NELJÄS LUKU.
PAKANAIN AJAT.
Mitä pakanain ajoilla tarkotetaan. — Niiden alku. — Niiden pituus. — Niiden loppuminen vuonna 1914. — Näihin liittyviä tapahtumia. — Näitä seuraavia tapahtumia. — Kirjaimellinen ja esikuvauksellinen aika. — Huomiota herättävä esikuva (tyyppi). — Nykyisiä merkkejä. — Jumalan valtakunta tulee kukistamaan pakanain hallituksen. — Siksi on edellinen perustettu ennenkuin jälkimäinen loppuu — ennen vuotta 1914. — Syyt miksi pakanain hallitus sitä vastustaa. — Miten ja milloin kaikki lopullisesti tulevat ilolla ottamaan vastaan sen. — "Kaikkien kansojen toivo" on tuleva.
[Koska tässä luvussa käsitelty aine on hyvin läheisessä yhteydessä aineen kanssa ensimäisen osan 13:ta luvussa, tulee lukijalle olemaan suureksi avuksi käydä uudelleen läpi mainittu luku, ennenkuin hän alkaa tämän luvun.]
"Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät." — Luuk. 21: 24.
Lauselmaa "pakanain ajat" käytti Herramme siitä väliajasta maan historiassa, joka on Jumalan tyypillisen valtakunnan, Israelin valtakunnan poisottaminen (Hes. 21: 25—27.) ja sen antityypin, Jumalan totisen valtakunnan alkamisen ja päättymisen välillä, kun Kristus tulisi "kirkastettavaksi pyhissänsä ja kaikkien niiden ihailtavaksi, jotka uskovat sinä päivänä."
Tällä väliajalla tulisi pakanalliset hallitukset pitämään valtiutta maan päällä; ja Israel, sekä lihallinen että hengellinen, on ollut ja tulee olemaan näille valloille alamainen, siksi kun heidän aikansa on päättynyt. Vaikka Jumala ei ole hyväksynyt tahi määrännyt näitä hallituksia, niin antaa hän kuitenkin niiden olla hallituksessa. Toisin sanoen, hän on erityisiä tarkotuksia varten sallinut heidän valtaansa määrätyn ajan.
Maan herraus annettiin alkuperäisesti Aadamille, jotta hän vallottaisi sen sekä omistaisi ja hallitsisi sitä vanhurskaudessa. (1 Moos. 1: 28.) Aadam ei pystynyt tähän, ja synnin kautta rikottu herraus otettiin häneltä pois. Sen jälkeen sallittiin enkelien hallita. Mutta sen sijaan, että olisivat kohottaneet langennutta sukua, niin tapahtui, että muutamat "eivät säilyttäneet valta-asemaansa", vaan lankesivat ylitsekäymiseen. Vedenpaisumuksen jälkeen ilmotti Jumala Aabrahamille aikomuksensa tuoda tarvittavan avun syntiselle kuolevalle suvulle hänen jälkeläisensä kautta, herättämällä heidän keskuudestaan suuren lunastajan, hallitsijan ja opettajan, sanoen: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maan päällä siunattaman."
Tämä oli aikaisin hengen antama viittaus kansallisesta yleisvallasta maan yli. Ja tullen Jumalalta, sisälsi tämä viittaus tuon hallitsijan erityisen sopivaisuuden ja aivan ominaisen etevyyden kaikkien muiden yli. Siksipä tulisi olemaan koko ihmiskunnalle hyödyllistä kuulua sellaisen hallitsijan alle. Kieltämättä tämä lupaus Aabrahamille täytti hänen jälkeentulevaistensa, israelilaisten sydämet ja mielet ja tunnettiin hyvin heidän heimolaistensakin, moabilaisten ja edomilaisten keskuudessa. On luultavaa, että muut kansat tulisivat tuntemaan sellaisen kansallistoivon, ja niin ollen emme voi epäillä, että ylpeys herättäisi heissä halun tulla tuoksi etevämmäksi kansaksi ja pitää hallussaan yleisvaltaa, koska hekin pitäisivät itseään joka suhteessa yhtä kykenevinä ja soveliaina hallitsemaan ja opettamaan ja siten siunaamaan kansoja, kuin joku Aabrahamin jälkeläisistä.
Israelin toivo saavuttaa maailmanvalta, ei kansojen toivon ja tahdon perustuksella, vaan Jumalan tahdon ja mielen ja hänen heidän hyväkseen ilmotetun valtansa perustuksella, näytti levinneen muihinkin kansoihin. Kaikissa tapauksissa huomaamme, että nuo pakanalliset kuninkaat ja kansat ottivat vastaan valtansa suosionosotuksina niiltä jumalilta, joita he palvelivat. Ja sama ajatus huomataan vieläkin jokaisessa pienemmässä hallitsijassa ja ruhtinaassa yhtähyvin kuin mahtavimmissa kuninkaissa ja keisareissa. Vaikka kuinkakin heikkoja sielun ja ruumiin puolesta, vaikka kuinkakin paheellisia ja kelvottomia hallitsemaan, olkoonpa sitten itseään eli toisia, vallitsee heitä melkein mielettömässä määrässä se ajatus, että Jumala erityisesti on valinnut heidät ja heidän perheensä hallitsemaan ja "SIUNAAMAAN" (?) koko maata. Tätä oppia, jonka syvät rivit ovat omaksuneet, toitotetaan mitaleissa, rahoissa ja valtiopapereissa sanoilla: "Jumalan armosta — kuningas."
Sillä lailla, Israelin odottaessa ja toivoessa luvattua herrautta maan yli ja kun he monta kertaa luulivat olevansa hyvin lähellä toivonsa toteutumista, erityisesti David ja Salomo kuninkaiden aikana, tuli yleisvallan halu yleiseksi toisissa kansoissa. Aikoessaan ottaa pois kruunun Israelilta, kunnes lupauksen oikea siemen tulisi ottamaan vallan, päätti Jumala antaa pakanallisten valtakuntien ottaa hallitusvallan ja tehdä kokeita maailman hallitsemisessa, jotta maailma myös oppisi huomaamaan turhuuden omissa itsehallitusponnistuksissaan, niin kauvan kuin se on nykyisessä syntisessä tilassaan. Niinkuin hän oli antanut Aadamin menetetyn herrauden enkeleille osottaaksensa heidän kelvottomuuttaan hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa, niin jätti hän nyt tämän herrauden pakanoille antaaksensa heidän koettaa eri tapojaan ilman hänen avustustansa. Näitä erilaisia kokeiluja sallii Jumala arvokkaina ja tarpeellisina opetuksina, jotka täyttävät välillä olevat ajat, kunnes Herran Voideltu, jolla on siihen oikeus, tulee ottamaan vallan ja täyttämään kaikki hänen armolliset aikeensa.
Koska lihallinen Israel oli esikuva hengellisestä Israelista, evankelisesta seurakunnasta, jota myös kutsutaan tässä korkeammassa merkityksessä "kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansaksi" (1 Piet. 2: 9), ja joka määrättynä aikana tulee hallitsemaan ja siunaamaan kaikkia kansoja, niin oli heidän valtakuntansa samalla tavalla eräissä suhteissa Kristuksen valtakunnan esikuva. Niinmuodoin kun Jumalan aika tuli jättää maailmanvalta pakanoille, oli johdonmukaista, että hän ensin ottaisi pois esikuvauksellisen kruunun Israelilta, ja sitten lakkaisi antamasta tunnustustaan esikuvaukselliselle valtakunnalle. Tämän hän teki, selittäen että he olivat osottautuneet kelvottomiksi korotettaviksi yleisvaltaan, koska heissä siinä määrin kun olivat saavuttaneet kunnioitusta kansana, pääsi valtaan tapain turmelus, turhamaisuus ja epäjumalisuus. Tämä tapahtui kuningas Sedekian päivinä ja jumalallinen käsky lausutaan profeetan sanoissa: — "Näin sanoo Herra Jehova: pane pois kuninkaallinen otsakoriste ja ota kruunu päästäsi. Se, mikä nyt on, ei ole pysyvä sellaisena. Alennettu pitää ylennettämän ja korkia alennettaman. Minä tahdon sen (kruunun) kukistaa, kukistaa, kukistaa; eikä se ole enää oleva, kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus ja hänelle minä sen annan." — Hes. 21: 24—27. Tämä kruunun eli vallan kukistaminen on tapahtunut. Kruunu siirrettiin ensin Baabeliin, senjälkeen meedilais-persialais valtakuntaan, sitten makedoniaan ja lopullisesti Roomaan. Näiden valtojen luonteen, jommoisena se historian lehdille piirretään, olemme huomanneet täydellisesti pitävän yhtä profeetallisien kertomuksien kanssa, sellaisina kuin ne kuvataan Nebukadnesarin näyssä suuresta kuvapatsaasta ja Danielin näyssä neljästä petoeläimestä. Tämä Israelin vallan kukistettu tila tulisi jatkumaan, kunnes Kristus, Israelin ja koko maan valtaistuimen oikea perillinen, joka osti sen omalla kalliilla verellänsä, tulisi ottamaan vallan. Hänen valtansa tulee, niinkuin olemme nähneet, olemaan maailman viides yleisvalta, Jumalan valtakunta koko taivaan alla. Mutta erotukseksi neljästä edellisestä vallasta, jotka sallittiin määrätyksi ajaksi, ja jotka sentähden tunnustettiin, joskaan niitä ei hyväksytty, tulee tämän hyväksymään ja vahvistamaan Jumala, hänen edustajanansa maan päällä. Se tulee olemaan Jumalan Valtakunta, Jehovan Voidellun Valtakunta. Se pystytetään vähitellen suuren hädän aikana, jolla evankelinen aika tulee päättymään ja jossa nykyiset hallitukset tulevat täydellisesti kukistettaviksi häviten suuressa sekasorrossa.
