Niilo Bonpoika Sture 3: Testamentti

by C. Georg Starbäck

IX.

Hyvästi.

Taistelu oli tauonnut ja Niilo Sturen joukot olivat vetäytyneet takaisin Upsalan läpi länteen päin. Hän ei ollut voittanut. Hänen väkensä oli, niinkuin tuo ylpeä ritari, herra Eerik Kaarlonpoika, oli lausunut ennen taistelun alkua Eerik Niilonpojalle (Oxenstjernalle), "sysimiehiä", s.o. nuorta, harjaantumatonta väkeä noista monista mökeistä ja vaskikaivoksista Taalainmaassa, ja kukaan ei uskaltanut toivoakaan, että nämä voittaisivat ritarin harjaantuneet joukot, joita vihollisarmeija pää-asiassa oli. Mutta siltä eivät sysimiehet olleet tappiollekaan joutuneet. Niilo herralla oli täysi syy olla tyytyväinen päiväänsä. Tuo nuori väki oli suorittanut oppinäytteensä ja kestänyt koetuksen. Päivän taistelusta ei ollenkaan ollut seurauksena pelko tahi toivottomuus, vaan päinvastoin yhä suuremmaksi kiihtynyt halu käyttää sitä oppia, joka oli saatu uudessa koetuksessa, hyväksi, eikä löytynyt yhtään miestä, jolla ei ollut lujaa luottamusta silloin jakaa yhtä hyviä ja parempiakin iskuja.

Että vastustajienkin oli täytynyt kestää paljon kovempi kamppailu, kuin he olivat odottaneet, sitä todisti se seikka, etteivät he seuranneet väistyviä sturelaisia perästä kaupunkiin, vaan jäivät ulkopuolelle. Niilo-herra voi sentähden tyyneesti järjestää peräytymismatkansa, ja neuvoteltuaan arkkipiispan talossa lähimpien miestensä kanssa, oli hän päättänyt vetäytyä itäänpäin Roslageniin, jossa hän tiesi saavansa lisäjoukkoja.

Aivan odottamatta oli iltapuolella luotettava ja kokenut Brodde saapunut Vesteråsista ja ottanut osaa neuvotteluun. Hänellä oli ollut keskustelu Julitan kentällä voittaneen Iivari Akselinpojan kanssa, ja tämän keskustelun sisältö oli niin tärkeä, että hän oli katsonut välttämättömäksi heti ilmoittaa se Niilo-herralle, jätettyään ensin Vesteråsin linnan, jossa Briita-rouva lastensa kanssa oleksi, luotettaviin käsiin. Brodde oli kovasti kehoittanut marssimaan Roslageniin ja sieltä suoraan sitten Tukholmaan.

Seurauksena kaikesta tästä oli nyt osa Niilo Sturen joukoista marssimassa itää kohti, ja hänen itsensä piti vahvan ratsu-osaston kanssa seurata perästä, niin pian kuin hän vaan voi. Sitä ennen oli hänellä kaikellaista toimitettavaa. Niinpä oli hänen pidettävä huolta siitäkin, että rouva Briita Turentytär (Bjelke) turvallisesti voisi lopettaa matkansa pohjoiseen, ja tästä oli sitäkin suuremmalla syyllä huolehdittava kun hänen miehensä, herra Kustaa Kaarlonpoika, oli lankonsa, Kaarlo-kuninkaan, puolella tanskalaismielisiä herroja vastaan. Mutta tähän asiaan liittyi toinenkin, joka teki Niilon velvollisuuden täyttämisen raskaammaksi kuin mikään muu — se oli kohtalo, jonka alaiseksi Steen-herra oli joutunut.

Ei ollut siinä kylläksi, että tuo urhoollinen ritari oli kaatunut taistelussa, sen lisäksi oli hän kadonnut aivan jäljettömiin taistelukentältä. Turhaan oli Niilo-herra antanut mitä huolellisimmasti tutkia sitä metsän reunaa, jonne hän itse oli viimeiseksi nähnyt sinikeltaisen höyhentöyhdön katoavan. Mikä vieläkin suuremmaksi teki vaikeuden ilmaista nämä tiedot ritarin äidille, oli suru, joka oli kohdannut häntä neiti Ingeborgin yhtä käsittämättömän katoamisen kautta, jota tuo huolestunut rouva oli tiedustellut myöskin Niilo-herralta.

Brodden neuvo, että toistaiseksi jätettäisiin Briita-rouva tietämättömäksi poikansa kohtalosta, oli kenties asiain näin ollessa paras, ja sitä päätti Niilo-herrakin seurata, jonkatähden hän hovipoikansa kautta pyysi tuolta ylhäiseltä rouvalta anteeksi, ettei hän niiden tärkeitten toimien tähden, joita hänellä oli käsillä, voinut itse käydä hänen luonaan, vaan pyysi saada jättää hänen käytettäväkseen matkaa varten pyydetyn huovijoukon.

Kun sitten Niilo-herralla oli ollut kokous kuuluisimpain kapitulinjäsenten kanssa, jolloin hän kuitenkin ikäväkseen huomasi, että herra Ericus Olai, oppinut historioitsija, oli poissa kaupungista, ja hän samalla tavalla oli keskustellut myöskin muutamien vaikuttavimpien porvarien kanssa, lähti hänkin kaupungista Brodden ja viidenkymmenen ratsumiehen seuraamana.

"Älköön mitään pahaa tapahtuko hyvälle Eerik-herralle", lausui Niilo ikäänkuin itsekseen, vaikka ääneen, niin että Brodde, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuuli sen… "Henkeni uhalla en tahtoisi, että jokin onnettomuus kohtaisi häntä, joka kuitenkin helposti voi tapahtua, jos hän on ulkona tänä yönä ja noiden hurjien miesjoukkojen läpi kulkee kaupunkiin."

"Herra Eerik?" kysyi Brodde, "mistä Eerik-herrasta puhutte, herra
Niilo?"

"Arvelenpa, että tunnet hänet hyvästikin", vastasi Niilo, "jos muuten muistat sitä aikaa, jolloin istuit haudattuna Nyköpingin linnan tornissa…"

"Hitto vieköön, herra Niilo, mitä sanottekaan?… Josko muistan sen miehen…!"

"Tiesinhän sen", vastasi Niilo nauraen. "Mutta toivokaamme, että hänen arvokkaisuutensa kaniikkina on suojeleva häntä kulkiessaan arkkipiispan puoluelaisten joukkojen läpi."

Tämä toivo tyynnytti sekä Niiloa itseänsä että Broddea, joka kuitenkin lisäsi, että hän tahtoisi ratsastaa halki koko vihollisten armeijan pelastamaan tuota jaloa miestä, jos sitä vaadittaisiin.

