Lajien synty: Luonnollisen valinnan kautta

by Charles Darwin

V LUKU.

MUUNTELUN LAKEJA.

Muuttuneiden elinehtojen vaikutukset. — Harjotus ja harjotuksen puute yhteydessä luonnollisen valinnan kanssa; lento- ja näköelimet. — Ilmastoonmukautuminen. — Muutosten vuorosuhteellisuus. — Kasvunkorvaus ja kasvunsäästö. — Vääriä vuorosuhteita. — Monistuneet, surkastuneet ja alhaiselimistöiset rakennelmat ovat muuntelevaisia. — Omituisesti kehittyneet elimistönosat ovat hyvin muuntelevaisia; laji-ominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin suku-ominaisuudet; toisarvoiset sukupuoli-ominaisuudet ovat muuntelevaisia. — Saman suvun lajit tuottavat samanlaisia toisintoja. — Ammoin kadonneiden ominaisuuksien palautuminen. — Jälkikatsaus.

Olen tähän asti joskus puhunut muunteluista, — jotka ovat niin tavallisia ja niin monenlaatuisia kesytyksen ja viljelyksen alaisissa elollisissa olennoissa ja vähäisemmässä määrässä myöskin luonnontilassa elävissä — ikäänkuin ne olisivat sattuman aiheuttamia. "Sattuma" on tietysti tässä aivan väärä sana, mutta se on omansa selvästi osottamaan meidän tietämättömyyttämme kunkin yksityisen muuntelun syystä. Jotkut tutkijat arvelevat, että siitosjärjestelmä yhtä hyvin on omansa luomaan yksilöllisiä eroavaisuuksia tai vähäisiä rakenteenpoikkeavaisuuksia kuin muodostamaan sikiön vanhempiensa kaltaiseksi. Mutta se seikka, että toisinnot ja epämuodostumat ovat tavallisempia kesytys- ja viljelystilassa kuin luonnossa, ynnä niiden lajien suurempi muuntelevaisuus, joilla on laajempi levenemisalue, kuin niiden, joiden alue on ahtaampi, saattaa minut päättämään, että muuntelevaisuus on riippuvainen niistä elinehdoista, joiden alaisena kukin laji on ollut polvesta polveen pitkien aikojen kuluessa. Ensimäisessä luvussa koetin osottaa, että muuttuneet elinehdot vaikuttavat kahdella tavalla, nimittäin suoranaisesti koko elimistöön tai muutamiin sen osiin ja välillisesti siitosjärjestelmän kautta. Kummassakin tapauksessa on vaikuttamassa kaksi tekijää, nim. elimistön laatu — joka näistä kahdesta on paljo tärkeämpi — ja elinehtojen laatu. Muuttuneiden elinehtojen suoranaisen vaikutuksen tulokset ovat joko pysyväisiä tai tilapäisiä. Jälkimäisessä tapauksessa elimistö näyttää muuttuvan plastilliseksi ja me havaitsemme siinä paljon epävakaista muuntelevaisuutta. Edellisessä tapauksessa on taas elimistön laatu sellainen, että se, määrättyihin olosuhteisiin jouduttuaan, helposti mukautuu niihin, ja kaikki tai melkein kaikki yksilöt toisintuvat samallaisiksi.

On hyvin vaikeata ratkaista, missä määrin elinehtojen, kuten ilmaston, ravinnon y.m. muutokset ovat vaikuttaneet pysyväisellä tavalla. On syytä uskoa, että vaikutukset ovat aikojen kuluessa olleet suuremmat kuin miksi ne voidaan selvästi todistaa. Mutta me saatamme olla varmat siitä, että ne monimutkaiset rakenteen-soveltautumiset, joita kaikkialla luonnossa tapaamme eri elollisten olentojen kesken, eivät voi olla tämän vaikutuksen aiheuttamia. Seuraavissa tapauksissa elinehdot näyttävät aikaansaaneen joitakin vähäisiä pysyväisiä vaikutuksia: E. Forbes vakuuttaa niiden simpukoiden, jotka elävät levenemis-alueensa etelärajoilla sekä niiden, jotka elävät matalassa vedessä, olevan kirkkaamman värisiä kuin samoihin lajeihin kuuluvien simpukkain, jotka elävät pohjoisempana ja syvemmällä; mutta tämä ei varmaankaan aina pitäne paikkaansa. Gould arvelee, että samat lintulajit ovat loistavamman värisiä sellaisissa seuduissa, joissa ilmakehä on kirkas, kuin lähellä rannikkoa tai saarilla; ja Wollaston on vakuutetta siitä, että meren läheisyys vaikuttaa hyönteisten väreihin. Moquin-Tandon luettelee joukon kasveja, joilla merenrannikon läheisyydessä kasvaessaan on jonkun verran lihakkaat lehdet, vaikkeivät kasvit sisämaassa ole mehevälehtisiä. Nämä lievästi muuntelevat elimistöt ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne osottavat samanlaisia ominaisuuksia lajeissa, jotka ovat samanlaisten elinehtojen alaisina.

Kun muuntelu on hyvin vähäiseksi hyödyksi jollekin olennolle, emme voi sanoa, missä määrin se on luettava luonnollisen valinnan kartuttavan vaikutuksen ja missä määrin elinehtojen pysyväisen vaikutuksen ansioksi. Turkisten kauppiaat tietävät, että samaan lajiin kuuluvilla eläimillä on sitä tuuheampi ja parempi turkki, mitä pohjoisempana ne elävät. Mutta kukapa voi sanoa, missä määrin tämä erotus johtuu siitä, että lämpimimmällä turkilla varustetut eläimet ovat sukupolvesta sukupolveen olleet suotuisassa asemassa ja säilyneet, ja missä määrin ankaran ilmanalan suoranaisesta vaikutuksesta? Sillä voisihan ajatella, että ilmanala jollakin tavoin suoranaisesti vaikuttaa nelijalkaisten kotieläintemme karvapeitteeseen.

Voisin mainita esimerkkejä samankaltaisista muunnoksista, jotka ovat syntyneet samasta lajista mahdollisimman erilaisissa ulkonaisissa olosuhteissa, ja toisaalta erikaltaisista muunnoksista, jotka ovat syntyneet näennäisesti samoissa ulkonaisissa olosuhteissa. Jokainen luonnontutkija tuntee myöskin lukemattomia tapauksia, joissa lajit pysyvät samanlaisina eivätkä ollenkaan muuntele, vaikka ne elävät mitä vastakkaisimmissa ilmastoissa. Tällaiset seikat saavat minut panemaan vähemmän painoa ulkonaisten olosuhteiden suoranaiseen vaikutukseen kuin muuntelemistaipumukseen, jonka syyt ovat meille kokonaan tuntemattomat.

Eräässä mielessä voipi sanoa, että elinehdot eivät ainoastaan joko suoranaisesti tai epäsuorasti aiheuta muuntelevaisuutta, vaan että niihin myöskin sisältyy luonnollinen valinta, koska näet elinehdot määräävät, jääkö tämä tai tuo muunnos eloon vai eikö. Mutta ihmisen toimiessa valitsijana havaitsemme selvästi erotuksen näiden kahden muutosten-aiheuttajan välillä; muuntelevaisuutta on johonkin määrin olemassa, mutta muunteluja kehittää määrättyyn suuntaan ihmisen tahto, ja tällä ihmisen toiminnalla on sama vaikutus kuin kelvollisinten eloonjäämisellä luonnontilassa.

HARJOTUKSEN JA SEN PUUTTEEN VAIKUTUKSET.

Ne tosiasiat, joihin teoksemme ensimäisessä luvussa on viitattu, osottavat mielestäni epäämättömästi, että eräät kotieläintemme ruumiinosat ovat käytännössä vahvistuneet ja kasvaneet ja harjotuksen puutteessa surkastuneet, sekä että tällaiset muutokset ovat perinnöllisiä. Vapaassa luonnossa meillä ei ole mitään vertailuasteikkoa arvostellaksemme pitkä-aikaisen käytön tai käytön puutteen vaikutuksia, sillä emmehän tunne kantamuotoja; mutta monilla eläimillä on sellaisia muodostumia, että ne ovat paraiten selitettävissä harjotuksen puutteen aiheuttamiksi. Kuten professori Owen on huomauttanut, ei luonnossa saata olla mitään sen suurempaa poikkeusta yleisestä säännöstä kuin lentoon-kykenemätön lintu, mutta siitä huolimatta on olemassa muutamia tällaisia lintuja. Etelä-Amerikan paksupää sorsa voi ainoastaan räpistellä pitkin veden pintaa, ja sen siivet ovat jotenkin samanlaiset kuin kesyn Aulesburyn ankan. Huomattava seikka on, että poikalinnut, mikäli Cunningham kertoo, ovat lentokykyisiä, kun sitävastoin täysikasvuiset linnut ovat kadottaneet lentokykynsä. Kun suuremmat maassa elävät linnut harvoin kohoavat lentoon, paitsi vaaran uhatessa, on luultavaa, että eräiden sellaisten lintujen miltei täydellinen siivettömyys, jotka asustavat tai ovat aikaisemmin asustaneet valtameren saarilla, jossa ei mitään petoeläimiä ole, johtuu käytön puutteesta. Strutsi tosin asustaa mannermaalla, ja sitä uhkaavat vaarat, joista se ei voi pelastua lentoon kohoamalla, mutta se voi puolustautua miltei yhtä tehokkaasti kuin monet nelijalkaiset eläimet potkimalla jaloillaan. Saatamme otaksua, että strutsin esivanhempien elintavat olivat samanlaiset kuin trapin ja että sen ruumiinko'on ja painon vähitellen polvi polvelta lisääntyessä jalat tulivat yhä enemmän ja siivet yhä vähemmän käytäntöön, kunnes ne tulivat lentoon kelvottomiksi.

