XVI.
Piispan kokelas.
Oli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja pormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa kalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä haarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella sovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka taholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että tällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.
Kaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin sukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs vanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan sisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä ja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli avioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja ruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään Briita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli niin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla Hällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta ollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut ihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä Steen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen muunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi Kaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen vaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut vuodesta 1454 aikain.
Hänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä kuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.
Nämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja mainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja kokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli tapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka aikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja Kristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan, Tuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen, jotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.
Eipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä vilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.
Eräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista, seuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä peitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja hyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä levottomuutta että tuskaa.
"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!" sanoi hän poismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.
"Rakas veli", sanoi hän vihdoin, "Jumala tietää, kuinka halulla odottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä täytettävänä, tottelen muita."
"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!"
"Sama mies… sama huone… ei, ei, hyvä veli… tähtien viivat ovat viitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni mahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa… Mutta nyt ne juoksevat yhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on ihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran välikappale…"
"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun tähtesi…"
"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi levottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta, että minun päiväni on koittanut… Voi, kauan, kauan on vanha herrani odottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä toisiamme tässä maailmassa!"
Sitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle kentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin menevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut ihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei kuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna edestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs munkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen linnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven vieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa. Munkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut taakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa, kunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven taakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.
Tätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan takaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa tehtäviä.
Jos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut lähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan olisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän voinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon lisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä munkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen linnaan.
Täällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä varten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt kustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin. Ruokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet, jotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa, olivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla. Lattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla kaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja hopealla.
Ja kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin vilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.
Linnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat suljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.
"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä", virkkoi Eerik-herra kulmat rypyssä, "mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on mahdollista?"
"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se piiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa, tahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se seikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista mielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan."
"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme…"
"Ei suinkaan, herra Eerik. Mutta niin totta kuin olen rintaveljenne ja järkeni on tallella, on Akselien voima nouseva näinä päivinä niin korkealle, että Pohjolan kolme valtakuntaa katselevat sitä ihmetyksellä… Te tulette valtakunnanhoitajaksi, siitä panen pääni pantiksi. Itse olette saanut puolellenne kaikki arkkipiispan hallitukseen tyytymättömät; ja veljenne, Iivari-herra, tuo kuninkaantyttären kera kaikki ne, jotka toivovat Kaarlo-kuningasta takaisin…"
"Niin, kunpa tämä päivä vaan olisi jo kulunut, ja veljeni kirkon siteellä yhdistettynä kuninkaallisen morsiamensa kanssa!… Miten lienee, Olli, minusta tuntuu valtani väliin hauraalta lasilta, joka voi kourassani mureta… Pelkään kaikkea, vähäpätöisintäkin, mikä vaan koskee näitä häitä. Sillä ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos veljelleni tai kuninkaantyttärelle sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi heidän yhdistymisensä, jäisi työni vaan keskeneräiseksi, ja valtani olisi liian mitätön arkkipiispaa vastustamaan?"
"Mitä vihkiäisiin tulee, en ymmärrä, mitä levottomuuden aihetta siinä nyt enää on, kun tämä päivä on kerran valennut… moniaan tunnin kuluttua se asia on suoritettuna."
"Yhtenä hetkenä voi kuitenkin tapahtua semmoista, mikä hävittää vuosien työn!… Monesti on niin tapahtunut. Mutta toivokaamme… Mutta, Olli, Tukholman linnan pitää arkkipiispa Jöns, ja minun mahtini valtakunnanhoitajana jää pieneksi, ellei valtakunnan etevin linna ole hallussani!"
Olli Råd mietti hetkisen, mutta katsahti äkkiä ylös lausuen:
"Sen saattavat Tukholman porvarit teidän käsiinne!"
"Tukholman porvarit!" huudahti Eerik-herra melkoisesti kummastuneena.
"Niin… arkkipiispa ei vaikuta paljoa heihin. Ja he ovat teidän käskettävinänne heti, kun olette valittu valtakunnanhoitajaksi…"
"Hyvä, hyvä, Olli", lausui Eerik-herra innolla, "mutta Tukholman porvarit eivät kuitenkaan mahtane särkeä Tukholman portteja, vaikka siellä olisi Jöns arkkipiispa ypö yksinään!"