Siihen pysähtyi keskustelu, ja itsekunkin ajatukset kulkivat omia latujaan hevosten kavioiden kopseen ja Säfjapuron lirisevän veden synnyttämän yksitoikkoisen äänen seuraamina. Tie, jota he kulkivat, vei nimittäin pitkin tuota puroa ja Laggan ja Östunan kirkkojen sivu — muistorikas seutu, aivan omansa synnyttämään hurskaita ajatuksia sellaisessa mielessä, kuin Niilo Sturen.

Kuninkaankivet Mora-niityllä eteläpuolella jokea muodostivat jo itsessään sisältörikkaan kertomuksen saavutetuista voitoista ja kestetyistä vastoinkäymisistä, ja tämä kertomus teki hyvää ruotsalaiselle sydämelle. Itse laineiden loiskina ja tuulen humina olivat ikäänkuin varta vasten esiintuomassa monenlaisia kuvia vaihtelevasta ilosta ja surusta, suuruudesta ja voimasta ja heikkoudesta, kuvia semmoisia kuin laamanni Jaarli Torgny, Birger, Maunu Latolukko, mutta myöskin semmoisia, kuin Albrekt ja Eerik Pommerilainen, synnyttämään kaikkia näitä kuvia ja valamassa niitä yhteen yhdeksi kokonaisuudeksi, josta kehoituksena soi sanat, jotka runoilija kerran lauloi:

"sä unhottaa voitko isäsi suuret ja arkana haamujen keskellä seista?"

Husby Långhundraan jäätiin yötä viettämään kirkkoherran luo. Tämä oli oikeamielinen mies, ja samoinkuin suurin osa Upsalan tuomiokapitulin herroja ja arkkihippakunnan papistoa yleensä, ei hän ollenkaan suostunut korkean esimiehensä mielipiteisiin ja tuumiin. Jalkaväen päällysmiehet olivat täällä Niilo-herraa vastassa, niinkuin oli sopimus ollut, ja nyt tehtiin ehdoituksia seuraavan päivän marssia varten.

Varhain aamulla, kun Niilo oli valmiina nousemaan hevosen selkään ja oleskeli kirkkoherran yksityisessä huoneessa, jossa myöskin Brodde silloin oli, ilmoitettiin erään miehen haluavan puhutella häntä erittäin tärkeästä asiasta. Niilo antoi miehen tulla sisään.

Tulija oli mestari Luukas veranleikkaaja. Muutama silmänräpäys kului, ennenkuin Niilo tunsi hänet, mutta sitten hän sanoi:

"Tuletko taas luokseni tuomaan jotakin Jobin sanomaa, mies?"

Luukas mestari irvisteli niin ystävällisesti kuin voi, samalla kuin hän pari kertaa terävästi tarkasteli Brodden ankarannäköisiä kasvonpiirteitä. Hän näytti ajattelevan vastausta, joko sitten jonkun läsnäolo oli hänelle vastenmielinen, tahi sitten ritarin kysymys hämmästytti häntä.

"Nytkin se, ankara ritari", sanoi hän vihdoin, "mitä minulla on kertomista, sisältää tosin jotakin samaan lajiin, kuin se ilmoitus jonka viime kerralla teille annoin, mutta Jumala ja kaikki pyhimykset tietäkööt…"

"Olipa mitä hyvänsä, hyvä mies", kiirehti Niilo-herra, "mutta nyt on aika minulle kallista, nopeasti esiin sentähden, mitä sinulla on kielelläsi!"

Veranleikkaaja otti esiin ja levitti Steen Sturen olkavyön, antoi sen
Niilolle ja lausui:

"Tämän antoi minulle mies, joka tänä yönä on vaaninut henkeänne, herra Niilo, mutta Jumalan äiti ja teidän suojeluspyhimyksenne lähettivät minut murhaajan tielle…"

"Kautta taivaan, mitä sanot sinä, mies?" huudahti Niilo ja tarttui vyöhön, jonka hän hyvin tunsi, ja panematta huomiota siihen, mitä lausuttiin hänen itseensä nähden lisäsi hän, ajatukset kokonaan kiinni olkavyön omistajassa: "missä tämän olet saanut?"

"Murhaajalta… se tahtoo sanoa häneltä, joka oli tulossa siksi, vaikka…" hänet keskeytti ritarin silmistä lähtevät salamat ja hän muutti samassa äkkiä yskähtäen puheensa lähtökohdan ja lyhyesti kertoi, mitä oli tapahtunut taistelukentän sivulla.

"Ja tämän sanot sinä nyt vasta minulle", huusi Niilo tulipunaisena, mutta vihansa laimeni, kun hän oikein sai nähdä miehen nöyrän ja alakuloisen muodon, joka selvästi osoitti, että hän täydellisesti tunnusti ritarin vihan oikeutetuksi.

"Ankara ritari", änkytti hän, "teillä on täysi oikeus suuttua minuun, ja tuskinpa uskotte minua, jos sanon teille, että olen viivytellyt tahallani…"

"Mies!" karjasi Niilo ja hyökkäsi vapisevaa veranleikkaajaa kohti.

Brodde seisoi äänetönnä nojaten seinään ja kädet ristissä rinnalla, mutta silmillään tarkkaan seuraten jokaista piirrettä vieraan kasvoissa.

"Herramme katkeran piinan ja kuoleman kautta, herra Niilo!" jatkoi tämä itku kurkussa, "sallikaa minun selittää asiani, niin saatte kuulla, että minä ansaitsen kiitosta enkä moitetta, jota nyt olette valmis minulle antamaan."

Niilo pidätti itseänsä, ja veranleikkaaja kiiruhti lisäämään:

"Älkää unohtako, että asia koskee teidän omaa henkeänne, ankara ritari!… Herra Steen ei tosin ollut hyvissä käsissä, mutta kuitenkaan ei häntä odottanut pahempi vaan pikemmin parempi, kuin mitä hän oli jo saanut kokea vihollisen miekasta ja nuolista… Mutta te, herra Niilo, te olisitte ollut auttamattomasti hukassa, jos tämä tieto, jonka nyt toin, olisi tavannut teidät kaksitoista tuntia aikaisemmin… Katsokaapas sitäkin seikkaa, ankara herra, koskapa minä olen mietiskellyt asiaa kaikilta puolin, niin voitte sen tekin tehdä, — sitten myöskin sitä, että mitä voidaan tehdä Steen-herran hyväksi, se ei ole vielä nytkään myöhäistä, vaikka teidän henkenne ei siinä enää voi tulla kysymykseen… sillä tärkeämpää on kaiketi, että te pidätte huolta valtakunnasta ja sotajoukosta, kuin että te…"

Niilon silmäys sulki miehen suun. Mutta tämä oli siihen määrään voittanut pelin, että ritarin täytyi itsekseen myöntää hänen olevan oikeassa. Jos hän edellisenä iltana, ennenkuin hän lähti Upsalasta, olisi saanut tietää ystävänsä pyynnöstä saada tavata häntä, niin olisi hän ollut valmis kulkemaan sieltä kautta tietään itäänpäin voidakseen täyttää Steenin pyynnön ja samalla kertaa, jos mahdollista, ottaa hänet mukaansa. Nyt oli hänen mahdotonta erota sotajoukosta ja ratsastaa niin kauvas takaisin. Kuitenkin oli jotakin tehtävä Steenin hyväksi, ja sentähden kysyi hän äkkiä:

"Missä ritari on?"