Tässä luvussa esitämme Raamatun todistuksen siitä, että täydellinen loppu pakanain ajoista, s.o. täydellinen loppu heidän sallituille valloilleen, on saavutettu vuonna 1914, ja että tämä päivämäärä tulee olemaan äärimäinen raja epätäydellisien ihmisien hallitukselle. Huomattakoon, että jos tämä osotetaan olevan Raamatussa varmasti todistettu tosiseikka, niin se todistaa:
Ensimäiseksi, että silloin Jumalan valtakunta, josta Herramme opetti meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", on saavuttanut täydellisen maailmaakäsittävän vaikutuksen, ja että se silloin tulee olemaan pystytetty eli vahvasti perustettu maan päälle, nykyisten hallitusten raunioille.
Toiseksi todistaa se, että hän, jonka oikeus on siten ottaa valta, silloin tulee olemaan läsnä maan uutena hallitsijana; eikä sitä ainoastaan, vaan se todistaa, että hän tulee olemaan läsnä melkoisen ajan ennen tätä päivämäärää; sillä näiden pakanallisien hallituksien kukistumisen suoranaisena syynä on se, että hän särkee niitä kuin saviastioita (Ps. 2: 9; Ilm. 2: 27.) ja pystyttää niiden sijaan oman vanhurskaan hallituksensa.
Kolmanneksi todistaa se, että joku aika ennen 1914 vuoden loppua, tulee Kristuksen, Jumalan tunnustaman Seurakunnan, "Kuninkaallisen papiston", "Kristuksen ruumiin" viimeinen jäsen kirkastettavaksi Pään kanssa; sillä jokainen jäsen tulee hallitsemaan Kristuksen kanssa, ollen hänen kanssaan valtakunnan kanssaperillinen, ja valtakuntaa ei voida pystyttää, jos yksikään jäsen puuttuu.
Neljänneksi todistaa se, että tästä ajasta alkaen Jerusalem ei kauvemmin tule olemaan pakanain tallattavana, vaan tulee nousemaan jumalallisen epäsuosion tomusta ja tuhkasta kunniaan, sillä "pakanain ajat" tulevat silloin olemaan päättyneet eli täyttyneet.
Viidenneksi todistaa se, että silloin tai aikaisemmin, Israelin sokeus alkaa poistua; sillä se "paatumus" joka "osaksi" on kohdannut heitä, oli jatkuva ainoastaan "siksi kun täysiluku pakanoista on mennyt sisälle" (Room. 11: 25), eli, toisin sanoen, siksi kun täysi luku pakanoista, jotka tulevat Kristuksen ruumiin jäseniksi tahi hänen morsiamekseen, on tullut täydelleen valituksi.
Kuudenneksi todistaa se, että se suuri "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", tulee tämän jälkeen alkamaan ja saavuttamaan huippukohtansa koko maailmaa käsittävän ja hallitsevan anarkian kautta. Se asiain tila, jota vertauskuvannollisella kielellä sanotaan meren raivoaviksi aalloiksi, sulavaksi maaksi, kaatuviksi vuoriksi ja palaviksi taivaiksi, on silloin alkava. Silloin ovat ihmiset oppineet olemaan hiljaa ja tuntemaan, että Jehova on Jumala, ja että hän tulee korotettavaksi maan päällä. (Ps. 46: 11.) Ja hädän pahoin pitelemä ihmiskunta alkaa silloin antaa tunnustuksensa uusille taivaille ja uudelle maalle rauhaisine siunauksineen. Ja ensimäisenä tulee tämän tekemään Herran Voideltuun, ja hänen oikeudenmukaiseen ja vanhurskaaseen hallitukseensa nähden se Jumalan lasten joukko, joka on tullut suuren vaivan kautta — se luokka, joka merkitään m:llä ja t:llä Aikakausien kartalla (katso myös sivuja 281—292, I osassa); senjälkeen, juuri pakanain ajan päättyessä, lihallinen Israel ja lopulta koko maailma.
Seitsemänneksi todistaa se, että tämän vuoden jälkeen on Jumalan valtakunta maan päällä järjestetty voimassa, ja on se silloin lyövä ja musertava pakanallisen kuvan (Dan. 2: 34) — se on tekevä tyhjäksi näiden kuninkaiden vallan. Sen oma voima ja valta tulee pystytettäväksi sitä mukaan kun se vaikutuksiensa ja keinojensa kautta musertaa ja hajottaa "olemassa olevat vallat" — maalliset ja kirkolliset — raudan ja saven.
Pakanain aikojen alkaminen 606 e.K.
Meidän Herramme sanat: "kunnes pakanain ajat täyttyvät" sisältävät, että pakanain ajoilla täytyy olla lopullisesti määrätty raja; sillä rajattomasta, määrättömästä ajanjaksosta ei voitaisi sanoa, että se täyttyisi. Niinmuodoin oli pakanahallituksella alkunsa, se tulee kestämään määrätyn ajan ja tulee päättymään määrättynä aikana.
[Se kreikkalainen sana, joka tässä on käännetty sanalla aika on kairos, joka merkitsee määrättyä aikaa. Se on sama sana, joka on käännetty sanalla "aika" tai "ajat" seuraavissa paikoissa: Ilm. 12: 14; Apt. 3: 19 ja 17: 26. Sana "hetkiä" Apt, 1: 7 johtuu samasta kreikkalaisesta sanasta.]
Näiden pakanain aikain alkaminen ilmotetaan selvästi Raamatussa. Jos se siis samaten ilmottaa meille pakanain vallalle määrätyn tai sallitun ajan pituuden, voimme ehdottomalla varmuudella tietää milloin tämä valta on päättyvä. Raamattu ilmottaakin tämän määrätyn ajan, joka on täyttyvä; mutta se ilmotettiin semmoisella tavalla, ettei ollut mahdollista ymmärtää sitä, silloin kun se kirjotettiin, eikä myöskään ennenkuin aika oli kulunut ja historian tapahtumat heittivät valonsa sen yli, ja silloinkin voivat ainoastaan ne ymmärtää, jotka valvoivat eivätkä olleet maallisten murheiden raskauttamia.
Raamatussa on selvä ja vahva todistus siitä, että pakanain ajat sisältävät 2520 vuoden ajanjakson, vuodesta 606 e.K. aina vuoteen 1914 j.K. Tämä pakanallisille hallituksille suotu maailman valta alkoi, niinkuin jo näimme, Nebukadnesarista; ei silloin kun hänen hallituksensa alkoi, vaan silloin kun Herran esikuvauksellinen valtakunta lakkasi, ja koko maailman herraus jätettiin pakanain käsiin. Pakanain ajat alkavat juuri siitä vuodesta, jolloin Jumalan esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois sen viimeiseltä kuninkaalta, Sedekialta.
Profeetan sanain mukaan (Hes. 21: 25—27) otettiin kruunu Sedekialta, ja Nebukadnesarin sotajoukot piirittivät Jerusalemin ja hajottivat sen raunioiksi ja oli se siinä tilassa 70 vuotta — ennalleenasettamiseen asti Kyyroksen ensimäisenä vuotena. (2 Aikak. 36: 21—23.) Vaikka Jerusalem silloin rakennettiin uudelleen ja vangit palasivat, ei Israelilla enää milloinkaan ole ollut kuningasta siitä alkaen nykyaikaan asti. Vaikka Kyyros asetti heidät ennalleen maahansa ja yksilölliseen vapauteen, kuuluivat he kansana toinen toistaan seuraavien persialaisten, makedonialaisten ja roomalaisten alle. He olivat näiden viimeksi mainittujen ikeenalaisia Herramme ensimäisen tulemisen aikana; Pilatus ja Herodes olivat keisarin edustajia.
Nämä tosiasiat edessämme voimme vaikeudetta löytää vuosiluvun pakanain aikojen alkamiselle, sillä Kyyroksen hallituksen ensimäinen vuosi on hyvin selvästi määrätty — sekä maailman että uskonnon historia sattuvat erinomaisella tarkkuudella yhteen Ptolemaioksen kaanonin kanssa, jonka mukaan se on v. 536 e.K. Ja jos 536 e.K. oli se vuosi, jolloin nuo Jerusalemin autiona olemisen seitsemänkymmentä vuotta päättyivät ja juutalaisten ennalleenasettaminen alkoi, niin seuraa siitä, että heidän valtakuntansa kukistettiin määrälleen seitsemänkymmentä vuotta ennen vuotta 536 e.K., se tahtoo sanoa 536 ynnä 70, eli 606 e.K. Tämä antaa meille vuosiluvun pakanain aikojen alkamiselle — v. 606 e.K.
Kun tiedämme, että Jumala näille maallisille eli pakanallisille hallituksille antoi vallan määrätyksi ajaksi, tiedämme myös samalla ei ainoastaan, että ne tulevat särkymään ja kukistumaan ja että Kristuksen valtakunta tulee niitä seuraamaan, kun niiden ajat ovat loppuun kuluneet, vaan myös, ettei Jumala tule ottamaan valtaa heiltä, antaakseen sitä Voidellullensa; ennenkuin tämä valtalupa kuluu loppuun — "kunnes pakanain ajat täyttyvät". Niinmuodoin asetetaan meidät juuri tässä varuillemme sitä väärää luuloa vastaan, johon paavikunta on johtanut maailman — että Jumalan valtakunta pystytettiin helluntaina, ja täydennettiin, kun, niinkuin väitetään, Rooman valtakunta käännytettiin kristinuskoon (paavilaisuuteen); ja paavikunta saavutti sekä maallisen että hengellisen herrauden maailmassa. Me näemme tästä pakanain aikoja koskevasta ennustuksesta, että tämä roomalaisen kirkon tekemä väite, ja jota protestantit enemmän tai vähemmän kannattavat, on väärä. Me näemme, että ne kansat, joita sekä katolilaiset että protestanttilaiset nimittävät kristityiksi kansoiksi ja joiden valtaa he kutsuvat kristikunnaksi (s.o. Kristuksen valtakunnaksi), eivät ole sellaisia. Ne ovat "tämän maailman valtakuntia", ja kunnes niiden "ajat" ovat täyttyneet, ei Kristuksen valtakunta voi ottaa hallitusta, vaikka se tulee järjestäytymään ja tekemään valmistuksia sitä varten niinä vuosina, jotka ovat lähinnä pakanain aikojen loppua; kun sitä vastoin toiset vallat tulevat horjumaan, särkymään ja joutuvat anarkiaan.
