Raamatun tutkisteluja 4: Harmagedonin taistelu

by C. T. Russell

KOLMAS LUKU.

Koston päivän välttämättömyys ja oikeus.

Tämän suvun yli, esikuva ja vastakuva. — Suuri hädän aika oikeudenmukainen seuraus edellätapahtuneista syistä. — "Kristikunnan" vastuu ja suhde siihen. — Porvarivallat, uskonnolliset johtajat, sivistyneiden maiden kansanjoukkojen eri luokat. — Pakanakansojen yhteys kristikunnan ja hädän kanssa. — Jumalan tuomio. — "Minun on kosto, minä olen kostava, sanoo herra."

"Totisesti sanon teille: Tämä kaikki on tuleva tämän sukupolven päälle." — Matt. 23: 34—36; Luukk. 11: 50, 51.

Niistä, jotka eivät ole tottuneet arvostelemaan periaatteita tarkan siveysfilosofian kannalta, näyttänee omituiselta, että ihmiskunnan yksi miespolvi saisi kärsiä rangaistuksen useimpien edellisten sukupolvien kasaantuneista rikoksista. Mutta kun Jumala, joka ei voi erehtyä, on määrännyt sellaisen tuomion, tulisi meidän odottaa, että vakava miettiminen ilmaisisi hänen lausuntonsa oikeuden. Yllälainatuilla sanoilla selitti Herra, että tapahtuisi niin sen lihallisen Israelin sukupolven kanssa, jolle hän puhui esikuvallisen Juutalaiskauden lopussa. Heiltä vaadittaisiin kaikki se vanhurskas veri, joka on vuodatettu maan päällä vanhurskaan Aabelin verestä Sakarian vereen saakka, joka tapettiin temppelin ja alttarin välillä. — Matt. 23: 35.

Tämä oli kauhea ennustus, mutta se lausuttiin kuuroille korville ja uskottomille sydämille. Kumminkin täyttyi se kirjaimellisesti noin 37 vuotta myöhemmin, kun keskinäinen taistelu ja vihollisarmeijat panivat täytäntöön hirvittävän koston. Me luemme, että juutalaiset olivat tähän aikaan kateudesta jakaantuneina moneen puolueeseen, jotka kävivät sotaa keskenänsä ja että keskinäinen epäluulo saavutti korkeimman huippunsa. Ystävät tulivat vieraiksi toisilleen, perhesiteet ratkesivat, ja jokainen epäili veljeään. Ryöstö, petos ja murha olivat vallalla, eikä yhdenkään ihmisen elämä ollut varma. Ei edes temppelikään ollut varma paikka. Ylimäinen pappi tapettiin toimittaessaan julkista virkaansa. Kesarean verilöylyn johdosta joutui kansa epätoivoon, ja kun he luulivat olevansa kaikkialla määrättyjä teurastettaviksi, yhdistyi koko kansa kapinaan. Juuda kapinoi siten avonaisesti Roomaa vastaan ja uhmaili koko sivistynyttä maailmaa.

Vespasianus ja Tiitus lähetettiin rankaisemaan heitä, ja kauhea oli heidän menettelynsä. Kaupunki toisensa perästä lakastiin pois, kunnes Tiitus lopulta piiritti Jerusalemin. Keväällä vuonna 70 ympäröi hän kaupungin, kun sen olivat ahdinkoon saakka täyttäneet joukot, jotka olivat tulleet pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Ennen pitkää joutuivat piiritetyt asukkaat nälän, vihollisen miekan ja keskinäisen sodan uhriksi. Kun jonkun onnistui päästä ulos kaupungista, vangitsivat roomalaiset hänet ja ristiinnaulitsivat, ja niin kauhea oli nälänhätä, että vanhemmat tappoivat omia lapsiaan ja söivät niitä. Josefus mainitsee hukkuneiden luvun yli miljonaksi, ja kaupunki ja temppeli hajotettiin maan tasalle.

Niin täyttyi ennustus kapinallisesta lihallisesta Israelista heidän aikakautensa lopussa, jonka aikana he olivat nauttineet erityistä etua Jumalan valittuna kansana. Ja ennustuksen syvemmän merkityksen mukaan kohtaa Evankeliumikauden lopussa tämän hädän vastakuva nimellistä henkistä Israelia, joka laajemmassa merkityksessä on kristikunta. Tulee "ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan", ja sentähden koituu se myöskin eräässä merkityksessä kauheammaksi kuin se hätä, joka kohtasi Juudaa ja Jerusalemia. Voimme tuskin kuvitella itsellemme kauheampaa hätää kuin se oli, jos ei juuri siinä merkityksessä, että se tulee yleisemmäksi ja laajemmalle ulottuvaisemmaksi, sekä hävittävämmäksi, niinkuin nykyiset sota-aseet selvästi antavat meidän ymmärtää. Sen sijaan, että se olisi rajotettu yhteen kansaan tai maakuntaan, kohtaa se koko maailmaa, erittäinkin sivistynyttä maailmaa, nimikristikuntaa, Babylonia.

Voimme sentähden pitää sen vihan vitsauksia, joka kohtasi lihallista Israelia, esikuvana vielä suuremmasta suuttumuksesta eli vihasta, joka tämän aikakauden lopussa vuodatetaan kristikunnan yli. Se, joka kiireessä on taipuvainen pitämään tätä Kaikkivaltiaan menettelytapaa tätä sukupolvea kohtaan vääränä, ei ole käsittänyt koston täydellistä lakia, joka varmasti, joskin usein hiljaa johtaa välttämättömään lopputulokseensa. Sen oikeus ja välttämättömyys, niin, sen viisauskin on ilmeinen kaikille ajatteleville ja nöyrille, jotka sensijaan, että syyttäisivät Jumalaa vääryydestä, sovittavat hänen sanansa opetuksen sydämiinsä.

Suuri hätä oikeudenmukainen seuraus edelläkäyneistä syistä.

Elämme nykyisin ajassa, jolla on käytettävänään aikakausien kokemuksen korkein kehitys, ja tämän pitäisi suuressa määrin koitua maailman eduksi, ja koituukin muutamissa suhteissa, erittäinkin sen maailman osan eduksi, joka välittömästi tai välillisesti on ollut Jumalan totuuden valon suosima, nim. kristikunta, Babylon. Sen vastuu tämän edun hoitamisesta on sentähden hyvin suuri. Jumala tekee ihmiset vastuunalaisiksi ei ainoastaan siitä, mitä he tietävät, vaan myöskin siitä, mitä he saattaisivat tietää, jos he tahtoisivat avata sydämensä sille opetukselle ja niille opeille, joita heidän omansa ja toisten kokemus on tarkotettu antamaan. Ja jolleivät ihmiset ota varteen näitä opetuksia tai jos he halveksien työntävät ne luotaan, niin täytyy heidän kärsiä seuraukset siitä. Kristikunnalla on edessään koko menneiden aikojen historia avoimena kirjana ja samaten Jumalan henkeyttämä ilmestys. Ja mitä opetuksia ne sisältävätkään! — kokemuksen, viisauden, tiedon, palkinnon ja varottavan esimerkin opetuksia. Ottamalla huomioon edellisten sukupolvien kokemukset eri suuntiin on maailma edistynyt melkoisesti aineellisessa suhteessa. Monet nykyajan sivistyksen mukavuuksista perustuvat suureksi osaksi kuolleen suvun huomioihin. Kirjapainotaito on tuonut opetukset siitä jokaisen ihmisen saataville. Jo tässä ainoassa kohdassa on nykyisellä sukupolvella kaikin tavoin paljon etusijaa: se omistaa, paitsi omaa tietoansa, koko menneiden aikojen kootun kokemuksen ja tiedon. Mutta suuret siveelliset opetukset, joita ihmisten myöskin olisi pitänyt oppia, on ylimalkaan jätetty huomioonottamatta, vieläpä silloinkin, kun yleinen huomio on ollut pakotettu kääntymään niihin. Historia on täynnä sellaisia opetuksia ajatteleville mielille, jotka etsivät vanhurskautta, ja meidän aikamme ihmisille on sellaisia opetuksia enemmän kuin millään edellisellä sukupolvella. Ajasta toiseen ovat ajattelevat ihmiset kiinnittäneet huomionsa siihen. Niinpä on professori Fisher esipuheessaan kuvaukseensa valtakuntien synnystä, kehityksestä ja lankeemuksesta, sattuvasti sanonut: "että inhimillisten tapahtumain seuraukseen nähden on vallassa hallitseva laki, jonka huomioonotetut asianhaarat vahvistavat. Asiat eivät tapahdu riippumatta edellisistä asianhaaroista, vaan muodostavat luonnollisen tuloksen menneistä ajoista. Aikaisemmat tapahtumat ovat ennen todistaneet tämän."