"Missäkö hän on?" toisti mestari Luukas, "missäkö hän on?… Niin, missä hän nyt on, sitä en tiedä, mutta Flottsundin lautturi sen tietää, sillä hänen piti kulettaa teidät joen yli, niin oli sopimus."

Niilo arveli hetken, mutta sillä välin astui Brodde esiin.

"Minä ratsastan tuon matkan, herra Niilo!" sanoi hän. "Tahdonpa nähdä, enkö voi löytää murhamiestä, ja jos hän on minun vallassani, tuon sitten hänet teidän eteen vastaamaan tämän miehen syytöksiin."

Niin sovittiinkin. Niilo näki mielellään, että asia joutui niin kokeneen miehen käsiin, kuin Brodden, ja tämä ei kauan viivytellyt, ennenkun jo istui hevosen selässä ja ratsasti pois pappilasta.

Herra Niilo valmistautui myöskin matkalle, mutta ennenkun hän vielä oli lähtenyt huoneesta, tuli veranleikkaaja uudestaan hänen luokseen ja sanoi, kysyttynä mitä hän tahtoi:

"Rakas herra Niilo, te ymmärrätte hyvin, kuinka kuumaksi minulle nyt tulee, ilman turvaa ja suojelusta kun olen. Murhamiehellä, talonpojalla, eli mikä hän olikaan, on paljon ystäviä, ja minun köyhän miehen on varmaankin ankarasti kärsittävä siitä, etten paremmin toimittanut hänen asiataan."

"Sinä voit jäädä luokseni!" keskeytti hänet Niilo kiivaasti, mutta ilman mitään vihanmerkkiä, "täytyneehän minun ymmärtää sinun hyvä tarkoituksesi, vaikka en pidäkään niistä teistä, joilla sinä olet viisautesi saanut."

Niin sanottuaan meni hän ulos ja nousi hevosen selkään. Veranleikkaajan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme, mutta ne olivat samalla niin täynnä ilkeyttä, että jos Niilo olisi sen huomannut olisi hän varmaankin ottanut sanansa takaisin.

Nyt ratsasti hän pois pappilasta, pää täynnä ajatuksia valtakunnasta ja vanhasta kuninkaasta, joka vielä viime kirjeessäänkin Niilolle lausui epäilevänsä tämän kykyä saattaa hänet uudestaan valtakunnan istuimelle.

Yksinään, nälkiytyneellä hevosella, kappaleen matkaa muun joukon takana, ratsasti mestari Luukas, veranleikkaaja.

Illalla seisoi Niilo Sture poltetun talonsa edessä. Hänen väkensä oleksi ympärillä olevissa taloissa, hän itse oli yksinään ratsastanut pois leiristä nähdäkseen sen paikan, jossa hänen onnensa oli kukoistanut ja jossa hänen vihamiehensä oli tahtonut musertaa hänen kalleimman omaisuutensa, ei taistelussa elämän ja kuoleman uhalla, vaan hiipien kavalasti, niinkuin käärme kiemurtelee ylös puunrunkoa pitkin ja läpi sen lehdekkään latvan metsäkyyhkysen kätkettyyn pesään.

Kuu oli korkealla taivaalla ja siroitteli hopeaansa yli metsäin ja järvien, ja sen loihtuvalossa rakensivat näkymättömät kädet mustat ja murretut muurit entiselleen, ja linna seisoi valmiina kauniimpana kuin ennen, ja laulua kuului sieltä sisältä ja leikkivät nuorukaiset ja neidot kulkivat taas ruusulehdon kukkamatolla.

On kangastuksia, jotka joskus ilmaantuvat miehen mieleen vietellen mitä houkuttelevimmalla tavalla, ja ne levittävät loistavat maalauksensa sielun silmien katseltaviksi useimmiten silloin, kun ollaan juuri paraassa kiihkossa uhraamaan kaikki elämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Siinä istuessaan ja katsellessaan noita rakkaita ja muistorikkaita paikkoja, juohtui Niilon mieleen, hänen tietämättä mistä, ajatus, että hänen onnensa olisi voinut kukoistaa rauhassa, että surut ja koettelmukset, joita niin suuressa määrässä hänen päälleen oli tulvinut, eivät koskaan olisi tulleet, jollei hän itse olisi ikäänkuin niitä esiin houkutellut. Eikö hän ollut sysännyt luotaan juuri niitä miehiä, jotka olivat kutsuneet häntä sille uralle, jossa ikuisesti kirkas taivas kohtasi hänen silmiään, minne hän vaan katsoi? Ja eikö hän vieläkin ollut samassa asemassa, niinkuin ritari, joka vaatii kaksintaisteluun juuri sen, joka on valmis ojentamaan hänelle voittajan palkinnon ilman taistelua, ilman verta ja kyyneliä?

Vastakkaisuus nykyisyyden ja sen välillä, mitä olisi voinut olla, epätietoisuus siitä, minkälaiseksi lopultakin ratkaisu oli tuleva sille yritykselle, jota hän nyt oli päättämässä, — tämä toisella puolen ja toisella helppous, jolla olosuhteet voisivat tasaantua ja palautua siihen asemaan, josta loihtunäky hänen kodistaan, semmoisena kuin se oli ollut alkuperäisessä tuoreudessaan, ikäänkuin oli kohonnut ainoastaan viettelemään ja uneen tuudittamaan hänen mieltänsä — siinä oli viettelys, joka nyt häntä kiusasi.

Ainoastaan sana, niin hän ja Akselinpojat perisivät sen vallan, joka oli väännetty pois arkkipiispan väkevästä kädestä, ja valta, kunnia ja rikkaus tulisivat olemaan loppumattomia. Tällaisessa muodossa kai sekin loihtujuoma, jonka kansanlaulu sanoo vuorenkuninkaan tyttären tarjoavan vastaantulevalle ritarille, tarjotaan miehelle, tässä äänilajissa kai nekin viettelevät harpunsävelet soivat, ja silloin on tarpeen hyvä neuvonantaja vierellä kuiskaamassa keinoa, jolla välttäisi viettelyksen. Mutta Niilo Sturella oli sellainen neuvonantaja. Hänen syvä rakkautensa maahansa ja luja luontonsa tekivät mahdottomaksi hänelle pettää nuoruuden lupauksensa.