Evankelisella aikakaudella on Kristuksen valtakunta ollut olemassa ainoastaan alkuasteellaan, alennuksessaan, ilman valtaa eli oikeutta hallita — ilman kruunua, omistaen ainoastaan lupauksen valtikan. Sitä ei maailma ole tunnustanut ja on se ollut niiden "esivaltojen" alaisena, "jotka ovat" — nim. pakanallisien valtakuntien. Ja niin on taivaan valtakunnan perillisen oltava siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin heidän on Kristuksen kanssa yhdessä hallittava. Sen hädän aikana, joka päättää tämän aikakauden, tulevat he korotettaviksi valtaan, mutta heidän vanhurskas hallituksensa ei voi alkaa ennenkuin vuoden 1914 päättyessä — kun pakanain ajat ovat kuluneet loppuun. Siksi on Seurakunnan velvollisuus kärsivällisesti odottaa sen voittoriemulle ja ihanalle hallitukselle määrättyä aikaa; pitää itsensä erillään tämän maailman valtakunnista, vieraina, toivioretkeläisinä ja muukalaisina, ja tulevan valtakunnan perillisinä, tulee heidän pitää sitä toiveidensa ja toivomuksiensa keskipisteenä. Kristittyjen on oltava selvillä näiden valtakuntien todellisesta luonteesta, ja tulee heidän, samalla kun pysyttelevät niistä erillään, osottaa niille tarpeellista kunnioitusta ja tottelevaisuutta, koska Jumala on sallinut niiden hallita. Niinkuin Paavali opettaa: "Olkoon jokainen sille esivallalle alamainen, jonka vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; se esivalta, joka on, se on Jumalan asettama." — Room. 13: 1.
Ei myöskään lihallinen Israel voi tulla omistamaan sille kauvan luvattua perintöään ennenkuin sillä ajalla, vaikka valmistavia toimenpiteitä tulee sitä ennen tehtäviksi; sillä Jumala ei tule pystyttämään olkoonpa maallista eli hengellistä puolta valtakunnastaan ennenkuin tämä valtalupa pakanoille on kulunut loppuun.
Kruunu (herraus) otettiin pois Jumalan kansalta (niinhyvin hengelliseltä kuin lihalliselta siemeneltä) kunnes pakanain ajat päättyvät — Messiaksen ihanassa läsnäolossa, joka on oleva ei ainoastaan "juutalaisten Kuningas", vaan "koko maailman Kuningas sinä päivänä". Toiset saattavat kenties ajatella, että kruunun poisottaminen Israelilta oli lupauksen rikkomista: "Valtikka ei poistu Juudalta, eikä lainantaja hänen jaloistansa siihen asti kun Shiloh tulee." (1 Moos. 49: 10, engl.) Huomaa kumminkin, että on ero kruunun ja valtikan välillä; sillä vaikka kruunu hävisi Sedekian päivinä, ei valtikka, niinkuin tulemme näkemään, poistunut ennenkuin kuusisataa kolmekymmentäyhdeksän vuotta sen jälkeen — kun Herramme Jeesus Juudan suvusta ja Daavidin lihallisesta siemenestä tuli, Jumalan hyväksymänä, kauvan luvatun maan valtikan oikeaksi ja ainoaksi perilliseksi.
Jumalan Aabrahamille annettu ja Iisakille ja Jaakobille uudistettu lupaus oli, että heidän jälkeläisistään oli tuleva se suuri vapauttaja, joka ei ainoastaan tulisi siunaamaan ja korottamaan heidän sukuaan maailmassa, vaan "siunaisi kaikki sukukunnat maan päällä." Yhteen aikaan näytti siltä, kuin Mooses, suuri lainantaja ja vapauttaja, olisi ollut tuo luvattu; mutta hän selitti profeetallisesi kansalle: "Profeetan, minun kaltaiseni on Herra herättävä teille veljistänne", täten viitaten siihen, että hän oli ainoastaan esikuva siitä, jonka piti tuleman. Ja Mooses kuoli. Sen jälkeen rajotti lupaus: "Valtikka ei poistu Juudalta" toivomukset tähän heimoon. Ja kaikki muut heimot liittyivät jossain suhteessa Juudaan, aina sen mukaan, kuinka he uskoivat Jumalan lupauksiin, joiden mukaan siunausta voitiin odottaa Juudan yhteydessä, kun aika tulisi.
Kun kuningas Daavid nousi lupauksessa nimitetystä heimosta, johtivat hänen voittonsa suuriin odotuksiin valtakunnan laajenemiseen nähden, jonka vaikutus leviäisi ja käsittäisi maailman ja alistaisi kaikki kansat lain alle. Ja kun Salomon maailmankuulu viisaus ja suuruus olivat korkeimmillaan näytti todella siltä, että yleisvallan kruunu oli jo melkein heidän käsissään. Herran lupaus Daavidille hänen kupeensa hedelmästä herättää erään, joka ainaisesti istuisi hänen valtaistuimellaan, oli rajottanut lupauksen Juudan heimolle yhteen sukuun ja sellaiseen sukuun, joka jo istui Israelin valtaistuimelle. Ja kun Salomon suuri temppeli oli rakennettu ja sen sadat laulajat ja papit tarjosivat valtavan näyn; kun Salomon viisaus ja rikkaus olivat saavuttaneet maailmanmaineen; kun kuninkaat lähettivät hänelle lahjoja ja halusivat hänen suosiotaan; ja kun rikkaan Arabian kuningatar tuli lahjoilla nähdäkseen kuuluisinta ja merkillisintä kuningasta, jonka maailma oli tuntenut, oli helposti ymmärrettävä, että juutalaisten povi paisui toivosta ja ylpeydestä, kun se kauvan odotettu hetki Aabrahamin siemenen korottamiseksi ja kaikkien kansojen siunaamiseksi heidän kauttaan näytti olevan aivan käsillä.
Katkera oli heidän pettymyksensä kun Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui ja lopulta kokonaan kukistui, ja kansa, joka oli odottanut hallitsevansa ja siunaavansa kaikkia kansakuntia Jumalan pyhänä kansana, vietiin vankina Baabeliin. "Baabelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, koska me Siionia muistimme." Ps. 137.
Mutta vaikka kruunu otettiin pois, s.o. valta hallita itseäänkään, otettiin heiltä, niin ei oikeutta hallitsemaan (valtikkaa), joka oli Jumalan lupauksen alkuperäinen sisältö, otettu pois. Vaikka maailman valta annettiin Nebukadnesarille ja hänen seuraajilleen, niinkuin esitettiin suuressa kuvassa ja neljän suuren petoeläimen kautta, tulisi se sittenkin jatkumaan ainoastaan rajotetun ajan. Alkuperäinen lupaus Israelille oli täytettävä — kruunu otettiin pois, mutta valtikka jäi, kunnes Shiloh tuli. Tätä osotettiin Sedekian tuomiossakin: "Ota kruunu päästäsi, minä tahdon sen kukistaa kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus, ja hänelle minä sen annan."
Samalla kuin Aabrahamin kanssa tehty liitto lupasi maailman hallitsemisen ja siunaamisen tapahtuvaksi hänen siemenensä kautta, rajoitti ja supisti Israelin, Aabrahamin lasten, kanssa tehty lakiliitto tämän aabrahamilaisen liiton niin, että ainoastaan ne, jotka kokonaan ja täydellisesti tottelivat lakia, voivat vaatia eli oli niillä jonkinlaista oikeutta toivoa osallisuutta Aabrahamin liitossa luvattuun hallitsemiseen ja siunaamiseen. Tämän asian tilan käsittäminen johti farisealaisten lahkon perustamiseen. Nämä vaativat lain jokaisen yksityiskohdan virheetöntä täyttämistä, "luottivat itseensä, että olivat vanhurskaita ja halveksivat toisia", kutsuen heitä "publikaaneiksi ja syntisiksi" ja itsiään "Aabrahamin lapsiksi", sen luvatun vallan perillisiksi, joka tulisi siunaamaan maailman.
