VII.
Herra Eerik ja Niilo Sture kohtaavat toisensa.
Pian seisoi Ingeborg sala-oven luona. Hän kuunteli kauvan ja tarkkaan, olisiko ketään huoneessa, mutta kaikki oli hiljaa, ja niin avasi hän varovasti oven ja kurkisti verhon takaa sisään.
Huone oli tyhjä ja hän kiiruhti sen läpi joutuakseen omaan huoneeseensa naisten puolella. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun jo kamarineitsyt tuli kertomaan, että rouva Helena oli useita kertoja kysellyt häntä, sentähden että rouva Briita Steenintytär (Bjelke) oli saapunut linnaan matkalla Upplantiin, ja hänellä oli mukanaan nuori sukulaisensa, neiti Briita Turentytär (Bjelke).
Tosin olisi Ingeborg halunnut nyt olla yksinään, ja hän arveli hetken teeskennellä pahoinvointia, voidakseen siten jäädä rauhassa huoneeseensa, mutta hänen mielentilansa oli toiselta puolen sellainen, että hän tahtoi ikäänkuin uhitella tuskaansa, ja sentähden päätti hän noudattaa kutsumusta ja kiiruhtaa naisten tupaan.
Rouva Briita Steenintytär oli vanhemman puoleinen nainen jaloilla ja vakavilla piirteillä. Hän oli Steen Sturen äiti, mutta oli nyt toisissa naimisissa Kaarlo kuninkaan langon, herra Kustaa Kaarlonpojan (Gumsehufvud) kanssa. Hän oli niin muodoin Helena-rouvan serkku. Neiti Briita oli sitävastoin kuningas Kaarlon ensimmäisen vaimon ja tuon tunnetun talonpoikain teurastajan ja kavaltajan herra Ture Turenpojan sisar. Hän oli kaunis neito, ja vaaleansininen puku, joka hänellä oli päällään, sekä keltainen vyö vyötäreillään, sopivat hänelle erittäin hyvin. Ingeborg arveli häntä ensimmäisen luokan kaunottareksi, mutta itse asiassa ei hän siinä ollenkaan voinut kilpailla Ingeborgin kanssa.
"Siis ette ole kuulleet mitään pojastani Steenistä, rakas serkkuni?" lausui Briita-rouva Helenalle, juuri kuin Ingeborg astui sisään.
Hänen tulonsa vaikutti sen, että kysymys jäi vastaamatta, sillä nyt piti tapahtua molemmanpuoleiset tervehdykset, ja Ingeborg ja Briita Turentytär, joilla oli yhteisiä muistoja viimeksi Nyköpingin häistä, alkoivat sitten keskustelun, johon nuo vanhemmat rouvat noin sivumennen osaa ottivat, niin että vasta hetken perästä, kun Briita-rouva oli uudistanut kysymyksensä pojastaan ja Helena-rouva siihen vastannut, jouduttiin tuohon aineeseen, joka pani Ingeborgin mitä kovimman koetuksen alaiseksi.
"En ole enempää kuin kaksi kertaa kuullut hänestä", sanoi Briita-rouva, "syksyllä… se oli heti juhannuksen jälkeen, kun hän oli Niilo-herran kanssa Kolbäckissä, ja heti joulun perästä Svärdsjön pappilasta Taalain maassa. Lähetin silloin luotettavan miehen hänen luokseen, ja tämä toi kirjeen ja terveisiä mukanaan takaisin…"
Ingeborg huomasi, kuinka Briita-neiti punastui kuullessaan nuo vanhan rouvan sanat, ja salamana välähti hänen mielikuvitukseensa sinikeltainen sotavyö. Eikä antaja koskaan — ja selvää oli, että se oli tuo kaunis neito hänen vierellään — olisi voinut näyttäytyä onnettomammassa puvussa, kuin tämä sinikeltaisine vöineen tuossa.
Tuntui kuin olisi sydän tahtonut särkyä Ingeborgin rinnassa, mutta hän säilytti kuitenkin tyyneytensä, vaikka posket kävivät aivan kalpeiksi ja silmistä näytti vedet kiehahtavan. Briita-neiti seisoi ikäänkuin kääriytyneenä sinikeltaiseen vyöhön, ja hänen punastuvat poskensa ja syvimmästä riemusta loistavat silmänsä tekivät hänet aivan onnellisen morsiamen näköiseksi.
Ei koskaan Ingeborg ollut tuntenut itseään niin raskautetuksi, niin murretuksi, niin perin onnettomaksi kuin tällä hetkellä. Tämä oli melkein liian paljon sydän raukalle, niin joustava kuin sen voima olikin. Hän halusi kauas pois, hän olisi tahtonut vaipua syvälle mustaan multaan.