Hän voi nähdä tuon ihastuttavan näön, hän voi kuunnella sävelten ihmeellistä sointua, mutta tämä ei koskaan voinut häntä vietellä. Ne vain ikäänkuin aukaisivat silmät näkemään korkeamman päämaalin, jota ilman hän ei voinut ajatellakaan, vielä vähemmin nauttia mitään todellista onnea. Ja tämä korkeampi päämaali oli hänen synnyinmaansa.

Voimakkaasti tempautui hän irti unelmista, joihin oli vaipunut, ja hänen katseensa kohosi maasta ylös taivaaseen, jonka loistava tähtivalo hopeoitsi hänen partansa.

Ja ikäänkuin seuratakseen ritarin sortumatonta rohkeutta ja hänen lujaa päätöstään uhrata Ruotsin puolesta kaikki, niin hyvin henkensä kuin omaisuutensakin, kuului kaukaa sumun keskeltä järveltä ääni, joka lauloi tuota yhä yleisemmästi tutuksi tullutta laulua hänen lankonsa murhasta:

"Isä, Poika ja Henki pyhä,
Ruotsia suojelkaa, varjelkaa yhä."

Niilo ratsasti nopeata ravia pois kartanolta, ja vielä illalla oli hänellä niin paljon järjestämistä, päättämistä ja neuvottelemista päällysmiestensä ja rahvaan lähettiläiden kanssa, että kauan viipyi, ennenkun hän voi panna levolle. Varhain aamulla oli hän määrännyt kokouksen lähiseudun rahvaan kanssa, neuvotellakseen ja tuumitellakseen vahvistuksesta, jota hän tarvitsi, ennenkuin voi lähestyä Tukholmaa, jossa vielä, mikäli hän tiesi, arkkipiispa oleksi tanskalaisen laivaston ja piiritysarmeijan kanssa.

Paljon ennen auringon nousua, nousi Niilo taas hevosen selkään ja lähti käräjäpaikalle, jossa kokous oli pidettävä. Usva lepäsi vielä läpitunkemattomana laaksoissa, ainoastaan kukkulat kohosivat siitä niinkuin saaret merestä. Mutta tuuli puhalsi raittiina pohjoisesta ja pani sumun liikkeeseen, niin että se pian pitkinä jättiläishaamuina revityin viitoin leijaili pois niityiltä, ikäänkuin ahdistettuna peläten päivän valoa ja leikkiä, joka täydellisesti hajoittaisi ja karkoittaisi sen.

Tie, jota Niilo ratsasti, kulki aivan rannan kallioita vasten loiskivan meren rantaa pitkin. Käräjäpaikkana oli Frötuna, joka oli Norrtälje-lahden eteläpuolella, ja Niilo oli kulkenut tuota muinoin niin rakasta tietä alas merenpartaalle, jossa hän kerran Tordin, Ilianan ja Briitan kanssa oli laskenut maalle. Sieltä kulki hän rantaa myöten pohjoiseen ehtiäkseen varhain Ösbyhyn ja Holmiin, jotka kartanot olivat kauvempana idässä Frötunan pitäjässä, joiden omistajat hän tahtoi saada mukaansa käräjille.

Meri aaltoili yhä levottomampana ja aallot huokailivat raskaasti loiskiessaan rantaa vasten. Mutta kaiken tämän yli valoi aamurusko omituisen värinsä, ja honkien latvat notkistuivat, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet tervehtiä päivän kuningatarta ja sitten taas uhkamielisesti vaatia lähestyvää myrskyä taisteluun. Kaukana meren vuonolla Solö saaren vierellä näkyivät ankkurissa olevan laivan mastot.

Niilo seisautti hevosensa ja koetti saada selville, kenen laiva oli; sillä hänen huomiotaan herätti mitä suurimmassa määrässä se, että laiva oli piilossa Solön takana. Hän oli juuri pienellä mäellä, jolla molemmin puolin kasvoi lehti- ja havupuita, ja hänen täytyi ratsastaa vähän matkaa takaisin tullakseen enemmän tasaisesti laskeutuvalle maalle, joka oli pohjana leveälle mereen viettävälle laaksolle. Hän voi mainiosti tarkastaa laivaa ja sen toimia, mutta oli itse kokonaan suojattuna samanlaiselta huomaavaisuudelta laivaväen puolelta. Silloin kuuli hän äkkiarvaamatta kaksi ääntä puhelevan juuri hänen jalkainsa alla. Hän koetti katsoa alas, mutta puut estivät häntä. Kuitenkin oli hän näkevinään peräkeulan siellä alhaalla olevasta veneestä.

"Elä usko sitä, merikarhu!… Hänen armonsa on tunnin kuluttua oleva laivalla", lausui toinen.

"Ja mitä tekemistä hänellä on sitten maalla?" kuului toinen vastaavan. "Tuuli puhaltaa hyvästi… olisi syytä olla tarpeettomasti viivyttelemättä hanketta. Musta Hanhi tuntee nämä väylät vanhastaan, vaikka se nyt purjehtii kuninkaallisen lipun alla!"

"Onko Hanhi ollut rajuilmassa näillä seuduin?"

"Ei juuri… mutta kun minä monta Herran vuotta sitten purjehdin Turun ja Tukholman väliä, oli minulla kerran matkustajana eräs korkea herra, jonka välttämättömästi piti poiketa suunnalta, hänen nimensä oli Bardenvleth, ja hänellä oli mukanaan rakastettunsa ja tämän ystävä. Niin laskimme me ankkuriin erään saaren luo, mutta sen sai ritari kalliisti maksaa, sillä siinä ollessamme tulivat vitaliveljekset ja veivät neidot mukanaan, ja ritari ei olisi pelastanut henkeään ellei hän olisi ollut hyppäävinään mereen… Kas, hän hyppäsi sukkelasti kääntyen kannen alle, mutta minä viskasin suuren kiven veteen, ja niin hän muka upposi pohjaan… Sillä kertaa petin minä noita kirotuita Jumalan ystäviä."

"Hyvä, hyvä, laivuri!" keskeytti toinen ääni. "Arvelenpa, ettei täällä nyt ole mitään vaaraa, vaikka minäkin haluaisin, että maallakäynti olisi jo suoritettu."

"Ja mitä hän sitten haluaa, tuo teidän korkea herranne?"