Tämä on hyvin totta. Lakia syystä ja seurauksesta ei ole missään esitetty selvemmin kuin historian lehdillä. Tämän lain mukaan, joka on Jumalan laki, täytyy kylvetyn viljan välttämättömästi itää ja kantaa hedelmää, ja leikkuu on sentähden kerran välttämätön. II osassa olemme jo osottaneet, että Evankeliumikauden elonkorjuu on jo tullut, että se alkoi vuonna 1874, jolloin elonkorjuun Herran läsnäolon aika oli tullut, ja että nyt, kun suuri elonkorjuu on jatkunut aina siitä saakka, lähestymme nopeasti elonkorjuun loppua, jolloin akanat poltetaan ja "maan viinipuun" kypsät tertut (väärän viinipuun, Babylonin kypsät hedelmät) täytyy koota ja sotkea. — Ilm. 14: 18—20.

Kristikunnan vastuu ja sen suhde siihen.

Babylonilla, kristikunnalla on ollut pitkä valta- ja koetusaika ja monta tilaisuutta sekä oppia vanhurskautta että käytännössä toteuttaa sitä, ja on se saanut monta varotusta tulevasta tuomiosta. Koko Evankelikauden aikana on Jumalan pyhiä, uskollisia, uhrautuvaisia, Kristuksen kaltaisia miehiä ja vaimoja, "maan suolaa", löytynyt sen keskuudessa. Se on kuullut pelastuksen sanoman heidän huuliltaan, nähnyt totuuden ja vanhurskauden periaatteet toteutettuina heidän elämässään ja kuullut heidän puhuvan vanhurskaudesta ja tulevasta tuomiosta. Mutta se on halveksinut näitä Jumalan eläviä kirjeitä. Eikä siinä kylliksi, vaan sen n.k. kristityt kansat ovat voitonhimossaan häväisseet kristityn nimen pakanain keskuudessa, sen kautta että ovat seuranneet lähetyssaarnaajain jäljissä inhottavine paloviinakauppoineen ja muine "sivistyksen paheineen". Ja sen vallan kautta on totinen, vielä kehittymätön taivaan valtakuuta, johon kuuluu ainoastaan ne pyhät, joiden nimet ovat kirjotetut taivaassa, kärsineet väkivaltaa. Niitä on se vihannut ja vainonnut aina kuolemaan saakka, niin että he tuhansittain vuosisatojen aikana ovat vahvistaneet todistuksensa verensä sinetillä, ja näin on tehty sen käskystä. Mestarinsa tavoin tulivat he vihatuiksi syyttä, vanhurskauden tähden hyljättiin heidät maan hylkyinä, ja heidän valonsa sammutettiin taas ja taas, jotta pimeys, jota pidettiin parempana, saisi tilaisuuden hallita ja harjottaa vääryyttä. Oi, kuinka synkkä onkaan nimikristikunnan historia! Äiti on "juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä", ja sen tyttäret ovat vielä sokeita ja valmiita vainoamaan ja mestaamaan (Ilm. 20: 4), vaikkakin hienommalla tavalla, kaikki, jotka ovat uskollisia Jumalalle ja hänen totuudelleen, ja jotka uskaltavat, vaikkapa ystävällisestikin selvästi esittää Herran sanaa, joka nuhtelee niitä.

Kristikunnan porvarivaltoja on usein varotettu, kun vallat ja valtakunnat taas ja taas ovat luhistuneet oman painonsa turmeluksen alla. Ja vielä tänä päivänä voisivat nämä vallat, jos he tahtoisivat kuunnella, kuulla Jumalan henkeyttämän profetan varotuksen, joka sanoo:

"Nyt, te kuninkaat, siis ymmärtäkää, ja te maan tuomarit, antakaa itseänne kurittaa. Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella. Antakaa suuta Pojalle, ettei hän vihastuisi, ettekä hukkuisi tiellä; sillä hänen vihansa syttyy pian… Miksi pakanat pauhaavat ja kansat turhia aikovat? Maan kuninkaat nousevat (vastarintaan) ja päämiehet keskenänsä neuvoa pitävät, Herraa ja hänen voideltuansa vastaan (sanoen): Katkaiskaamme heidän siteensä ja heittäkäämme päältämme heidän köytensä." Mutta heidän vastarintansa ei ole mistään arvosta, sillä: "Joka taivaassa asuu, nauraa heitä; Herra pilkkaa heitä. Sitten (kun he itsepäisesti kieltäytyvät ottamasta huomioon hänen varotustaan) hän puhuu heille vihassansa, ja kiivaudessansa peljättää heitä." — Ps, 2: 10—12, 1—5.

Taas, niinkuin hänen pyhän lakinsa yksinkertainen ja nyt laajalti tunnettu periaate esittää: "Jumala seisoo Jumalan seurakunnassa (mahtavain keskuudessa), hän pitää tuomiota jumalien (hallitsijain) keskellä (sanoen): Kuinka kauvan te väärin tuomitsette, ja pidätte jumalattomien puolta? Hankkikaa oikeus halvalle ja orvolle ja julistakaa sorretut ja vaivaiset hurskaiksi (osottakaa niille oikeutta). Pelastakaa halpaa ja köyhää, ja päästäkää häntä jumalattomien käsistä." (Ps. 82: 1—4.) Siitä, että tämä neuvo on tärkeä ja hyvin sattuva sekä asianhaarain vaikutuksesta tunkeutuu vallassapitäjäin huomioon, siitä on sanomalehdistö alituisena todistuksena. Ja ajattelevat ihmiset, jotka näkevät vaaran siitä, että tämä neuvo yleisesti jätetään huomioonottamatta, kohottavat lukuisia varotushuutoja. Myöskin maailman ihmiset, jotka tarkastavat tulevaisuutta ainoastaan hyödyn kannalta, käsittävät profetan neuvon seuraamisen välttämättömyyden. Saksan keisari-vainaja Wilhelm I huomasi sen, mikä käy selville seuraavasta "Observatore Romanoksen" Berlinin kirjeenvaihtajan lausunnosta (vuodelta 1880):

"Kun keisari Wilhelm sai tiedon viimeisestä kauheasta murhayrityksestä Venäjän tsaaria vastaan, tuli hän hyvin vakavaksi, ja muutaman minutin hiljaisuuden vallittua sanoi hän surullisella äänellä, mutta jonkunlaisella pontevuudella: Jos emme muuta hallitustapaamme, jos emme ajattele vakavasti antaa nuorisolle tervettä kasvatusta, jos emme anna uskonnolle ensimäistä sijaa, ja jos me koetamme hallita ainoastaan satunnaisilla varoilla päivästä päivään, niin meidän valta-istuimemme tuhotaan ja yhteiskunta joutuu mitä kauheimpain tapahtumain uhriksi. Meillä ei ole enää aikaa kadotettavana, ja on suuri onnettomuus, jolleivät kaikki hallitukset voi yhdistyä tuohon yleishyödylliseen työhön, taisteluun pahaa vastaan."