Kirby on huomauttanut (ja saman seikan olen minäkin pannut merkille), että monien urossittiäisten etumaiset nilkat usein ovat katkenneet. Hän tarkasti seitsemäätoista kokoelmassaan olevaa lajia, eikä yhdelläkään niistä ollut tynkääkään jälellä. Onites apelles lajilta ovat nilkat niin usein poissa, että on arveltu tämän hyönteisen olevan kokonaan niitä vailla. Muutamissa muissa suvuissa ne ovat olemassa, mutta ainoastaan surkastuneina. Ateucukselta eli egyptiläisten pyhältä kuoriaiselta ne puuttuvat kokonaan. Satunnaisia silpoutumisia ei kaiketi pidetä perinnöllisinä; mutta Brown-Sequard'in merkillepanemien huomattavien tapausten, jotka osottavat leikkausten perinnöllisiä vaikutuksia merisiossa, pitäisi kuitenkin kehottaa meitä varovaisuuteen kieltäessämme tämän taipumuksen. Kumminkin lienee varminta pitää Ateucuksen etumaisten nilkkojen täydellistä puuttumista ja niiden muutamissa muissa suvuissa ilmenevää surkastumista, ei periytyneenä silpoutumisena, vaan pitkällisen käytännön puutteen seurauksena. Sillä koska nilkat yleensä puuttuvat niin monilta sittiäisiltä, on selvää, että nämä hyönteiset jo varhaisessa iässä ovat ne kadottaneet, ettei nilkoilla siis saata olla suurta merkitystä hyönteisille ja etteivät elimet saata olla paljoa käytännössä.

Muutamissa tapauksissa voisimme helposti erehtyä panemaan käytön puutteen syyksi rakenteen-toisintumisia, jotka kumminkin kokonaan tai pääasiallisesti aiheutuvat luonnollisesta valinnasta. Wollaston on tehnyt sen merkillisen havainnon, että 550:stä Madeiralla elävästä kuoriaislajista (nykyään tunnetaan useampiakin) 200:lla on niin vajavaiset siivet, etteivät hyönteiset voi lentää ja että kahdenkymmenenyhdeksän endemisen suvun joukossa on kokonaista kaksikymmentäkolme, joiden kaikki lajit ovat lentoon kykenemättömiä. Erinäiset seikat — nimittäin, että useissa maailmanosissa tuuli usein kuljettaa kuoriaisia merelle, jossa ne saavat surmansa; että Madeiran kuoriaiset yleensä, kuten Wollaston on havainnut, makaavat piilossa, kunnes tuuli tyyntyy ja aurinko paistaa; että siivettömiä kuoriaisia on suhteellisesti enemmän alastomilla Desertas-saarilla kuin itse Madeiralla; ja varsinkin se merkillinen, Wollastonin varmasti vakuuttama seikka, että eräät laajat hyönteisryhmät, joiden välttämättä täytyy käyttää siipiään ja jotka muualla ovat tavattoman lukuisia, puuttuvat Madeiralla melkein kokonaan — kaikki nämä eri seikat saavat minut uskomaan, että monien Madeiran kuoriaisten siivettömyys etupäässä on luonnollisen valinnan aiheuttama, otaksuttavasti yhteydessä käytön puutteen kanssa. Sillä polvesta polveen on jokaisella kuoriaisyksilöllä, joka on vähimmän käyttänyt siipiään, joko siitä syystä, että siivet ovat olleet vaikkapa vain hiukankin vaillinaisemmin kehittyneet, tai että yksilö on ollut elintavoiltaan laiskempi kuin muut — jokaisella tällaisella yksilöllä on ollut parhaat eloonjäämisen takeet, koska tuuli ei ole kuljettanut sitä merelle. Toisaalta ovat ne kuoriaiset, jotka ovat olleet halukkaimpia lentämään, useimmin tuulen puhaltamina ajautuneet merelle ja saaneet surmansa.

Niillä Madeiran hyönteisillä, jotka eivät elä maassa ja joiden, kuten esim. eräiden kukkasista elävien perhosten ja kuoriaisten, täytyy alinomaa käyttää siipiään elantonsa hankkimiseen, eivät siivet — arvelee Wollaston — suinkaan ole surkastuneet, vaan päinvastoin suurenneetkin. Tämä sopii aivan hyvin yhteen luonnollisen valinnan vaikutuksen kanssa. Sillä uuden hyönteislajin tullessa saarelle täytyi luonnollisen valinnan pyrkimyksenä olla joko suurentaa tai pienentää sen siipiä, riippuen siitä, säilyikö suurempi joukko yksilöitä sen vuoksi, että nämä kykenivät menestyksellä taistelemaan tuulta vastaan, vaiko sen vuoksi, että luopuivat koko yrityksestä, ja käyttivät siipiään harvoin tai eivät milloinkaan. Näiden hyönteisten laita on ollut sama kuin merimiesten, jotka ovat joutuneet haaksirikkoon lähellä rannikkoa: hyville uimareille on ollut onneksi, jos ovat jaksaneet uida niin pitkälle kuin suinkin, kun taas huonoille uimareille olisi ollut parempi, jos eivät olisi osanneet ensinkään uida ja olisivat pysytelleet laivahylyssä.

Maanmyyrien ja muutamien maatakaivavien jyrsijöiden silmät ovat kooltaan surkastuneet ja toisinaan aivan nahan ja karvojen peitossa. Tähän silmien tilaan on otaksuttavasti syynä käytön puutteen aiheuttama vähitellen tapahtunut surkastuminen, jota luonnollinen valinta kenties on ollut auttamassa. Eräs etelä-amerikalainen jyrsijä, tuko-tuko eli ctenomys, viettää vieläkin maanalaisempaa elämää kuin maamyyrä, ja muuan espanjalainen, joka oli paljon pyydystellyt näitä eläimiä, kertoi niiden usein olevan sokeita. Eräs tällainen eläin, joka oli minulla aljona, olikin todella sokea, ja leikkaus osotti, että sokeuden syynä oli silmäluomien alaisen kalvon tulehdus. Koska usein uudistuva silmätulehdus on jokaiselle eläimelle haitallinen ja koska maanalaista elämää viettävät eläimet eivät varmaankaan tarvitse silmiä, lienee silmien ko'on pienentyminen sekä silmäluomien umpeenkasvaminen ja karvottuminen sellaisessa tapauksessa hyödyksi. Ja jos näin on laita, edistää luonnollinen valinta käytön puutteen aikaansaamaa vaikutusta.

Tunnettua on, että useat Krainin ja Kentuckyn luolissa asustavat, aivan eri luokkiin kuuluvat eläimet ovat sokeita. Muutamilla äyriäisillä on silmänvarret jäljellä, vaikka silmä itse on hävinnyt — kaukoputken jalusta on jälellä, vaikka kaukoputki linseineen onkin poissa. Koska on vaikeata olettaa, että silmät, joskin tarpeettomat, saattaisivat olla millään tavoin haitaksi pimeydessä eläville eläimille, on niiden katoaminen luettava käytön puutteen syyksi. Eräällä näistä sokeista eläinlajeista, nim. luolarotalla (Neotoma), joita professori Silliman sai kiinni kaksi noin puolen engl. penikulman päässä luolan suusta, ei siis syvimmästä syvyydestä, oli kirkkaat, suuret silmät. Ja professori Silliman kertoi minulle, että sittenkuin näitä eläimiä oli pidetty noin kuukauden ajan vähitellen lisätyssä valossa, ne kykenivät himmeästi erottamaan esineitä.