"Kenties tahtoo hän nähdä, voisiko hän mennä tässä lähellä olevaan Björnön saareen… tahi kenties haluaa vain viimeisen kerran käydä siinä talossa, jossa hän lapsuutensa ajan oleksi… Minä en voi tietää herrani ajatuksia, mutta sen olen minä pannut merkille, että tämän matkan tekee hän vielä enemmän pakosta, kuin sen, kun hän viimeksi lähti valtakunnasta, vaikka se tapahtui kahleissa."

"Hm!" mutisi laivuri, "niin kuten sanot, herrain matkoja ja tekoja on alhaisten vaikea ymmärtää!"

Niilon oli vaikea käsittää, mitä tässä oli tekeillä tahi kenestä miehet puhuivat. Että se oli korkea-arvoinen herra sen voi hän ymmärtää siitä kunnioittavasta tavasta, jolla he puhuivat hänestä, ja samoin, että hän aikoi tuolla vanhalla aluksella, jonka Niilo oli tuntevinaan raskaasta muodostaan ja leveästä kömpelöstä kaarestaan, jättää Ruotsin valtakunnan jonka hän kerran ennenkin oli jättänyt, vaikka silloin kahleihin kytkettynä. Olisikohan se…?

Hän ei uskaltanut lausua ajatustaan, niin valtavasti vaikutti häneen se ja kaikki, mikä oli ja minkä täytyi olla sen yhteydessä. Mutta kun hän katsahti ylös kallion reunasta jonka alla puhelevat miehet olivat, seisoi hänen ajatuksensa ilmi elävänä ja ruumiillisessa muodossa hänen edessään. Hän vei nopeasti käden silmilleen, ikäänkuin koetellakseen, oliko tuo vain haave, näköhairahdus, tahi teroittaakseen katsettaan voidakseen oikein tarkkaan nähdä näyn.

Toisella puolen yllämainittua niittyä aivan meren rannalla kohosi hyvin omituisesti muovailtu korkea kallio. Tiheämetsäisestä ympäristöstä kohosi kallio kylmänä ja jäykkänä, muodostaen ylhäällä kömpelön möhkäleen, joka etäältä näytti kamalannäköiseltä päältä. Mereen pisti paasi niin tasainen ja sileä, että olisi voinut luulla sitä ihmiskäden tekemäksi, mutta reunoiltaan sitävastoin ympärinsä rikkirunnottu, niin että terävät piikit näyttivät hammasriviltä. Viistossa tämän paaden yläpuolella oli toinen, jolla kasvoi muutamia puoleksi kuivettuneita mäntyjä. Kokonaisuudeltaan näytti tuo aamuruskon valossa lohikäärmeen päältä, joka suomuista loistavine kauloineen pisti metsän yli, ja jonka avoin kita syöksyi tulta ja liekkiä.

Aamurusko valaisi nimittäin koko loisteellaan tuota kauheata kitaa, joka sentähden paistoi veripunaisena taivaan vaaleata sineä vasten.

Ja keskellä tuota kitaa näkyi terävät piirteet miehestä, joka seisoi siinä pää alas painuneena ja kädet ristissä rinnalla.

Hän oli Ruotsin arkkipiispa Jöns Pentinpoika Oxenstjerna.

Kokonainen parvi ajatuksia välähti Niilo Sturen päähän nähdessään vihamiehensä. Kaikin tavoin koetti hän löytää otaksuttavaa selitystä tämän äkilliseen ilmestymiseen. Tuliko hän koettamaan Roslagenin kautta tunkeutua maahan ja uudestaan yrittää onneansa taalalaisten kanssa, jotka kerran seurasivat häntä niin uskollisesti ja tekivät hänet niin voimakkaaksi, ja tapahtuiko tämä sentähden, että hänet oli voitettu Tukholman luona, vai paljaastaanko sitä varten että hän voisi kiihoittaa rahvasta ja muodostaa vaaran Niilo Sturen selkää uhkaamaan, niin että tämä joutuisi kahden tulen väliin?

Ensiksi ei Niilo tahtonut uskoa sitä selitystä, joka kuitenkin oli noiden kahden miehen puheessa että arkkipiispa lähtisi pois valtakunnasta. Hän ei ajatellut muuta kuin sitä valtaa, joka oli ollut hänen vihamiehensä käsissä, tuon miehen, joka oli kukistanut ja valtaistuimelle nostanut kuninkaita, ikäänkuin Ruotsin kruunu olisi riippunut vapaasti käytettävänä hänen arkkipiispansauvansa nenässä, ja joka mahtisanallaan oli tahtonut musertaa hänetkin. Nyt oli hän tullut koetellakseen tätä valtaansa uudestaan, täynnä kostoa ja vihaa, yhtä kovana ja tunnotonna kuin aina, ajattelematta ollenkaan synnyinmaataan, pitäisikö sillä olla itsenäinen olemassaolo vai pitäisikö sen särkyä ja pirstoutua kappaleiksi.

Mutta mitä tekemistä oli hänellä täällä alastomalla kalliolla
Ahvenanmeren rannalla?

Hän seisoi siinä luhistuneena ja kokoonvaipuneena, mutta ei sillä tavalla, kuin hänen lihaksistaan olisi voima lähtenyt, vaan päinvastoin sillä tavoin, kuin olisi ne puristuneet kokoon koko väkevyydessään, auttaakseen häntä uskaltamaan jättiläishypyn. Katse näytti vakoillen tähystelevän jotakin esinettä kaukaisuudessa, kenties Frötunan kirkkoa, joka näkyi sille paikalle, jolla hän seisoi. Kuvastuikohan ehkä hänen mielikuvitukseensa kuvat kuluneilta ajoilta, kun hän lapsena äidinisänsä, herra Krister Niilonpojan (Vasa), luona Björnössä monta kertaa oli kulkenut sitä maata, jota hän nyt katseli? — Miehet sanoivat niin, mutta Niilosta tuntui siltä kuin olisi hän pikemminkin tahtonut tallata jalkoihinsa ja kirota sitä paikkaa, jossa hänen lapsuutensa aika oli kulunut.

Sellainen katkeruus, sellainen kamala ja kauhea uhkamielisyys uhkui koko hänen olennostaan, kun hän nousi ylös ja ojensi kätensä, että itsekukin hänet nähdessään olisi samoin kuin Niilo selittänyt kiroukseksi ne sanat, joita hänen huulensa tällä hetkellä näyttivät höpisevän. Maa hänen jalkojensa alla tuntui polttavan, ja lohikäärmeen valtavat leukapielet liikkuivat, ikäänkuin olisivat tahtoneet sulkeutua ja musertaa tuon rohkean taipumattoman miehen.

Silmänräpäyksen kuluttua taulu muuttui. Arkkipiispa oli kadonnut.