Meidän Herramme selvä, vakuuttava opetus oli osittain suunnattu farisealaisten erehdykseen. He luulivat, että lain ulkonaisien muotojen tarkka vaarinottaminen oli lain kirjaimen ja hengen täydellistä täyttämistä. Meidän Herramme opetti, minkä nyt kaikki kristityt tietävät, että laki, kokonaisuudessaan katsottuna, on niin majesteetillisen täydellinen, ja ihminen niin langennut ja epätäydellinen, sekä siinä määrin ulkoapäin tulevien kiusauksien, niin hyvin kuin sisällisten heikkoustenkin ahdistama, että oli aivan mahdotonta kenellekään heistä täydellisesti pitää tätä lakia, tahi vaatia aabrahamilaista siunausta. Meidän Herramme moitetta farisealaisuutta kohtaan, ei ole kumminkaan ymmärrettävä siten, että hän olisi jollakin tavalla muistuttanut heitä sentähden, että koettivat pitää lain nuhteettomasti; eikä hän nuhdellut heitä siitäkään, etteivät täydelleen voineet pitää sitä lakia, jota ei yksikään epätäydellinen ihminen voi pitää. Mutta hän nuhteli heitä ulkokultaisuudesta, kun pettivät itseään ja muita täydellisyyden ja pyhyyden vaatimuksella, vaikka he, yhtähyvin kun muutkin, näkivät sen olevan pääasiallisesti ulkopuolista puhdistamista, sydämiensä yhä ollessa saastaisia ja vihkiytymättömiä. Hän moitti heitä siitä, että heillä oli ainoastaan jumalisuuden muoto ja palvelivat huulillaan, sydämiensä ollessa kaukana Jumalasta. Oli siis niin, kuten Herramme ja Paavali selittivät, ettei kukaan heistä todella pitänyt, tahi todellisesti voinut pitää lakia täydellisesti. (Joh. 7: 19; Room. 3: 20), vaikka he tosin olisivat voineet päästä paljoa lähemmäksi sen vaatimuksien täydellistä täyttämistä, kuin mihin he tulivat.
Herramme ei ainoastaan sanoilla selittänyt lain täydellisen sisällön olevan: "Rakasta Herraa Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielullasi ja koko voimallasi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", vaan osotti hän sitä elämällään, antautumalla täydelleen Jumalan tahdon ja suunnitelmien alaiseksi, karttaen kaikkia omia suunnitelmia, tarkotusperiä tahi omaansa etsimistä — sydämensä syvimmästä halusta tehden Jumalan tahdon koko sydämellään, sielullaan ja voimallaan ja rakastaen lähimmäistään niinkuin itseään — tehden tämän kaiken kuolemaan asti.
Niinmuodoin, täyttämällä lain ehdot — lain täydellisen tottelemisen kautta, jota ei kukaan epätäydellisestä ihmissuvusta voinut tehdä — tuli Herramme Jeesus kaikkien niiden siunauksien perilliseksi, jotka olivat luvatut Israelin kanssa tehdyssä lakiliitossa Siinain vuorella; ja samalla osotti hän olevansa AABRAHAMIN SIEMEN, jolle aabrahaminen lupaus kokonaisuudessaan nyt kuului. Herramme voitti siten itselleen valtikan (luvatun oikeuden maailman hallitsemiseen), josta vuosisatoja oli luvattu, että sen oli voittava joku Juudan sukukunnasta ja Daavidin suvusta ja että se oli hänelle annettava. Sen suuren palkinnon, joka läpi vuosisatojen oli ollut Israelin toivon, pyrkimyksien ja ikävöimisen esineenä, voitti lopulta Jalopeura [väkevä] Juudan sukukunnasta. Shiloh, suuri rauhanrakentaja, oli tullut: hän, joka ei ainoastaan rakentanut rauhaa Jumalan ja ihmisten välillä verensä kautta ristillä, kun hän lunasti langenneen ihmissuvun siitä kuolemantuomiosta, joka oikeudenmukaisesti lepäsi kaikkien yli, vaan myös joka, kun hän ottaa suuren valtansa, halliten kaikkien kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana, on poistava kaiken väärän ja pahan ja synnin ja rakentava rauhan pyhyyden vahvalle perustukselle. — Hän on Rauhan Ruhtinas.
Kun valtikka [oikeus] liiton mukaisesti siirtyi Herrallemme Jeesukselle, lakkasi tämä lakiliitto; sillä kuinka Jumala enää, millään ehdoilla olisi voinut tarjota toisille sitä palkintoa, jonka Shiloh jo oli voittanut? Niinmuodoin teki, niinkuin apostoli selittää, Kristus lopun laista [lakiliitosta], "naulaten sen ristille." — Kol. 2: 14.
Näin voitti Rauhanruhtinas alamaisilleen sekä syntein anteeksiantamisen että ennalleenasettamisen, ja rakensi ijankaikkisen valtakunnan sellaisen oikeuden perustukselle, jota ei millään muulla tavalla voitu saavuttaa. Näin täyttyi ennustus: "Ei valtikkaa oteta pois Juudalta, eikä lain opettajaa hänen jaloistansa [kupeistansa], siihen asti kuin Sankari (Shiloh) tulee." Silloin se poistui Juudalta annettaissa "Jalopeuralle [väkevälle, korkealle korotetulle henkiolennolle, kunnian Herralle] Juudan sukukunnasta", joka nyt omistaa tämän valtikan [tahi omistusoikeuden valtaan] kuninkaiden Kuninkaana ja herrojen Herrana.
Seitsenkymmenvuotisen vankeudenkin jälkeen, kun muutamat palasivat ja rakensivat jälleen temppelin ja kaupungin muurit, oli sellaisia, jotka pitivät Jumalan lupauksia kunniassa ja jotka "odottivat Israelin lohdutusta." Nämä keräytyivät Juudan sukukunnan ympärille, muistaen Jumalan lupausta, että Lainantaja, Lunastaja, suuri Shiloh, tahi rauhanrakentaja, oli tuleva tästä suvusta. Mutta oi! kun tuo rauhaisa, joka verensä kautta ristillä rakensi rauhaa ja sovintoa syntein tähden, tuli, ylenkatsoivat ja hylkäsivät he hänet, sillä he eivät odottaneet suurta ylimmäistä pappia, vaan suurta sotapäällikköä.
Shiloh, joka on saanut valtikan ja kaiken vallan ylösnousemisessaan, kuuliaisuutensa tähden kuolemaan asti, on varmasti siunaava Israelin ensin — mutta ei lihallista Israelia, sillä eivät kaikki ole oikeita israelilaisia, joita lihan jälkeen niin kutsutaan. (Room. 9: 6.) Shiloh, perillinen, etsii ja löytää sellaisia, jotka ovat Aabrahamin lapsia hengen mukaan — sellaisia, jotka ovat Aabrahamin kaltaisia uskossa ja kuuliaisuudessa — tullakseen hänen nimellään kutsutuksi kansaksi. (Apt. 15: 14.) Ja "sen jälkeen" [kun hänen valitun seurakuntansa kokoominen on täyttynyt — elonkorjuussa tahi evankelisen ajan lopussa, pakanain aikojen päättyessä], on hän palauttava suosionsa ja on hän jälleen rakentava Israelin, ja lopulta kaikkien maan kansojen rauniot paremmalle perustukselle kuin mitä koskaan ihmissydän on voinut aavistaa. Hän, joka nyt omistaa valtikan — "jonka oikeus on" hallita — on pakana-aikojen päättyessä saava kruununkin; "ja hänelle kansat ovat alamaiset." (1 Moos. 49: 10.) Valtikka, tahi "kaiken vallan taivaassa ja maan päällä" omistusoikeus, annettiin hänelle ylösnousemisessaan, mutta hän odottaa Isän määrättyä aikaa, pakana-aikojen päättymistä — ennenkuin hän ottaa suuren valtansa ja alkaa ihanan hallituksensa. — Katso Ilm. 11: 17, 18.
Nyt on pidettävä muistissa tuo aikasemmin löydetty pakana-aikojen alkamisen vuosiluku — nim. v. 606 e.K. — ryhtyessämme tutkimaan sitä todistusta, joka osottaa niiden pituudeksi 2520 vuotta. Siten ne päättyvät vuonna 1914.
Emme voi odottaa tämän olevan noin vain pinnalla. Jos niin olisi ollut, olisi se myös ollut tunnettu ennen määrättyä aikaa. Se on annettu sellaisella tavalla, että se on ollut kätketty lopun aikaan asti. — Dan. 12: 4, 10.
Herramme sanat: "Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät", eivät ainoastaan osottaneet rajotettua ja määrättyä aikajaksoa pakanain vallalle, vaan antavat ne aihetta ajatukseen, että joskin hengellinen Israel kuten lihallinenkin ovat olleet näiden pakanallisien valtojen alaisina, nämä ajat kumminkin ovat jollakin tavalla maallisen Jerusalemin yhteydessä ja sovellutetaan tämä aika niinhyvin tähän kaupunkiin kuin lihalliseen Israeliin. Niinpä herää ajatus: onko ehkä mahdollista, että Jumala edeltäkäsin julisti jotakin, Israelin historiaa koskevaa, joka antaa meille tarkan mitan näistä ajoista, joita Herramme tarkottaa? Tähän me vastaamme myöntävästi.
Jos nyt avaamme kolmannen Mooseksen kirjan, löydämme siellä julistuksen maallisista ja ajallisista siunauksista ja kirouksista. Jos Israel uskollisesti tottelisi Jumalaa, tulisivat he siunatuiksi ennen muita kansoja; ellei tulisi erinäisiä vaikeuksia heitä kohtaamaan. Lopuksi luemme: "Ja minä vaellan teidän keskellänne ja olen teidän Jumalanne, ja te olette minun kansani. — — — Mutta jos ette kuule minua, ettekä tee kaikkia näitä käskyjä, — — — niin minä asetan minun kasvoni teitä vastaan, ja viholliset lyövät teidät, vihamiehenne hallitsevat teitä." "Te kylvätte siemenenne turhaan ja teidän vihollisenne syövät sen." — — "Jollette vielä sittenkään kuule minua, niin minä lisään (jatkan edelleen) sen seitsemän kertaa (aikaa engl. kään. mukaan), rangastakseni teitä, teidän synteinne tähden." 3 Moos. 26: 12, 14, 16, 17, 18, 21, 24, 28.
