Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

I.

Kuoleman kourissa.

Kuinka vastakkaisilta ihmisten teot usein näyttävätkään! Viha ja rakkaus, elämä ja kuolema voivat olla saman tarkoitusperän keinoina. Tekoa arvostellaan ainoastaan näyn mukaan tunkeumatta sitä johtavaan sisäiseen tahtoon, mutta kun se vähitellen kehkeytyy ja ilmenee, saadaan nähdä, että niin selvältä näyttävä vastakohta olikin vaan näennäinen. Johtava tahto on vaan vaihettanut välikappaletta, itse vähääkään muuttumatta. Päämäärä on pysynyt samana, mutta matkalla on löydetty uusi tie, joka näyttää johtavan varmemmin perille.

Usein voi vähäpätöisinkin seikka olla vaikuttimena, joka saapi tahdon valitsemaan vanhan sijaan uuden. Sitä laatua oli epäilemättä se syy, joka vaikutti häneen, joka vaani murhatakseen Niilo Sturea ja joka, nähtyään uhrinsa pelastuneen, riensi kuolemansairaan Steen-herran luo kohottaen murha-asettaan hänen päänsä yli, ikäänkuin tyydyttääkseen ihmisverenhimoansa. Sellainen syy sai epäilemättä hänen pysähyttämään jo nostetun kätensä ja laskemaan kirveensä lattiaan.

Samassa äkkäsi hän tumman varjon nousevan ihan edestään ritarin vuoteen vierestä. Hän löi otsaansa ja astahti pari askelta takaisin, mutta säikäys hävisi kohta, ja leveä inhottava hymy levisi hänen huulilleen.

"Kuka olet, poika, ja mistä tulet?" kysyi hän.

"Olen herra Eerik Akselinpojan asepoika", vastasi Ingeborg arasti.
"Olen eksynyt pimeässä ja toivoin täältä saavani neuvoa tielle…"

"Tielle, mille tielle?"

"Ekolsundin tielle."

"Hm!… Sinä vingut niin hienosti, poika…!"

Mies meni heittämään hiukan viriä takkaan ja puhalsi sitä palamaan. Sitten hän tarttui Ingeborgin käteen vetäen häntä tulta kohden sekä katsoi niin tuikeasti häntä silmiin, ettei neito voinut sitä kestää.

"Eerik-herran asepoika!" mutisi mies. "Sormet maidosta ja kasvot… Ota lakki päästäsi, poika!"

Ingeborg ponnisti kaiken rohkeutensa ja levollisuutensa selviytyäkseen miehen tunkeilevaisuudelta ja epäluuloilta. Mutta hän älysi varsin hyvin, kuinka hyödytöntä tässä oli teeskennellä. Siksi hän nosti päätään ja lausui:

"En ole se, jolta näytän. Nimeäni en kuitenkaan sano, mutta tämän ritarin puolesta olen valmis uhraamaan henkeni. Ja hän tarvitsee nyt sellaista apua ja hoitoa, jota sinä et voi hänelle antaa!"

"Niin hän tarvitsee apua…!" virkkoi mies yhäti tirkistäen kuin ilves Ingeborgin kasvoihin. — Hän lisäsi kotvasen kuluttua: "Ja mitä muuta, arvoisa neiti, mitä arvelette?"

"Pelasta hänet, pelasta hänet, niin olen sinulle kiitollinen kaiken elinaikani?" huudahti Ingeborg katsoen rukoilevan katseen koko lumousvoimalla mieheen, joka puolestaan näytti taipuvaiselta kuuntelemaan hänen rukoustaan, niin julmalta kuin hän näyttikin.

"Ritarista teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi hän. "Hän näkee päivän taaskin, siitä olkaa varma! Heti päivän koittaessa minä lähden arkkipiispakaupunkiin katsomaan, eikö sieltä joutuisi joku yrttitaitoinen veli hänen avukseen."

Ingeborg ei tiennyt, mitä ajattelisi tästä miehestä, joka näytti niin äkkiä muuttaneen mieltään. Eikä hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että sama inhottava ilme yhä vieläkin oli hänen kasvoillaan. Hän tunsi suurta iloa tietäessään voivansa pelastaa ritarin, ja sittenkin häntä kammotti tuon pelastajan samea katse ja synkkä hymyily.

Mies istui hetkisen itsekseen miettien. Sitten hän taas katsoi Ingeborgiin alkaen varovaisesti kysellä häneltä, saadakseen ensi kysymyksiinsä tarkemman selon. Nähtävästi riippui Ingeborgin vastauksista enemmän, kuin hän itse silloin ymmärsi, vaikka hän tajusikin välttämättömäksi pitää salassa kaiken, mitä oli eilisiltaisella vaelluksellaan metsässä tullut tietämään. Se hänelle onnistuikin, ainakin sikäli, että mies jätti hänet enemmittä kysymyksittä rauhaan.