Niiden tunteidensa valtaamana, jotka ensiksi täyttivät hänen sielunsa, painoi Niilo kannukset hevosensa kylkeen ja tahtoi kiitää alas tielle saadakseen valtaansa tuon vaarallisen miehen. Sillä tavoin hän olisi saanut täydellisen ylivallan ei ainoastaan tanskalaisista vaan myös heidän ystävistään, sekä sellaisista selvästi tanskalaismielisistä, kuin arkkipiispan suku, että niistä, jotka olivat sillä puolella vain osittain siten, että he ainakin vastustivat Ruotsin rahvaan tahtoa, niinkuin nykyinen valtionhoitaja.

Mutta äkkiä pidätti hän tulista ratsuaan, ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Arkkipiispa näkyi tulevan metsästä lohikäärmeen pään juurella, ja vaikka hän näytti mahtavalta vielä voimattomuudessaankin, tuolla ylhäällä hirmueläimen kidassa seisoessaan, oli se kuitenkin turvaton mies, joka tuossa kulki rantaa pitkin ja lähestyi venettä.

Hetken kuluttua näki Niilo veneen lähestyvän laivaa, johon arkkipiispa ja molemmat soutajat katosivat. Heti senjälkeen levitti Musta Hanhi siipensä lentoon ja käänsi suuntansa etelää kohden.

Niilo jatkoi matkaansa ja tuli sovittuna aikana käräjille, joilla hänen asiansa menestyi mitä parhaiten. Talonpojat kuuntelivat häntä mielellään, kun hän puhui syntymämaan hädästä ja kehoitti heitä lähtemään mies talosta asettaakseen Kaarlo-kuninkaan uudestaan valtaistuimelle. Huutaen ja kätensä kohottaen lupasivat kaikki seurata tuota rakasta ritaria, ja parin päivän kuluttua sanoivat he olevansa valmiit marssimaan hänen kanssaan minne hän vaan viedä tahtoi.

Tyytyväisempänä kuin hän oli pitkään aikaan ollut, lähti Niilo puolen päivän aikaan Frötunan käräjiltä ja palasi majapaikkaansa Lännan pappilaan. Tiellä juohtui aamuinen näky uudelleen hänen mieleensä, ja hän koetti selittää itselleen, mistä syystä arkkipiispa oli poikennut tälle rannalle, joka kuitenkin oli kaukana siitä väylästä, jota hänen piti kulkea, jos aikoi lähteä ulkomaille. Pää oli vielä täynnä noita ajatuksia, kun hän laskeutui ratsultaan ja kuuli äänen tervehtivän itseään, äänen, joka tällä hetkellä oli hänestä mieluisempi kuulla kuin koskaan ennen.

Se oli Erkki, joka tuli Tukholmasta. Ne tiedot, jotka hän mukanaan toi selittivät täydellisesti kaiken sen, mikä koski arkkipiispaa, vieläpä sen lisäksi muitakin mitä tärkeimpiä asioita.

"Nyt on aika kiiruhtaa, herra Niilo!" sanoi hän, "ellette tahdo, että kaikki valuu käsistänne."

"Ei siihen kauvan viivykään, arvelen minä, ennenkun saamme nähdä
Tukholman kaupungin…"

"Arkkipiispa on paennut leiristään, herra, ja…"

Ilmoitus ei tehnyt Niiloon semmoista vaikutusta, kuin kertoja näytti odottaneen. Häntä kehoitettiin vain selvästi kertomaan kaikki mitä siitä tiesi, ja hän teki sen. Valtionhoitaja herra Eerik Akselinpoika oli samana yönä, kun Niilo-herra lähti Upsalasta, kaikessa hiljaisuudessa kulkenut veneillä Mälarin yli kaupungista Lindarön saareen ja hyökännyt tanskalaisten leiriin. Yllätys oli onnistunut odottamattoman hyvin. Sekä arkkipiispa että tanskalainen marski, herra Klaus Rönnow, olivat töin tuskin onnistuneet pakenemaan laivastoon, joka heti lähti merelle. Mutta sielläkin heitä ahdistettiin, ja niin suuri menestys oli Eerik-herralla ollut merellä, että kaikki laivat ja useita pienempiä aluksia joutui hänen käsiinsä, ja sen lisäksi kolmesataa vankia.

"Että arkkipiispa ja marski pääsivät sillä kertaa pakenemaan oli suuri vahinko", lisäsi kertoja, "ja kuinka se kävi päinsä, sitä ei kukaan tiennyt varmuudella sanoa. Kovin uskomattomalta kuuluu sekin, mitä eräs Eerik-herran miehistä kertoi, että hän muka erästä isoa laivaa valloitettaessa näki suuren veneen toiselta puolen laskeutuvan mereen ja epätoivoisella vauhdilla soutavan maalle päin…"

"Missä tuo suuri laiva valloitettiin?" kysyi Niilo, joka Erkin hämmästykseksi tuntui kiinnittävän enimmän huomionsa siihen, mitä hän piti vähimmän uskottavana ja minkä hän oli kertonut ainoastaan sentähden, että oli sen kuullut muilta. Sillä hänenkin mielestään oli paljon otaksuttavampaa uskoa jonkin ihmeen tapahtuneen, jonkun ylenluonnollisen sekautumisen inhimillisiin tapauksiin.

"Se kuului tapahtuneen saaristossa kaukana pohjoisessa, muistelen miehen sanoneen pohjoispuolella Ljusterön saarta. Laivalla ei moni ollut nähnyt venettä; mutta hän väitti, että eräs toinen Eerik-herran laivoista oli sen huomannut ja ajanut sitä takaa, ja…"

"Ja…?" kiirehti Niilo innokkaasti.

"Niin katsokaas, onhan päivän selvää, ettei sitä saatu kiinni, kun se oli paljas näköhairahdus."

Niilolle sitävastoin tämä näköhairahdus selitti sen, minkä hän oli nähnyt aamulla. Arkkipiispan oli voimakkaiden soutajain avulla onnistunut paeta ja oli hän luultavasti kätkeytynyt johonkin rannikkolahteen siksi kun vaara oli ohi, jolloin hän oli jatkanut matkaansa pohjoiseen. Epäilemättä oli hän sitten tavannut Mustan Hanhen, joka myös näkyi päässeen pakoon ja joka oli ottanut hänet mukaansa.