Helena-rouva, joka sydämensä hyvyydestä aavisti jotakin olevan huonosti, kun näki Ingeborgin kauhean kalpeuden, lausui, kääntyen keskustelustaan Briita-rouvan kanssa Ingeborgiin:
"Ajattelenpa, että sinä, Ingeborg, voisit auttaa Briita-rouvaa asettamaan hänen levottomuuttaan siitä, kuinka hän pääsisi täältä Ekeholmaan."
"Kernaasti!" kiiruhti Ingeborg sanomaan ja meni keskustelevien luokse.
"Tahtoisitko siis katsoa, onko Eerik-herra palannut kokouksestaan kaupungista, ja jos on, niin pyydä hänen keskustelemaan Briita-rouvan kanssa."
Ingeborg lähti huoneesta. Hän tunsi helpoitusta hengittäessään vapaasti ja kuivatessaan kyyneleitä, joiden hän nyt antoi vapaasti virrata. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi harjaantua kantamaan suruaan ja tuskaansa, ja hänen synnynnäisestä ylpeydestään, joka ensi sijassa sai hänet ajattelemaan, että hän oli ollut leikkikaluna ritarille hänen toimettomuudessaan, tuli hänelle hyvä liittolainen. Hän nosti ylös päänsä ja kulki nopein askelin salin halki setänsä yksityishuoneeseen.
Herra Eerik oli todellakin palannut kaupungista, mutta Ingeborg kuuli sieltä sisältä useiden puhetta ja alkoi epäillä astuisiko sisään. Silloin aukeni ovi ja Olli Råd näyttäytyi kynnyksellä.
"Kuka on Eerik-herran luona?" kysyi hän tältä, ja sai vastauksen, että siellä oli kaksi Niilo Sturen miestä.
"Herra Niilo Sturen miehiä!" huudahti silloin Ingeborg, "millä asialla he ovat täällä?"
"Sitä en tiedä", vastasi aseenkantaja viekkaasti, "mutta nyt lähtevät he ratsain viemään sanaa Eerik-herralta Niilo-herralle!"
"Ja missä sitten oleskelee Niilo-herra?"
"Hän kuuluu olevan matkalla Upsalaan…"
"Sano herrallesi", keskeytti Ingeborg, ikäänkuin olisi halunnut jättää tuon äsken esiinheitetyn kysymyksen, "sano herrallesi, että rouva Briita Steenintytär haluaa keskustella hänen kanssaan…"
"Sen olen sanova, kaunis neito, vaikka jo nyt sanon teille sen verran, että Eerik-herra ei tule tänä iltana naisten puolelle, mutta arvelenpa myöskin, että mitä Briita-rouvalla voi olla sanomista, voi hyvin levätä yön yli…"
Sen jälkeen poistui tuo vähän liian vapaasti puheleva aseenkantaja, ja Ingeborg meni takaisin naisten puolelle, jossa hän loppuillan pysyi rohkeampana kuin oli uskaltanut toivoakaan.
Mutta Eerik-herran edessä seisoivat Hollinger ja Faste. Olli Råd oli heti Ingeborgin ohi kulkeneen vanginvartijan perästä tullut heidän vankilaansa ja puhutellut heitä ystävällisesti jopa tuttavallisesti sekä esitellyt heille ennen kaikkea sitä välttämätöntä onnettomuutta, johon heidän herransa oli syöksymäisillään, ellei hän ajoissa muuttaisi mielipiteitään ja yhdistyisi Eerik-herran ja hänen veljensä kanssa. Ja Hollinger oli ääneti kuunnellut ja vastaillut aivan harvasanaisesti, mutta siten, ettei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut saada hänestä oikeata selkoa. Faste oli koko ajan näyttänyt niin tyhmältä, että häneen tuskin oli katsottukaan. Olli oli myöskin selittänyt heille, että heidän vankeutensa oli seuraus Eerik-herran päällysmiehen väärinkäsityksestä, jota Eerik-herra kiiruhti oikaisemaan, heti kun sai tiedon siitä. Ja sen jälkeen oli Olli vienyt heidät molemmat mukanaan Eerik-herran luo.
Tämä puhutteli heitä hyvin ystävällisesti ja alentuvaisesti ja sanoi, että he jo seuraavana päivänä tulisivat hänen kanssaan ratsastamaan Upsalaan, jossa hän toivoi heidän tapaavan Niilo-herran, jota hänkin etsi.
"Siispä arvelen, ettei teillä pitäisi olla mitään vihan kaunaa Eerik Akselinpojalle siitä, että olette viettäneet vastoin hänen tahtoaan yön eli kaksi vankeudessa?" sanoi hän hymyillen miehille.
Mutta valtionhoitajan hämmästykseksi vastasi Hollinger:
"No ei, herra… ei ainakaan sen asian takia!"
"Mutta jonkun toisen siis…?" kysyi Eerik-herra nopeasti.
"Niin!" jatkoi Hollinger, "sen asian, jonka tähden jokaisen rehellisen Niilo-herran miehen täytyy katsoa teitä nurjilla silmillä, tarkoitan sen taistelun tähden, joka vallitsee valtakunnassa."