Mutta samalla kasvoi Ingeborgin itseensäluottamus. Hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään mieheltä ritarista, miten hän oli tähän syrjäiseen metsäpirttiin joutunut, mistä hän oli saanut monet haavansa, kaksintaistelustako, vai oliko Niilo-herran ja arkkipiispan miesten välillä ollut ottelu äskettäin, — kaikki senlaisia kysymyksiä, joiden tarkoitus oli uskottaa mieheen täyttä varmuutta. Ei ollut kuitenkaan helppoa päästä selville siitä, sillä niin kekseliäs kuin neidon mieli olikin, puuttui häneltä kuitenkin tässä tarvittavaa kokemusta ja ihmistuntemusta.

Yhtäkkiä mies silmäsi häntä niin pistävän palavasti, että hänen verensä aivan hyytyi.

"Mitä olisitte tehnyt, neito", sanoi hän, "jos minä olisin ollut ritarin vihollinen enkä hänen ystävänsä, ja jos olisin hänet surmannut tuolla, jossa hän nyt makaa saamatonna vallassani?"

Mutta tyttöraiska jaksoi säilyttää malttinsa. "Surmannut?" kysyi hän hymyillen. "Surmannutko?… Kuinka voit sitä kysyä?"

"Missä silmänne sitten olivat, hyvä neiti, kun ette nähnyt, että kirveeni oli kohollaan hänen päänsä yli?"

Tähän kysymykseen ei olisi ollut helppo vastata, mutta Ingeborg pääsi siitä, sillä ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi muuan varsin vähäpätöisen näköinen mies. Hänen yllään oli avara matkaviitta ja päässään leveälierinen hattu, molemmat sitä mallia ja väriä, jota tuomioherrat siihen aikaan käyttivät. Hänen kasvonsa olivat lempeät ja vakavat ja niitä valaisi viisas silmäpari.

Hän tuli miehen juuri lausuessa viimeisiä sanojaan, ja tavallinen tervehdys kuoli silloin hänen huulilleen ja hän katsahti äkkiä ympäri huoneen, joka nyt oli kokonaan valaistu.

"Jumala paratkoon, hyvä ystävä, luulin rauhan majaan astuvani ja saankin samassa kuulla sanoja, joita rosvo kyllä voi lausua, mutta ei rehellinen talonpoika!" virkkoi matkustaja jääden ovelle seisomaan.

"Monipa kulkee tänä yönä Vårdsätran metsän halki, huomaan", vastasi puhuteltu, "koska tekin, hurskas herra, siellä matkustatte… Ellen väärin näe, olette herra Eerik Olavinpoika?"

"Hyvä, hyvä, olet oikeassa, olen kaniikki Eerik Olavinpoika ja matkalla olen Godtsundaan, jonne luulin saavani opasta… Mutta tänne näyttää hyvä Jumala itse ohjanneen askeleeni, koska…"

"Niin, kuten sanotte, arvoisa herra!… Pyhä Eerik-kuningas ei olisi voinut sopivammin tuoda teitä hänen luokseen, kuin olette nyt itse tullut. Tämä ritari… te tunnette hänet erittäin hyvin, hän on herra Steen Sture!…"

Tuomioherra viskasi viitan ja hatun pois ja riensi ritarin vuoteen ääreen, alkaen heti tarkasti tutkia häntä. Mies kertoi hänelle silloin samaa kuin Ingeborgillekin, joka kertomus oli muuten melkein yhtäpitävä totuuden kanssa.

"Hetkemme ovat kalliit, hyvä mies", sanoi Erik Olavinpoika nousten seisoalleen, "ne ovat kalliit…! Nyt täytyy heti viedä kaupunkiin sana… Odotan täällä, kunnes palaat, ellei toista sananviejää saavu, mutta niin uljaan ritarin tähden uhrannee joka Ruotsin mies kernaasti yhden yön…"

Synkkä mies heitti epäluuloisen katseen pieneen tuomioherraan.

"Luulen sentään", sanoi hän, "että te teette vaaran suuremmaksi kuin se onkaan!"

"Herramme kalliin veren nimessä!" huudahti kaniikki silloin sangen tulisesti, "sanon sinulle, ettei ole hetkeäkään hukattavana…!"

Hän antoi sitten miehelle lähempiä ohjeita, mihin hän saisi kääntyä
Upsalassa saadakseen, mitä tarvittiin. Silloin tämä päätti lähteä.
Mutta päästyään paraiksi ulos riensi hän sukkelaan tuvan katolle ja
katseli luukusta sisään.

Kun tuvassa oli kaikki rauhallista, niin hän juoksi jättiläisaskelin rantaan, jossa vene oli. Tämä oli sillä välin siirtynyt paikaltaan, niin että kesti kotvasen, ennenkuin hän sen löysi. Mutta venemies oli siellä yhä odottamassa. Hän sai nyt toimekseen kaniikin antaman asian, ja vene rupesi heti kiitämään virtaa ylöspäin.