Oli siis saavutettu ratkaiseva voitto, koska arkkipiispan itsensä täytyi paeta valtakunnasta. Mutta se oli voitettu ilman Niiloa, ja siitä seikasta saattoi hänelle ja hänen asialleen koitua mitä ikävimpiä seurauksia. Sellaiset ajatukset eivät voineet olla näkymättä hänen kasvoillaan, ja Erkki, joka selitti ne omalla tavallaan, lisäsi, ikäänkuin lohduttaen ja jonkinmoisella ylpeydellä:

"Sitä paitsi kulkee jokaisen suussa Tukholmassa puhe, että jolleivät arkkipiispan joukot olisi luulleet, että te, herra Niilo, olitte hyökkäämässä talonpoikienne kanssa, niin eivät he niin päistikkaa olisi paenneet leiristään, ja kentiespä yhtä ja toista olisi puuttunut Eerik-herran suuresta menestyksestä. Tanskalaiset olivat jo jättäneet leirinsä, kun hän joukkoineen tuli pohjoisesta päin, sillä hän oli tehnyt pitkän kierroksen Lindarösta Norrmalmiin… ja, kun ensimmäiset miehet ehtivät perille, kuulivat he tanskalaisten huutavan: se on herra Niilo Sture, se on herra Niilo ja taalalaiset!…"

Niilo naurahti miehen yritykselle hankkia hänelle kunniaa saavutetusta voitosta.

"Siis oli meidän nimemme sillä kertaa Eerik-herralle hyödyksi!" sanoi hän. "Olkoon se samalla tavalla valtakunnallekin hyödyksi!"

Siinä olikin pääasia, ja nyt oli Niilo Sturen ensi huolena, kuinka valtionhoitaja käyttäisi voittoaan. Mitä keskustelusta hänen kanssaan Upsalan tuomiokirkossa voi päättää, niin tulisi hän nyt vähemmän kuin milloinkaan liittymään Niiloon, ja niinmuodoin oli tämä yhtä lähellä eli yhtä kaukana päämaaliaan kuin ennenkin. Mitään ei ollut muuttunut, paitsi se, että hänen nyt täytyi ryhtyä taisteluun herra Eerikiä ja koko hänen puoluettaan, siis myöskin Iivari Akselinpoikaa, kuninkaan vävyä vastaan, ellei ollut totta, mitä Brodde kertoi, että Iivari-herra olisi enemmän taipuvainen pitämään kuninkaan kuin veljensä puolta.

Niinpian kuin Niilo oli päässyt selville siitä, mitä nyt oli tehtävä, kutsui hän jälkeen puolenpäivän kokoon sekä päällysmiehensä että vaikuttavimmat lähimpänä asuvista talonpojista. Ja hänellä oli ilo nähdä monen kauempanakin asuvan, joka ei vielä ollut lähtenyt kotiinsa käräjiltä, saapuvan kokoukseen. Näille nyt Niilo teki selkoa kaikesta, mitä oli saanut tietää tuosta tärkeästä tapauksesta Tukholman luona, ja kysyi kokoontulleilta, mitä sen johdosta olisi tehtävä.

"Kaikki olisi nyt voitettu", sanoi hän, "jos herra Eerik Akselinpoika täyttäisi meidän tahtomme ja lähettäisi sanan ja kirjeen kuningas Kaarlolle ja pyytäisi häntä palaamaan valtakuntaansa. Silloin voisimme kaikki vetäytyä takaisin rauhallisiin majoihimme ja levossa ja rauhassa hoitaa peltojamme ja kotejamme. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että voittaja lähtisi meidän asiatamme toimittamaan. Hän ei ole koskaan seisonut meidän puolellamme, hän ei ole koskaan sanonut olevansa Kaarlo-kuninkaan mies. Mutta me olemme lupautuneet asettamaan Kaarlo-kuninkaan jälleen valtaistuimelle, ja sitä varten, ainoastaan sitä varten olemme ryhtyneet taisteluun. Nyt on teidän sanottava, tahdotteko te lähteä minun kanssani Eerik-herraa vastaan häneltä kysymään, mikä hänen tarkoituksensa on, ja, jos hän on toista mieltä kuin me, miekka kädessä pakottamaan hänet mukautumaan meidän tahtoomme. Vai tahdotteko mieluummin odottaa kotona ja katsella, minkälaisiksi asiat lopulta kääntyvät? Mitä minuun ja taalalaisiin tulee, niin tahdomme me kulkea eteenpäin, kunnes olemme täyttäneet lupauksemme ja tervehtineet ja osoittaneet kunnioitustamme vanhalle kuninkaalle… Teihin siis, te Roslagenin miehet, minä oikeastaan käännyn kysymyksilläni."

"Me tulemme!" huusivat kaikki, ja kun melu oli vähän tyyntynyt, astui eräs vanha talonpoika esiin ja huusi: "me tahdomme marssia Eerik-herraa vastaan, olemme saaneet kylläksemme herrain vallasta! Johtakaa meitä, herra Niilo, ja me tulemme puhumaan miekoilla ja nuijilla valtakunnan ja kuninkaan vihollisille, jotta he ja kaikki kerrankin kuulisivat, että me talonpojat tahdomme elää Kaarlo-kuninkaan alla."

Talonpojan puhetta seurasi uusi suostumusmyrsky ja kaikki tunkeutuivat Niilon luo hänelle vakuuttaakseen intoaan seurata mukana taisteluun valtakunnan ja kuninkaan puolesta.

Sillä välin astui tupaan tomuinen ratsastaja, joka viisailla silmillään tarkasteli piiriä ympärillään. Häntä ei heti huomattu yleisessä mylläkässä, mutta vähitellen alettiin häntä tarkastella, ja tiivis piiri Niilo-herran ympärillä hajaantui, niin että mies pääsi hänen luokseen. Niilo tunsi hänet heti.

"Olli Råd!" sanoi hän. "Mikä on asiasi minulle."

"Tulen tuomaan sanan herraltani, herra Eerik Akselinpojalta!" alkoi mies.

Kaikki läsnä olevat hämmästyivät kuullessaan Eerik-herran nimen, ja että mies tuli hänen lähettiläänään. Mutta Niilo-herra kehotti häntä sanomaan asiansa. Olli seurasi käskyä ja kertoi tapauksesta Tukholman luona, jonka kaikki jo ennestään tiesivät. Sen jälkeen lisäsi hän:

"Nyt kulkevat Eerik-herran veli, herra Iivari, ja moni jalo herra hänen kanssaan merta myöten Enköpingiin laskeakseen siellä maalle ja kulkeakseen Upplantiin lännestä päin. Herra Eerik itse on tuleva etelästä ja te, herra Niilo, marssikaa te sinne idästä päin. Siten lopultakin tulemme musertamaan siellä olevan vihollisen. Nyt hän seisoo siellä voimakkaana ja luulee voittaneensa teidät niin kerrassaan, herra Niilo, ettette te enää uskalla näyttäytyäkkään."