"Täytyypä minun sanoa", lausui nyt valtionhoitaja hallitsijan muodolla, "että mahtaa olla aivan ihmeellinen henki vallassa Niilo Sturen väessä, kun hänen palvelijansakin voivat ottaa puheeksi valtakunnan asiat."
"Niin katsokaapas, me olemme nyt niin kauvan oleskelleet talonpoikain joukossa Niilo-herran luona, että me puhumme niinkuin hekin… Kuitenkaan en tässä arvele löytyvän niinkään paljon ihmettelemisen syytä kuin siinä, mitä minulla vielä voisi omasta puolestani olla teille sanottavaa…"
Valtionhoitaja katsoi yhä kasvavalla ihmettelyllä tuota rohkeata miestä. Mutta tämä tuntui olevan aivan saavuttamaton sille äänettömälle nuhteelle, joka leimusi puoleksi vihastuneen ritarin silmistä.
"Älkää vihastuko minuun, köyhään mieheen", jatkoi Hollinger, "mutta sen sanon teille, että ellette kohta täydellä todella ala yhdistyä Niilo herraan, niin tulee häviö päällenne, ja sillä tavoin, ettei koko valtanne riitä suojelemaan teitä siltä. Minulla on teidän kunnianne tuossa kädessäni, herra Eerik Akselinpoika…"
"Mies, mitä rohkenetkaan sanoa?" karjasi herra Eerik.
"Totuuden!" oli lyhyt ja varma vastaus, ja tuo parantumaton mies lisäsi: "niin paljon kuin uskallatte kuulla totuutta."
Sitten kertoi Hollinger viime syksyisestä käynnistä valtionhoitajan veljentyttären, rouva Briita Olavintyttären luona Hammarstadissa, ja kuinka hän täällä oli saanut käsiinsä todistuksia siitä katalasta toimesta, jota tämä harjoitti, petoksella ja viekkaudella kooten rahaa ja omaisuutta, ja että hänen vain tarvitsisi esittää nämä todistukset laillisen tuomioistuimen edessä käräjillä, niin olisi Briita-rouva auttamattomasti hukassa, ja tulisi lankeemuksessaan vetämään myöskin koko sukunsa mukanaan lokaan ja häpeään.
Hollinger tunsi pohjaa myöten sen miehen, joka oli hänen edessään, tosin ei minkään likemmän tuttavuuden perustuksella, vaan tavattoman taitonsa kautta, käsittää ja muistaa ne lausunnot, jotka hän kerrankaan oli kuullut hänestä, ja Niilon ja Steen Sturen kesken oli usein puhe Akselinpojista. Paitsi tuota muistamiskykyä oli hän hyvin teräväjärkinen. Nyt oli Eerik Akselinpojassa vallitsevana haluna pysyttää sukuaan korkealla ja asettaa sukumerkkinsä kauvas nähtäväksi, niin että itsekukin voisi nähdä, kuinka päivänkirkas sen kilpi oli. Ja tuolle ominaisuudelle hänessä oli Hollinger rakentanut aikeensa.
Eerik Akselinpoika tiesi yhtä ja toista rahanahneen veljentyttärensä valonaroista toimista, hän oli niistä harmissaan ja olisi kenties saattanut ne syytteeseen, kun niitä ei enää voitu salassa pitää, koska juuri tuossa syytteeseen vetämisessä oli ainoa mahdollisuus puhdistaa se tahra, joka hänen kilpensä uhkasi loata. Mutta joutua nyt, tänä hetkenä, kun hän oli saavuttamaisillaan kauvan uneksitun onnensa huipun, — nyt, kun oli vain muutama askel siihen hallitsijatuoliin, jonka hän tahtoi vallata, joutua yleisön juorujen ja häväistyslaulujen esineeksi, — siitä hän kaikkein enimmän koetti itseään suojella. Sillä hetkellä täytyi siis tuo mies, jonka hallussa oli tämä kauhea salaisuus, saada taipumaan tai tehdä vaarattomaksi.
Sentähden oli ritari vaiti, kun Hollinger oli lopettanut kertomuksensa, ja viha hänen katseessaan oli väistynyt ilmeen edestä, joka vivahti suruun.
"Niin on asian laita", lisäsi Hollinger, "ja minusta näyttää nyt, etten paremmin voi olla Niilo-herralle hyödyksi, palkinnoksi kaikesta siitä rakkaudesta, jota hänen luonansa olen saanut osakseni, kuin sanomalla teille, herra Eerik, että mitä Niilo-herra tahtoo, sitä täytyy teidänkin tahtoa, jollette halua nähdä sukuanne häväistävän ja ivattavan, ja arvelenpa teidän helposti huomaavan, että teidän on turhaa niin ollen ajatella mitään valtaa Ruotsissa… Älkää paheksuko, herra Eerik, mutta te tiedätte hyvin, kuinka vähän sitäpaitsi rahvas voi teitä suvaita… Jos nyt tämä asia tulee sen lisäksi, niin on teidän valtanne kokonaan lopussa ja vaikka saavuttaisitte kymmenen voittoa yhtä varmaan kuin yhden!"