Murhaaja taasen kiiruhti samaa tietä takaisin, mutta kulki nyt niin hiljaa, ettei pieninkään ääni ilmoittanut hänen tuloaan tuvassa olijoille. Taaskin hän tirkisteli kattoluukusta tupaan.

Mitä hän nyt siellä näki, saattoi hänet päättämään pysyä paikallaan, kunnes se puhe oli loppunut, jota hän nyt sieltä kuuli.

Ingeborg makasi kaniikin edessä ojentaen rukoillen käsiään häntä kohden, ja tämä istui kuunnellen tarkkaavaisesti neidon sanoja. Se ei ollutkaan mitään vähempää kuin täysi selonteko eilispäivän tapahtumista, aina siitä hetkestä asti, jona Ingeborg istuutui hiekkaharjulle Upsalan edustalla.

Koko heidän rikollinen suunnitelmansa oli siis täydellisesti tunnettu. Murhaaja kiristeli hampaitaan vihasta ja kiukusta, mutta jäi vielä tuvan katolle. Vielä oli paljon tärkeätä kuultavaa hänelle.

Kaniikki ja neito neuvottelivat, kuinka pelastaisivat haavoitetun ritarin tuon julman konnan käsistä ja kuinka voisivat häntä parhaiten rangaista. Tässä ei siis ollut kysymys vaan siitä, kuinka hän saisi tarkoin mietityn tuumansa täytetyksi, vaan siitä suorastaan, kuinka hän voisi itse pelastaa nahkansa. Kaniikki päätti lähteä seuraavana päivänä itse kaupunkiin saatuaan ensiksi ritarin hyvin hoidetuksi. Siellä hän ilmoittaisi kaikki tyyni Niilo Sturelle, ja tulisi sitten tarpeeksi paljon väen kera heti tänne takaisin ottamaan pahantekijän kiinni ja viemään Steen-herran ja Ingeborgin muassaan kaupunkiin takaisin.

He raukat eivät aavistaneet, että heidän joka sanansa oli myöskin sanana heidän omassa kuolemantuomiossaan. Mutta tuomari, murhaaja oli viekas mies. Hän olisi voinut mennä tupaan ja lähettää kirveellään heidät toisen toisensa perään ijankaikkisuuteen; mutta niin hän ei tehnyt. Hän tahtoi asettaa tämänkin teon itselleen niin edulliseen valoon kuin mahdollista, syystä että hän joko oli luonnostaan laskeva ja varovainen tahi että häneen oli lapsuudestaan juurtunut käsitys siitä, kuinka vaarallista oli satuttaa kättänsä niin korkeaan herraan kuin tuomiokapitulin jäseneen, varsinkin kun tämä kuului vielä itse arkkipiispan tuomiokirkkoon.

Hän teki äkkiä päätöksensä, tapa vaan, miten sen täytäntöön panisi, oli hänelle vielä hämäränä, kun hän laskeusi katolta maahan ja astui tupaan.

"Ei ollut helppoa saada viestiä kaupunkiin tänä yönä", sanoi hän, "mutta sain kuitenkin, ja luulen, ettei kauan kestä, ennenkuin mies on takaisin, muassaan kaikki, mitä pyysitte ritarin virkistämiseksi."

"Olisi kuitenkin ollut varminta, että olisit itse lähtenyt!" vastasi kaniikki.

"Luulin kuitenkin", vastasi Sigge viekkaasti hymyillen, "tapaavani venemiehen, joka toi teidät tänne, kunnioitettava herra…"

"Ei, ei", keskeytti kaniikki ajattelematta, minkä varomattomuuden siinä teki, "minun venemieheni sousi heti järvelle takaisin, josta viimeksi tulen."

"Niin pelottomaksi en suinkaan luullut teitä, herra Eerik", virkkoi
Sigge nauraen.

"Pelottomaksi…? Sen, joka Jumalaan luottaa, ei tarvitse mitään pelätä, hyvä mies!" selitti kaniikki.

Nyt tuli hiljaisuus ja yön hetket kuluivat, mutta aamupuoleen päivän sarastaessa meni Sigge pihalle katsomaan, eikö sanantuojaa jo ruvennut kuulumaan. Kaniikki ja Ingeborg hoitivat haavoitettua, joka vääntelihe kovissa tuskissa vuoteellaan. Hetkisen kuluttua tuli Sigge taas. Sanantuojaa ei vielä näkynyt, mikä olikin varsin luonnollista, arveli kaniikki, sillä oudon miehen ei ollut tietenkään helppo löytää kysyttävää luostariveljeä, jolla aina oli aikaa valmistaa tähän tarvittavia laastaria ja voiteita, sillä Tukholmassahan täytyi nyt olla tavaton sekasorto vallalla.

Sigge meni toistamiseen ulos ja kohtasi viestin, jonka oli lähettänyt kaupunkiin. Se oli hyvin toimittanut asian. Sigge sai kaniikille vietäväksi paksun laukun, täynnä kaikenlaista tavaraa. Mutta hän viipyi vielä antaen venemiehelle eräitä käskyjä. Illan tullen pitäisi hänen odottaa veneineen samassa paikassa, mutta hän ei saisi millään ehdolla eikä millään syyllä ottaa soutaakseen ketään kaupunkiin päin.