Kirjassa nimeltä Uudistus eli vallankumous, joka on julkaistu Saksassa, syyttää sen tekijä, herra von Massow, joka on vanhoillinen mies ja Työntekijäin siirtolain keskusvaliokunnan puheenjohtaja, maanmiehiään "strutsipolitiikasta", sanoen heidän sulkevan silmänsä vaaralta ja siten jäljittelevän linnun tapaa kätkeä päänsä santaan uskoen siten pelastuvansa. Hän kirjottaa:

"Me voimme syrjäyttää tosiseikat, mutta me emme voi muuttaa niitä. Ei ole epäilystäkään siitä, että seisomme vallankumouksen partaalla. Kaikkien, joilla on silmät nähdäkseen ja korvat kuullakseen, täytyy myöntää se. Ainoastaan sellainen yhteiskunta, joka on vaipunut itsekkäisyyteen, itsetyydytykseen ja nautintojen hakemiseen, voi kieltää sen. Ainoastaan sellainen yhteiskunta voi jatkaa tanssimista tulivuoren päällä, voi kieltäytyä näkemästä 'mene tekeliä' ja jatkaa luottamustaan pistimiin."

"Suurimmalla osalla sivistyneitä luokkia ei ole aavistustakaan siitä hirvittävästä vihasta, joka hehkuu kansan laajemmissa riveissä. Sosialidemokratista puoluetta pidetään valtiollisena puolueena muiden tavoin; mutta tämä puolue ei välitä ollenkaan valtiollisista oikeuksista, hallinnollisista uudistuksista tai uusista laeista. Tämä puolue perustuu alempain luokkain toivomukseen saada nauttia elämästä, haluun saada elää huveissa, joista niillä, joilla ei koskaan ole ollut sadan markan seteliä, on aivan väärä käsitys… Järjestys palautetaan luonnollisesti taas pian (sosialistisen mailin mukaan), mutta missä tilassa lieneekään maa! On lukemattomia määriä raajarikkoja, leskiä ja orpoja, julkiset ja yksityiset pankit ovat silloin ryöstetyt, rautatiet, sähkösanomatoimistot, tiet, sillat, palatsit, tehtaat ja muistomerkit, kaikki on hävitetty, eikä valtakunta, eivät yksityiset valtiot, eivätkä kunnat kykenisi hankkimaan niitä miljonia, jotka vaadittaisiin, jotta voitaisiin asettaa kuntoon edes osaakaan siitä mitä on turmeltu. On melkein uskomatonta, ettei tehdä mitään vaaran torjumiseksi. Hyväntekeväisyys ei ole se, mitä tarvitaan, vaan lämpimät sydämet, jotka ovat halukkaita osottamaan alemmille luokille ystävyyttä. Rakkaus, kaikkivoittava rakkaus yksin, voi voittaa paljon hehkuvasta vihasta. Monet mahdollisesti ovat eksyneet niin kauvaksi, ettei mikään voi saattaa heitä takaisin; mutta on myöskin miljonia, jotka vielä voidaan voittaa lain ja järjestyksen puolelle, jos he autettaisiin ihmiselle arvolliseen tilaan, jos osotettaisiin heille, ettei heidän, niinkuin nyt on asianlaita, tarvitsisi olla huonommin kuin eläinten, joilla ainakin on ravintoa ja katto päänsä päällä."

Mutta ottavatko vallassaolijat huomioonsa hetken varotukset ja syvät opetukset? Ei, vaan niinkuin profetta on sanonut heistä: "Ei heillä ole tuntoa (tietoa) eikä taitoa (ymmärrystä), pimeydessä he vaeltavat, sentähden kaikki maan perustukset (yhteiskunnan perustukset, tähän saakka voimassa olleet lain ja järjestyksen periaatteet) horjuvat", "järkkyvät" — järkkyvät niin, että häviävät. — Ps. 82: 5; Hebr. 12: 27; Jes. 2: 19.

Nykyinen Saksan keisari on aivan huoleton isoisänsä mainitsemasta pelosta. Kun hän ojensi ruhtinas Bismarckille komean miekan kultaisine tuppineen, sanoi hän:

"Näiden joukkojen silmäin edessä annan minä Teidän Korkeudellenne lahjan. En voinut löytää parempaa lahjaa kuin on miekka, saksalaisten paras ase, sen työn vertauskuva, jonka Teidän Korkeutenne isoisäni palveluksessa takoi, terotti ja myöskin heilutti, vertauskuva valtakunnan suuresta perustamisajasta, jolloin veri ja rauta olivat saviruukkina, lääkkeenä, joka ei koskaan erehdy, ja joka kuninkaitten ja ruhtinasten käsissä hätätilassa voi myöskin säilyttää isänmaan sisäisen yhteyden, aivan niinkuin sen käyttäminen ulkomailla johti tähän yhteyteen."

Lontoossa ilmestyvä "Spectator" lausuu seuraavaa keisarin puheen johdosta:

"Tämä antaa tosiaankin syytä sekä levottomuuteen että kummastukseen. Saksassa on vallalla kaksi selitystä siitä. Toinen on se, että esitys on suunnattu jonkun Saksan valtion vaatimusta vastaan irtautua valtioliitosta, ja toinen se, että se ilmaisi keisarin ja hänen liittolaistensa päätöksen hätätilassa taistella asevoimalla sosialisteja ja anarkisteja vastaan. Kummassakin tapauksessa oli tiedonanto tarpeeton ja hätäinen. Ei kukaan epäile, että Saksan valtakunta, joka tosiaankin perustettiin miekalla Langensalzan luona ja sodassa Ranskaa vastaan, päättäisi sotilasvoimalla miehittää sen valtion, joka tahtoisi tekeytyä itsenäiseksi. Mutta sotalakien käyttäminen puoluetta kohtaan, vaikkapa sosialistejakin kohtaan, heidän koettaessaan saada vaikutusta äänestyksellä, olisi itse asiassa perustuslain lakkauttaminen piiritystilan eduksi. Me arvelemme, ettei keisari tarkottanut kumpaakaan näistä, mutta hänen sanansa osattavat, että hän on ajatellut asemaa, että hän tuntee sosialistien vastarinnan ja on tullut tähän johtopäätökseen: 'No niin, minulla on vielä miekka, ja se on lääke, joka ei koskaan erehdy'. Monet kuninkaat ovat tulleet tähän johtopäätökseen ennen häntä, mutta harvat ovat tulleet niin pitkälle, että he ovat katsoneet viisaaksi lausua sen. Se sisältää itsessään uhkauksen, kuinka hyvänsä sitä tahdotaankin selittää, ja viisaat hallitsijat eivät uhkaa, ennenkuin toimimisen hetki on tullut, vielä vähemmän uhkaavat he asevoimalla lääkkeenä ja päällepäätteeksi sisällisten vaikeuksien lääkkeenä. 'Miekka' sisäisen pahan 'lääkkeenä, joka ei erehdy!' Yhtähyvin voisi kirurgin veitsi olla erehtymätön väline kuumetta vastaan. Ruhtinas Schwarzenberg on vastustamattoman armeijan etunenässä koettanut tätä keinoa suotuisampain olosuhteitten vallitessa, mutta on vuoden pitkän kokemuksen perustuksella tullut siihen johtopäätöksen, jonka hän on lausunut kaikkein viisaimmassa valtiollisessa sananlaskussa: 'Pistimillä voi tehdä mitä hyvänsä, kun ei vaan asettaudu niiden päälle.' Saksan keisari tekisi hyvin miettiessään sitä. Mitä olisi Rooman keisari voinut sanoa, joka oli vahvempi, kuin että 'miekka on väline, joka ei koskaan erehdy'. Sellaisessa lausunnossa on hirmuvaltiuden siemen, ja jos keisari lausui sen vakavan miettimisen jälkeen, niin ei hänessä ole Saksalle johtajaa, vaan senlaatuinen itsevaltias hallitsija, jonka uudempi historia näyttää vanhentuneeksi. Voi olla, että keisari pikaisuudessaan puhui puoleksi runollisesti oman personansa, liiotellun tunteen vaikutuksesta; mutta jos hänen puhettaan on pidettävä ilmotuksena kansalleen, voi ainoastaan sanoa: Mikä vahinko, mikä kaunis toivo onkaan kadonnut!"