On vaikeata kuvitella yhdenkaltaisempia elinehtoja kuin ne, jotka vallitsevat syvissä kalkkikiviluolissa jotenkin samanlaisissa ilmastoissa; sen vanhan katsantokannan mukaan, että sokeat eläimet muka ovat erityisesti luodut elämään Amerikan ja Europan luolissa, saattaisi odottaa, että niiden elimistöt olisivat hyvin yhtäläiset ja läheistä sukua toisilleen. Näin ei kumminkaan suinkaan ole laita, kuten havaitsemme katsahtaessamme kumpaankin eläimistöön kokonaisuudessaan. Mitä erityisesti hyönteisiin tulee, huomauttaa Schiödte: "Me emme sen vuoksi voi pitää koko ilmiötä muuna kuin puhtaasti paikallisena, ja sitä yhtäläisyyttä, mikä ilmenee muutamissa Kentuckyn mammuttiluolan ja Krainin luolien eläin-muodoissa, meidän täytyy pitää ainoastaan hyvin yksinkertaisena ilmauksena Europan ja Pohjois-Amerikan eläimistöjen välillä yleensä vallitsevasta yhtäläisyydestä." Minun mielipiteeni mukaan meidän täytyy olettaa, että Amerikan luolaeläimet, joilla alussa useimmissa tapauksissa oli tavallinen näkövoima, vähitellen polvi polvelta siirtyivät ulkomaailmasta yhä syvemmälle Kentuckyn luoliin, ja että Europan luolaeläinten laita oli sama. Meillä on jonkunmoisia todistuksia tästä elintapojen vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta; Schiödte huomauttaa näet edelleen: "Me pidämme senvuoksi näitä maanalaisia elimistöjä pieninä lähiseudun maantieteellisesti rajotetun eläimistön haarautumina, jotka ovat tunkeutuneet maan sisustaan ja tottuneet ympäröiviin olosuhteisiin sitä myöten kuin ne ovat tunkeutuneet pimeyteen. Eläimet, jotka eivät paljoa eriä tavallisista muodoista, välittävät siirtymistä valosta pimeyteen. Niitä seuraavat hämärää varten muodostuneet eläimet, ja näitä vihdoin täydellisessä pimeydessä elämään tarkotetut eläimet, joiden muodostus on aivan erikoinen." Pidettäköön mielessä, että nämä Schiödten huomautukset eivät tarkota samoja, vaan eri lajeja. Kun eläin lukemattomien sukupolvien jäljestä on saapunut luolan syvimpiin perukkoihin, on — meidän mielipiteemme mukaan — käytön puute enemmän tai vähemmän täydellisesti hävittänyt siltä silmät ja luonnollinen valinta on usein aikaansaanut muita muutoksia, kuten tuntosarvien pitenemisen, korvaukseksi näön menettämisestä. Huolimatta tällaisista muutoksista saatamme odottaa yhä vielä tapaavamme sukulaisuutta Amerikan luolaeläinten ja tämän mantereen muiden asujanten välillä, samoinkuin Europan luolaeläinten ja sen muiden asujanten välillä. Professori Danalta olen kuullut, että näin onkin muutamien Amerikan luolaeläinten laita, ja useat Europan luolahyönteiset ovat hyvin läheistä sukua ympäristön hyönteisille. On vaikeata löytää mitään järjellistä selitystä molempien mannermaiden sokeiden luolaeläinten ja näiden mannerten muiden asujanten keskinäiseen sukulaisuuteen, jos lähdetään siitä vallitsevasta mielipiteestä, että olennot ovat erikseen luodut. Me voimme päättää erinäisten vanhan ja uuden maailman luola-asujanten olevan läheistä sukua toisilleen, koska molempien mantereiden useimmat muutkin olennot ovat toisilleen läheistä sukua. Koska erästä sokeata Bathyscia-lajia tavataan runsaasti varjoisilla kallioilla kaukana luolista, ei tämän suvun luolalajien näön katoaminen otaksuttavasti ensinkään johdu pimeästä asuinpaikasta; onhan näet luonnollista, että hyönteinen, joka jo on kadottanut näkönsä, helposti soveltautuu elämään pimeissä luolissa. Eräs toinen sokea suku (Anophthalmus) on sikäli erikoisesti merkille pantava, että sen lajeja, kuten Murray huomauttaa, on tähän saakka tavattu ainoastaan luolissa; kumminkin ovat Europan ja Amerikan eri luolissa asustavat lajit erilaisia. Mutta onhan mahdollista, että näiden eri lajien esivanhemmat ovat muinoin, kun ne vielä olivat silmillä varustetut, olleet levinneinä yli molempien mannerten, ja että ne sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon muualla paitsi nykyisissä suljetuissa asuinpaikoissaan. Lainkaan kummastelematta sitä, että useat luolaeläimet ovat hyvin poikkeuksellisia, kuten Agassiz huomauttaa sokean Amblyopsis kalan olevan, ja kuten on sokean europalaisen sammakkoeläimen Proteuksen laita, ihmettelen päinvastoin, ettei luolissa ole säilynyt useampia jätteitä vanhoista elämänmuodoista, katsoen siihen, ettei näiden pimeiden tyyssijojen harvalukuisten asujanten liene ollut kestettävä varsin ankaraa kilpailua.

ILMASTOON-MUKAUTUMINEN.

Kasvien tottumukset ovat perinnöllisiä, mitä tulee esim. kukinta-aikaan, nukkumisaikaan, sademäärään, jonka siemenet tarvitsevat itääkseen j.n.e. Tämän johdosta minun on sanottava muutama sana ilmastoon-mukautumisesta. Koska on hyvin tavallista, että samaan sukuun kuuluvia eri lajeja elää kylmissä ja kuumissa maissa, niin täytyy, jos kerran kaikki saman suvun lajit polveutuvat yhdestä ainoasta kantamuodosta, ilmastoon-mukautumisen tapahtua helposti pitkän polveutumisajan kuluessa. On tunnettua, että jokainen laji on soveltautunut oman kotiseutunsa ilmastoon: napaseudun taikkapa lauhkean vyöhykkeenkään lajit eivät voi kestää tropillista ilmanalaa ja päinvastoin. Samoin monet mehevät kasvit eivät voi kestää kosteata ilmastoa. Mutta lajien soveltautumista sen maan ilmastoon, jossa ne elävät, on usein liioteltu. Me saatamme havaita tämän siitä, ettemme useinkaan voi ennakolta sanoa, kestääkö maahan tuotu kasvi ilmastoamme vai eikö, sekä siitä, että suuri joukko eläimiä ja kasveja on tuotu maahamme eri maista, ja että ne viihtyvät täällä hyvin. Meillä on syytä uskoa, että lajien levenemistä rajottaa luonnontilassa kilpailu muiden elollisten olentojen kanssa aivan yhtä suuressa, ellei suuremmassakin määrin kuin soveltautuminen erityiseen ilmastoon. Kuinka tahansa tämän soveltautumisen laita useimmissa tapauksissa lieneekin, tapahtukoonpa se enemmän tai vähemmän tarkasti, voimme todistaa, että ainakin muutamat lajit ovat luonnossa johonkin määrin mukautuneet eri ilmastoihin. Niinpä petäjät ja rhododendronit, joita tohtori Hooker kasvatti Himalajalta keräämistään saman lajin, mutta eri korkeuksilla kasvavien puiden siemenistä, osottautuivat eri määrässä kykeneviksi kestämään maamme kylmyyttä. Thvaites on kertonut minulle tehneensä samallaisia huomioita Ceylonilla; H.C. Watson on havainnut samaa Azoreilta Englantiin tuotuihin kasvilajeihin nähden, ja minä voisin lisäksi mainita eräitä muitakin tapauksia. Mitä eläimiin tulee, voisin kertoa useita luotettaviin lähteisiin perustuvia esimerkkejä siitä, että lajit ovat historiallisina aikoina suuresti laajentaneet alueitaan lämpimämmistä vyöhykkeistä kylmempiin ja päinvastoin. Mutta emmehän varmasti tiedä, ovatko nämä eläimet olleet tarkasti mukautuneet kotiseutunsa ilmastoon, joskin yleensä oletamme, että niin on ollut laita. Emme myöskään tiedä, ovatko ne sittemmin erityisesti mukautuneet uusien kotiseutujensa ilmastoihin, niin että myöhemmin soveltuivat näihin ilmastoihin paremmin kuin alunpitäen.

Koska meidän on otaksuttava metsäläisihmisen kesyttäneen kotieläimemme sen vuoksi, että ne olivat hänelle hyödyllisiä ja helposti lisääntyivät vankeudessa, eikä sen vuoksi, että — kuten vasta myöhemmin tapahtui — huomattiin voitavan kuljettaa niitä moniin eri seutuihin, voimme katsoa kotieläimiemme yleisen, tavattoman kyvyn kestää mitä erilaisimpia ilmastoja sekä vielä enemmän niiden täydellisen hedelmällisyyden todistavan, että suuri joukko muitakin nykyään luonnontilassa eläviä eläimiä helposti tottuisi kestämään mitä erilaisimpia ilmastoja. Älkäämme kuitenkaan panko liian suurta painoa näiden seikkojen todistusvoimaan, koska monet kotieläimemme todennäköisesti polveutuvat useammista kesyttömistä roduista: Niinpä kesyissä koiraroduissamme saattaa olla verensekotusta kuuman vyöhykkeen ja napaseudun sudesta. Rottaa ja hiirtä ei voida pitää kotieläiminä, mutta ne ovat siirtyneet ihmisen mukana useihin maailman osiin ja ovat nykyään laajemmalle levinneet kuin mitkään muut jyrsijät, eläen pohjoisessa Fär-saarten, etelässä Falkland-saarten kylmässä ilmastossa ja monilla saarilla kuumassa vyöhykkeessä. Mukautumista johonkin erityiseen ilmanalaan on senvuoksi pidettävä ominaisuutena, joka helposti kehkeytyy useimmille eläimille yhteisestä synnynnäisestä elimistönlaadun taipuisuudesta. Ihmisen ja kotieläimen kykyä kestää mitä erilaisimpia ilmanaloja sekä sitä seikkaa, että sukupuuttoon hävinneet norsu- ja sarvikuonolajit ovat muinoin kestäneet jääkauden ilmastoa, kun sitä vastoin nykyään elävät lajit ovat kaikki tropillisia tai subtropillisia, ei tule siis pitää minään poikkeuksina, vaan esimerkkeinä hyvin yleisestä ruumiinlaadun taipuvaisuudesta, jota erikoiset olosuhteet ovat kehittäneet.