Hän saisi viedä heitä vaan vastaiselle rannalle. Vaikka Sigge itsekin käskisi hänen soutaa kaupunkiin, ei hän saisi sitä tehdä. Päivä tuli ja aurinko nousi yhä korkeammalle taivaalle. Mutta ritari tarvitsi mitä tarkinta hoitoa, eikä hurskas kaniikki tahtonut tehdä työtään puolinaiseksi. Hän rakasti sitä paitsi suuresti tätä ritaria, joka oli uhrannut henkensä ja verensä Ruotsinmaan edestä, ja hän piti ihanimpana velvollisuutenaan tehdä mitä voi ja mihin Herra hänelle voimaa soi. Joku muu olisi kenties taiteenmukaisemmin pannut laastarilaput ja voiteet haavoille, mutta varmaan ei kukaan ollut hellyydessä ja rakkaudessa tätä miestä ja hänen satunnaista auttajatartaan etevämpi.

Aamupäivää oli jo paljon kulunut, ennenkuin Eerik-herra voi ajatella sairaan jättämistä, ja Ingeborgin pyynnöstä päätti hän viipyä vielä moniaita tunteja nähdäkseen niiden mainioiden yrttien vaikutusta, joiden voimia hän tässä käytti. Sigge ryhtyi hankkimaan soutajia suuremmalla innolla kuin kaniikki ja Ingeborg voivat odottaakaan. Hän oli kauan poissa, mutta tullessaan taas tupaan sanoi hän, ettei ollut saanut niitä toimitetuksi, ruokaa hänellä vaan oli mukanaan, ja sitä hänen ylhäiset vieraansa kaiketi tarvitsivatkin.

Tuli iltapäivä, ja vihdoinkin oli taas käsissä hetki, jolloin ritaria oli hoidettava. Tämä makasi alinomaisessa horrostilassa. Eerik-herra nyökkäsi silloin merkitsevästi Ingeborgille ja kääntyi samassa Siggeen sanoen:

"Tässä tarvitaan vielä voimallisempia yrttejä… minun pitää nyt lähteä kaupunkiin, lähdenkö jalkaisin…"

"Ette kuitenkaan voi sitä tehdä, hurskas herra…! Olkaa vielä kotvasen aika kärsivällinen, niin luulen, että soutajia kyllä saamme, ja ellei muuten, niin minä lähden itse soutamaan teitä virtaa ylöspäin."

Mutta rehellinen kaniikki pysyi päätöksessään, ja silloin tarjousi Sigge toistamiseen mennäkseen rannalle soutajaa etsimään, sillä hänellä ei muka ollut sydäntä nähdä niin hurskaan herran kulkevan jalan pitkin metsän raivaamattomia, koleita polkuja. Ellei kaniikki olisi ollut ritarin vuoksi niin levoton olisi hän tuskin antanut tuon vaarallisen miehen itseensä vaikuttaa. Ne voimakkaammat yrtit, joista hän puhui olivat sen laatuisia, ettei niitä voinut käyttää, ellei ritarin tila parantunut, sen hän hyvin tiesi, ja sitä nähdäkseen päättikin hän vielä viipyä.

Ingeborg istui kuivin silmin ritarin vieressä. Koko hänen sielunsa oli kuin häneen sulautunut. Hän ei voinut ajatella mitäkään muuta tässä maailmassa. Kaniikin kasvoinilme oli, tämän pannessa uusia siteitä, paremmin kuin sanat ilmaissut neidolle, että hän istui kuoleman porttien ääressä.

Sigge tuli taas, mutta ilta oli niin kulunut, ettei enää voinut mitenkään ehtiä kaupunkiin päiväiseen aikaan.

"Nyt on rannassa vene!" sanoi hän.

"Hyvä, hyvä!" lausui kaniikki osoittamatta erinomaisempaa tyytyväisyyttä tai kiirettä, vaikka hän olikin saanut odottaa kauemmin kuin Siggekään piti tarkoitustaan varten tarpeellisena.

"Olette siis tottunut odotukseenne", lisäsi hän, "ja sepä hyvä, sillä vaikka rannassa on vene, ei siellä soutajaa näy!"

"Hyvä, hyvä!" vastasi kaniikki.

Hän astui sairaan ääreen, kumartui hänen ylitseen, kuunteli hänen hengitystään, tutki hänen valtasuontaan ja vaipui syviin mietteisiin. Ingeborg katsoi häneen levottomasti, ja Sigge seisoi perällä pistäen lyhyen miekan nahkavyöhönsä.

"Ingeborg!" kuiskasi ritari hyvin hiljaa.

Heikko, melkein huomaamaton hymy ilmestyi kaniikin huulille. Hän laski kätensä siunaten Ingeborgin pään päälle, nyökkäsi hyvästiksi ja kääntyi ovelle.