Tämä uhkaus seitsemän ajan rangastuksesta toistetaan kolme kertaa. Ne erilaiset rangastukset, joita mainitaan noiden seitsemän ajan edellä, tarkottavat eri vankeuksia: assyrialaista, moabilaista, filistealaista y.m., y.m., joiden kaikkien aikojen kuluessa Jumala yhä holhosi heitä. Hänen menettelytapansa heidän kanssaan oli: "käsky käskyn päälle, sääntö säännön päälle, vähä täällä, vähä siellä" (Jes. 28: 10), kumminkaan hän ei päästänyt heitä, ja kun he katuivat ja huusivat hänen puoleensa, kuuli hän heitä, vastasi heille ja pelasti heidät vihollisistaan. (Tuom. 3: 9, 15.) Mutta kun sitte nämä kuritusrangastukset näyttäytyivät tehottomiksi, sovellutti hän heihin nuo uhkaamansa seitsemän aikaa; kruunu otettiin ainaiseksi pois, ja Israel, samoin kuin koko maailma alistettiin petoeläintenkaltaisten valtojen alaisiksi seitsemäksi ajaksi. Sillä tavalla tapahtui heille Jumalan varotuksen mukaan: "Jollette vielä sittekään [entisistä kurituksista huolimatta] kuule minua, rankasen minä teitä seitsemän aikaa."
Se yhteys, jossa uhkaus "seitsemästä ajasta" esiintyy, ilmasee, että se sisältää lopullisen rangastuksen kerta kaikkiaan tälle kansalle, senjälkeen kun muut, erilaiset kuritukset kerta toisensa jälkeen eivät voineet pysyväisesti parantaa heitä. Tuolla seitsemän ajan rangastuksella tulee olemaan tarkotettu vaikutuksensa, nöyryyttäen perinpohjin heidät Herran edessä ja siten valmistaen heitä ottamaan vastaan hänen siunauksiaan. Nämä seitsemän aikaa tarkottavat sentähden sitä aikakautta, jolloin pakanat hallitsisivat heitä. Ja epäilemättä tarkotti Herramme tätä seitsemän ajan aikajaksoa, kun hän puhui "pakanain ajoista."
Se aika, jolloin pienemmät vankeudet ja rangastukset jättivät tilaa tälle suurelle "seitsemän ajan" kansalliselle rangastukselle oli silloin, niinkuin jo olemme osottaneet, kun heidän viimeinen kuninkaansa, Sedekia, kukistettiin — jonka ajan jälkeen on ollut keskeytymätön, pitkä kurituksen aika — nuo ennustukset "seitsemän aikaa" tahi 2520 vuotta.
Raamatussa käytetään "aika" sanaa merkitsemään yhtä vuotta, olkoon vuosi sitten kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen; mutta sinä aikana, jolloin ennustus lausuttiin, oli mahdotonta tietää, oliko se aika, jota tarkotettiin kirjaimellinen tahi esikuvauksellinen. Profeetat koettivat kyllä uutterasti, vaikka turhaan, ottaa selvää mitä aikaa, tahi minkälaista aikaa [kirjaimellista eli esikuvauksellista], Henki osotti. (1 Piet. 1: 11.) Esikuvauksellinen vuosi lasketaan Raamatussa kuuvuoden mukaan — kaksitoista kuukautta, kussakin kolmekymmentä päivää tahi kaikkiaan kolmesataakuusikymmentä päivää — kukin päivä merkiten yhtä vuotta. Siten merkitsee yksi "aika" tahi yksi vuosi, jos se on esikuvauksellinen, kolmesataakuusikymmentä (360) esikuvauksellista päivää, ja "seitsemän aikaa" tekee kaksituhatta viisisataakaksikymmentä (360X7=2520) esikuvauksellista päivää, tai 2520 kirjaimellista vuotta.
Kysymys, joka nyt esiintyy, on: Olivatko nämä seitsemän aikaa kirjaimellisia tahi esikuvauksellisia? Tarkotettiinko niillä seitsemää vuotta tahi kahtatuhatta viittäsataakahtakymmentä vuotta? Me vastaamme: Ne olivat esikuvauksellisia aikoja, 2520 vuotta. Niitä ei voida käsittää seitsemänä kirjaimellisena vuotena, sillä Israelilla oli monta pitempiaikaista vankeutta — niin esim. palvelivat he Mesopotamian kuningasta kahdeksan vuotta (Tuom. 3: 8), moabilaisten kuningasta kahdeksantoista vuotta (Tuom. 3: 14), kuningas Jabinia kaksikymmentä vuotta (Tuom. 4: 2, 3), filistealaisia kerran neljäkymmentä vuotta ja toisen kerran kahdeksantoista vuotta (Tuom. 13: 1; 10: 7, 8), lukuunottamatta heidän seitsemääkymmentä vuottaan Baabelissa. Kaikki nämä jaksot olivat paljon pitemmät kuin "seitsemän aikaa" tahi kirjaimellista vuotta, mutta kun tätä "seitsemän ajan" jaksoa kumminkin mainitaan viimeisenä, suurimpana ja lopullisena rangastuksena, todistaa tämä, että esikuvauksellista, eikä kirjaimellista aikaa tarkotetaan, vaikka se hebrealainen sana, joka on käännetty "seitsemäksi kerraksi" suomalaisessa ja seitsemäksi ajaksi englantilaisessa Raamatussa 3:nessa Moos. 26: 18, 21, 24, 28, on sama sana, joka Dan. 4: 13, 20, 22, 29 on käännetty sekä suomalaisessa että englantilaisessa seitsemäksi ajaksi. Omituista on myös, että se toistetaan neljä kertaa molemmissa paikoissa. Nebukadnesariin nähden olivat ne kirjaimellisia vuosia, mutta, kuten tulemme näkemään, olivat sekä Nebukadnesar että hänen "seitsemän aikaansa" esikuvauksellisia.
Nuo Nebukadnesarin alennuksen "seitsemän aikaa" (Dan. 4: 13, 20—23) osottautuivat seitsemäksi kirjaimelliseksi vuodeksi, koska ne todellisuudessa sinä aikana menivät täytäntöön, ja samalla tavalla on Israelin ja koko maailman nöyryyttäminen niiden "valtojen alle, jotka ovat", osottautunut olevan seitsemän esikuvauksellista aikaa — kaksituhatta viisisataakaksikymmentä kirjaimellista vuotta. Tämä jakso on nyt, kahtakymmentäkuutta vuotta lukuunottamatta (tämä kirjotettiin v. 1888), täyttynyt, ja voimia on nykyään liikkeellä joka haaralla, jotka viittaavat siihen, että pakanain hallitus tulee päättymään ja ijankaikkisen vanhurskauden ja kaikki uuden liiton siunaukset alkavat tulla Israelin ja koko huokaavan luomakunnan osaksi.
Israelin seitsemän ajan päättyminen.
Tämä Israelin rangastuksen pitkä jakso ("seitsemän aikaa", tahi 2520 vuotta), on pakanain hallituksen "pakanain aikojen" jakso. Koska, niinkuin jo olemme osottaneet, "pakanain ajat" alkoivat v. 606 e.K. ja tulevat jatkumaan kaksituhatta viisisataakaksikymmentä vuotta, niin ne tulevat päättymään vuonna 1914 (2520-606=1914.) Silloin tulevat ne siunaukset, jotka ovat merkittynä saman luvun jälkimäisessä osassa (3 Moos. 26: 44, 45) täyttymään. Jumala on muistava ja Israelille täyttävä sen liiton, joka tehtiin heidän isäinsä kanssa. — Room. 11: 25—27.
Tätä voitanee muutamille esittää selvemmin seuraavalla tavalla:
Israelin kurituksen "seitsemän aikaa" =….. 2520 vuotta Ne alkoivat, kun hallitus annettiin pakanoille, joka, niinkuin olemme osottaneet, oli 606 e.K. Niinmuodoin oli v:een 1 e.K………………………. 606 " heidän ajastaan kulunut, ja jäännös osottaa päättymisvuoden kristillisen ajanlaskun mukaan, nim………………………….. 1914
Todistukseksi siitä, että yhtä päivää yhden vuoden sijasta käytetään Raamatussa esikuvallisessa ennustuksessa, esitämme seuraavat tapaukset, jotka ovat sillä tavalla täyttyneet: — (a) Vakoojat saivat harhailla neljäkymmentä päivää etsiessään Kaanaata (eng.), joka oli esikuva Israelin neljäkymmenvuotisesta vaelluksesta korvessa. (4 Moos. 14: 33, 34.) (b) Kun Jumala tahtoi ilmottaa Israelille Hesekielin kautta vaikeaa vastuksen aikaa, antoi hän profeetan tehdä sen esikuvalliseksi, selittäen: "Kunkin päivän teen minä sinulle vuodeksi." (Hes. 4: 1—8.) (c) Siinä ihmeellisessä ja täyttyneessä ennustuksessa Dan. 9: 24—27, jota tutkimme edellisessä luvussa, jossa osotetaan Herramme voitelemisen aikaa, kuin myös sitä seuraavaa seitsemää suosion vuotta Israelille, joiden keskellä Herramme tapettiin, on käytetty esikuvauksellista aikaa: jokainen päivä esikuvauksellisissa seitsemässäkymmenessä viikossa merkitsi yhtä vuotta, ja se tuli täytetyksi siten, (d) Edelleen ilmaistaan Dan. 7: 25 ja 12: 7 paavikunnan voiton ajanjaksoa kolmeksi ja puoleksi ajaksi, ja tämä täyttyi, niinkuin tiedämme (ja tässä osassa näytämme) tuhannessa kahdessasadassakuudessakymmenessä vuodessa (360 x 3 1/2 = 1260.) Samaa jaksoa mainitaan Ilmestyskirjassa: luvussa 12: 14 mainitaan sitä kolmeksi ja puoleksi ajaksi (360 x 3 1/2 = 1260); luvussa 13: 5 nimitetään sitä neljäksikymmeneksikahdeksi kuukaudeksi (30 x 42 = 1260); ja luvussa 12: 6 kutsutaan sitä tuhanneksi kahdeksisadaksi kuudeksikymmeneksi päiväksi. Näiden ennustuksien täyttyminen tulee tuonnempana tarkemmin tutkittavaksi. Nyt lienee kylliksi pitää mielessä, että Hengen käyttämä sana "aika" toisissa paikoissa on yhdenmukainen sanan nykyisen käytön kanssa; että esikuvauksellisessa ennustuksessa yksi aika on esikuvauksellinen vuosi, jossa on kolmesataakuusikymmentä vuotta; ja se tosiseikka, että nuo kolme ja puoli aikaa, joita on käytetty määräämään luopuneen kirkon voittoaikaa on täyttynyt tuhannessa kahdessasadassa kuudessakymmenessä vuodessa, vahvistaa oikeaksi sen säännön, jonka mukaan nuo pakanallisen hallituksen "seitsemän aikaa" ovat lasketut (360 x 7 = 2520), ja todistaa niiden päättyvän v. 1914; sillä jos kolme ja puoli aikaa on 1260 päivää (vuotta), niin täytyy seitsemän aikaa olla määrälleen kaksi kertaa niin paljon, nim. 2520 vuotta.