"Te olette niin kiireissänne, herra, etten ehdi sanoa teille, miten Tukholman porvarit oikeastaan tulevat antamaan linnan teidän käsiinne! — Tultuanne valtakunnanhoitajaksi ja järjestettyänne muut asiat niin, että Kaarlo-kuningas saa maatilansa takaisin, niin te lähdette viipymättä tänne kerääntyneiden herrain kanssa Tukholmaa vastaan… Arkkipiispalla ei ole viittäkymmentä miestä panna teitä vastaan… Niin, te ratsastatte kaupunkiin kuin ihka omaanne, ja sitten…"
"No… sitten, Olli?"
"Sitten rupeatte keskustelemaan arkkipiispan kanssa, ja silloin nähdään, eikö… niin, nimeni älköön olko Olli Råd, ellen saa arkkipiispaa jättämään ilolla Tukholman linnaa henkensä pelastamiksi."
Eerik-herra katsoi kasvavalla kummastuksella palvelijaansa.
"Porvarit ovat", sanoi tämä, "niin katkeroina arkkipiispaa kohtaan, että pieni tuulenpuuska saa liekin leimahtamaan ja silloin, joukkojen huutaessa verta, esiinnytte te uhatun pelastajana, ja sitten… niin, nyt ymmärtänette, mitä tarkoitan, herra Eerik?"
Linnanherra nyökkäsi, mutta vaipui aatoksiinsa. Asia näytti kuitenkin valkenevan hänelle yhä enemmän, siitä tyytyväisyydestä päättäen, joka hänen kasvoilleen levisi.
"Minulle on kerrottu", lausui hän sitten, "että arkkipiispan uskottu, Helmich-kaniikki Upsalasta, on kaupungissa. Luulen, että hän voisi antaa minulle yhtä ja toista tärkeätä selvikettä tässä asiassa…"
"Varovaisuutta, herra, varovaisuutta", keskeytti Olli, "viekkaampaa miestä ei ole toista valtakunnassa kuin hän, ja hän on kynsineen, karvoineen arkkipiispan vallassa — hänen avullaan hän on nyt tulemassa Vexiön piispaksi… Olen kuullut sen herra Ove Laurinpojan asepojalta, joka on nyt kirjurina arkkipiispan kansliassa… Kaniikki sai itse laatia kirjeen tuomiokapituliin sekä toisen pyhälle istuimelle siitä asiasta. Antaisin siis sen neuvon, ettette laskisi sitä herraa liian liki itseänne… Minä pidän häntä vaarallisimpana vihamiehenänne."
"Rakas Olli", vastasi Eerik-herra hymyillen, "olenhan ennenkin elämässäni ollut tekemisissä viekkaiden ja kavalain kanssa… usko minua, osaan sekä leikkiä käärmeen kanssa että polkea sitä päähän, niin että se kuolee!… Tiedätkö missä kaniikki asuu?"
Olli tiesi sen ja sai herraltaan toimeksi pyytää häneltä keskustelua herransa varalle.
Helmich oli huoneessaan Ollin tullessa hänen luokseen. Hän oli heti valmis menemään linnaan Eerik-herran luoksi, jota Olli ei ollut ensinkään odottanut. Sillä ei ollut tavallista, että maallikko, ehkä linnanherrakin kuten Eerik-herra, kutsui luokseen hengellisen miehen, eikä mennyt itse tämän luokse, vaikka tämä oli niin huomattu, että saattoi tulla kysymykseen piispansijoja täytettäissä. Mutta oli muutakin, mikä näytti Ollin terävälle silmälle oudolta.
Kaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta ja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut asemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän oikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen tahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla viekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan piispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle avuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.
Omituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin ohuille huulille, kun Olli oli poistunut.
Hän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon, jossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin toista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain nesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti. Huomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru taas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät tirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä pulloja kädessään.
"Piispanistuin!" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet niin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä ajatusta.
Sitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja toistellen:
"Piispanistuin… piispanistuin!"
Salvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti oikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin himmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän sormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.
Helmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin sisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa. Pullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen taskuun viittansa alla.
Niin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.
Siellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin huoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt heiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran kutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he kuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja menivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään kunnioittavasti.
Helmich saapui vanhaan ruokasaliin. Siellä oli suuria pöytiä, täynnä kaikenlaisia leivoksia ja hienoja herkkuja. Se oli nähtävästi tilaisuutta varten aiottu jonkunlaiseksi tarjoiluhuoneeksi, kun keittohuone oli niin etäällä, ettei sieltä voinut mukavasti palvella lukuisia häävieraita. Helmich katseli kummastuneena ympärilleen, sekä astui viereiseen huoneeseen.
Se oli verraten tyhjä. Pitkin ensimmäistä seinää oli vaan pitkä pöytä, täynnä suuria juoma-astioita, jotka olivat varustetut päällekirjoituksella, mitä kukin sisälsi.
Salama välähti papin silmistä, ja hän lähestyi pehmeillä, tuskin kuuluvilla askeleilla pöydän päätä, jossa oli moniaita kalliita kulta- ja hopeamaljoja.
Tämän pöydän päässä oli ikkunankomero, jonka pöytää vastaan kaltevalla seinällä riippui pieni vähäpätöinen taulu. Helmich ojensi kättään erästä maljaa kohden, johon oli piirretty nimi: Iivari, kun Olli Råd tuli samassa huoneeseen. Silloin käänsi kaniikki äkkiä katseensa tuohon pieneen tauluun, joka pelasti hänet siten, ettei hänen tarvinnut muita selityksiä antaa.
Taulu esitti vapahtajaa Getsemanessa Juudaan suudellessa häntä pettääkseen hänet.
"Olen tullut väärään", sanoi hän hymyillen miehelle, "mutta tämä pieni taulu tässä on vietellyt minua viipymään täällä kauemmin, kuin olisin muuten viipynyt."
"Eerik-herra on linnan toisessa osassa!" sanoi Olli, jonka epäluuloisuus lisääntyi, "sain palvelijoilta kuulla teidän tulleen tätä tietä ja riensin senvuoksi viemään teitä oikeaan… Seuraatteko nyt minua, niin vien teidät Eerik-herran luokse."
Kaniikki nyökkäsi ja sitten he menivät.
Eerik-herra otti vastaan tuon vaarallisen papin kaikilla mielihyvän osoituksilla ja piti hänen kanssaan pitkän keskustelun eräässä sisähuoneessa. Tultuaan takaisin ruokasaliin, jossa pöydät olivat nyt katettuina, olivat molemmat näöstä päättäen erittäin tyytyväisiä ajatusvaihtoonsa.
Käydessään juuri sen pöydän sivun ohi, jossa sulhanen oli kesteissä istuva, pysähtyi kaniikki. Hän katsoi erääseen suureen juomasarveen, joka oli kullatusta hopeasta ja oli jalokivillä koristettu. Sen kummallakin puolen oli kultaisia maljoja, joista kaniikki tunsi toisen siksi, jonka oli tullessaan nähnyt linnan toisessa osassa. Iivarin nimi oli siihen piirretty, mutta toinen nimeä varten tasoitettu tila oli vielä tyhjä.
Eerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään rikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin suosii.
"Se on vanha arvokalu suvussani", selitti hän osoittaen suurta sarvea, "olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä tänään ja joisi siitä veljensä maljan… Sima on myöskin vanhaa, se on tuotu tänne Lillöstä Skånesta."
Helmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen asiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden muistoja.
"Meidän suvussamme", lisäsi linnanherra, "on myöskin sellainen tapa vallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan, tulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma…"
"Skaran Hannu-piispa siis?" tokaisi Helmich.
"Niin, Hannu-piispa!" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman epäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi kuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, "olen nyt, kuten veljenikin, ruotsalainen ritari."
"Minäkin haluan", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä, "minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle morsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta, jota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!"
Hän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat kätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli rukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti ristinmerkin.
Kääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen selittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta, rauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut saamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi, puhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.
"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!" lausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen he astuivat yhdessä salin läpi.