Missä määrin lajien mukautuminen johonkin erikoiseen ilmastoon aiheutuu pelkästä tottumuksesta ja missä määrin siitä, että luonto on valinnut sellaiset muunnokset, joilla jo syntymästään on ollut eroava ruumiinrakenne, sekä missä määrin molemmista edellämainituista syistä yhdessä, on hämärä kysymys. Sekä analogia että maataloustieteellisissä teoksissa ja jo vanhoissa kiinalaisissa tietokirjoissa annetut alituiset kehotukset noudattamaan varovaisuutta eläimiä seudusta toiseen siirrettäessä saavat minut uskomaan, että tottumuksella on jonkun verran vaikutusta. Ja koska ei ole todennäköistä, että ihmisen olisi onnistunut valita niin monta rotua ja alarotua, joiden jokaisen rakenne olisi ollut eläimen omaan kotiseutuun erikoisesti soveltuva, on tuloksen täytynyt olla tottumuksen aikaansaama. Toisaalta luonnollisen valinnan välttämättä täytyy pyrkiä säilyttämään ne yksilöt, joilla on syntymästään sellainen rakenne, joka parhaiten soveltuu yksilöiden kotiseutuun. Monenmoisia viljelyskasveja käsittelevissä tutkimuksissa sanotaan toisten kasvien paremmin kestävän eräitä ilmastoja kuin toisten. Tämä nähdään selvästi Yhdysvalloissa julkaistuista hedelmäpuu-tutkimuksista, joissa eräitä muunnoksia tavallisesti suositellaan viljeltäviksi pohjoisvaltiossa, toisia taas etelävaltioissa; ja koska useimmat näistä muunnoksista ovat myöhäistä alkuperää, eivät niiden elimistönlaadun eroavaisuudet saata riippua tottumuksesta. Jerusalemin artisokka, joka ei Englannissa milloinkaan leviä siemenestä ja josta sen vuoksi ei ole syntynyt uusia muunnoksia, on myöskin mainittu todistuksena siitä, ettei ilmastoon-mukautuminen ole mahdollista, sillä tämä kasvi on yhä vielä yhtä arka kuin konsanaan ennen. Saman väitteen todistukseksi on myöskin usein, ja vielä painokkaammin mainittu turkinpapu; mutta niin kauan kuin ei kukaan ole kylvänyt papujansa parinkymmenen sukupolven aikana niin aikaisin keväällä, että halla on hävittänyt niistä suuren osan, ja sitten kerännyt siemeniä harvoista eloonjääneistä, huolellisesti varoen satunnaisia risteytymisiä ja sitten taas ottaen siemeniä näistä taimista noudattamalla samaa huolellisuutta — niin kauan ei voi sanoa, että olisi yritettykään tehdä mitään koetta. Älkäämme myöskään luulko, ettei turkinpavuntaimien laadussa milloinkaan ilmene mitään eroavaisuuksia, sillä on olemassa eräs tiedonanto, jonka mukaan toiset taimet ovat paljon kestävämpiä kuin toiset, ja samasta seikasta olen itsekin havainnut sattuvia esimerkkejä.

Kaikesta edellisestä voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että tottumuksella sekä harjotuksella ja harjotuksen puutteella on muutamissa tapauksissa ollut tärkeä tehtävä elimistöjen laadun ja rakenteen toisintumisessa, mutta että tuloksiin on tärkeänä ja joskus ylivoimaisenakin tekijänä vaikuttanut synnynnäisten muunnosten luonnollinen valinta.

VUOROSUHTEELLINEN MUUNTELU.

Vuorosuhteellisella muuntelulla tarkotan sitä, että koko elimistö muodostaa kasvu- ja kehitysaikanaan niin kiinteän kokonaisuuden, että kun jossakin sen osassa esiintyy lieviä muunteluja, ja nämä muuntelut luonnollisen valinnan vaikutuksesta vahvenevat, niin tapahtuu muissakin osissa muutoksia. Tämä seikka on hyvin tärkeä, mutta käsityksemme siitä on peräti vaillinainen ja aivan erilaatuisia tosiseikkaryhmiä voidaan tässä epäilemättä helposti sekottaa toisiinsa. Saamme kohta nähdä, että usein voidaan väärin pitää vuorosuhteellisuutena sellaista, mikä on aivan yksinkertaisesti perinnöllisyyttä. Eräs kaikkein selvimpiä todellisia vuorosuhteellisuustapauksia on se, että poikasissa tai toukissa esiintyneet rakenteen-muuntelut ovat taipuvaisia vaikuttamaan täysin kehittyneen eläimen rakenteeseen. Homologiset ruumiinosat, jotka varhaisessa sikiötilassa ovat rakenteeltaan samanlaisia, ja joihin samat olosuhteet vaikuttavat, näyttävät olevan varsin taipuvaisia muuntelemaan samalla tavalla. Niinpä näemme ruumiin oikean ja vasemman puolen muuntelevan samalla tavalla, niin myös etu- ja takajalkojen vieläpä leukanivelten ja raajojen; useat anatomit pitävätkin alaleukaa ja raajoja homologisina osina. En epäile sitä, että luonnollinen valinta suuremmassa tai pienemmässä määrässä hallitsee näitä taipumuksia: niinpä oli muinoin olemassa hirviheimo, jolla ainoastaan toisella puolella oli yksi sarvenhaara; ja jos tämä olisi ollut suvulle hyödyksi, olisi luonnollinen valinta todennäköisesti sen pysyttänyt.

Kuten jotkut tiedemiehet ovat huomauttaneet, on homologisilla elimistönosilla taipumuksena kasvettua yhteen, seikka, joka usein tavataan epämuotoisissa kasveissa. Säännöllisissäkin rakennelmissa on homologisten osien yhteenkasvettuminen perin tavallista, kuten esim. terälehtien yhtyminen torveksi. Kovat osat näyttävät vaikuttavan läheisten pehmeiden osien muotoon; muutamat tiedemiehet ovat sitä mieltä, että lintujen lantionmuodon eroavaisuus aiheuttaa huomattavan eroavaisuuden niiden munuaisten muodossa. Toiset arvelevat, että äidin lantionmuoto puristuksen kautta vaikuttaa ihmislapsen päänmuotoon. Schlegelin mukaan määräävät käärmeen ruumiinmuoto ja nielemistapa useiden mitä tärkeimpien sisälmysten aseman ja muodon.

Vuorosuhteellisuuden yhdistävän siteen laatu on usein aivan hämärä. Is. Geoffroy St. Hilaire on aivan oikein huomauttanut, että jotkut epämuodostumat esiintyvät usein ja jotkut taas esiintyvät harvoin toistensa seurassa, meidän voimatta mitenkään selittää syytä tähän. Mikäpä voi olla omituisempaa kuin kissoissa huomattava kauttaaltaan valkoisen värin, sinisten silmien ja kuurouden suhde toisiinsa, taikkapa kilpikonnan värin suhde naarassukuisuuteen; kyyhkysissä höyhenellisten jalkojen suhde ulommaisten varpaiden välinahkaan, sekä äsken munasta tulleiden kyyhkysenpoikasten suuremman tai pienemmän untuvallisuuden suhde niiden höyhenpeitteen myöhempään väriin; taikkapa myös alastomassa turkkilaisessa koirassa huomattava karvan ja hampaiden suhde toisiinsa, joskin tässä homologisuus todennäköisesti on vaikuttamassa. Viimemainittuun vuorosuhteellisuustapaukseen katsoen voitanee tuskin pitää sattumana, että ne kaksi imettäväislahkoa, jotka ruumiinpeitteeltään ovat epänormalisimmat, nimittäin Cetacea (valaat) ja Edentata (vyötiäiset, muurahaiskävyt y.m.) ovat myöskin hammasmuodostukseltaan epänormalisimmat. Tästä säännöstä on kumminkin, kuten Mivart on huomauttanut, niin monta poikkeusta, että sen arvo on vähäinen.

En tunne mitään tapausta, joka paremmin olisi omansa osottamaan vuorosuhteellisuuden ja muuntelun lakien tärkeyden, hyödystä ja siis myös luonnollisesta valinnasta riippumatta, kuin muutamissa Compositae ja Umbelliferae heimojen kasveissa havaittava laita- ja kehräkukkien eroavaisuus. Jokainen tuntee esim. satakaunon kehrä- ja laitakukkien eroavaisuuden; tätä eroavaisuutta seuraa usein siitoselinten osittainen tai täydellinen surkastuminen. Mutta muutamissa tällaisissa kasveissa eroavat myöskin hedelmät muodoltaan ja muovailultaan. On joskus arveltu näiden eroavaisuuksien johtuvan siitä, että kehto puristaa kukkia tai että kukat puristavat toisiansa, ja muutamien Compositae heimon kasvien laitakukkien hedelmien muoto puolustaakin tätä ajatusta. Mutta mikäli tohtori Hooker on minulle kertonut, eivät Umbelliferae heimon tiheäsarjaisimmat lajit suinkaan ole niitä, joiden kehrä- ja laitakukat useimmin eroavat toisistaan. Saattaisi ajatella, että laitakukkien terälehtien kehitys aikaansaa tämän surkastumisen siten, että nämä imevät ravintoa siitoselimistä; mutta tämä tuskin voi olla ainoana syynä, sillä muutamissa Compositae heimoon kuuluvissa kasveissa kehrä- ja laitakukkien hedelmät eroavat toisistaan, terälehtien osottamatta mitään eroavaisuutta. On mahdollista, että nämä eroavaisuudet riippuvat siitä, että ravintoa virtaa hiukan eri määrässä kehrä- ja laitakukkiin; tiedämmehän ainakin, että vastakohtaisissa kukissa keskustaa lähinnä olevat kukat ovat taipuvaisimpia peloria-muodostukseen, s.o. muodostumaan epänormalisen säteittäisiksi. Esimerkkinä tästä seikasta ja sattuvana vuorosuhteellisuustapauksena mainittakoon lisäksi, että useissa pelargonioissa sarjan kehräkukan kaksi ylintä terälehteä usein kadottavat tummemman väriset pilkkunsa, ja terälehdessä oleva mesipesäke on tällöin aivan surkastunut; kehräkukka tulee silloin peloriseksi eli säännölliseksi. Kun väripilkku puuttuu ainoastaan yhdestä tai kahdesta ylimmästä terälehdestä, ei mesipesäke ole tyyten surkastunut, mutta on suuresti lyhentynyt.