Erään toisen maan nykyinen hallitsija selitti, että hän pitäisi voimassa yksinvaltiutta yhtä innokkaasti kuin hänen isävainajansakin. Tämä on toinen todistus siitä, ettei tämän suotuisan ajan ja Jumalan sanan vakavia varotuksia oteta varteen. Ja huomaa, kuinka kansa otti tämän selityksen vastaan huolimatta kaikista julkisista vapaan sanan sortamisen yrityksistä. Eräs "seura kansan oikeuksien puoltamiseksi" painatti julistuksen, jota levitettiin koko valtakunnassa. Julistuksella oli hallitsijalle osotetun kirjeen muoto ja oli se huomattava yksinkertaisen ja voimakkaan kielensä tähden. Moitittuaan ensin hallitsijaa hänen ponnistuksistaan yksinvallan säilyttämiseksi, selittää se:

"Kaikkein pitemmällemenevät pitäjäin kokoukset pyysivät ainoastaan rauhaa hallitsijan ja kansan välillä, lausuntovapautta ja lain turvaa mahtavampien omankädenoikeutta vastaan. Hovimiehet ja virkavaltaiset pettivät ja säikäyttivät teitä esityksensä kautta. Yhteiskunta ymmärtää hyvin, että juuri virkavalta, joka kateellisesti vartioitsee omaa valtaansa, puhui teidän kauttanne. Virkavalta, joka alkaa ministereistä ja loppuu pienimmän kylän poliisikonstaapeliin, vihaa kaikkea yhteiskunnallista tai henkilökohtaista kehitystä ja estää huolellisesti vapaan yhteyden hallitsijan ja hänen kansansa edustajain välillä, paitsi, jos he tulevat juhlapuvussa, esittäen onnentoivotuksia ja tuoden lahjoja. Teidän puheenne osotti, että jokainen koe esittää mitä suurimmassa alamaisuudessakin maan huutavia puutteita, saa osakseen ainoastaan karkean hylkäämisen. Yhteiskunta odotti teiltä kehotusta ja apua, mutta sai kuulla ainoastaan huomautuksen teidän kaikkivallastanne, joka antoi sen vaikutuksen, että hallitsija olisi täydellisesti vieras kansalleen. Sillä olette itse tappaneet oman kansansuosionne ja myöskin eristäytyneet siitä yhteiskunnan osasta, joka pyrkii rauhallisesti eteenpäin. Muutamat riemuitsevat teidän puheestanne, mutta te saatte pian oppia tuntemaan heidän voimattomuutensa. Yhdessä yhteiskunnan osassa on teidän puheenne haavottanut tunnetta ja aiheuttanut alakuloisuutta, jonka yhteiskunnan parhaat voimat kumminkin pian voittavat. Senjälkeen jatkamme rauhallista, mutta itsepintaista ja suunniteltua vapauden taistelua. Toisessa osassa taas teidän sananne kannustavat taistelemaan kaikin keinoin asiain nykyistä uhkaavaa tilaa vastaan. Te olette loihtineet taistelun esille, ennen pitkää sitä jatketaan."

Niin hapuilevat "kristikunnan" kansat suruttomasti eteenpäin pimeydessä, jota kauvan on pidetty valoa parempana. Myöskin vapaudestaan niin ylpeä Amerika, jonka kansoja monessa suhteessa niin runsaasti on siunattu toisten kansojen edellä, ei tee mitään poikkeusta ja se on myöskin saanut monta varotusta. Huomaa ne melkein profetalliset sanat, jotka presidentti Lincoln vähää ennen kuin hän murhattiin, kirjotti eräälle ystävälleen Illinoissa:

"Onnitelkaamme, että tuo julma sota on jo lähellä loppuaan. Se on maksanut paljon rahaa ja verta. Amerikan nuorison kukka on vapaasti uhrannut verensä isänmaan alttarilla, jotta kansa saisi elää. Se on ollut vaikea koetusaika tasavallalle. Mutta minä näen läheisessä tulevaisuudessa lähestyvän ratkaisuhetken, joka tekee minut alakuloiseksi ja pelokkaaksi maani parhaasta. Sodan seurauksena on se, että ammattikunnat ovat astuneet valtaan ja vaikutukseen, että parempiosaisten keskuudessa tulee turmeluksen aika, ja että maan rahamahti koettaa lujittaa valtaansa käyttämällä edukseen kansan ennakkoluuloja, kunnes kaikki rikkaudet ovat kokoontuneet harvojen käsiin. Silloin ei tasavaltaa enää ole. Tuona silmänräpäyksenä tunnen itseni paljon surullisemmaksi maani varmuudesta kuin koskaan ennen, edes sodankaan aikana."

Ja Missourin edustaja Hatch sanoi v. 1896 eräässä puheessaan kongressin edessä raha- ja yhteiskuntakysymyksistä seuraavaa:

"Huomatkaa sanani! Jos ei järkähtämätöntä lakia syystä ja seurauksesta ole pyyhitty pois Kaikkivaltiaan lakikirjasta, ja jos ei seisahduta hyvin pian, voidaan odottaa, että kymmenen vuoden kuluessa saadaan todistaa Ranskan vallankumouksen kauhut Amerikassa, ja vielä paljon kauheampana uudenaikaisten keksintöjen tähden. Tämä ei ole ainoastaan minun ajatukseni. Herra Astor, joka muutama aika sitten muutti Englantiin ja tuli Englannin alamaiseksi, näki yhtä selvästi kuin minäkin, mitä on tulossa. Sentähden lähti hän pakoon ja muutti aikanaan pois. Sillä hän tiesi varsin hyvin, että jos tapahtumat kehittyvät, niinkuin ne ovat alkaneet, niin ei se aika voinut olla kaukana, jolloin sen yhteiskuntaluokan ihmiset, joihin hän kuului, hyökkäisivät niin suurin joukoin jokaiseen lähtevään valtamerilaivaan, että oli vaara, että hän työnnettäisiin laivasillalta mereen."

Yhdysvaltain laivaston sihteeri, H.K. Herbert, lausui seuraavaa eräässä puheessa, jonka hän piti Clevelandissa 30 p. huhtikuuta 1896 kokoontuneille liikemiehille:

"Me olemme ajan kynnyksellä, jolloin ryhdytään jättiläismäisiin yrityksiin, yrityksiin, jotka uhkaavat työntää pois toiset tavalliset inhimillisen edistymisen välikappaleet. Se, joka on toivorikas, uskokoon, että tämä johtaa suvun elämänehtojen parannukseen, että suuret yritykset saavat aikaan halvat hinnat tuotteille ja niiden kuljettamiselle. Jättiläisliikkeitä, joista voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja sitä halpaan hintaan, löytyy kaikkialla. Ihmisviisaus näyttää voimattomalta tehdäkseen suunnitelman näiden yksinoikeuksien ehkäisemiseksi vahingoittamatta yksityisen vapautta, ja seuraus siitä on, että äärettömät rikkaudet kokoontuvat harvojen käsiin, monien elämisenehdot huononevat, ja tyytymättömyys leviää. Sentähden on taistelulla pääoman ja työn välillä suurempi merkitys tulevaisuudessa kuin menneisyydessä. Kaukonäköiset miehet ovat ennustaneet, että taistelusta pääoman ja työn välillä syntyy yhteentörmäys, joka koituu turmiolliseksi tasavallan hallitusmuodolle, yhteentörmäys, joka johtaa ensin anarkiaan ja verenvuodatukseen ja sen jälkeen itsevaltiuteen jonkun rohkean henkilön johdolla, jonka onnistuu asevoimalla saada järjestys uudestaan voimaan. Toisinaan esitetään sosialismi nykyisen tilan johdonmukaiseksi lopputulokseksi. Ensimäiset kokeilut tähän suuntaan, sanotaan, tehdään kaupungeissa. Työnantajat, joilla on käytettävinään rajattomat määrät välikappaleita, ja työntekijät, joiden melkeinpä ainoana apuneuvona on äänioikeus, taistelevat toistensa kanssa, ryhmä ryhmää vastaan, saadakseen haltuunsa kunnallishallituksen. Ennen on amerikalaista farmaria pidetty voittamattomana vallituksena, joka suojelisi olevia oloja, mutta monen farmarin mielessä on tapahtunut muutos."