Pian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko loistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät kutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri ihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto kulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen kauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär. Morsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti ihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen isäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi tänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean kuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon — arveltiin — mahtanee kuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan sukuun.
Voi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan tyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären sadussa, mutta osaksi vaan.
Hanhi harmaja
Saat Ingevallin tytön yli saatella!
sanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt niiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden laita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti edellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta ei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan toiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.
Kirkossa oli suuri tungos.
Pappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja jos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin siltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi huomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti kasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle arvolleen.
Oli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän uskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä pitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta. Heidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen nähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän kierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat sysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he olivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus oli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa silmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo ainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä tarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen muistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena kuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi. Mutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, jona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata, välikappaleenaan.
Helmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli jo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä luonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan asuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt opettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin suosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat kuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä oppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan mennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin yliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä Helmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut tilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään tunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi Olavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän virkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän lupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli kotiin — siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa — ja Helmich tuli niinikään kotiin.
Mutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut. Hänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan kotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua arkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli tulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt istuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan vielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat — kenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia, jotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa vihamieheksi?
Vihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti takaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset, jotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja vieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.
Helmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan portaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat viimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen linnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin antanut hänelle yhtä ja toista tietoa.
Soitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa. Kaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi ruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän sanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli hukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran luona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.
Helmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan kuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti silloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi senvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän taputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä itse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva piispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen, ettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.
Hän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän ei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti valaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin kokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän sulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.
Mutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä silmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen liikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä. Mutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti hän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen hääsarveen.
"Piispa!" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien säteilevän kultasarven.
"Juudas!" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.
Helmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni jatkoi:
"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?"
Ja luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui voimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä paenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä varjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin yli-inhimillinen vaikutusvoima.
"Rukoile, rukoile onneton", lausui varjo, "nyt on aikasi ohi… Täällä, juuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman, täällä pitää sinunkin kuolla… niin on kirjoitettu ja minä täytän Jumalan tuomion…! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha Olavi-arkkipiispa… kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan luoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!… Se tapahtui juuri tässä huoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi voima…? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas herrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle anteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan unhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja vaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi…! Näetkös, ettei mitään tästä ole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi pettämään herrasi… lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään korvaasi sen sanan kuiskannut… Pyhä kolminaisuus varjeli herraani, että hän pääsi kotiin… ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi, palkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla… Sinä vannoit surmaavasi hänet… muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä huoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle pitäneesi valasi?… Minäkin vannoin silloin valan… keksiäkseni herrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin tarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile… sillä nyt on kuolemasi tullut."
Helmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti puuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä tuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.
Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.
Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.
Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän koetti ehkäistä.
"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"
Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.
Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:
"Katsokaa tähän harmaaveli… tässä on keitos, jonka hän on sekottanut surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin… Niin, tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"
Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.
"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa, joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."
"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot ottaa verenvian hänen käsistään!"
"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian… sillä hengissä ette täältä tule."
Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.
"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta, ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa, joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"
Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin ja kimeämmin kuin ennen.
Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.
Olli sieppasi miekkansa.
"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.
Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.
Näin ei kuitenkaan käynyt.
Ollin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan maahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.
"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse hyvin ansaitusta rangaistuksestanne!" lausui Olli kumartuen kaatuneen yli.
Andreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.
Mutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu kuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä kasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti kyynärpäittensä varaan.
"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?" kähisi hän tuijottaen kamalasti.
"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!" vastasi
Olli.
"Kaiken, kaiken annan sinulle… saat nähdä että on hyvä pitää minua ystävänään…! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat… Sano, tahdotko palvella minua…?"
Tuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut hänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen vääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä paatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.
Kului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin jotakin hapuillen.
"Polttaa kuin tuli", änkytti hän, "anna minulle juotavaa!"
Olli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.
Vielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää sanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.
* * * * *
Nyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan tytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne tulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.
Kokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran valtakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset Kaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat voimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä näiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan (Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä tanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi voimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta hyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista uudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.
Eerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella tarmollaan koettanut — hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin tunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan valtaansa toiselle luovuttamaan.
Kaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet mitään muutosta.