Jos Israelin "seitsemän aikaa" olisivat tulleet täytetyiksi kirjaimellisessa ajassa (seitsemässä vuodessa), olisivat ne siunaukset, joita Jumala oli taannut ehdottomassa liitossaan heidän isäinsä kanssa, myös täyttyneet. (Katso 3 Moos. 26: 45 ja Room. 11: 28.) Mutta niin ei käynyt. He eivät vielä milloinkaan ole saaneet nauttia näistä siunauksista; ja Paavali sanoo (Room. 11: 25, 26), ettei tämä liitto tule täyttymään ennenkuin valittu evankelinen seurakunta, Kristuksen ruumis, heidän lunastajanaan on tullut täydelliseksi. Kristuksen ja hänen morsiamensa kautta tulee liitto toimeenpantavaksi. "Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin huoneen kanssa niiden päiväin [s.o. rangastuksen seitsemän ajan] jälkeen, sanoo Herra: minä annan minun lakini heidän sydämeensä, ja kirjotan sen heidän mieliinsä; ja minä tahdon olla heidän Jumalansa ja heidän pitää olla minun kansani. Ja he eivät enää opeta kukin lähimmäistänsä ja kukin veljeänsä, sanoen: tuntekaat Herraa; sillä kaikki he tuntevat minun, heidän pienistänsä suuriin asti, sanoo Herra. Sillä minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi, enkä ole heidän syntejänsä enää muistava". (Jer. 31: 33, 34; Hebr. 10: 16, 17.) Näinä päivinä [suosion ajalla, joka seuraa rangastuksen seitsemää aikaa] ei enää sanota: isät söivät happamia viinamarjoja ja lasten hampaat ovat heltyneet. Vaan "kukin [joka kuolee] on oman syntinsä tähden kuoleva, ja joka syö happamia viinimarjoja, sen hampaat heltyvät." — Jer. 31: 29,30.
Ennalleenasettaminen noiden seitsemänkymmenen vuoden päätyttyä Baabelissa ei merkinnyt vapautumista pakanahallituksesta; sillä siitä asti olivat he veroa maksava kansa. Tämä ennalleenasettaminen tarkotti pikemmin tämän kansan koossapitämistä, koska Messias oli sille tarjottava. Israelin ollessa pakanahallituksen alaisena ja sitä silmällä pitäen selitti Herramme, että he yhä tulisivat olemaan tallattavina, kunnes pakanain ajat päättyisivät eli täyttyisivät. Maailma on sen tosiasian todistajana, että Israelin rangastus pakanain hallitessa keskeytymättä on jatkunut vuodesta 606 e.K., ja että se yhä jatkuu, eikä ole syytä odottaa heidän uudelleen järjestymistänsä kansaksi ennen v. 1914, noiden "seitsemän ajan" — 2520 vuoden päätyttyä. Mutta kun tämä heidän kansallisen rangastuksensa pitkä aika nyt lähenee loppuansa, voimme huomata selviä merkkejä siitä, että alastoin viikunapuu alkaa kukoistaa, joka taas merkitsee pahuuden talvikauden olevan päättymäisillään ja tuhatvuotisen kesän, sen kesän lähestymistä, joka on täydelleen asettava heidät ennalleen luvattuun perintöönsä ja kansalliseen riippumattomuuteensa. Se seikka, että suuria valmistuksia nyt on tekeillä ja suuria toiveita vallitsee Israelin kansan palaamisesta omaan maahansa, on jo itsessään voimakas todistus siitä, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta. Tämän tapahtuman merkityksestä katso Ensim. Osa siv. 345—358.
Vielä toisenlainen todistus.
Toinen näkökohta pakanain ajoista esitetään meille Dan. 4:ssä luvussa. Ihmisen alkuperäinen hallitus koko maan yli, sen hallituksen poisottaminen, ja varmuus sen ennalleenasettamisesta, joka on alkava pakana-aikain loppuessa, valaistaan tässä selvällä tavalla unessa, jonka Nebukadnesar näki, Danielin selityksessä, ja sen täyttymisessä Nebukadnesariin nähden.
Nebukadnesar näki unessansa: "katso, puu seisoi keskellä maata, ja sen korkeus oli suuri. Se puu suureni ja vahvistui ja sen korkeus ulottui taivaaseen, ja se näkyi kaiken maan ääreen. Sen lehdet olivat kauniit ja sen hedelmät suuret, ja siinä oli elatusta kaikille; sen alla löysivät kedon eläimet varjoa ja sen oksilla asuivat taivaan linnut, ja siitä elätti kaikki liha itsensä. Ja katso, pyhä vartija tuli alas taivaasta. Hän huusi voimallisesti, ja sanoi näin: hakatkaa puu poikki ja karsikaa sen oksat ja riipikää sen lehdet, ja hajottakaa sen hedelmät; paetkoon eläimet sen alta ja linnut sen oksilta. Kuitenkin jättäkää sen juurten runko maahan, mutta rautaisissa ja vaskisissa kahleissa hän kedolla ruohossa taivaan kasteessa kastukoon, ja eläinten kanssa saakoon hän maan ruohosta osansa. Hänen inhimillinen sydämensä on muuttuva, ja eläimen sydän on hänelle annettava, kunnes seitsemän aikaa häneltä kuluu. Vartijain neuvossa on tämä päätetty ja pyhäin julistusta on tämä asia sitä varten, että elävät tietäisivät Ylimmäisen vallitsevan ihmisten valtakunnat ja antavan ne, kelle hän tahtoo, ja alhaisimman ihmisistä siihen ylentävän."
Tämä ihmeellinen puu kuvasi ihanuudessaan ja kauneudessaan ensimäistä hallitusta maan yli, joka annettiin ihmissuvulle, sen edustajalle ja päälle, Aadamille, jolle Jumala sanoi: "olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa, ja tehkää se alamaiseksenne; ja vallitkaa kalat meressä, ja taivaan linnut, ja kaikki eläimet, jotka maan päällä liikkuvaa." (1 Moos. 1: 28.) Ihmisen alkuperäinen ihanuus ja se valta, joka hänen käsiinsä oli pantu, oli todellakin ylevä. Se käsitti koko maan siunatakseen, elättääkseen, suojellakseen ja turvatakseen kaikkia eläviä olentoja. Mutta kun synti tuli maailmaan, tuli käsky hakata puut poikki, ja ihmissuvun ihanuus, kauneus ja valta otettiin pois; ja alempi luomakunta ei enää saanut turvaa, suojelusta ja siunausta sen vaikutuksesta. Kuolema hakkasi poikki suuren puun ja hajoitti sen hedelmät ja lehdet ja alempi luomakunta jäi silloin ilman herraansa ja hyväntekijäänsä.
Mitä ihmiseen tuli, oli kaikki mahdollisuus kadonneen hallituksen takaisin voittamiseksi toivottomasti kadonnut. Mutta niin ei ollut Jumalan näkökannalta. Hallitus johtui alkuperäisesti hänen suunnitelmastaan ja oli hänen suosiollinen lahjansa, ja vaikkakin hän oli antanut käskyn puun kaatamisesta, jäi kumminkin juuri — Jumalan aikomus ja suunnitelma ennalleenasettamisesta — jälelle joskin sidottuna vahvoilla kahleilla, ettei se alkaisi kasvaa, ennenkuin Jumalan määräämä aika oli tullut.
Samoin kuin unessa kuva vaihtui puun kannosta mieheksi, joka on alennettu eläinten seuraan ja heidän kaltaiseksensa, menettäen järkensä ja kaiken ihanuutensa; samoin näemme ihmisen, maan langenneen, alennetun herran: hänen ihanuutensa ja valtansa ovat poissa. Aina siitä asti kun tuomio julistettiin, on sukukunnalla ollut osansa eläinten kanssa, ja ihmissydän on tullut eläimelliseksi ja alennetuksi. Miten todenmukainen kuvaus onkaan, kun tarkastamme sitä puolisivistynyttä, villiä tilaa, missä ihmiskunnan suuri joukko menneinä aikoina ja vielä nykyhetkellä on, ja ajattelemme, miten se pieni vähemmistökin, joka ahkeroitsee voittamaan alaspäin vievää suuntaa, ainoastaan rajotetussa määrässä onnistuu siinä, ja silloinkin suurilla taisteluilla ja lakkaamattomilla ponnistuksilla. Suku täytyy pysyä alennuksessaan, pahan hallituksen alla, kunnes se opetus on saavutettu, että Korkein hallitsee ihmisten valtakuntaa ja antaa sen, kelle hän tahtoo. Ja niin kauvan, kun ihmiset ovat tässä alennetussa tilassa, sallii Jumala jonkun heidän alhaisimmista luonteistaan hallita heitä, jotta heidän katkera kokemuksensa tulisi heille pysyväiseksi hyödyksi tulevaisuudessa.