Myöskin kristikunnan kirkollisia valtoja on varotettu ja ne ovat saaneet määräyksiä. He ovat saaneet varotuksia niiden rangaistusten kautta, joiden Jumala menneisyydessä antoi kohdata kansaansa, ja myöskin satunnaisten uskonpuhdistajain kautta. Kumminkin on hyvin harvoja, jotka voivat lukea käsikirjotuksen seinältä (Dan. 5), ja he ovat kykenemättömiä voittamaan kansan virtaa tai edes estämäänkään sitä. T. De Witt Talmage näytti huomaavan ja ymmärtävän osaksi, sillä eräässä esitelmässä hän sanoi:

"Jos ei Kristuksen seurakunta nouse ylös ja Jumalan palvelijattarena osota omaavansa rakkautta ja ymmärrystä kansan suurta joukkoa kohtaan, joka taistelee ankaraa taistelua oman ja omaistensa ylläpidon puolesta, niin jää se nykyisessä tilassaan kuolleeksi laitokseksi, ja Kristus menee taas, kuten muinoin, rannalle ja pyytää yksinkertaisia, rehellisiä kalastajia tulemaan apostoleiksi ja julistamaan sitä, mikä on oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Aika on tullut, jolloin kaikilla kansanluokilla pitää olla samanlaiset oikeudet olemassaolon taistelussa."

Ja kumminkaan ei tämä mies, jolla elämänaikanaan oli sellaiset lahjat ja sellainen vaikutus kuin ainoastaan harvoilla, näyttänyt kiirehtivän, seuratakseen omaa vakaumustaan kristityn velvollisuuksista vaaran hetkinä.

Varotukset kuuluvat edelleen, ja velvollisuuden tunne pakottaa monia, mutta, oi, kaikki se ei ole miksikään hyödyksi; varotukset jätetään huomioonottamatta. Kirkon palvelijalla on ollut ja on yhä vielä jossain määrin suuri valta, mutta sitä on käytetty väärin ja käytetään yhä vielä itsekkäässä tarkotuksessa, ja kaikki tämä tehdään Kristuksen ja evankeliumin nimessä. Jokainen etsii omalla tahollaan omassa lahkossaan ihmisten "kunniaa", "etumaisia istuimia synagogissa" ja "että ihmiset puhuttelevat heitä rabiksi" eli tohtoriksi ja kunnianarvoisaksi, niinkuin nimet nyt kuuluvat, sekä omaa voittoaan omassa "tilassansa" (lahkossansa). (Joh. 5: 44; Matt. 23: 6—12; Jes. 56: 11.) "Mutta ihmispelko panee paulan". Se on estänyt muutamia Jumalan totisistakin palvelijoista olemasta uskollisia, kun taas monilla alipaimenista ei ilmeisesti ole koskaan ollut muuta mielenkiintoa Herran laumaan paitsi saadakseen lauman villan.

Tunnustamme ilolla, että monta sivistynyttä korkeassa asemassa olevaa ja hurskasta miestä on ollut ja vieläkin on papiston keskuudessa kaikissa nimiseurakunnan eri lahkoissa, joissa koko aikakauden aikana on ollut sekä vehnää että lustetta. (Matt. 13: 30). Kumminkin täytyy meidän myöntää, että monet, jotka ovat raivanneet itselleen tien puhujalavalle ja kuulijapenkkeihin, kuuluvat lusteluokkaan. Ihmisten arvonanto ja monet siihen yhdistetyt aineelliset edut, joita tarjottiin lahjakkaille nuorille miehille, jotka halusivat ryhtyä papin virkaan, ovat olleet varmana syynä sellaiseen suhteeseen. Sillä kaikista toimista on paikka kirkon palveluksessa helpoimmin ja nopeimmin vienyt maineeseen ja mukavuuteen sekä usein rikkauteen.

Tämä on syynä siihen, että niin monet, joita Raamattu kutsuu "palkkalaisiksi" (Jes. 56: 11; Hes. 34: 2—16; Joh. 10: 11—14); ovat tulleet hengellisiksi opettajiksi ja johtajiksi. Mutta niiden vastuu, jotka ovat ottaneet julistaakseen evankeliumia Kristuksen nimessä, on hyvin suuri. Kansan edessä ovat he Kristuksen edustajia, hänen henkensä ilmauksena ja hänen totuutensa selittäjinä. Ja luokkana katsoen on heillä ollut parempi tilaisuus kuin muilla oppia tuntemaan totuus. Mutta sen pahempi, ei suuri enemmistö heistä nähtävästikään ole ymmärtänyt käyttää hyväkseen etujaan! Sentähden ovat he tänä päivänä "sokeita sokeain taluttajia" ja joutuvat seurakuntineen epäilyksen kuoppaan. He ovat kätkeneet totuuden, koska ei sitä mielellään kuunnella, ja julistaneet eksytystä, josta pidetään vieläpä "uskovaistenkin" kesken, sekä esittäneet ihmisten oppeja, koska heidät maksusta on asetettu siihen. Käytöksellänsä ja toisinaan myöskin sanoilla ovat he julistaneet kansalle: Uskokaa varmasti siihen, mitä me julistamme, sensijaan että kehottaisivat heitä "koettelemaan kaikkea" apostolien ja profettain henkeytettyjen sanojen mukaisesti ja "pitämään" ainoastaan "sen, mikä hyvää on". Vuosisatojen aikana kätki katolilainen papisto Jumalan sanan sisällyksen, senkautta että he estivät kääntämästä Raamattua eläville kielille. He pelkäsivät nimittäin, että kansa tutkisi Raamattua ja huomaisi siten heidän väitteittensä paikkansapitämättömyyden. Aikojen kuluessa nousi kumminkin heidän keskuudestaan muutamia uskonpuhdistajia, jotka pelastivat Raamatun unohduksista ja panivat sen kansan käsiin. Sen seurauksena oli suuri vastalauseliike Rooman kirkon vääriä oppeja ja väärinkäyttöjä vastaan. Mutta ennen pitkää turmeltui myöskin protestanttilaisuus, ja sen papisto sepitteli uskontunnustuksia, joita he opettivat kansan uskomaan otteina Raamatun opeista ja mitä suurimerkityksellisimpinä. Niin ovat he kastaneet lapsia ja opettaneet heitä kristinopissa, ennenkuin he vielä saattoivat ajatellakaan. Kehittyneemmät ovat he tuudittaneet uneen, antaessaan heidän ymmärtää, että varminta kaikissa uskonnollisissa asioissa olisi jättää kaikki opinkysymykset ja seurata heidän johtoaan, että heillä, papeilla, yksin oli tarpeellinen sivistys ymmärtääkseen Jumalan totuutta, ja että heitä sentähden oli pidettävä pätevinä kaikissa sellaisissa kysymyksissä ilman vetoamista Jumalan sanaan. Ja se, joka on uskaltanut epäillä näiden vaatimusten oikeaperäisyyttä ja olla toista mieltä, sitä on pidetty kerettiläisenä ja harhahenkenä. Oppineemmat ja etevimmät jumaluusoppineet ovat kirjottaneet paksuja kirjoja kutsumastaan järjestelmällisestä jumaluusopista, mutta tämä kaikki on juutalaisten Talmudin tavoin suureksi osaksi ollut omiaan syrjäyttämään Jumalan sanan ja korvaamaan sen ihmissäännöillä. (Matt. 15: 6; Jes. 29: 13.) Toiset ovat vastaanottaneet arvossapidettyjä ja tuottavia professori-virkoja jumaluusopin seminaareissa, jotka näennäisesti ovat perustetut kasvattamaan nuoria miehiä evankeliumin palvelukseen, mutta jotka itse asiassa opettavat heidän eri koulujensa n.k. järjestelmällistä jumaluusoppia, kahlehtivat vapaan ajatuksen, ja estävät sellaista vakavaa ja nöyrää Raamatun tutkimista, jonka tarkotuksena on yksinkertainen usko sen oppeihin ihmisten perimätiedoista välittämättä. Niin on "papisto", sukupolvi sukupolven jälkeen, vaeltanut perityn eksytyksen tallatussa vaossa, ja ainoastaan satunnaisesti on joku huomattu olevan kylliksi hereillä ja uskollinen voidakseen huomata eksytyksen ja huutaakseen parannusta. On ollut paljon mukavampaa seurata virran mukana, erittäinkin kun suuret miehet kävivät etunenässä.

