiin uniooniajan ensimmäinen osa, joka käsitti 400 sivua. V. 1867 ilmestyi samaa aikakautta käsittelevä historiallinen romaani "Engelbrekt Engelbrektinpoika" novellina eräässä sanomalehdessä. Arvostelut siitä olivat erilaisia. Korkeampi akateeminen kritiikki ei ollut siitä tietävinäänkään. Mutta lukijain runsaus ja yhä uudet painokset todistivat siitä muuta, joka kyllä ilmeni julkisten arvostelujenkin muodossa. Tunnettu kirjailija ja arvostelija Carl Silfverstolpe esim. lausuu siitä seuraavasti: "Tehtyään syviä tutkimuksia isänmaamme historiassa on tekijä osannut esittää eteemme uskollisesti historian itsensä ja samalla luoda nähtäviimme ajan etevimmät miehet, sekä sitäpaitsi taitavasti punoa kertomuksensa yhteyteen rakkauden punaisen langan". Arvostelija tunnustaa, että Starbäckillä "on meillä (Ruotsissa) sangen harvoin tavattava kyky valaista runouden ruusuhohteella historian pyhästöä". Lisäksi lausuu arvostelija toivomuksen, että tekijä edelleenkin käyttäisi kykyään isänmaalliseen historialliseen romaaniin. Starbäck oli jo laajassa mitassa ehtinyt täyttää tämän toivomuksen.
Vuosina 1867 ja 1868 ilmestyi "Kertomusten" kuudes, seitsemäs ja kahdeksas osa — yhteensä yli kolmetoistasataa sivua, käsitellen aikaa Kaarlo Knuutinpojan kruunauksesta Kustaa Waasan kuolemaan asti. Mutta tätäkin aikaa tahtoi hän elävämmin esittää romaanimuodossa. Sitävarten hän kirjoitti tavattoman suurikokoisen romaaninsa "Niilo Bonpoika Sturen" joka sisältää asiallisen jatkon Engelbrekt-romaaniin esittäen aikaa vapaudensankarin kuoleman ja Kaarlo Knuutinpojan kuoleman välillä. Tämä romaani ilmestyi Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin novellina vv. 1870-71.
Tämä hämmästyttävä uutteruus oli jo tuottamaisillaan palkintonsa. Starbäck oli jo pääsemäisillään taloudellisesta ahdingostaan, kun onnettomuus kohtasi. Liiallinen rasitus oli murtanut väsymättömän työmiehen voimat. Halvauskohtaus v. 1872 teki hänestä yhdellä iskulla raihnaan vanhuksen.
Pian oli hänellä kuitenkin ilo saada suurta tunnustusta elämäntyöstään, sillä hänelle myönnettiin ensiksikin hänen suuriin ansioihinsa nähden koulumiehenä ja kirjailijana suurempi eläke kuin hänelle oikeastaan olisi kuulunut. Ja samalla esitettiin Ruotsin yleisölle "Kehoitus" kokoomaan lehtori Starbäckiä varten rahaston kiitollisuudenosoitukseksi hänen elämäntyöstään. Rahaston korot lankeisivat lehtori Starbäckille ja hänen vaimolleen ja lapsilleen kunnes viimeksi mainitut saavuttaisivat riippumattoman aseman. Senjälkeen niistä muodostettaisiin stipendirahasto Upsalan yliopistoon, jonka korot käytettäisiin apurahoiksi erityistä historiallista harrastusta osoittaneille ylioppilaille. Kehoitus tuotti 28,000 kruunua, mikä kylliksi todistaa kuinka laajalti Starbäckin elämäntyö oli tunnustettu.
Lopuksi sananen tässä päättyvästä romaanisarjasta, joka samalla sisältää Starbäckin arvokkaimmat kirjalliset tuotteet — hänen muut romaaninsa ovat vähäpätöisempiä.
Jos tarkastamme yksistään niitten n.s. taiteellista, runollista arvoa, niin on myönnettävä, että niistä kylläkin voi yhtä ja toista puuttua. Mutta sellaiseen arvosteluun ryhtyminen onkin näihin romaaneihin nähden jo semmoisenaan harha-askel. Niitä ei ole ensinkään siltä kannalta arvosteltava, syystä että ne ovat syntyneet aivan toisista motiiveista ja toisia tarkoituksia täyttämään. Me olemme nähneet, mikä harvinainen isänmaanrakkaus oli Starbäckin mieltä lämmittänyt aikaisimmilta nuorukaisvuosilta asti. Tästä samasta tunteesta ovat alkuaan nämäkin romaanit syntyneet, ja niiden tarkoitus oli herättää kirjoittajan isänmaan, Ruotsin nuorisossa innostusta ja rakkautta tämän isänmaan entisiin vaiheisiin. Ne ovat kirjoitetut nuorisolle, ja senvuoksi tulee nuoriso niitä aina viehätyksellä lukemaan, sanottakoon niistä muuten mitä tahansa.