Hetken äänettömyyden perästä vastasi Eerik-herra:
"Reipas ja kelvollinen palvelija sinä olet… tahtoisinpa pitää sinua omassa palveluksessani… mutta ymmärrät kai, että nyt sinun täytyy jäädä vangikseni, niin mielelläni kuin antaisinkin sinun palata Niilo-herran luokse."
"Siinä tehkää, niinkuin hyväksenne näette… mutta sen verran tahdon sanoa teille, että jos jotakin minusta riippuu, niin tulee se, mitä te tahdotte välttää, tapahtumaan kaikissa tapauksissa…"
"Niinmuodoin et pääse koskaan vapauteen!"
"Tahdotte panna minut hengiltä… te ette tunne Hollingeria ettekä ketään muutakaan Niilo Sturen miehistä, kun niin puhutte. On oleva suurin onneni uhrata henkeni hänen puolestaan. Ja te… te ette voita sillä mitään."
Herra Eerik vaipui tuon kuultuaan syviin ajatuksiin, ja kun Olli Råd hetken perästä taas astui sisään, antoi hän viedä nuo molemmat miehet takaisin vankeuteen. Päätöksen miehiin nähden voi jättää toistaiseksi. Tuolla voittaisi hän kuitenkin sen, että asia pysyisi salassa siksi, kun olisi ratkaistu se kysymys, joka sillä hetkellä täytti kaikki hänen ajatuksensa ja koko sielunsa. Nyt täytyi hänen päästä päämaaliinsa, tai hän ei koskaan sinne pääsisi.
Hän oli sitten kauvan sulkeutuneena Olli Rådin kanssa ja neuvotteli hänen kanssaan mitä nyt olisi tehtävä.
Mutta kun hän viimeinkin ilmaantui naisten puolelle, oli hän kokonaan se kohtelias ritari, joka hänen tapansa oli olla, ja hän herätti rouva Briita Steenintyttäressä mitä vilkkaimman ilon, kun ehdotti hänelle, että rouva hänen saattamanaan suorittaisi matkan Uplantiin. Ingeborg seuraisi myöskin mukana, siitä oli Helena-rouva sopinut Briita-rouvan kanssa. Hänen tarvitsi päästä ulos Tukholman umpinaisesta ilmasta, ja kun asia esiteltiin herra Eerikille, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
Elokuun 31 päivänä aamusella kulki monisatainen ratsujoukko kirkkaissa varustuksissa pitkin sitä tietä, joka pohjoisesta päin vie Upsalaan. Ne olivat herra Niilo Sturen miehiä, ja Kaarlo-kuninkaan sotalippu liehui eturivissä uljaana tuulessa. Ratsujoukon perästä kulki joukko nuoria talonpoikia.
Selvää oli, että ratsumiehet muodostivat päävoiman tuossa armeijassa, jossa ei ollut ratsastavia vuorimiehiä eikä muutoinkaan sitä rahvasta, joka edeltä käsin oli marssinut etelään tuon yhä enemmän kansalle rakkaaksi tulleen ritarin johdolla. Tuo armeija oli kuitenkin ikäänkuin vain etujoukkona oikealle suurelle talonpoikaisarmeijalle, jonka piti myöhemmin tulla perästä.
Niilo herra olisi varmaankin odottanut tuota, eikä hän muutenkaan olisi kiiruhtanut lähtöään Taalainmaasta; sillä hän huomasi hyvin hyvästi, ettei hänen asiansa kärsinyt mitään vahinkoa siitä, että hänen vihamiehensä — ja niihin kuului Eerik-herra aivan yhtä paljon kuin arkkipiispakin, koettelivat ja kuluttivat voimiaan toisiaan vastaan Mälarlaaksossa. Mutta nyt, kun oli tullut tietoja, että arkkipiispa oli tullut suuren armeijan kanssa, oli hänellä liian paljon pelissä, pysyäkseen rauhassa niin kaukana oikeasta tapausten näyttämöstä. Hän päätti sentähden kulkea etelää kohti ja jäädä odottavaan asemaan, siksi kun voisi saada kyllin suuren armeijan käydäkseen hyökkäykseen käsiksi ja viimeinkin täydellä todella karkoittaakseen pois kaikki nuo, jotka seisoivat Ruotsin kansan onnen edessä. Rahvas oli töissään pelloilla ja niityillä ja sen täytyi sentähden toistaiseksi jäädä kotiinsa. Sentähden muodostikin rahvaan sotajoukon pääasiassa nuoret talonpoikaisrengit vuorimiesmajoista. Ainoastaan muutamat harvat vanhemmat vuorimiehet ympäröivät ritaria itseään. Mutta hänen miehensä, luvultansa kolmesataa, kaikki kiiltävissä varustuksissa, muodostivat komean joukon.