Siellä seisoi Sigge pidellen hänen viittaansa ja hattuansa. Pukeuduttuaan tarpeellisiin tamineihin avasi kaniikki oven ja astui ulos, heittäen vielä viimeisen tutkivan silmäyksen jääneihin.

Metsään tultua astui Sigge edellä, ja aivan hänen jälessään tuli kaniikki kiirehtäen hänen askeliaan, vaikka hänen raskas hengityksensä ilmaisi, ettei jalan kulkeminen ollut hänelle helppoa. Rantaan tultuaan huomasivatkin he siellä todella veneen, jonka perässä soutaja istui rauhallisena ja liikkumatonna. Kaniikki päästi ihan ilon huudahduksen ja kysyi heti mieheltä, ottaisiko hän viedäkseen hänet kaupunkiin.

"En!" vastasi mies.

Mikään ei tehonnut mieheen; vieläpä karkealuontoinen käskykin, jonka Sigge antoi, oli aivan tepsimätön. Mies oli muka saanut isännältään käskyn jäädä rantaan odottamaan ja sen hän tekeekin.

"Noh!" sanoi Eerik-herra silloin lopuksi, "sitten saanen mennä jalan."

"Silloin minä tiedän paremman neuvon!" sanoi Sigge. Kun kaniikki kysyi, mikä se oli, sanoi hän: "Tuolla Fyrisjoen toisella puolen noin pari kivenheittoa rannalta on eräs mies, joka varmaan tulee viemään teitä veneellä kaupunkiin."

Hiukan mietittyään katsoi kaniikki tämän neuvon hyväksi, ja kun ei venemies evännyt kulettaa häntä toiselle rannalle, astui hän veneeseen, joka läksi heti rannasta. Sigge jäi maalle katsomaan, että kaikki kävi kuten pitikin. Kaniikki kiipesi hetkisen kuluttua vastaista rantatörmää ylös, ja vene liukui virran yli takaisin. Kun se oli tullut entiselle paikalleen, meni Sigge sen kokkaan, ikäänkuin jotakin sanoakseen venemiehelle. Kaniikki kääntyi samassa ja näki sen, mutta ei näyttänyt panevan sitä merkille, vaan meni metsikköön toisella rannalla.

"Täällä on huuhkajia puissa!" kuiskasi mies.

Sigge ei puhunut mitään, mutta hänen viekkaat silmänsä tirkistivät puhujaan kehottaen häntä selvemmin puhumaan, minkä tämä tekikin.

"Eräs Niilo Sturen miehistä kulki iltapäivällä tästä ratsastaen ja kyseli Steen-herraa!"

"Mitä vastasit hänelle…?"

"Että kaksi miestä vei hänet myöhään eilen illalla Flottsundiin, ja sillä tiedolla mies lähti… Mutta luulen, ettei hän ole täältä kaukana!"

Sigge mietti vähän. Sitten hän lausui:

"Sukkelaan tupaan ja pidä visusti silmällä siellä olevia!"

Venemies, joka näytti olevan valmis tottelemaan kaikkia Siggen käskyjä, riensi heti veneestään ja katosi rannalle, Siggen astuessa veneeseen ja tarttuessa sen airoihin.

Muutamilla reippailla vedoilla oli hän toisella rannalla. Nopeasti hän sitoi siellä veneen kiinni, ja kiipesi sitten uskomattoman sukkelaan ja notkeasti rantatörmälle ja katosi hänkin metsikköön.

Jokseenkin lähellä edessään kuuli hän kaniikin astuvan. Sigge teki mutkan päästäkseen hänen edelleen ja paljasti lyhyen miekkansa ollakseen verityöhönsä valmis. Mutta silloin tuli hän muutamaan avoimeen, mättäiseen hakaan, jonka toiselta puolen näkyi eräs ratsastaja liikkuvan mäntymetsän viertä. Laskeva aurinko paistoi hänen kiiltävälle rautahatulleen, joka välkkyi siitä tulipunaisena.

Valju murhamies seisahtui kuin salaman lyömänä. Hän ei voinut kääntää katsettaan tuosta loistavasta pisteestä. Oli hänen onnensa, että muutamat katajapensaat suojasivat häntä; muuten olisi hänen käytöksensä ehdottomasti herättänyt ratsumiehessä kummastusta. Rääkkyvä korppi, joka lensi Siggen pään yli, herätti hänet horroksestaan ja sai hänet kiireesti jättämään vaarallisen ha'an ja pujahtamaan metsään.

Brodde siinä ratsasti mäen syrjässä. Sigge tunsi hänet mainiosti, ja hän joutui melkein houreenkaltaiseen jännitykseen ajatellessaan, että taaskin joutuisi tuon miehen kanssa tappiolle. Viimeinenkin epäilys, jos sitä enää olikaan, katosi hänestä. Hän riensi kaksinkertaisin voimin eteenpäin.