Danielin ennustus toteutui: me luemme että "tämä kaikki kohtasi kuningas Nebukadnesaria", ja että hän tässä mielettömässä, alennetussa, eläimellisessä tilassa harhaili eläinten joukossa, kunnes hänen seitsemän aikaa [seitsemän kirjaimellista vuotta hänen tapauksessaan] oli kulunut umpeen. Danielin selitys unesta koskee sen täyttymistä ainoastaan Nebukadnesariin nähden; mutta se asianhaara, että unta, sen selitystä ja täyttymistä niin tarkasti kerrotaan tässä, todistaa siinä olevan tarkotuksen, miksi sitä kerrotaan. Ja sen ihmeellinen sopivaisuus tuon jumalallisen päätöksen selitykseksi, jonka mukaan koko suku asetetaan pahan vallan alle rangastukseksi ja ojennukseksi, jotta aikanaan Jumala asettaisi sen ennalleen ja korottaisi sen vanhurskauteen ja ijankaikkiseen elämään, oikeuttaa meitä otaksumaan sen olevan aijotun esikuvaksi.
Uni ja sen täyttyminen Nebukadnesariin nähden, on erityisesti huomiota ansaitseva, kun muistamme, että hänet tehtiin ihmisvaltaa edustavaksi johtavaksi pääksi (Dan. 2: 38) ja, maan herrana, puhutteli profeetta häntä melkein samanlaisilla sanoilla, kuin Jumala alussa Aadamia: "Sinä, kuningas, olet kuningasten kuningas, jolle taivaan Jumala on antanut valtakunnan, voiman, väkevyyden ja kunnian; ja missä vaan on asumassa ihmisten lapsia, kedon eläimiä ja taivaan lintuja, on hän ne antanut sinun käteesi, ja on pannut sinut kaikkein näiden haltijaksi." (Dan. 2: 37, 38. Vertaa 1 Moos. 1: 28.) Sittemmin sai Nebukadnesar synnin tähden kärsiä nuo rangastuksen "seitsemän aikaa", jonka jälkeen hänen järkensä alkoi palata, ja hänen ennalleenasettamisensa valtaan tapahtui. Hänet asetettiin jälleen valtakuntaansa, ja vielä suurempi ihanuus annettiin hänelle, sitte kun hän oli oppinut sen tarpeellisen opetuksen, johon hän viittaa seuraavilla sanoilla:
"Näiden päivien lopulla nostin minä, Nebukadnesar, silmäni taivaaseen päin, ja ymmärrykseni palasi minuun jälleen, ja minä kiitin Ylimmäistä, ja minä ylistin ja kunnioitin häntä, joka elää ijankaikkisesti, jonka valta on ijankaikkinen valta, ja hänen valtakuntansa pysyy suvusta sukuun. Ja kaikki maan asukkaat ovat hänen rinnallaan mitättömän vertaiset, ja hän tekee miten tahtoo, taivaan joukoille, maan asukkaille, eikä ole sitä, joka estää hänen kättänsä, ja sanoisi: 'mitä teet?' Siihen aikaan palasi ymmärrykseni minuun, ja valtakuntani kunniaksi palasi loisteeni ja kauneuteni minulle…; ja minä pantiin jälleen valtakuntaani, ja erinomainen suuruus lisättiin minulle. Nyt minä, Nebukadnesar, kiitän, ylistän ja kunnioitan taivaan kuningasta, sillä kaikki hänen työnsä ovat totuus, ja hänen tiensä oikeus, ja hän voipi ylpeydessä vaeltavia nöyryyttää."
Nebukadnesarin alennus oli esikuva ihmiskunnan alennuksesta petomaisien hallituksien alle seitsemänä esikuvauksellisena aikana eli vuotena. Laskemalla päivän vuodeksi saamme 2520 vuotta hänen ajastaan eteenpäin. Ja huomattava on, että tämä täydellisesti vastaa niitä seitsemää aikaa, joita ennustettiin Israelille ja jotka, niinkuin olemme nähneet, päättyvät 1914. Sillä juuri tämän Nebukadnesarin aikana Israel vietiin vankeuteen Baabeliin, kun Jumalan valtakunnan kruunu otettiin heiltä pois, ja heidän seitsemän aikaansa alkoivat.
Tämän kanssa täydellisessä sopusoinnussa näyttää Jumala Danielille nämä pakanalliset hallitukset, kuvaten niitä yhtä monena petona, kun sitä vastoin Jumalan valtakunta niiden päätyttyä esitetään annettavaksi eräälle, joka on ihmisen pojan kaltainen.
Ellei ollut tarkotus tällä tavoin kuvata pakana-aikojen alennusta ja ajan pituutta, emme tiedä syytä, miksi tämä palanen pakanallisen kuninkaan historiasta olisi kirjotettu muistiin. On totta, että hänen seitsenvuotinen alennuksensa sattuvasti kuvaa ihmiskunnan alennusta. On myös totta, että Jumala on luvannut hallituksen ennalleenasettamisen maan yli. Kolmanneksi on totta, että nuo seitsemän esikuvauksellista pakana-aikaa (2520 vuotta) päättyvät täsmälleen silloin, kun ihmiskunta on oppinut tuntemaan alennuksensa ja nykyisen kykenemättömyytensä edullisella tavalla hallita maailmaa, ja on oleva valmis Jumalan valtakunnalle ja hallitukselle. Ja tuo yhdenmukaisuus kuvauksessa pakottaa siihen vakaumukseen, että Nebukadnesarin seitsemällä vuodella, samalla kun ne kirjaimellisesti täyttyivät häneen nähden persoonallisesti, kumminkin oli suurempi ja laajempi merkitys kuvauksena niistä seitsemästä esikuvauksellisesta ajasta, jona pakanahallitus, jota hän kuvasi, olisi kestävä.
Tarkkaa vuosilukua Nebukadnesarin alennuksesta ei ole annettu, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hänen alennuksensa aika oli esikuva, tyyppi, pakanahallituksesta kokonaisuudessaan, joka alkoi, kun Jumalan esikuvauksellisen valtakunnan kruunu otettiin pois Sedekialta. Tämä pakanahallitus on ollut petoeläimellistä alusta pitäen, sen ajat ovat olleet määrätyt; sen rajat on Jehova asettanut, eikä niitä voida siirtää.
Miten virkistyttävä onkaan se tulevaisuus, joka avautuu näiden seitsemän ajan loputtua. Petomaiset, pakanalliset vallat eivät tule enään tallaamaan, sortamaan ja huonosti hallitsemaan Israelia eikä tämän kansan esittämää ihmismaailmaakaan. Jumalan ja hänen Kristuksensa valtakunta tulee silloin olemaan pystytettynä maan päällä, ja Israel ja koko maa siunataan hänen oikeudenmukaisen ja vanhurskaan valtansa alla. Silloin, tuon lupauksen ja toivon juuri, joka ensin istutettiin Edenissä (1 Moos. 3: 15.) ja vietiin virran yli ja istutettiin uudelleen Israeliin, esikuvaukselliseen kansaan (1 Moos. 12: 1—3), tulee jälleen versomaan ja kukkimaan.
Se alkoi versota Herramme ensimäisessä tulemisessa, mutta määrätty vuodenaika ei ollut tullut, jolloin sen tuli kukkia ja kantaa siunattua hedelmäänsä kaiken ennalleenasettamisessa. Mutta pakana-aikain lopulla eivät varmat kevään merkit tule puuttumaan, ja runsas tulee kesän hedelmä olemaan, ja siunattu se syksyn sato, joka korjataan ja nautitaan niinä ihanina ijankaikkisina ikäkausina, jotka sitte seuraavat. Silloin tulee maan alkuperäinen herra ennalleenasetetulla järjellä uudelleen asetettavaksi arvoonsa, ja vielä suurempi ihanuus ja kauneus on hänelle annettava, kuten esikuvalle tapahtui, ja hän on kiittävä, kunnioittava ja ylistävä taivaan Kuningasta.
Huomaammekin jo, miten ihmiskunnan järki alkaa palata. Ihmiset heräävät jonkinlaiseen tuntoon alentumisestaan ja alkavat tarkastella, miten heidän on parannettava tilaansa. He ajattelevat, neuvottelevat ja tekevät suunnitelmia parantaakseen tilaansa, johon ovat tyytyneet petoeläimellisten valtain aikoina. Mutta ennenkuin tulevat niin pitkälle, että tunnustavat Jumalan ja hänen valtansa yli kaiken, tulee heillä vielä olemaan yksi hulluuden kohtaus, taistelu, josta tulevat heräämään heikkoina, avuttomina ja uupuneina, mutta järki siksi ennalleenasetettuna, että he tunnustavat ja taipuvat hänen valtansa alle, joka tulee jälleen pystyttämään kauvan kadoksissa olleen hallituksen tuolle kokemuksen sekä hyvän ja pahan tiedon kestävälle perustukselle.