Siten on papiston valta ja edut kokonaisuudessaan käytetyt väärin, vaikkakin sen riveissä on ollut ja yhä vielä on muutamia totisia, uskollisia sieluja, jotka todellakin uskoivat tekevänsä Jumalalle palveluksen kannattamalla vääriä järjestelmiä, joihin heidät oli johdettu, ja joiden eksytyksen kautta he myöskin suureksi osaksi ovat olleet sokaistuja.

Ylpeät ja omaansa etsivät papiston keskuudesta katsovat epäilemättä nämä huomautukset loukkaaviksi, mutta nöyrät pitävät varmastikin tätä oikeaa esitystä arvossa, tunnustavat totuuden ja päättävät vaeltaa Jumalan valossa, sellaisena kuin se loistaa hänen sanastaan, välittämättä ihmisten perimätiedoista, ja he tulevat siunatuiksi sen kautta. Meitä ilahuttaa sanoa, että tähän mennessä elonaikana olemme saaneet oppia tuntemaan muutamia harvoja saarnaajia, jotka, kun nykyinen totuus selvisi heille, jättivät eksytyksen ja pyrkivät palvelemaan totuutta. Mutta, oi, suurin osa papistosta ei kuulu nöyriin, ja taas saamme tuntea voiman Mestarin sanoissa: "Kuinka vaikea on niiden, joilla on tavaraa, mennä sisälle Jumalan valtakuntaan!" olkoonpa tämä tavara sitte maineessa, opissa, rahassa tai vaikkapa vaan tavallisessa hyvinvoinnissa.

Yleisen kansan ei pidä sentähden hämmästyä siitä, että kristikunnan uskonnon opettajat kokonaisuuteen katsoen ovat sokeita tämän elonkorjuun erikoisille totuuksille, aivan niinkuin tunnustetut opettajat Juutalaiskaudenkin lopussa olivat sokeita ja vastustivat silloisen elonkorjuun erikoisia totuuksia. Heidän sokeutensa on palkka, sentähden että he ovat käyttäneet väärin kykyjä ja tilaisuuksia. Valoa ja totuutta ei voida niinollen odottaa tältä taholta. On hyvin merkitsevää, että uskonnolliset johtajat Juutalaiskauden lopussa esittivät kansalle tämän kysymyksen: "Onko kukaan hallitusmiehistä tai farisealaisista uskonut häneen?" (Joh. 1: 48.) Ne, jotka silloin sokeasti seurasivat johtajiaan, kadottivat etuoikeutensa uuden talouden siunauksiin. Niin käy myöskin näinä Evankelikauden viimeisinä päivinä: Ne, jotka sokeasti seuraavat "hengellisten" johdatusta, joutuvat heidän kanssaan harhateille, ja ainoastaan ne, jotka uskollisesti vaeltavat Jumalan kanssa, joilla on hänen henkensä ja nöyrä usko hänen kalliin sanansa kaikkiin todistuksiin, voivat huomata eksytyksen "lusteen", joka niin kauvan on ollut totuudella sekotettuna ja rohkeasti pysyä kiinni evankeliumin uskossa ja olla sydämessään uskolliset Jumalalle, kun kansanjoukot kulkevat virran mukana uskottomuutta kohden sen eri muodoissa, uskoen kehitysoppiin, korkeaan kritiikkiin, kristilliseen tieteeseen, spiritismiin tai muihin oppeihin, jotka kieltävät suuren Golgatan uhrin välttämättömyyden ja ansion. Mutta ne, jotka jaksavat seistä tänä "pahana päivänä" (Ef. 6: 13), osottavat senkautta kristillisen luonteensa arvon. Sillä virran voima tulee niin vahvaksi heitä vastaan, että ainoastaan tosi uskollisuus Jumalaa kohtaan, into, rohkeus ja mielenlujuus voi kestää loppuun saakka. Nouseva epäuskon aalto vie varmaankin pois kaikki muut. On kirjotettu: "Tuhat kaatuu sivullasi, ja kymmenen tuhatta oikealla sivullasi, mutta ei se kohtaa sinua… Koska sinä olet sanonut: Sinä, Herra, olet minun turvani, ja koska sinä olet tehnyt Ylimäisen suojaksesi… Joka Korkeimman (vihkiytymisen ja yhteyden) kätkössä istuu, hän pysyy Kaikkivaltiaan varjossa… Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä pakenet hänen siipiensä alle; hänen totuutensa on kilpesi ja suojuksesi." — Ps. 91: 7, 9, 1, 4, engl. k.

Kristitty ei voi välttää henkilökohtaista vastuutaan ja panna sitä pastorien, opettajien, neuvoskuntain tai uskontunnustusten päälle. Sillä meidät tuomitaan Jumalan omien sanojen mukaan (Joh. 12: 48—50; Ilm. 20: 12) eikä kanssaihmistemme mielipiteitten eikä käskyjen mukaan, kuinka lahjakkaita ja korkealle korotettuja he sitte lienevätkään. Sentähden pitäisi kaikkien olla jalojen berealaisten kaltaisia, jotka "joka päivä tutkivat Raamatuita" nähdäkseen jos se, mitä heille opetettiin, oli totta. (Apt. 17: 11.) Velvollisuutemme kristittyinä on se, että jokainen koettelee kaikkea, jonka ottaa vastaan ja pitää sen, mikä on hyvää. (1 Tess. 5: 21.) "Lakiin ja todistukseen! Elleivät he tämän sanan mukaan lausu, johtuu se siitä, ettei heillä ole valoa." — Jes 8: 20, engl. k.

Sama periaate voidaan sovittaa sekä aineellisiin että henkisiin asioihin. Nyt, kun eri valtiolaivat menevät perikatoaan kohti, voivat ne, jotka näkevät tyrskyt etäältä, ainakin tarttua nykyisiin tilaisuuksiin järjestääkseen viisaasti omat olosuhteensa tuota välttämätöntä ratkaisukohtaa varten, joskaan he eivät voi muuttaa tapahtumain yleistä kulkua. He voivat asettaa pelastusveneet ja pelastusvyöt kuntoon, niin että, kun valtiolaiva hukkuu anarkian kiehuvassa meressä, he voivat pitää päänsä veden yläpuolella ja löytää pakopaikan. Toisin sanoin, puhumatta periaatteista, on kumminkin viisasta meidän päivinämme toimia oikein, jalomielisesti ja ystävällisesti kaikkia ihmisiä kohtaan katsomatta heidän elämänsuhteihinsa. Sillä suuri hätä nousee kiukustuneiden kansain vihasta, valistuneiden joukkojen tyytymättömyydestä ja suuttumuksesta parempiosaisia, hallitsevia luokkia kohtaan. Tyytymättömyyden syitä pohditaan nykyään laajalti, ja nyt, ennenkuin vihan myrsky puhkeaa, on yksityisen aika tehdä periaatteensa tunnetuksi, ei ainoastaan sanojen kautta vaan myöskin käytöksensä kautta kaikissa suhteissa kanssaihmisiinsä. Nyt on aika tutkia tuota kultaista sääntöä ja elää sen jälkeen; oppia rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään ja menetellä sen jälkeen. Jos ihmiset olisivat kyllin viisaita ajatellakseen, mikä hyvin läheisessä tulevaisuudessa täytyy tulla asiain nykyisen kulun lopputulokseksi, tekisivät he näin jo pelkästä viisaasta laskelmasta, joskaan ei periaatteesta.