Mitä teriön kehitykseen tulee, on mielestäni Sprengelin mielipide, että laitakukkien tehtävänä on houkutella hyönteisiä, joiden toiminta on suureksi eduksi tai oikeammin välttämätön näiden kasvien hedelmöittymiselle, hyvin todennäköinen; ja jos näin on laita, on luonnollinen valinta voinut vaikuttaa tähän kehitykseen. Mutta mitä hedelmiin tulee, näyttää mahdottomalta, että niiden muodon-eroavaisuudet, joita ei aina vastaa teriöiden eroavaisuus, olisivat jollakin tavoin hyödyllisiä. Ja Umbelliferae heimoon kuuluvissa kasveissa ovat nämä eroavaisuudet kumminkin niin huomattavat — hedelmät ovat näet joskus laitakukissa orthospermisiä ja kehräkukissa coelospermisiä — että vanhempi De Candolle perusti tämän kasviheimon pääjaotukset tällaisiin ominaisuuksiin. Saattaa siis olla olemassa systematikkojen tärkeinä pitämiä rakenteen-eroavaisuuksia, jotka kokonaan johtuvat muuntelun ja vuorosuhteellisuuden laeista, olematta, mikäli kykenemme arvostelemaan, pienimmäksikään hyödyksi lajille.

Me voimme usein väärin pitää vuorosuhteellisen muuntelun aiheuttamina sellaisiakin rakennelmia, jotka ovat yhteisiä kokonaisille lajiryhmille ja jotka itse asiassa johtuvat pelkästään perinnöllisyydestä. Jonkin kaukaisen esi-isän rakenteessa on luonnollisen valinnan vaikutuksesta saattanut esiintyä jokin muutos ja tuhansien sukupolvien jäljestä on jälkeläisissä tästä riippumatta esiintynyt toinen rakenteen muutos; nämä rakenteen muutokset ovat periytyneet kokonaiseen jälkeläisryhmään, jonka jäsenillä on erilaiset elintavat, ja niiden on luonnollisesti arveltu olevan jossakin välttämättömässä suhteessa toisiinsa. Muutamat muut vuorosuhteellisuudet johtuvat nähtävästi siitä ainoasta tavasta, millä luonnollinen valinta voi vaikuttaa. Niinpä on Alph. de Caudolle huomauttanut, ettei siivellisiä siemeniä koskaan tavata aukeamattomissa hedelmissä. Selittäisin tämän säännön siten, että siementen on ollut mahdotonta vähitellen kehittyä siivellisiksi luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jolleivät siemenlokerot ole olleet aukeavaisia, sillä ainoastaan tässä tapauksessa saattavat siemenet, jotka hiukan paremmin kuin muut soveltuvat tuulen lennätettäviksi, saavuttaa jonkinmoisen etusijan muiden, laajaan levenemiseen vähemmän soveliaiden siementen rinnalla.

KASVUNKORVAUS JA KASVUNSÄÄSTÖ.

Vanhempi Geoffroy ja Goethe esittivät miltei samaan aikaan lakinsa kasvunkorvauksesta eli kasvuntasauksesta, lain, jonka mukaan, kuten Goethe lausui, "luonto, tuhlatakseen yhtäällä, on pakotettu säästämään toisaalla." Uskon tämän lain johonkin määrin pitävän paikkansa kotikasvatteihimme nähden; jos ravintoa virtaa runsaasti johonkin elimistön osaan tai elimeen, sitä harvoin ainakaan runsaasti virtaa toiseen osaan. Niinpä on vaikeata saada lehmä samalla lypsämään runsaasti maitoa ja hyvin lihomaan. Samat kaalimuunnokset eivät samalla haavaa tuota runsaasti ravitsevia lehtiä ja öljyä-sisältäviä siemeniä. Hedelmiemme siementen surkastuessa paranevat itse hedelmät suuresti ko'oltaan ja laadultaan. Kun kesyillä kanalinnuillamme on suuri höyhentöyhtö päälaella, on harja pienennyt, ja kun "parta" on suuri, ovat heltat pienenneet. Luonnontilassa oleviin lajeihin nähden voidaan tuskin väittää lain olevan kaikkialle sovellettavissa; kumminkin monet teräväsilmäiset huomioidentekijät, etenkin kasvientutkijat, uskovat sen oikeaksi. En tahdo tässä kumminkaan mainita mitään esimerkkejä, koska mielestäni on tuskin mahdollista ratkaista, milloin jokin osa on voimakkaasti kehittynyt luonnollisen valinnan vaikutuksesta, toisen viereisen osan surkastuessa samasta syystä tai käytännön puutteessa, ja milloin taas vaikutukset johtuvat siitä, että ravinnon virtaaminen johonkin osaan lakkaa toisen, viereisen osan ylenmääräisen kasvamisen vuoksi.

Arvelen myöskin, että muutamat esiintuoduista kasvunkorvaus-tapauksista ynnä jotkut muutkin tosiasiat ovat johdettavissa eräästä yleisemmästä laista, nimittäin siitä, että luonnollisen valinnan alituisena huolena on säästää jokaista elimistönosaa. Jos jokin rakennelma, joka ennen on ollut hyödyllinen, elinehtojen muututtua käy vähemmän hyödylliseksi, suosii luonnollinen valinta sen pienenemistä, koska yksilön edun mukaista on, ettei ravintoa mene hukkaan hyödyttömän rakennelman voimassapitämiseksi. Tämän kautta saatan käsittää erään seikan, joka minua suuresti hämmästytti tutkiessani siimajalkaisia ja jonka johdosta voisin mainita useita muitakin samantapaisia esimerkkejä. Kun näet siimajalkainen elää loisena toisessa siimajalkaisessa, ollen siten suojattuna, kadottaa se enemmän tai vähemmän täydellisesti oman suojakilpensä. Niin on uros-iblan sekä varsin omituisella tavalla proteolepaseläimen laita: kaikilla muilla siimajalkaisilla on näet kilpi muodostanut suunnattomasti kehittyneen pään kolmesta erittäin tärkeästä etunivelestä ja varustettu suurilla hermoilla ja lihaksilla, kun sitävastoin loisena elävällä ja siten suojatulla proteolepas-eläimellä pään koko etuosa on surkastunut pelkäksi kiinnipitoelimiksi muodostuneiden tuntosarvien kantoihin kiintyväksi rudimentiksi. Suuren ja monimutkaisen, tarpeettomaksi käyneen rakennelman häviämisestä johtuva säästö on lajin jokaiselle toistansa seuraavalle yksilölle silminnähtäväksi eduksi, sillä siinä elämän taistelussa, jota jokaisen eläimen on taisteltava, on kullakin yksilöllä sitä suurempi itsensä säilyttämisen mahdollisuus, kuta vähemmän ravintoa menee hukkaan.

Näin luonnollinen valinta pyrkii ajan pitkään vähentämään jokaista elimistönosaa, niin pian kuin se elinehtojen muututtua käy tarpeettomaksi, silti suinkaan aiheuttamatta sitä, että joku toinen osa kehittyy vastaavassa määrässä voimakkaammasti.

Ja päinvastoin voi luonnollinen valinta aivan hyvin saada elimen voimakkaasti kehittymään, silti välttämättä vaatimatta korvaukseksi jonkun viereisen osan surkastumista.

MONISTUNEET, SURKASTUNEET JA ALHAISET RAKENNELMAT OVAT MUUNTELEVAISIA.