Totisesti odottaa se suuria asioita, joka meidän laillamme väittää, että lähinnä tulevien kahdenkymmenenkuuden vuoden (laskettuna vuodesta 1888) perästä kaikki nykyiset hallitukset tulevat hajotettaviksi ja kukistettaviksi; mutta me elämme erityisessä ajassa ja tavattomana aikana, Herran päivänä, jolloin kaikki kulkee nopeasti; ja on kirjotettu: "Sillä sanansa on Herra toteuttava maan päällä ja toteuttava sen rutosti." (Katso I Osa 15 lk.) Viimeisten yhdentoista vuoden aikana on näistä asioista saarnattu ja on niitä julkaistu painosta pääasiallisesti siten kun niitä tässä ylempänä on esitetty; ja tänä lyhyenä aikana on vaikutuksien ja järjestelyjen kehitys maan vahvimpien valtakuntien murtamiseksi ja kukistamiseksi ollut aivan ihmeellinen. Tällä ajalla on Kommunismi, Sosialismi ja Nihilismi saavuttanut elinvoimaisen muodon ja aiheuttavat nyt jo suurta levottomuutta maailman ylhäisten ja hallitsijain keskuudessa, joiden sydämet nääntyvät pelosta ja odotuksesta, mitä maailman yli on tuleva, sillä nykyisiä valtoja järkytetään kovasti, ja tulevat ne suurella pauhinalla häviämään.
Tämän vahvan raamatullisen todistuksen perustuksella pakana-aikoihin nähden, pidämme vahvistettuna totuutena, että tämän maailman valtakuntien lopullinen lakkaaminen ja Jumalan valtakunnan täydellinen pystyttäminen tulee olemaan todellisuus kohta vuoden 1914 jälkeen. Silloin tulee se rukous, jota Seurakunta on rukoillut siitä asti kun Herramme meni pois: "Tulkoon valtakuntasi", kuulluksi; ja sen viisaan ja oikeudenmukaisen hallituksen aikana tulee koko maa täyttymään Herran kunnialla — tiedolla ja vanhurskaudella ja rauhalla (Ps. 72: 19; Jes. 6: 3; Hab. 2: 14) ja Jumalan tahto on tapahtuva "maankin päällä niinkuin taivaassa."
Danielin tiedonanto, ettei Jumalan valtakunta tule pystytettäväksi senjälkeen, kun tämän maailman vallat ovat hajonneet, vaan niiden aikana, kun ne ovat olemassa ja kun niillä vielä on valta, ja että juuri Jumalan valtakunta on musertava ja hävittävä kaikki nämä valtakunnat (Dan. 2: 44), ansaitsee erityistä huomiotamme. Samoin on ollut kaikkien näiden petoeläimen kaltaisten valtakuntien kanssa: ne olivat olemassa ennen kun ne saavuttivat maailmanvallan. Babylon oli olemassa aikoja ennen kun se valloitti Jerusalemin ja sai vallan (Dan. 2: 37, 38); Meedo-Persia oli olemassa ennen kun se voitti Babylonian; ja niin on ollut kaikkien valtakuntien laita; niiden on ensin täytynyt olla olemassa ja omistaa suurempi valta ennen kun ovat voineet voittaa toisia. Niin myös Jumalan valtakunta on ollut olemassa alkiomuodossa kahdeksantoista vuosisataa; mutta se on ollut muun maailman kanssa alistettuna "niiden valtojen alle, jotka ovat", ja jotka "ovat Jumalan asettamat." Ennen kun nämä seitsemän aikaa päättyvät, ei Jumalan valtakunta voi saavuttaa maailmaakäsittävää valtaa. Kuitenkin täytyy sen, kuten toistenkin, saavuttaa kyllin suuri valta näiden valtojen kukistamiseksi ennen kun se tuhoaa ne.
Niinmuodoin ottaa Herramme tänä "Jehovan päivänä", "hädän päivänä" tähän asti uinuneen suuren valtansa ja hallitsee kuninkaana, ja tästä juuri aiheutuu hätä, vaikkei maailma aluksi tule sitä sillä tavoin käsittämään. Varmaankin tulevat pyhät olemaan osallisina tässä työssä, nykyisten valtakuntien kukistamisessa. Kirjotettu on: "Tämä kunnia on kaikille hänen pyhillensä" nim. "Heidän kuninkaittensa sitominen köysiin ja heidän jalompiensa rautakahleisiin" — vahvoihin kahleisiin. (Ps. 149: 8, 9.) "Ja joka voittaa ja ottaa minun tahtomistani teoista loppuun asti vaarin, sen minä annan pakanoita vallita — ja hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla, niinkuin saviastioita (valtakuntia) särjetään." — Ilm. 2: 26, 27; Ps. 2: 8, 9.
Mutta se suuri ero, jota edellisessä olemme osottaneet, ja joka on olemassa Jumalan valtakunnan luonteen ja maailman petoeläinten kaltaisten valtakuntien luonteiden välillä, valmistaa meitä näkemään eron taistelutavoissa. Voittamisen ja kukistumisen tapa, tulee suuresti eroamaan jokaisesta tavasta, jolla valtakuntia on kukistettu. Hän, joka ottaa suuren valtansa hallitakseen, esitetään esikuvauksellisesti (Ilm. 19: 15) sellaisena, jonka suusta lähti terävä miekka, "jolla hän on lyövä kansoja. Ja hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla." Tämä miekka on totuus (Efes. 6: 17); ja nykyään eläviä pyhiä kuin myös monia maailmastakin käytetään nyt Herran sotilaina eksytyksien ja pahan kukistamisessa. Mutta älköön kukaan malttamattomasti otaksuko tässä tarkotettavan maailman käännyttämistä rauhallisella tavalla; sillä monet Raamatunpaikat, niinkuin Ilm. 11: 17, 18; Dan. 12: 1; 2 Tess. 2: 8; Psalmit 149 ja 47, opettavat jotakin aivan päinvastaista.
Älkää niinmuodoin hämmästykö, jos me seuraavassa luvussa esitämme todistuksia siitä, että Jumalan valtakunnan pystyttäminen jo on alkanut, että aika sen vallan alkamiseksi on ennustuksessa osotettu olevan v. 1878, ja että "sota Jumalan Kaikkivaltiaan suurena päivänä" (Ilm. 16: 14), joka tulee päättymään kohta v. 1914 jälkeen nykyisten hallitustoimien täydellisellä kukistumisella, jo on alkanut. Jumalan sanan kannalta katsoen on sotajoukkojen kokoominen selvästi huomattavissa.
Jollei ennakkoluulot estä näköämme, voimme, kun olemme saaneet Jumalan sanan kaukoputken oikealla tavalla asetetuksi, selvästi nähdä useain tapahtumain luonteesta, jotka ovat määrätyt tapahtuviksi tänä "Herran päivänä", että olemme keskellä näitä tapahtumia, ja että "Hänen vihansa suuri päivä on tullut."
Totuuden miekka, joka jo on terotettu, tulee lyömään jokaisen pahan järjestelmän, jokaisen pahan tavan — oli se sitten porvarillinen, yhteiskunnallinen tahi kirkollinen. Vieläpä voimme nähdä, että lyöminen on jo alkanut: ajatusvapaus ja ihmisen kansalliset ja uskonnolliset oikeudet, jotka kauvan ovat olleet näkymättömissä kuninkaitten ja keisarien, paavien, kirkko- ja pappienkokouksien, perimätietojen ja uskontunnustuksien alla; pidetään arvossa ja astuvat voimaan ennen kuulumattomalla tavalla. Sisäinen taistelu kuohuu jo; eikä tule kauvan viipymään, ennen kun se kuluttavan tulen lailla puhkeaa esiin, ja inhimilliset järjestelmät ja eksytykset, jotka vuosisatoja ovat kahlehtineet totuutta ja sortaneet huokaavaa luomakuntaa, täytyvät sulaa siinä. Niin totuus — ja laajalle levinnyt ja kasvava tieto siitä — on se miekka, joka tekee rauhattomiksi ja haavottaa monien maiden päät. (Ps. 110: 6.) Kumminkin, mikä siunaus piileekään tämän hädän alla: se tulee valmistamaan ihmiskuntaa täydellisemmin käsittämään vanhurskautta ja totuutta Vanhurskauden Kuninkaan hallitessa.
Kun ihmiset lopultakin huomaavat oikeuden tulleen ojennusnuoraksi ja vanhurskauden luotinauhaksi (Es. 28: 17), tulevat hekin oppimaan, että ainoastaan oikeuden ankarat säännöt voivat vakuuttaa heille ne siunaukset, joita he kaikki halajavat. Ja yllin kyllin kyllästyneinä omiin töihinsä ja itsekkäisyytensä kurjiin hedelmiin, tulevat he ilolla tervehtimään ja mielellään alistumaan sen vanhurskaan hallituksen alle, joka ottaa hallitusohjakset; ja siten on, niinkuin on kirjotettu "kaikkien pakanain toivo tuleva" (Hag. 2: 7.) — Jumalan valtakunta, Herran voidellun ehdottoman ja rajattoman hallituskauden aikana.
* * * * *
Herran päivä.
Nyt nuolen lailla maailmaan on tieto iskenyt,
Mi kruunupäitä peljättää ja järkkymäänkin saa.
Sen taivaan Herra itse on jo ammoin päättänyt,
Ja nyt sen täyttymistä vaan, maat, taivaat vartoaa.
On totuus miekka terävä. Se kaiken katkoaa,
Mi väärää on ja valhetta ja ylpeätä vaan.
Se vuoret korkeet kohta vaan jo aivan tasottaa,
Ja tomusta se korottaa nuo nöyrät lapset maan.
Ei toinen toistaan sortaa saa, ei vääryys kukoistaa;
Ja luontokappaleetkin nuo nyt irti päästetään,
Kun, huokaukset niidenkin jo taivoon kohoaa,
Ja rauha kaikkein keskuuteen niin kauniist' säädetään.
Oi, armas aika autuas, kun Herra hallitsee!
Kun sopusointu, rakkaus saa vallan päällä maan;
Kun toinen toistaan palvelee ja helläst: hoitelee;
Ja Herralle soi ylistys kautt' maailmoiden vaan!