Yksi niistä vaikeuksista, joita Niilo Sture kohtasi jalossa aikeessaan jatkaa ja päättää Engelbrektin työ, oli se seikka, että itse rahvas oli nyt jakautunut herrojen kesken; osa seurasi arkkipiispaa, tai oikeammin hänen puoltajiaan, etupäässä kansalle rakkaan piispa Kettilin reipasta ja uljasta veljeä, herra Eerik Kaarlonpoikaa (Vasaa), ja useat tottelivat myöskin herra Eerik Niilonpoikaa (Oxenstjernaa), joka piti hallussaan Örebron linnaa. Selitystä tuohon hajaannukseen saa kai etsiä siitä, että kaikki nuo herrat poikkeuksetta sanoivat puoltavansa Ruotsin asiaa. Kaikki esiintyivät he Ruotsin väreissä, eikä talonpoika voinut katsoa syvemmälle kuin pintaan. He kantoivat kaikki ruotsalaista leimaa, mutta ennenkuin kultaus oli kulunut, ei talonpoika voinut eroittaa vaskea oikeasta kullasta. Syy taas siihen, miksi taalalaiset niin uskollisesti alusta alkaen taipuivat Niilo Sturen puolelle oli siinä, että he tunsivat hänet ja rakastivat häntä aina hänen nuoruudestaan asti. Moni muisti hänet sitten Engelbrektin päiväin, vielä useammat olivat oppineet tuntemaan häntä silloin, kun hän marski Kaarlo Knuutinpojan lähettämänä oleskeli pitkät ajat Taalainmaassa valaisten heille kaiken sen kavaluuden, jota vanha Krister-herra käytti. Ja lopuksi hänen palvelijansa Erkki, joka oli syntynyt ja kasvanut Taalainmaassa, paljon vakaannutti ja vahvisti sitä rakkautta, joka niin syvälle juurtui taalalaiskansan sydämiin.
Mutta seurauksena siitä, mitä yllä on mainittu oli se, että Niilo Sturen työ tuli kaksinkertaiseksi. Hänen täytyi ensin ikäänkuin kohottaa omaa mainettaan, niin että muiden maakuntain rahvas oppisi tuntemaan hänet ja täydellä todella tahtoisi liittyä häneen, ja vasta sitten voi hän saavuttaa korkean tarkoitusperänsä asettaa ruotsalainen kuningas Ruotsin valtaistuimelle. Sentähden oli hänelle välttämätöntä käyttää mitä suurinta varovaisuutta samalla kun hänen myöskin täytyi osoittautua rohkeaksi ja voimakkaaksi. Yksi ainoa kompastus, ja kaikki olisi kadotettu. Sillä myöskin taalalaiset olisivat lopuksi, jollei hylänneet häntä, niin kuitenkin suuttuneet yritykseen, joka näytti ainoastaan tuovan mukanaan loppumattomia vaivoja, ilman mitään toivoa hedelmästä, ja vaaditaanpa silloin tällöin rohkeuden ylläpitämiseksi jotakin voimakasta tekoa. Kettil-piispa voitti ikäänkuin väkirynnäköllä rahvaan mielet. Onnellinen taistelu Harakerin kirkon luona oli kaksinkertainen voitto, sillä se lahjoitti hänelle kansan, myöskin alussa arvelevain taalalaisten sydämet. Niilo Sture ei vielä ollut saanut tilaisuutta sillä tavalla itseään kunnostaa. Hänen vaikutusvoimansa ja arvonsa oli enemmän noiden syvien, mahtavien Taalain jokien kaltainen. Se oli virta, joka pienestä lähteestä kasvoi ja laajeni vähitellen, ilman että sitä huomattiinkaan. Mutta tuo tyynen voiman arvokkaisuus vaati vastapainokseen voimanponnistuksia jopa väkivaltaisia murroksiakin, päästäkseen oikeaan valtaansa, niinkuin kosken kumiseva pauhu laajalti ympärilleen julistaa ja osoittaa joen vastustamatonta voimaa.
Hämärä tietoisuus tuosta, sekä välttämättömyys joka tapauksessa olla lähempänä päätapauksia, ne juuri saattoivat Niilo Sturen uskaltamaan tuota rohkeata marssia keskelle Uplantia, joka ei ollenkaan ollut hänelle ystävällinen. Hän turvautui siinä saamainsa tietojen luotettavaisuuteen, tietojen, jotka kertoivat, että arkkipiispan puoluelaisilla oli kyllin tekemistä läntisessä Mälarlaaksossa, ja hän toivoi saavansa Taalalais-armeijan ytimen luoksensa, siksi kun asiat olivat ehtineet kehittyä sille kannalle, että nuo voimat kääntyisivät häntä vastaan.
Niin kulki hän Upsalaa kohti, jonka tuomiokirkon korkea torni jo kaukaa oli näyttänyt tietä tuohon kaupunkiin, jossa murhapolttajalla ja petturilla oli arkkipiispanistuimensa.