Siten pääsi hän pian kaniikin rinnalle. Tämä oli saapunut erääseen paikkaan, johon oli vettä kokoontunut hyvänlaiseksi allikoksi. Hän oli turhaan yrittänyt käydä sen ympäri, ja nyt hän koetti hyppiä suoraan sen yli kiveltä kivelle. Siggen kiivas juoksu kuusten ja mäntyjen välitse synnytti jonkinlaista melua, mikä saattoi hänen katsomaan ylös. Hän säikähti suuresti havaittuaan miehen, vaikka hän aluksi petti itseään sillä luulolla, että mies voisi auttaa häntä.

"Rakas!" sanoi hän, "tuletpa kuin Herran lähettämänä!… autappa minua yli!"

"Ja palasen tuollekin puolen!" kähisi Sigge iskien mitään pahaa aavistamatonta kaniikkia kylkeen.

Tämä huudahti ja vaipui mättäälle. Vielä kerran nosti murhaaja miekkansa täyttääkseen tekonsa, mutta samassa kuului ilmasta suhina ihan hänen takaansa, muuan kuusenlatva lennähti hänen hartiotaan vasten ja lyhyt sotatappara, joita ratsumiehetkin väliin pitivät vyössään, lensi aivan hänen päänsä yli, vieden hänen päähineensä. Jos Sigge olisi pitänyt päätään pariakin tuumaa korkeammalla, niin olisi hänen viime hetkensä ollut ehdottomasti käsissä. Kirves putosi lammikkoon hänen eteensä räiskyttäen lokaa ja mutaa sekä hänen että kaniikin yli.

Korppi, jonka vaakkuminen herätti murhaajan siitä horroksesta, johon ratsastajan näkeminen hänet pani, oli herättänyt tämänkin huomiota, ja niin sukkelaan kuin Sigge koettikin piiloutua, ei se sittenkään onnistunut. Hänen nopea pakonsa päinvastoin juuri herätti Brodden epäluuloja ja sai hänet viipymättä tekemään päätöksensä.

Hän oli veranleikkaajan kertomuksen nojalla kierrellyt koko päivän seudulla Svante-herraa etsimässä, saamatta pienintäkään varmistumista siihen, mitä tuo suuresti epäiltävä Lukas-mestari oli kertonut. Tosin oli Flottsundinkin venemies puhunut samaa, että ritari oli nimittäin viety siitä yli ja kuletettu sisämaahan päin, mutta tuli hän mihin taloon tahansa, niin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt häntä. Brodde katsoi vihdoin etsimisen turhaksi ja päätti kääntyä takaisin täysin vakuutettuna siitä, että haavoitettu ritari oli viety joko meritietä pois, tahi että veranleikkaaja oli tahallaan pettänyt Niilo-herraa ja häntä.

Näitä miettiessään äkkäsi hän korpin, ja hänen terävä silmänsä huomasi heti tuon tumman varjon kentän toisella puolen. Hän kannusti hevostaan ja ajoi hurjassa laukassa kentän yli. Metsikössä estivät tiheät pensaat ja oksat jonkunverran hänen kulkuaan, mutta hän tuli sentään siksi ajoissa perille, että ehti nähdä murhaajan tumman säilän välähtävän ilta-auringon hohteessa ja myöskin kaniikin kaatuvan mättäälle.

Silloin sieppasi hän nopeasti kirveen vyöstään ja heitti sen voimakkaasti murhaajaa kohden. Samassa oli hän itsekin perillä.

Murhaaja kääntyi äkkiä ympäri, mutta hänen kasvonsa olivat ihan mudan peitossa, niin ettei häntä voinut tuntea, eikä hän antanut viholliselleen aikaa kysellä tai hyökätä, vaan pakeni hämmästyttävän nopeasti metsään.

Brodde huomasi heti mahdottomaksi ajaa häntä takaa, jos kerran mieli pelastaa haavoitetun, joka oli vyörähtänyt alas pehmeältä, liukkaalta mättäältä ja värjäsi nyt verellään lammikon vettä. Hän nousi senvuoksi alas ratsultaan ja astui onnettoman ääreen, jonka hän nosti huolellisesti lätäköstä kuivalle maalle.

Varovasti avasi hän haavoitetun avaran matkaviitan tutkiakseen haavaa, mutta otettuaan hänen päästään pois hänen vesimärän hattunsa, jonka leveät lierit olivat kokonaan peittäneet hänen kasvojaan, löi hän hämmästyksestä käsiään yhteen, ja pieni ilonsäkene välähti hänen vihaa ja surua osoittavista kasvoista.

Hän tunsi heti uljaan Eerik Olavinpojan, joka oli kerran pelastanut hänet kauheasta vankeudesta — josta hän ei milloinkaan olisi elävänä päässyt ilman hänen avuttaan. Hänen mieleensä kuvastui täydessä elävyydessään se hetki, jona sieluntuskat ja muut suuret kärsimykset äkkiä muuttuivat valoksi ja vapaudeksi, ja kesken suurta harmiaan siitä, että katala murhaaja oli karttanut koston, tunsi hän sydämessään ihanaa kiitollisuutta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä kohtaan, jotka olivat johtaneet hänen askeleensa hänen jalon pelastajansa luokse.