On nimittäin järjellistä otaksua, että keskellä tulevan hädän hurjaa hämmennystä otetaan huomioon ne, jotka ovat osottautuneet olevansa oikeudenmukaisia, jalomielisiä ja ystävällisiä, kun sitävastoin erityinen viha kohtaa niitä, jotka ovat harjottaneet sortoa ja puolustaneet sitä. Niin oli Ranskan vallankumouksenkin julmuuksien keskellä, ja että se taas toistuu, siihen viittaa seuraava Herran sanan neuvo: "Etsikää vanhurskautta, etsikää nöyryyttä, kukaties te varjellaan Herran vihan päivänä." (Sef. 2: 3.) Ja taas: "Välttäkää pahaa ja tehkää hyvää. etsikää rauhaa ja tavottakaa sitä! Herran silmät tarkkaavat vanhurskaita, ja hänen korvansa heidän huutoansa. Mutta Herran kasvot ovat pahantekijöitä vastaan, hävittääksensä maasta heidän muistonsa." (Ps. 34: 15—17.) Nämä viisaat varotussanat ovat maailmalle ylimalkaan. Pyhät, "pieni lauma", "voittajat", on luvattu katsoa arvollisiksi pelastamaan kaikesta tästä, mikä kohtaa maailmaa. — Luukk. 21: 36.

Pakanakansain yhteys kristikunnan kanssa ja suuri hädän aika.

Kun Herran vihan hehku ensisijassa kohtaa kristikunnan kansoja, koska he ovat rikkoneet paljoa valoa ja erikoisia etuja vastaan, osottaa Raamattu kumminkin selvästi, etteivät myöskään pakanakansat ole olleet ilman edesvastuuta eivätkä sentähden jää rankaisematta. Monen sukupolven aikana ja läpi vuosisatojen on heillä ollut mielihyvänsä vääryydessä. Heidän isänsä unohtivat Jumalan menneinä aikakausina, koska he eivät tahtoneet pitää muistissaan hänen vanhurskasta hallitustaan; he rakastivat pimeyttä enemmän kuin valoa ja seurasivat tahallisesti omaa tyhmyyttään. Ja heidän jälkeläisensä ovat alituisesti rientäneet samaa alaspäinvievää tietä aina tähän päivään saakka. Apostoli Paavali ilmottaa meille Room. 1: 18—32 hyvin selvästi, mitä Jumala ajattelee näiden kansojen vastuunalaisuudesta. Siellä luemme:

"Jumalan viha ilmenee taivaasta kohdatakseen kaikkea jumalattomuutta ja vääryyttä, mitä ihmiset harjottavat, ne jotka pidättävät totuuden vääryydessä, sentähden että se, mikä Jumalasta tiedetään, on heille ilmeistä; sillä Jumala on sen heille ilmottanut. Sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa ijankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa ovat, kun niitä hänen teoissaan tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävänä, niin etteivät (kun heillä on luonnon valo, se on: luonnon todistus Jumalan olemassaolosta, vallasta ja hyvyydestä, ja omantunnon valo, joka ilmaisee mikä on oikein tai väärin) he voi sanoa itseänsä syyttömiksi (kun he antautuvat pahalle tielleen), sentähden, että he, vaikka ovat tunteneet Jumalan (ainakin osaksi), eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat käyneet ajatuksiltaan turhanpäiväisiksi, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt (sellaisen elämän luonnollisena seurauksena). Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmistyneet ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevain kuvan kaltaiseksi. Sentähden Jumala on heidät hyljännyt heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen, niin että he keskenään häväisevät omat ruumiinsa; jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet enemmän luotua kuin Luojaa, joka on ylistetty ijankaikkisesti. Amen."

"Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisten intohimojen valtaan (se on, Jumala ei koettanut saattaa heitä takaisin, vaan jätti heidät kulkemaan pahaa tietään ja kokemuksen kautta maistamaan sen katkeria hedelmiä)… Ja niinkuin he eivät tahtoneet Jumalaa tuntea, niin Jumala hylkäsi heidät heidän turmeltuneen mielensä valtaan, tekemään sitä, mikä ei sovi; he ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; he ovat korvaan kuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalalle kauhistuksena, he ovat väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, tyhmiä, sanansa rikkojia, sydämettömiä, armottomia; jotka, vaikka tuntevat Jumalan vanhurskauden säädökset ja tietävät, että ne, jotka tuommoisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan tee samoin, vaan ilmaisevat mieltymyksensäkin niille, jotka noin tekevät."

Niinkuin tässä on osotettu, ovat pakanakansat kauvan sitten tukahuttaneet sen, mikä maailman varhaisina aikakausina oli tunnettua totuutena Jumalasta ja hänen vanhurskaudestaan, sekä pitäneet pimeyttä valoa parempana, koska heidän tekonsa olivat pahoja. Ja pahojen ja turhien mielikuvituksiensa perustuksella keksivät he vääriä uskontoja, jotka hyväksyivät heidän pahat tiensä oikeiksi. Ja kun jälkeentulevaiset sukupolvet ovat hyväksyneet esi-isäinsä pahan tien hyväksymällä heidän oppinsa ja vaeltamalla heidän jäljissään, ovat he ottaneet itselleen heidän kokoontuneet rikoksensa ja kirouksensa, ja näin he ovat tehneet saman periaatteen perustuksella, jolla kristikunnan nykyiset kansatkin ottavat itselleen edellisten sukupolvien velvollisuudet. Huolimatta kaikesta tästä eivät pakanakansat kumminkaan ole kokonaan jääneet joutumatta sen tosiasian vaikutuksen alaiseksi, että suuri valo on tullut maailmaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Jopa, ennenkuin Kristus tulikaan, oli Israelin ihmeellinen Jumala tunnettu monen pakanakansan keskuudessa menettelynsä kautta tätä kansaa kohtaan, ja läpi Evankelikauden ovat Jumalan pyhät levittäneet iloista sanomaa laajalti.

Siellä ja täällä ovat muutamat harvat yksilöt ottaneet varteen totuuden, mutta kansat sellaisinaan ovat ylimalkaan jättäneet sen huomioonottamatta ja vaeltaneet edelleen pimeydessä. Sentähden on Herra "vihainen kaikille kansoille". (Jes. 34: 2.) Pakanakansat, joilta puuttuu evankeliumi ja sen edut, tuomitaan arvottomiksi hallitsemaan edelleen, kun taas niinkutsutut kristikansat, jotka ovat nauttineet evankeliumin valoa ja etuja, mutta jotka eivät ole vaeltaneet sen arvoisesti, tuomitaan myöskin totuuden ja vanhurskautensa mittapuun mukaan arvottomiksi hallitsemaan edelleen.

Siten on jokainen suu tukittu, ja koko maailma on rikollinen Jumalan edessä. Kaikkien kansojen joukossa "ei ole ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikkityyni käyneet kelvottomiksi; ei ole ketään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään."