Kuten Is. Geoffroy St. Hilaire on huomauttanut näyttää sekä muunnoksiin että lajeihin nähden olevan sääntönä, että milloin jokin osa tai elin on monistuneena samassa yksilössä (kuten käärmeen nikamat tai moniheteisten kukkien heteet), niin sen lukumäärä muuntelee, kun sitävastoin saman osan tai elimen esiintyessä harvalukuisempana sen lukumäärä on pysyväinen. Sama kirjailija on edelleen huomauttanut, kuten jotkut kasvientutkijatkin, että monilukuisina esiintyvät osat ovat erinomaisen taipuvaisia muuntelemaan myöskin sisäiseltä rakenteeltaan. Ja koska "vegetatiivinen toistuminen", käyttääksemme prof. Owen'in lausetapaa, on alhaisen organisationin merkki, pitävät nämä huomautukset yhtä luonnontutkijain yleisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan alhaisella asteella olevat olennot ovat muuntelevaisempia kuin korkeammalla asteella olevat. "Alhaisuuden" oletan tässä merkitsevän sitä, että elimistön eri osat ovat ainoastaan vähäisessä määrässä erilaistuneet eri tehtäviä suorittamaan. Voimme kenties käsittää miksi silloin, kun saman elimistönosan on suoritettava eri tehtäviä, tämä pysyy muuntelevaisena, s.o. miksi luonnollinen valinta ei ole säilyttänyt tai hyljännyt jokaista pientä muodonpoikkeusta yhtä huolellisesti kuin silloin, kun osan on palveltava jotakin erikoista tarkotusta. Veitsi, jolla leikataan kaikenmoisia esineitä, voi olla melkein minkä muotoinen tahansa, kun sitävastoin johonkin erikoiseen tarkotukseen aiotun aseen täytyy olla jotakin erikoista muotoa. Älköön milloinkaan unohdettako, että luonnollinen valinta voi työskennellä yksinomaan itsekunkin olennon eduksi.

Surkastuneet osat ovat, kuten yleensä myönnetään, sangen alttiita muunteluun. Palaamme myöhemmin tähän asiaan. Tahdon tässä vaan lisätä, että niiden muuntelevaisuus näyttää johtuvan siitä, että ne ovat hyödyttömiä ja ettei luonnollinen valinta sen vuoksi kykene estämään niiden rakenteessa esiintyviä poikkeavaisuuksia.

ELIMISTÖNOSA, JOKA JOLLAKIN LAJILLA ON TAVATTOMAN VOIMAKKAASTI TAI OMITUISESTI KEHITTYNYT VERRATTUNA SUKULAISLAJIEN VASTAAVAAN OSAAN, PYRKII OLEMAAN ERITTÄIN MUUNTELEVAINEN.

Joku vuosi sitten luin hämmästyksellä erään Waterhousen tekemän, yllämainittua asiaa koskevan huomautuksen. Myöskin prof. Owen näyttää tulleen jotenkin samaan johtopäätökseen. On turhaa koettaa saada ketään vakuutetuksi tämän väitteen oikeudesta, esittämättä samalla sen tueksi runsaasti tosiasioita; näitä olenkin kerännyt, mutta minun ei ole mahdollista esiintuoda niitä tässä. Voin ainoastaan lausua vakaumukseni olevan sen, että mainittu sääntö on hyvin yleinen. Tosin tunnen erinäisiä syitä, jotka voivat tässä kohden antaa aihetta erehdyksiin, mutta toivon ottaneeni ne kylliksi huomioon. Huomattava on, ettei sääntö suinkaan koske jokaista, vaikkapa kuinkakin omituisesti kehittynyttä elimistönosaa, jollei tämä osa ole kehittynyt tavallisuudesta poikkeavasti ainoastaan yhdessä tai muutamissa harvoissa lajeissa, verrattuina useiden muiden läheissukuisten lajien vastaavaan osaan. Niinpä lepakon siipi on mitä epänormalisin rakennelma imettäväisten luokassa, mutta sääntö ei sovellu siihen, koska koko lepakkojen ryhmällä on siivet; se soveltuisi siihen ainoastaan silloin, jos muutamien lajien siivet olisivat kehittyneet eriskummallisella tavalla verrattuina muiden saman suvun lajien siipiin. Sääntö on erittäin soveltuva n.k. toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, milloin nämä ovat kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti. Hunterin käyttämä nimitys "toisarvoiset sukupuoliominaisuudet" tarkottaa ominaisuuksia, jotka kuuluvat vain toiselle sukupuolelle, olematta suoranaisessa yhteydessä siitostoimen kanssa. Sääntö koskee uroksia ja naaraita, mutta kuitenkin harvemmin naaraita, koska näissä harvoin esiintyy huomattavia toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia. Se seikka, että sääntö etenkin koskee toisarvoisia sukupuoliominaisuuksia, johtunee siitä, että nämä ominaisuudet, olkootpa sitten kehittyneet tavallisuudesta poikkeavasti tai eivät, yleensä ovat sangen muuntelevaisia — seikka, josta ei voine olla mitään epäilystä. Mutta ettei sääntömme rajotu ainoastaan toisarvoisiin sukupuoliominaisuuksiin, käy selvästi ilmi kaksineuvoisista siimajalkaisista; tutkiessani tätä lahkoa kiinnitin erityistä huomiota yllämainittuun Waterhousen huomautukseen ja olen aivan varma siitä, että sääntö miltei aina pitää paikkansa siimajalkaisiin nähden. Jossakin vastaisessa teoksessa aion julkaista täydellisen luettelon kaikista huomattavammista tapauksista. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tapauksen, koska se valaisee sääntöä laajimmalle sovellettuna. Kiinni-istuvien siimajalkaisten (merirokkojen) sulkuläpät ovat joka suhteessa hyvin tärkeitä rakennelmia, ja ne eroavat toisistaan sangen vähän eri suvuissakin. Yhden suvun (Pyrgoma) eri lajeissa nämä läpät osottavat kumminkin ihmeellisen suurta erilaistumista. Tämän suvun eri lajien vastaavat läpät ovat toisinaan aivan erilaisia muodoltaan, ja saman lajin yksilöissäkin on muuntelevaisuus niin suuri, ettei ensinkään liiottele sanoessaan saman lajin muunnosten eroavan toisistaan tässä suvussa enemmän näiltä tärkeiltä elimiltään, kuin muihin eri sukuihin kuuluvat lajit eroavat toisistaan.

Koska samaan lajiin kuuluvat ja samassa maassa elävät lintuyksilöt muuntelevat sangen vähän, olen etenkin pitänyt silmällä näitä, ja sääntö näyttää hyvin pitävät paikkansa tähän luokkaan nähden. Sen soveltumisesta kasveihin en ole voinut päästä selville, ja tämä olisi saanut uskoni säännön paikkansapitäväisyyten pahasti horjumaan, ellei kasvien suuri muuntelevaisuus tekisi niiden suhteellisten muuntelevaisuus-asteiden toisiinsa vertaamista erityisen vaikeaksi.

Kun jossakin lajissa näemme jonkun osan tai elimen kehittyneen huomattavan voimakkaasti tai omituisella tavalla, otaksumme kernaasti, että se on tälle lajille erittäin tärkeä. Siitä huolimatta se tässä tapauksessa on erinomaisen taipuvainen muuntelemaan. Miksi on näin laita? Siltä kannalta lähtien, että jokainen laji on erikseen luotu kaikkine osineen, sellaisina kuin ne nyt näemme, en voi keksiä tähän mitään selitystä. Mutta lähtiessämme siitä mielipiteestä, että lajiryhmät polveutuvat joistakin muista lajeista ja ovat luonnollisen valinnan vaikutuksesta muuttuneet, selvenee asia luullakseni jonkun verran. Sallittakoon minun ensin tehdä muutamia alustavia huomautuksia. Jos kotieläintemme siitosvalinnassa jokin elimistön osa tai koko eläin siten laiminlyödään, ettei siihen soviteta mitään valintaa, niin tämä osa (esim. harja Dorkingin kanoilla) tai koko rotu menettää yhdenmukaisen luonteensa, ja rodun saattaa silloin sanoa huonontuvan eli degeneroituvan. Surkastuneissa sekä sellaisissa elimissä, jotka ovat ainoastaan vähän erikoistuneet johonkin erikoiseen tarkotukseen, kenties myöskin polymorfisissä ryhmissä havaitsemme miltei samanlaisen tapauksen, sillä näihin luonnollinen valinta joko ei ole vaikuttanut tai ei ole päässyt vaikuttamaan täydellä voimallaan, joten elimistö on jäänyt epävakaiselle kannalle. Tärkeintä on meille kuitenkin tässä kohden se, että ne kotieläintemme ruumiinosat, jotka nykyään jatkuvan valinnan vaikutuksesta nopeasti muuttuvat, ovat myöskin erinomaisen herkkiä muuntelemaan. Tarkastakaa saman kyyhkysrodun yksilöitä, niin huomaatte kuinka äärettömän paljon eroavaisuutta on kuperkeikka-kyyhkysten nokissa, kirjekyyhkysten nokissa ja heltoissa, riikinkukkokyyhkysten ryhdissä ja pyrstössä j.n.e., ja nämä ovat juuri niitä kohtia, joihin englantilaiset kyyhkystensuosijat nykyään etupäässä kiinnittävät huomiota. On tunnettua, että samasta alarodustakin, kuten esim. lyhytotsaisesta kuperkeikkakyyhkysestä, on vaikeata kasvattaa lähimainkaan virheettömiä lintuja, koska monet poikkeavat suuresti säädetystä tyypistä. Voi syystä sanoa, että kaksi vastakkaista pyrkimystä lakkaamatta taistelee keskenään: toisaalla rodun taipumus palautumaan epätäydellisemmälle kannalle ja synnynnäinen taipumus luomaan uusia muunnoksia, toisaalla taas rodun puhtaanapitämistä tarkottava tiukka valinta. Ajan pitkään pääsee valinta voitolle, eikä meidän tarvitse pelätä sellaista täydellistä epäonnistumista, että esim. hyvästä lyhytotsaisesta kuperkeikka-kyyhkys-rodusta sukeutuisi tavallisen kuperkeikkakyyhkysen kaltainen karkearakenteinen lintu. Mutta niin kauan kuin valintaa ripeästi jatkuu, voi aina odottaa tapaavansa paljon muuntelevaisuutta niissä osissa, joissa toisintumista tapahtuu.