Kun hän viimein ratsasti kaupunkiin (tämä tapahtui elokuun 31 päivän illalla) ja näki arkkipiispan talon, joka seisoi siinä synkkänä ja pimeänä monine ikkunoineen, katsellen alas häntä ja hänen miehiään, ei hän voinut estää ajatuksiaan lentämästä palavaan Penningebybyn. Nyt oli toki koston hetki tullut, ja ikäänkuin teroittaakseen hänen muistiaan sanoi Steen Sture, joka sinikeltaisine vöineen ratsasti hänen rinnallaan:
"Haluaisinpa, että arkkipiispa Jöns nyt olisi tuolla… arvelenpa, että hän silloin tahtoisi tekemättömäksi sen teon, jonka hän teki viime syksynä!"
Niilo säpsähti ja vaaleni. Mutta hän sanoi hiljaa ystävälleen:
"Pahoja ajatuksia liitelee täällä, Steen… älä kutsu niitä päivänvaloon… Jumala varjelkoon, ettei mikään alhainen kostotyö siitä, mitä minä yksityisesti olen kärsinyt, tahraisi meidän tarkoitustemme muistoa!"
Ja Steen-herra oli vaiti, kun huomasi, kuinka syvästi tuo muisto vaikutti hänen ystävänsä mieleen.
Mutta arkkipiispan palatsi oli luja paikka tuossa muutoin suojattomassa kaupungissa, ja sen tähden asettui Niilo siihen, samalla kun väki sijoitettiin ympäri kaupunkia.
Vaan iloisia ei olleet ne sanomat, joita Niilo-herra täällä sai kuulla. Tuskin oli hän tullut arkkipiispan taloon, ennenkuin asepoika ilmoitti, että eräs veranleikkaaja halusi puhutella häntä. Veranleikkaaja tuotiin heti sisään. Hän oli pitkä, laiha mies; hänellä oli kalpeat, uurteiset kasvot ja tummat läpitunkevat silmät.
"Antakaa anteeksi, ankara ritari", alkoi hän, "mutta koska minä ensi hetkestä kun kuulin teistä puhuttavan… ja olen aina ollut kansan ystävä, niin aina… rupesin teitä rakastamaan, ja koska minä sattumalta…"
"Asiaan, asiaan, mestari!" kehoitti Niilo, "aikani on kallista!"
"Jaha, niin katsokaas, asia on niin, että koska olin läheisyydessä, niin…"
"Niin tulit minun luokseni, ja…"
"E-ei, ankara ritari… e-ei, nähkääs minä olin Östanbrossa!"
"Ah!" huudahti Niilo ja katsahti vasta nyt tarkemmin puhujaa. "No niin, mitä sulla on kertomista Östanbrolta?"
Niilo oli heti Dal-joen yli tultuaan lähettänyt viisikymmentä miestä Hollingerin johdolla miehittämään tuon mainitun ylikulkupaikan Sag-joen yli, osaksi vakoilemista varten, osaksi jos mahdollista kokoamaan rahvasta, ja lopuksi saadakseen lujan yhdyssiteen Upsalan ja Brodden välille, joka vielä oli Vesteråsissa.
"Jaha, nähkääs, tiedot sieltä ovat… niin ne eivät ole juuri iloista laatua."
Ja hän kertoi jotenkin samaa, kuin Hollinger oli kertonut Ingeborgille.
Niilo Sturen katsanto synkkeni, ja hän kysyi äkkiä:
"Minne päin herra Eerik Kaarlonpoika kääntyi?"
Mutta siihen kysymykseen ei veranleikkaaja voinut vastata. Hän oli kiiruhtanut paikalta pois niin nopeasti kuin oli voinut, ja koska onni oli sallinut hänen tavata Niilo-herran, niin oli hän hyväntahtoisuudessaan tahtonut antaa hänelle nämä tiedot. Hän aikoi nyt asettautua Upsalaan.
Kun tuo synkkämielinen ja yksinkertainen veranleikkaaja oli poistunut, vaipui Niilo mietteisiin ja tarkasteli itsekseen asemaansa ja toiveitaan vastaan ja myöten, sitä mukaa kuin ne esiintyivät hänen mielikuvitukseensa. Hän huomasi täydellisesti asemansa vaaranalaisuuden, jos joku voimakas vihollis-armeija täällä tulisi häntä vastaan, ja hän teki itselleen kysymyksen, vetäytyisikö ajoissa takaisin, vai seuraisiko aikomustaan, että mitä tapahtuisikin, täällä odottaisi pää-armeijan tuloa ja marssisi suoraan Tukholmaan.
Silloin kuului arkkipiispan palatsin ikkunain alla kulkevain munkkien juhlallinen laulu, ja nuo syvät, juhlalliset sävelet valoivat hänen sieluunsa ihmeellistä voimaa, samalla kun ne kulettivat hänet mukanaan tuonne komeaan temppeliin, jonne munkit suuntasivat kulkuaan. Siellä tahtoi hän itsekseen päättää levottomat mietteensä ja Jumalan alttarin edessä jättää asiansa hänen huomaansa.
Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos. Kadut vilisivät väkeä, ja useat pysähtyivät nähdessään tuon ylevän ritarin, jonka kasvoista loisti tyyni ja lempeä vakavuus, ja kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan kertoen tietojaan tuosta Taalainmaasta tulleesta ritarista.
Mutta munkit kulkivat hitaasti temppelin ovelle, ja ritari seurasi heitä.
Kirkon sisällä katosi tuo juhlallinen kulkue yhteen sivukuoriin, mutta Niilo meni suoraan pääkuorille, jossa Pyhän Eerikin hopea-arkku oli, ja jossa hänen pyhä lippunsa riippui, ikäänkuin kertomassa, kuinka jalous ja ylevyys voittaa suurimman voittonsa juuri kuolemassa. Sotalipun näkeminen saattoi ritarin sieluun elävän kuvan pyhimys-kuninkaasta, ja kun hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimaa ja lujuutta ja menestystä taistelussaan Ruotsin kunnian ja itsenäisyyden puolesta, niin tuntui siltä, kuin pyhä Eerik-kuningas olisi seisonut alttarin edessä ja täyttänyt rauhalla ja luottamuksella murheellisen mielen.
Sillä välin lähestyivät nopeasti eräiden kannuksilla varustettujen jalkojen askeleet ja pysähtyivät aivan alttarin lähelle ja kun rukoileva ritari nousi ylös ja katsoi taaksensa, seisoi valtionhoitaja, herra Eerik Akselinpoika, hänen edessään.
"Hauskaa tavata, herra Niilo!" sanoi hän, "hetket ovat kalliita, ja sentähden en ole epäillyt kohdata teitä täällä, varsinkin kun se mitä minulla on sanomista, paraiten tapahtuu tällä paikalla, josta kaikki tarpeettomat kuulijat ovat kaukana."
"Ja mitä tahdotte, herra Eerik?"
"Tahdon avata sydämeni ja puhua kanssanne niinkuin ystävän kanssa, joka on Ruotsin ensimmäinen ritari…"
"Sellaista puhetta olen aina valmis kuuntelemaan", vastasi Niilo.
"Mutta sanokaa minulle sitten ensiksi, mikä on ajatuksenne minusta…
Pidättekö minua vihollisenanne?"
"Sama kysymys sopisi kai minun oikeastaan tehdä teille… se, joka toimii vastoin Ruotsin parasta, se on viholliseni!"
"Ja sitä toivoakseni ei kukaan rehellinen mies koskaan voi minusta sanoa! No niin, herra Niilo, siispä on meillä yksi yhteinen lähtökohta, koskapa me kumpikin seisomme samalla perustuksella, ja sen päällä tahdon ojentaa teille käteni lujaan liittoon minun ja puoluelaisteni välillä toiselta puolen ja toiselta puolelta teidän…"
Niin syvä vakavuus oli puhujan koko olennossa, ja hänen sanansakin olivat jo itsessään niin tervetulleita Niilolle, että hän hetken oli valmiina uskomaan seisovansa päämaalinsa vieressä, ikäänkuin olisi saatu voitto, niinkuin olisi tapahtunutkin, jos niin paljon voimia olisi sulautunut yhdeksi. Mutta ei tarvittu monta sanaa lisää valtionhoitajalta, valaisemaan Niilolle vastakohtaa.
"Jos me pidämme yhtä puolta", jatkoi tämä, "te ja minä ja minun veljeni, niin ei mikään voima maailmassa voi meitä vastustaa! Me olemme herroina Ruotsissa, ja arkkipiispa ystävineen häviää yhtä helposti, kuin veljeni ajoi Eerik Niilonpoikaa Julitan kentän yli…"
Tuo voitto oli uutinen Niilolle, eikä Eerik-herra säästänyt kuvausvoimaansa tehdäkseen sen niin suureksi ja ratkaisevaksi kuin mahdollista. Kun hän oli lopettanut sen aineen ja uudestaan palasi päätarkoitukseensa, nimittäin heidän lähempään yhdistymiseensä keskenänsä lujaksi liitoksi tahi, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, veljeydeksi, keskeytti hänet Niilo sanoen:
"Teidän veljenne voitto ilahuttaa minua suuresti, ja jos on vakava tarkoituksenne ruveta liittoon, josta minulle olette puhunut, niin saatte minut siihen taipuvaiseksi, sitä enemmän kun rauha ja lepo on silloin palaava ilman enempiä verenvuodatuksia ja Kaarlo-kuningas voi, milloin hyväkseen näkee, palata valtakuntaansa…"
"Kaarlo-kuningas", nauroi Eerik-herra, "mitä tarkoitatte, herra Niilo, emmekö keskustele tässä vilpittömästi keskenämme?… Sanonpa teille suoraan ajattelevani, ettei Kaarlo-kuningas voi kunnialla kantaa Ruotsin kruunua, ja sentähden… niin, minä tahdon avata sydämeni kokonaan teille, sillä te olette kyllin arvokas kuulemaan syvimmät ajatukseni tästä valtakunnasta ja sen parhaasta… täällä ei voi olla mitään kuningasta, kaikkein vähimmin syntyperäistä ruotsalaista! Miksi?… kysytte te… Siksi, että täällä on liian paljon mahtavia. Syntyperäinen ruotsalainen kuningas on sama kuin alituinen sisällinen sota. No niin, ulkomaalaista kuningasta haluan yhtä vähän kuin tekin ja kuka muu hyvänsä rehellinen ruotsalainen. Mitä siis on jälellä…?"