Kahdistetulla innolla rupesi hän nyt häntä hoitamaan. Hän koki parhaansa mukaan sitoa ammottavan haavan ja ehkäistä verenvuotoa. Sitten hän nosti yhä vielä tiedottoman kaniikin syliinsä ja kantoi häntä rantaa kohden, jossa toivoi pian löytävänsä Flottsundin lauttauspaikan, jonka tiesi olevan lähistöllä. Hevostaan talutti hän suitsista perässään.

* * * * *

Ruumiiltaan väsyneenä ja uupuneena sekä mitä tuskallisimman levottomuuden rasittamana istui Ingeborg Steen Sturen vieressä Vårdsätrametsän tuvassa. Hän ei huomannut, kuinka ruumiin voimat ikäänkuin pisaroittain haihtuivat, samalla kuin sielu ylen jännittyneenä taisteli epätoivoista taistelua estääkseen raukeavaa toivoa katoomasta.

Hurskas kaniikki oli ollut kovin huolestuneen näköinen katsoessaan ja tarkastaessaan hänen lemmittynsä haavoja, ja hänen jäähyväiskatseessaan oli Ingeborg huomannut toivotonta tuskaa, vaikka tuo jalo mies koettikin antaa hänelle rohkeutta ja luottamusta. Sepä juuri katkaisikin kuin kirveen iskulla hänen toiveittensa haahdesta viimeisen ankkuriketjun. Häneltä meni toivo.

Hänen ajatuksensa harhailivat avuttomina onnettomuuksien myrskyssä. Yön pimeys ympäröi hänet, hänen korvansa humisivat, hänen ruumistaan värisytti jäinen kylmyys, ja hän vaipui uinailevaan tilaan. Hänen henkensä levitti utuiset siipensä antaen hänen ajatella ja puhua, nähdä ja toimia, mutta kaikki tämä tapahtui kuin unessa.

Hän istui pitäen ritarin kättä omassaan, ja hänen puoleksi sulkeutuneet silmänsä katselivat sairaan uljasta päätä.

Tämä lausui kuiskaten neidon nimeä, ja hänen äänensä näytti ehtivän tämän sieluun, sillä hänen huulilleen ilmestyi vieno hymy.

Mistähän saapi sielu tuon ihmetyttävän taidon loihtia kesken suurinten kipujen, kesken tukahuttavain tuskien taivaallisen onnen ja ylevimmän kauneuden kuvia? Onkohan se vaan tehotonten haaveitten leikkiä vai onko se heikkoa kajastusta siitä kalkista, jonka enkeli toi lohdutukseksi Getsemaneen?

Neidon sieluun ilmestyi äkkiä valo, ikäänkuin päivän ensimmäinen säde mustan yön perästä. Hän näki vihannan niityn reunalla ritarinsa seisovan nuoruutensa täydessä kukoistuksessa ja viittaavan hänelle ja kuiskaavan hymyhuulin hänen nimeään.

"Täällä ovat häämme!" luuli neito kuulevansa hänen lausuvan, ja kesäinen tuuli hengähteli kukkain yli, ja meren kirkkaat aaltoset valuivat hiljalleen rantaan, ja kaikki oli hymyilevää, kaikki oli suloa täynnä.

Hän muisti tällä hetkellä kaikki ne kerrat, jotka kohtalo oli heidän suonut toisiaan kohdata, kaikki ne sanat, joita he olivat keskenään vaihettaneet. Tämä kaikki sekä muisto neitseellisen sydämensä surusta, kun luuli työntäneensä onnen luotaan, ja nyt taasen varma tietoisuus siitä, että oli sen uudestaan saavuttanut — se vuodatti nyt hänen sieluunsa sanomattoman onnen tunteen. Mutta se kieli, jonka väräjämisestä koko tämä ajatuskudos syntyi, oli nyt yksinkertaisena ja selvänä hänen nähtävissään ja se soi nyt niin täyteläisenä, vaikka ne näppäykset, jotka sen panivat liikkeesen, seurasivatkin harvaan toisiaan. Hänen aatoksensa siirtyivät panttileikistä Nyköpingin häissä Päivänsäde-neitoon, siitä kukan kuvalliseen koristeeseen, joka oli käynyt hänelle niin kalliiksi, kun hän oli kohdannut ritarin Vesteråsissa ja kuullut hänen sanovan säilyttävänsä sitä lippaassaan ja katselevansa sitä ainoastaan sielunsa sunnuntaipäivinä kuin ihmeitä tekevää pyhäinkuvaa — nämä ajatukset loihtivat hänen ympärilleen taikamaailman, kestettyjen kärsimysten palkan.