"Kovin kuuluu kummalliselta tuo sinun ilmoituksesi, mies!" lausui Niilo hetken mietittyään. "Sen mukaan mitä herrasi sanoi minulle, kun viimeksi kohtasimme Upsalan tuomiokirkossa, en minä tiedä, voinko katsoa häntä toisilla silmillä, kuin vihollisena."

Olli Råd tuntui odottaneen tuota vastausta, mutta hän ei kantanut nimeään turhaan, ja huonosti hän olisi vastannut sitä luottamusta, joka hänellä oli herransa luona, ja jonka johdosta juuri hän oli katsottu sopivaksi toimittamaan tätä vaikeata tehtävää, ellei hän olisi osannut selviytyä siitä pulasta, johon ritarin sanat hänet saattoivat.

"Mitä te, herra Niilo, ja minun herrani lienettekin siellä keskenänne puhelleet", sanoi hän, "sen te tiedätte paremmin kuin minä, mutta tässä on kysymys valtakunnan pelastamisesta, ja sen asian tähden te varmaankin annatte vanhan vihan haihtua. Ilman teitä ja talonpoikaisjoukkoa ei mitään mahdeta tuota voimaa vastaan, jonka herrat nyt ovat koonneet Upsalaan, jos he vielä kerran saavat voiton, niin tulee työ teille itsellenne vielä vaikeammaksi, kuin se tähän asti on ollut. Arkkipiispa on paennut, mutta ei tie Tukholmasta Tanskaan ole pitempi kuin Tanskasta tänne takaisin, ja saatte nähdä, että kevääksi on hän täällä uudestaan, voimakkaampana kuin ennen?"

Hän vaikeni äkkiä, ikäänkuin olisi miettinyt jatkoa. Sitten hän sanoi:

"Mitä minulla on teille sanottavaa, herra Niilo, olisi oikeastaan sanottava kahden kesken, mutta poistaakseni teiltä kaiken epäilyksen, puhun minä täällä avonaisesti teidän kaikkien edessä, ja tahdon panna pääni pantiksi, että sanani ovat totta."

Kärsimättömyyden mutina kuului miesjoukosta, joka siinä ääressä jännitettynä ja tarkkaavasti seurasi miehen kaikkia liikkeitä ja sanoja. Olli Råd oli yleisesti tunnettu valtionhoitajan oikeaksi kädeksi, niin vähäpätöinen kuin hän näöltään muuten olikin, ja kenties juuri tuo seikka enemmän kuin kaikki hänen vakuutuksensa teki uskottaviksi hänen sanansa.

"Minulle on mieluista", sanoi Niilo, "että kerrot tässä julkisesti kaikkein kuullen, mitä olet herraltasi toimeksi saanut, sillä me tässä olemme kaikki yksimielisiä siitä, mitä ryhdymme tekemään. Puhu siis vapaasti kaikki, mikä voi muuttaa luuloni herra Eerikistä… Mutta arvelenpa, ettei hän mielellään yhdisty minuun ja rahvaaseen auttaakseen meidän tahtomme täyttämistä."

"Jos te tahdotte tuoda Kaarlo-kuninkaan takaisin valtakuntaan, herra
Niilo, niin te tahdotte samaa kuin herra Eerik!"

"Herra Eerik Akselinpoika…! hänkö yhtyisi minuun Kaarlo-kuninkaan puolelle?" huudahti Niilo läpitunkevasti tarkastaen Ollia.

"Hän tahtoo sitä!" vakuutti tämä.

Niilon silmät lepäsivät kääntymättä miehessä, ja puoleksi epäilevä hymy päilyi hänen huulillaan. Hän näki niin tarkkaan edessään tuon mahtavan ritarin, joka alttarin edessä oli puhunut aivan päinvastoin, kuin hänen uskottunsa tässä vakuutti, eikä hän sillä hetkellä voinut selittää itselleen, kuinka sellainen muutos oli voinut tapahtua, vieläpä sen perästä, kun hän oli arkkipiispan voittanut. Olli puolestaan näkyi osaavan lukea sen, mitä ritari mietti, ja hän lisäsi aivan hiljaa, mutta suurella äänenpainolla joka sanalla:

"Herra Eerik on muuttunut siitä kuin viimeksi kanssanne puheli… hän on nyt samaa mieltä kuin te, että ainoastaan Kaarlo-kuninkaan kautta valtakunta voi pelastua."

Miettiväisenä seisoi Niilo kuunnellen noita puoli ääneen lausuttuja sanoja, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä vastaamaan niihin. Olli lisäsi:

"Ellei aika olisi ollut niin kallista, olisi herra Eerik itse tullut luoksenne, niin tärkeänä pitää hän sitä, että kaikki väärinkäsitys teidän ja hänen välillään korjautuu. Ajatelkaa myöskin sitä, herra Niilo, että pieni pilvi voi pimittää sekä auringon että kuun. Minä olen tosin halpa-arvoinen palvelija, mutta sanon kuitenkin teille, jonka minä tiedän pitävän kunniassa niin hyvin halpoja kuin arvoisiannekin… sanon sen kovaa, että tahdon jäädä teidän luoksenne, siksi kun koittaa se päivä, jona vihollinen voitetaan, ja ellei herra Eerik silloin toimi täydellisesti niin kuin minä hänen puolestaan olen vakuuttanut, niin pudotkoon minun harmaa pääni!"

Nyt kohotti Niilo katseensa, ja hänen sisällinen päätöksensä loisti hänen tyvenestä katseestaan ja korkealta otsaltaan.

"Lähde sinä rauhassa täältä, vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän. "Ja vie mukanasi herrallesi sana, että Niilo Sture on saapuva talonpoikiensa kanssa!"

Tähän Niilon päätökseen oli syynä, paitsi miehen käytöksessä ja puheessa ilmaantuva luotettavaisuus ja suora avonaisuus, myöskin varmuus siitä, että, kävipä kuinka hyvänsä taistellessa hänen ja Eerikin välillä, vaikkapa tuo uskollinen palvelija sittenkin pettyisi herransa todellisista aikeista, pääasia kuitenkin oli saada koko arkkipiispan puolue perin pohjin kukistetuksi ja hävitetyksi, Eikä ollut otaksuttavaa, että hänen oma voimansa vähenisi nykyisestään, vaikkakin hän auttaisi tulevaa vihollistaan auttaessaan itseään, eli paremmin, vaikkakin yksi hänen vihollisistaan oli hänen apunaan toista kukistamassa.

Olli Råd lähti niin muodoin matkalle.

Pari päivää senjälkeen, kun apujoukkoja oli ehtinyt tulla ja
Niilo-herra oli melkoisen sotajoukon päällikkönä, lähti hän
Roslagenista ja marssi länteen Upsalaa kohti.