Niilo hämmästyi. Tuo oli samaa puhetta kuin viheriän ritarinkin, ja sen totuudesta oli hän itsekin varmasti vakuutettu, vaikka hän asetti tuon vanhan kuninkaan ikäänkuin sopivaksi muuttumiskohdaksi tuohon yhteiskuntajärjestykseen. Herra Eerik huomasi, että hänen puheensa vaikutti, ja jatkoi sentähden yhä vapaammin:
"Te ymmärrätte itse, herra Niilo… tahdon hallituksen ilman kuningasta, valtionhoitajan lainmukaisella vallalla, mutta ei suuremmalla kuin että hän ja valtakunta välttävät vaarat, jotka lähtevät kiihoittuneen kateuden salajuonista, ja nuo sisälliset sodat, jotka nyt, Jumala paratkoon, uhkaavat rikkiruhjoa kansan ja maan! Enkö ole oikeassa, herra Niilo, ja jos olen, niin miksi ei annettaisi puheesta syntyä todellisuutta, miksi emme yhdistyisi toisiimme?… Minä tahdon valtakunnanhoitajana myöntää teille ja veljelleni suuremman vallan, kuin mikään kuningas voi teille antaa, niin, miksi ette te voisi olla päällysmiehenä koko maassa täällä pohjoispuolella Mälaria, Vesterås pääpaikkananne, samalla tavoin kuin veljeni samalla vallalla olisi eteläisten läänien päämies, Kalmari pääkaupunkinansa…?"
Jos Eerik-herra olisi pohjaa myöten tuntenut sen miehen, jonka kanssa hän nyt keskusteli, ei hän koskaan olisi esittänyt noin loistavia toiveita. Nuo jo itsessään saattoivat ilman muuta Niilo Sturen haluttomaksi, joskin hän alussa näytti kuuntelevan puhetta kuningasvallan mahdottomuudesta Ruotsissa niissä oloissa, jotka Tanskaan yhtyminen oli muodostanut. Nyt hän kiiruhti valaisemaan Eerik-herraa tämän hairauksesta sekä Niiloon itseensä että rahvaaseen nähden..
"Te olette puhunut suoraan", sanoi hän, "ja sentähden saatte myös suoran vastauksen. Kaarlo-kuninkaan puolesta olen minä ja rahvas minun mukanani tarttunut aseisiin, ja ainoastaan hänen nimessään voimme yhdistyä, herra Eerik!"
Sanat lausuttiin niin täydellisellä tyyneydellä ja samalla niin syvällä vakaumuksella, että Eerik-herra huomasi heti mahdottomaksi jokaisen yrityksen saada aikaan muutosta.
"Mutta minä pysyn yhtä lujana päätöksessäni, kuin te omassanne", oli ainoa minkä hän lausui.
"Niinpä joudumme lopuksikin vihollisiksi, herra Eerik!" vastasi Niilo.
"Parempi on kuitenkin tyytyä vähempään sovinnolla, kuin pyytää kaikkea riidalla!"
Omituinen hymy levisi nyt Niilo Sturen kasvoille, samalla kun hänen katseestaan loisti puhdas itsetietoinen luottamus, lujan tahdon tuli.
"Olen tottunut niihin vaaroihin, joita olen kohdannut ja tulen kohtaamaan, herra Eerik", sanoi hän, "olen vihkinyt itseni kuolemaan, mutta kaikki täytyy minun voittaa, koko valtakunnan täytyy yhtyä minuun, sillä Ruotsin hajaannus on Ruotsin kuolo… Sentähden ei mikään houkuttele minua vähemmän kuin se, minkä te olette tarjonnut… Minun tieni kulkee kuninkaan luo, ja joka ei ole kanssani, se on minua vastaan. Tämä on vastaukseni, herra Eerik Akselinpoika!"
"Niinkuin tahdotte, herra Niilo… miekka ratkaiskoon välimme!"
Näin sanoen lähti Eerik synkkänä pois pääkuorista. Niilo katsoi kauvan hänen jälkeensä, kun hän poistui korkeitten holvien kautta, kunnes vihdoin pylväsrivit hänet peittivät. Senjälkeen lähti hän myöskin itse kirkosta.