"Nyt tulee Päivänsäteen koriste kypärini kaunistukseksi!" — kuuli hän ritarin lausuvan. Neito kosketti kädellään kaulaansa, ikäänkuin ottaakseen ketjun, johon kukallinen kultakoriste oli kiinnitetty.

Mutta käsi ei löytänytkään, mitä etsi. Se vaipui hervotonna alas pysähtyen pienelle helmikoristeiselle laukulle, joka riippui asepoikamekon alta, ja jossa hän oli kantanut ja yhä kantoi sitä kaulaketjua, jonka oli löytänyt Tukholman linnan maanalaisesta vankikopista. Hän oli edellisten päiväin levottomuuden ja sen valtaavan surun vuoksi, joka syntyi hänessä, kun hän huomasi ritarin todellakin häntä rakastavan, melkein unhottanut tuon kalliin koristeen, joten se oli saanut jäädä ensimmäiseen säilypaikkaansa.

Nyt hänen kätensä koski ketjua ja samassa hänen mielialansa hämmeni; hänen muistinsa riitti ainoastaan siihen, että hän pani tämän ketjun edellisen sijaan.

Hän nosti taasen vapisevan kätensä ja ripusti Niilo Sturen onnenketjun
Steen Sturen kaulaan.

"Minä annan sinulle pantinlunastajan palkan!" kuiskasi hän painaen suudelman ritarin kalpeille huulille.

Hänestä tuntui silloin kuin seisoisi Eedenin yrttitarhan portilla, josta vartioiva enkeli laski välkkyvän miekkansa alas laskien hänet sisään. Maa, taivas sulivat yhteen, ja hän liiteli keveästi vahvoin siivin lemmittynsä rinnalla äärettömäin onnen avaruuksien läpi korkeimman rakkauden istuinta kohti.

"Kuole!" lausui silloin syvä, kumea, soinnuton ääni, ja karkea käsi tarttui silloin Ingeborgiin temmaten hänet ritarin vierestä keskelle lattiaa.

Se oli Sigge. Hän syöksyi sisään silmät hurjasti pyörien, kädessään verinen miekka. Brodden näkeminen oli saattanut hänet raivoon, ja sen lisäksi oli hän epätietoinen, oliko kaniikin suu ijäksi sulettu, vai vieläkö hänen sielunsa kerran puhuisi ja syyttäisi.

Oven ulkopuolella oli venemies yhä odottanut uskollisesti. Mutta hänelle sanaakaan lausumatta, jopa melkein huolimatta katsoakaan, oliko hän siinä vai ei, riipaisi hän oven auki ja syöksihe tyttöraukan päälle.

Ingeborg ei näyttänyt uhkaavaa vaaraa tajuavan. Hänen sininen taivaansa tosin himmeni, hymyilevä saari kukkineen vajosi syvyyteen ja laineet rupesivat taasen kuohuten loiskimaan, mutta surman sana: kuole, ei ollut vielä saapunut hänen tajuntaansa. Hän seisoi posket kalmankalpeina, mutta hänen suunsa hymyili vielä ikäänkuin sanoakseen: mitäpä huolin maasta ja taivaasta riemuineen, kun minulla on rakkauteni.

"Sinun pitää kuolla, kurja!" ärjyi miehen raaka ääni, ja murhaaja pudisti häntä, ikäänkuin siten karkoittaakseen henkeä lähtemään tuosta hennosta ruumiista.

"Haha-ha! Sinä kavala nainen!" jatkoi hän nauttien saatanallisesta pilastaan turvattoman kanssa, kuten tiikeri verisen saaliinsa rääkkäämisestä, "sinä luulit olevasi minua viekkaampi, sinä näljäinen käärme, mutta minä murskaan sinun pääsi kantapäälläni… Katso, tyttö, minä olen se arkkipiispan asemies, joka olen vannonut surmaavani Niilo Sturen…! Nyt sinä pääset edeltä, että hän saisi seuraa!"

Hän heilautti lyhyttä miekkaansa, ja pari veripisaraa tipahti silloin
Ingeborgin kalpeille kasvoille.

"Kas noin, hyvä on", huudahti Sigge silloin, "siinä on pari pisaraa kuoleman tervehdysmaljasta… Nyt saat tyhjentää sen pohjia myöten!" ja hän kohotti miekkansa.

Mutta nyt heräsi Ingeborg lumouksestaan, ei kuitenkaan enempää, kuin että hän näki murhaajan ja kohotetun miekan ja kuuli hirveän äänen hänelle puhuvan.

Kamalalla sydäntäsärkevällä huudolla vaipui neito hänen jalkainsa juureen kuin eloton kasa. Tämä ehkäisi murhaajan työn. Hän kumartui alas laskien kätensä uhrinsa sydämen kohdalle.

Voi, se tykki vielä, mutta sielu vaipui takaisin unelmainsa maailmaan. Mutta sieltä oli nyt riemu poissa, ainoastaan mustat laineet kuiskailivat Steen Sturen nimeä ja lauloivat hänen rakkautensa hautauslaulua.