Kääntykäämme nyt luontoon. Kun jossakin lajissa jokin osa on muihin saman suvun lajeihin verraten omituisesti kehittynyt, voimme päättää tämän lajin erittäin suuresti muunnelleen siitä ajasta pitäen, jolloin eri lajit haarautuivat suvun yhteisestä kantamuodosta. Tämä aika ulottuu harvoin äärettömän kauas taaksepäin, koska lajit harvoin pysyvät elossa yhtä geologista aikakautta kauemmin. Tavattoman suuri määrä toisintoja edellyttää tavattoman runsasta ja kauan jatkunutta muuntelevaisuutta, jota luonnollinen valinta on yhäti kartuttanut lajin hyödyksi. Mutta koska tuon omituisella tavalla kehittyneen osan tai elimen muuntelevaisuus on ollut niin suuri ja niin yhtämittainen aikakauden kuluessa, joka ei ulotu äärettömän kauas taaksepäin, voinemme yleensä odottaa yhä vieläkin tapaavamme tällaisissa osissa enemmän muuntelevaisuutta kuin elimistön muissa osissa, jotka ovat paljon pitemmän aikakauden kuluessa pysyneet miltei ennallaan, ja vakaumukseni on, että näin onkin asian laita. Kumminkaan ei nähdäkseni ole mitään syytä epäillä, että luonnollisen valinnan ja taantumis- sekä muuntelevaisuustaipumuksen välillä jatkuva taistelu aikaa myöten lakkaa, ja että mitä epänormalisimminkin muodostuneet elimet voivat jäädä pysyväisiksi. Kun siis elin, olkoonpa kuinka epänormalinen tahansa, on siirtynyt perinnöksi monille toisintuneille jälkeläisille lähipitäin samanmuotoisena, kuten esim. yölepakon siipi, on sen teoriamme mukaan täytynyt säilyä miltei samanlaisena suunnattoman pitkän ajan, eikä se siis ole ollut muuntelevaisempi kuin moni muukaan rakennelma. Ainoastaan sellaisissa tapauksissa, joissa toisintuminen on ollut verrattain myöhäistä sekä tavattoman runsasta, saatamme yhä vielä tavata suuren määrän generativistä muuntelevaisuutta, kuten sitä voisimme nimittää. Sillä näissä tapauksissa on muuntelevaisuus harvoin ehtinyt vakaantua niiden yksilöiden alinomaisen valinnan kautta, jotka muuntelevat tarkotuksenmukaisella tavalla sekä niiden yksilöiden alinomaisen syrjäytymisen kautta, jotka pyrkivät palautumaan aikaisemmalle vähemmän toisintuneelle kannalle.

LAJIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISEMPIA KUIN SUKUOMINAISUUDET.

Edellisessä selvitelty periaate on sovitettavissa myöskin tässä puheeksi tulevaan asiaan. On tunnettua, että lajiominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet. Tahdon selittää yksinkertaisen esimerkin avulla, mitä tarkotan. Jos laajassa kasvisuvussa muutamilla lajeilla on siniset ja muutamilla punaiset kukat, on väri ainoastaan lajiominaisuus, eikä kukaan kummastele, jos muutamista sinikukkaisista lajeista esiintyy punaisia muunnoksia tai päinvastoin. Mutta jos kaikilla lajeilla olisi siniset kukat, olisi väri sukuominaisuus, ja sen muunteleminen olisi harvinaisempaa. Olen valinnut tämän esimerkin siitä syystä, että tähän ei voida sovittaa sitä selitystä, jonka useimmat luonnontutkijat antaisivat, nimittäin että lajiominaisuudet muka sen vuoksi ovat sukuominaisuuksia muuntelevaisemmat, että ne ovat saadut sellaisista osista, joilla on vähemmän fysiologista arvoa, kuin niillä, joiden mukaan sukujen jaotus tavallisesti tapahtuu. Uskon tämän selityksen osaksi pitävän paikkansa, mutta ainoastaan epäsuoralla tavalla; aion muuten uudelleen palata tähän kohtaan jaotusta käsittelevässä luvussa. Lienee jotenkin tarpeetonta mainita esimerkkejä sen väitteen tueksi, että tavalliset lajiominaisuudet ovat muuntelevaisempia kuin sukuominaisuudet; mutta mitä tärkeihin ominaisuuksiin tulee, olen tavan takaa luonnonhistoriallisia teoksia lukiessani tehnyt sen huomion, että kun kirjottaja kummastuneena huomauttaa jonkun tärkeän osan tai elimen, joka yleensä on hyvin vakaa suurella lajiryhmällä, eroavan huomattavasti läheissukuisilla lajeilla, niin tämä osa tai elin usein muuntelee saman lajin yksilöillä. Ja tämä osottaa, että ominaisuus, joka yleensä on suvunomainen, aletessaan arvossa ja muuttuessaan lajinomaiseksi usein tulee muuntelevaiseksi, vaikka sen fysiologinen merkitys saattaakin pysyä samana. Jotenkin sama on epämuodostumien laita; ainakaan ei Is. Geoffroy St. Hilaire näytä epäilevän, että kuta enemmän elin normalisesti eroaa saman ryhmän eri lajeilla, sitä taipuvaisempi se on kehittymään epäsäännölliseksi yksilöillä. Jos, kuten yleensä arvellaan, jokainen laji on erikseen luotu, niin miksi se rakenteenosa, joka eroaa toisen samaan sukuun kuuluvan, erikseen luodun lajin vastaavasta rakenteenosasta, on muuntelevaisempi kuin ne osat, jotka ovat eri lajeilla aivan yhdenkaltaisia? Minun nähdäkseni ei tähän ole olemassa mitään selitystä. Mutta lähtien siltä kannalta, että lajit ovat ainoastaan varmapiirteisiä ja vakaantuneita muunnoksia, saatamme odottaa usein tapaavamme yhä jatkuvaa muuntelua niissä rakenteenosissa, jotka ovat muunnelleet verrattain myöhäisenä aikana ja siten tulleet toisistaan eriäviksi. Eli toisin sanoen: niitä ominaisuuksia, joiden puolesta suvun kaikki lajit muistuttavat toisiaan ja joiden puolesta ne eroavat muiden läheisten sukujen lajeista, kutsutaan sukuominaisuuksiksi, ja näitä ominaisuuksia voidaan pitää yhteisiltä kantavanhemmilta perittyinä, sillä harvoinhan lienee tapahtunut niin, että luonnollinen valinta on muodostanut aivan samanlaisiksi useita eri lajeja, jotka ovat mukautuneet enemmän tai vähemmän erilaisiin elintapoihin. Ja koska nämä n.k. sukuominaisuudet ovat periytyneet niiltä ajoilta, jolloin eri lajit alkoivat haaraantua yhteisistä esivanhemmistaan, eivätkä siis ole muunnelleet eivätkä tulleet ensinkään tai ainoastaan hyvin vähän toisistaan eriäviksi, ei ole todennäköistä, että ne nykyään muuntelisivat. Niitä ominaisuuksia, joiden puolesta lajit eroavat muista saman suvun lajeista, kutsutaan lajiominaisuuksiksi. Ja koska nämä lajiominaisuudet ovat muunnelleet ja tulleet toisistaan eriäviksi siitä ajasta lähtien, jolloin lajit haaraantuivat yhteisistä esivanhemmista, on todennäköistä, että ne yhä vieläkin usein ovat johonkin määrin muuntelevaisia — ainakin muuntelevaisempia kuin ne elimistön osat, jotka ovat hyvin pitkän aikakauden kuluessa pysyneet ennallaan.

TOISARVOISET SUKUPUOLIOMINAISUUDET OVAT MUUNTELEVAISIA.

Luullakseni luonnontutkijat ovat valmiit myöntämään, minun tarvitsematta puuttua yksityisseikkoihin, että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat erittäin muuntelevaisia. Myönnettänee myös, että samaan ryhmään kuuluvat lajit eroavat toisistaan toisarvoisilta sukupuoliominaisuuksiltaan enemmän kuin muilta elimistön-osiltaan: verrattakoon esim. niiden eroavaisuuksien suuruutta, joita tapaamme kanalintujemme uroksissa, joissa toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat voimakkaasti kehittyneet, naaraissa havaittavien eroavaisuuksien suuruuteen. Näiden ominaisuuksien muuntelevaisuuden alkusyystä emme ole selvillä; voimme kumminkin käsittää, miksi ne eivät ole vakaantuneet ja yhdenmukaistuneet niinkuin muut ominaisuudet, ne kun ovat kehittyneet sukupuolivalinnan vaikutuksesta, joka ei ole yhtä ankara kuin luonnollinen valinta, koska se ei tuota kuolemaa vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetuille uroksille, vaan ainoastaan aikaansaa sen, että ne jättävät vähemmän jälkeläisiä. Mutta olkoonpa toisarvoisten sukupuoliominaisuuksien muuntelevaisuuden syy mikä tahansa, joka tapauksessa ne, ollen erittäin muuntelevaisia, tarjoavat laajan vaikutusalan sukupuolivalinnalle, joka siten voi tehdä saman ryhmän lajit enemmän toisistaan eroaviksi näiltä ominaisuuksiltaan kuin muissa suhteissa.