Jumalan oikeus siinä, että hän rankaisee kaikkia kansoja, on ilmeinen. Ja kun pakanakansat saavat osakseen oikeudenmukaisen koston teoistaan, niin ei meidän tule unohtaa kristikunnan suurempaa edesvastuuta. Sillä jos juutalaisilla oli kaikin tavoin etuuksia pakanain edellä, ennen kaikkea siinä, että Jumalan lausunnot ovat uskotut heille (Room. 3: 1, 2), mitä silloin sanomme kristikunnan kansoista, joilla on vielä suuremmat sekä lain että evankeliumin edut? Kumminkin on totta kristikunnasta tänä päivänä, niinkuin se oli juutalaisesta kansastakin, että heidän tähtensä pilkataan Jumalan nimeä pakanain keskuudessa. (Room. 2: 24.) Muistakaamme esim. että "kristityt" kansat kullanahneudessaan ovat pakottaneet pakanakansat opiumin ja väkijuomain kauppaan. Luotettava todistaja, joka puhuu henkilökohtaisesta kokemuksesta, kirjotti joku aika sitten New Yorkin "Voicessa" seuraavaa:

"Omien huomioideni mukaan Kongossa ja Afrikan länsirannalla niinkuin monen lähetyssaarnaajan ja muidenkin ilmotusten mukaan aiheuttaa juoppous suurempaa vahinkoa alkuasukasten keskuudessa kuin orjakauppa on koskaan aiheuttanut. Se tempaa pois kansan ja tekee kylät autioiksi, mutta se ei ainoastaan surmaa tuhansia vaan turmelee ja saattaa perikatoon koko sukuja sekä ruumiiseen että sieluun nähden, niin että heidän jälkeläisistään tulee suvustaan turmeltuneita olentoja, joissa on vanhempainsa turmeltuneen tilan leima… Kaikki työntekijät saavat päivittäin puolipäivän aikaan suuren määrän rommia ja täytyy jokaisen joka lauvantai-ilta ottaa vastaan ainakin kaksi pulloa paloviinaa maksuksi työstään. Ja monissa tehtaissa pakotetaan heidät, kun heidän 1—3 vuoteen pitkä palvelusaikansa loppuu, viemään tynnyrin rommia tai paloviinaa mukanaan kotiin. Maassasyntyneitä kauppiaita pakotetaan ottamaan paloviinaa vastineeksi kotoisista tuotteistaan, silloinkin kun he tekevät vastaväitteitä; ja kun eivät saa oikeutta, tyhjentävät he paloviinan jokeen. Sanotaan yleisesti: 'Mustain täytyy tyytyä rommiin, emme voi saada kylliksi rahoja tyydyttääksemme liikettä myymällä ainoastaan suolaa tai kangasta heille.' Kaupungit tarjoavat juoppouden tähden joka sunnuntai kauhistuttavan näyn. On kyliä, joissa kaikki, miehet, naiset ja lapset, ovat aivan juovuksissa, ja siten tulee loppu jumalanpalveluksista, joita ennen on pidetty. Ruhtinaat sanovat surulla lähetyssaarnaajille: 'Miksette te Jumalan miehet tulleet ennen juoppoutta? Nyt se on ottanut pois kansani ymmärryksen ja paaduttanut heidän sydämensä; he eivät ymmärrä mitään eivätkä välitä mistään hyvästä.' Sanotaan myöskin että pakanat pitävät Raamattua arvossa ja sanovat kristityille: 'Teidän tekonne eivät ole sopusoinnussa tämän pyhän kirjan oppien kanssa.' Erään braminin sanotaan kirjottaneenkin eräälle lähetyssaarnaajalle: 'Me olemme tarkastaneet teitä. Te ette ole niin hyvä kuin teidän kirjanne. Jos teidän kansanne käytös olisi yhtä hyvä kuin teidän kirjanne, saisitte te Intian valtaanne viidessä vuodessa'." — Katso Hes. 22: 4.

Jos Niiniven asukkaat ja Saaban kuningatar esiintyvät tuomiolla sitä Israelin sukua vastaan jolle Herra puhui (Matt, 12: 41, 42), silloin esiintyy Israel ja kaikki edelliset sukupolvet sekä kaikki pakanat oikeudella tätä kristikunnan sukupolvea vastaan, sillä missä paljon on annettu siellä myöskin paljon vaaditaan. (Luukk. 12: 48.) Mutta jättäen huomioonottamatta koston siveellisen puolen tässä asiassa, huomaamme, että itse asian luontoon kuuluu, että pakanakansojen täytyy kärsiä kristikunnan, Babylonin, lankeemuksen kautta. Jumalan sanan vaikutuksen kautta ovat n.k. kristikansat edistyneet suuresti joka suuntaan. Rikkaudessa, mukavuudessa, ymmärryksen kehityksessä, koulusivistyksessä, kunnallisessa hallinnossa, tieteessä, taiteessa, käsitöissä, kaupassa ja kaikissa inhimillisen teollisuuden haaroissa ovat he sentähden paljon pakanakansain edellä, jotka eivät ole olleet niin Jumalan sanan sivistävän vaikutuksen suosimia. Nämä ovat sensijaan alituisesti laskeneet, niin että heistä voi nyt ainoastaan nähdä muinaisen kukoistuksensa hylyn. Huomaa esim. Kreikkaa, joka kerran oli maailman sivistyksen ja rikkauden pesäpaikka, sekä Egyptiä, joka kerran oli koko maan etevin kansa. Molempien ihanuus on nyt kadonnut.

Seurauksena pakanakansojen lankeemuksesta ja kristittyjen kansain kukoistuksesta ovat edelliset enemmän tai vähemmän velkaa jälkimäisille monista eduista niinkuin kaupasta, maailman kulkuneuvoista ja sitä seuraavasta ajatusten ja käsitysten j.n.e. levenemisestä. Niin on myöskin viimeisten vuosien edistyminen kietonut kaikki kansat eri yhteisiin harrastuksiin, joita ei voida vakavasti järkyttää yhden tai useamman kansan keskuudessa, ilman että sen pian täytyy koskea kaikkia. Sentähden, kun Babylon, kristikunta, äkkiä hukkuu, kohtaavat sen seuraukset ankarasti kaikkia kansoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia siitä. Vertauskuvallisella kielellä sanotaan heidän sentähden kovasti itkevän suuren Babylonin kaupungin lankeemusta. (Ilm. 18: 9—19.) Mutta pakanakansat eivät saa kärsiä ainoastaan Babylonin lankeemuksen tähden, sillä yhteiskunnallisen ja valtiollisen liikkeen kuohuvat aallot leviävät nopeasti ja nielevät kaikki kansat. Ja siten lakaistaan koko maa turmeluksen luudalla ja ihmisten ylpeys tulee tyhjäksi. Sillä on kirjotettu: "Minun on kosto, minä olen kostava, sanoo Herra". (Room. 12: 19; 5 Moos. 32: 35.) Ja Herran tuomio sekä pakanoista että kristikunnasta tapahtuu mitä tarkimman oikeuden mukaan.

* * * * *

Ällös pelkää!

Jos päivönen pilvihin peittyisikin,
Ja tummenis taivas, oo huoleti vaan,
Sun taivainen Taattosi armollisin,
Hän auttavi tiellä sua rakkaudessaan.

Jos tiesi on ahdas ja tappurainen,
Niin muistathan Herrankin kulkeneen sen.
Sen päässä sä, jos vaan oot uskollinen,
Saat elämän kruunun ja kirkkauden.

Ja laineet kun tyrskien kuohuilevat
Ja myrskyt kun pauhaa, ei tähteä näy,
sua Herrasi silmät ne johdattavat,
Hän aamuhun rauhan myös rinnallas käy.

Hän enkelit käskee sua varjelemaan
Ja tielläsi hellästi hoitelemaan.
Sua valollaan johtaa, niin luottaos vaan!
Ei koskaan hän muutu, ei konsanaankaan!

Oi luottaos Herraan! Niin, luottaos vaan!
Hän aina on vakaa, oi, luottaos vaan!