On merkillepantava seikka, että saman lajin eri sukupuolissa tavattavat toisarvoiset eroavaisuudet yleensä esiintyvät juuri niissä elimistönosissa, joiden puolesta saman suvun eri lajit eroavat toisistaan. Mainitsen tämän seikan valaisemiseksi kaksi esimerkkiä, jotka sattuvat olemaan ensimäisinä luettelossani; ja koska eroavaisuudet näissä tapauksissa ovat hyvin omituisia laadultaan, voi suhde tuskin olla satunnainen. Laajoilla kovakuoriaisryhmillä on yhteisenä ominaisuutena sama lukumäärä nilkkaniveliä, mutta nivelten lukumäärä vaihtelee, kuten Westwood on huomauttanut, Engidae-heimossa; niiden lukumäärä vaihtelee tässä heimossa myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Hieta-ampiaisella taas on siipisuoniverkon muodostus mitä tärkein tunnusmerkki, koska se on samanlainen suurilla ryhmillä; muutamissa suvuissa on kumminkin tämän verkon muodostus eri lajeilla erilainen, niinkuin myöskin saman lajin eri sukupuolilla. Sir John Lubbock on äskettäin huomauttanut, että useat pikkuäyriäiset tarjoavat oivallisia esimerkkejä samasta säännöstä. "Pontella suvussa esim. ilmenevät sukupuoliominaisuudet etupäässä etumaisissa tuntosarvissa ja viidennessä jalkaparissa; myöskin lajieroavaisuudet ilmenevät etupäässä näissä elimissä". Tämä suhde on minun kannaltani aivan selvä: Minä uskon kaikkien saman suvun lajien yhtä varmasti polveutuvan samoista esivanhemmista kuin jokaisen lajin molempien sukupuolten. Jos siis jokin esivanhempien tai näiden läheisempien jälkeläisten rakenteen-osa — olkoonpa tuo osa mikä tahansa — tulee muuntelevaiseksi, on hyvin todennäköistä, että luonnollinen tai sukupuolivalinta käyttää hyväkseen tuon osan muuntelevaisuutta, sovelluttaakseen eri lajit näiden eri asemiin luonnon taloudessa sekä myöskin sovittaakseen saman lajin eri sukupuolet toistensa mukaan tai tehdäkseen urokset kykeneviksi taistelemaan muiden urosten kanssa naarasten omistamisesta.

Lopuksi teen siis sen johtopäätöksen, että kaikki edellisessä esitetyt seikat — lajinomaisten eli lajeja toisistaan erottavien ominaisuuksien suurempi muuntelevaisuus kuin sukuominaisuuksien, jotka ovat kaikille lajeille yhteisiä; se seikka, että elimistön osa, joka jollakin lajilla on kehittynyt muihin samansukuisiin lajeihin verraten omituisesti, on usein erittäin muuntelevainen ja että osa, joka on yhteinen kokonaiselle lajiryhmälle, olkoonpa kuinka omituisesti kehittynyt tahansa, muuntelee vähän; että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ovat hyvin muuntelevaisia ja eroavat suuresti läheisillä sukulaislajeilla; ja että toisarvoiset sukupuoliominaisuudet ja yleiset lajieroavaisuudet tavallisesti esiintyvät samoissa elimistönosissa — ovat läheisessä yhteydessä toistensa kanssa. Kaikki nämä seikat aiheutuvat etupäässä siitä, että samaan ryhmään kuuluvat lajit polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, joilta ne ovat perineet paljon yhteistä, — että sellaiset osat, jotka äskettäin ovat suuresti muunnelleet, todennäköisesti muuntelevat yhä edeskinpäin enemmän kuin sellaiset osat, jotka kauan ovat periytyneet muuttumattomina, — että luonnollinen valinta on sitä perinpohjaisemmin, kuta pitempi kulunut aika on ollut, saanut voiton taantumis- (reversioni-) taipumuksesta ja taipumuksesta jatkuvaan muuntelevaisuuteen, että sukupuolivalinta on vähemmän ankara kuin luonnollinen valinta, — ja että luonnollinen valinta ja sukupuolivalinta ovat kehittäneet samoissa elimistönosissa ilmenneitä muunteluja, sovelluttaen ne toisarvoisiin sukupuoli- tai muihin yleisiin tarkotuksiin.

ERI LAJIT OSOTTAVAT SAMANLAISIA MUUNTELUJA, NIIN ETTÄ JONKIN LAJIN MUUNNOS OMAKSUU JOLLEKIN SUKULAISLAJILLE KUULUVAN OMINAISUUDEN TAI PALAUTUU JOIDENKIN AIKAISEMPIEN ESIVANHEMPAINSA OMINAISUUKSIIN.

Tämän seikan käsitämme paraiten tarkastamalla kotieläinrotujamme. Aivan erilaiset kyyhkysrodut osottavat toisistaan etäällä olevissa seuduissa alamuunnoksia, joilla on vastasuuntaiset höyhenet päälaella ja joiden jalat ovat höyhenpeitteiset — ominaisuuksia, joita kantalajilla, kalliokyyhkysellä, ei ole. Nämä ovat muunteluja, jotka ovat yhteisiä kahdelle tai useammalle rodulle. Kupukyyhkysellä usein tavattavia neljää- jopa kuuttatoistakin pyrstösulkaa voidaan pitää toisen rodun, riikinkukkokyyhkysen, säännöllistä rakennetta vastaavana muunteluna. Kukaan ei tahtone kieltää kaikkien tällaisten samankaltaisten muuntelujen syynä olevan sen, että eri kyyhkysrodut ovat perineet yhteisiltä esivanhemmiltaan saman ruumiinrakenteen ja taipumuksen muuntelemaan, milloin samanlaiset tuntemattomat syyt siihen vaikuttavat. Kasvikunnassa näemme analogisen muuntelutapauksen ruotsalaisen turnipsin ja Ruta bagan laajenneessa varressa, eli kuten tavallisesti sanotaan, juuressa — kasveissa, joita useat kasvientutkijat pitävät viljelyksen tuottamina muunnoksina samasta kantamuodosta. Jollei asianlaita kumminkaan olisi tällainen, on meillä tässä eräs analoginen muuntelutapaus kahdesta n.k. eri lajista, ja näihin voidaan lisäksi lukea kolmaskin laji, nim. tavallinen nauris. Vallitsevan mielipiteen mukaan, että jokainen laji on erikseen luotu, täytyisi meidän otaksua, ettei todellisena syynä tähän kolmen kasvin laajenneissa varsissa ilmenevään yhtäläisyyteen ole alkuperän yhteisyys ja siitä johtunut taipumus muuntelemaan samalla tavalla, vaan kolme eri luomistointa, jotka ovat toisilleen läheistä sukua. Useita tällaisia analogisen muuntelun tapauksia on Naudin havainnut laajassa kurpitsan heimossa ja useat tiedemiehet ovat havainnneet niitä viljalajeissamme. Samanlaisia tapauksia, joita esiintyy luonnollisten elinehtojen alaisina elävissä hyönteisissä, on Walsh äskettäin erittäin etevästi selvitellyt, sovittaen ne lakiinsa yhdenmukaisesta muuntelevaisuudesta.

Toisenlaisen tapauksen tarjoovat meille sitävastoin kyyhkyset, joiden kaikissa roduissa toisinaan esiintyy hallavansinisiä lintuja, joilla on kaksi mustaa poikkijuovaa siivissä, valkoinen yläperä ja poikkijuova pyrstönpäässä, laidimmaisten pyrstösulkien ollessa juurestaan valkoreunaiset. Koska kaikki nämä tunnusmerkit ovat ominaisia kantalajille, kalliokyyhkyselle, ei kukaan voine epäillä, että tässä on kysymyksessä palautumistapaus eikä mikään eri roduista syntynyt uusi, mutta samankaltainen muunnos. Voimme luullakseni huoletta tehdä tämän johtopäätöksen, koska olemme nähneet näillä värimerkeillä ilmeisesti olevan taipumuksena ilmaantua kahden eriävän ja erivärisen rodun risteytyksestä syntyneissä jälkeläisissä; eikä tässä tapauksessa ulkonaisissa elinehdoissa ole mitään muuta, mikä aiheuttaisi hallavansinisen värin uudelleen-ilmenemisen muine värimerkkeineen kuin risteyksen vaikutus perinnöllisyyden lakeihin.

On epäilemättä hyvin ihmeellistä, että ominaisuudet saattavat uudelleen ilmaantua, oltuaan kadoksissa monien, luultavasti satojen sukupolvien ajan. Mutta silloinkin kun jokin rotu on vain kerran risteytynyt jonkun muun rodun kanssa, osottavat jälkeläiset useissa sukupolvissa silloin tällöin ilmenevää taipumusta palautumaan vieraan rodun ominaisuuksiin — sanotaanpa aina kahdenteentoista, jopa kahdenteenkymmenenteen polveen saakka. Kahdentoista sukupolven kuluttua on jälkeläisissä ensimäisen esi-isän verestä jäljellä ainoastaan 1/2048, käyttääkseni tavanmukaista laskutapaa; ja kumminkin uskotaan yleisesti, että tämä vähäinen vieraan veren jäännös säilyttää palautumistaipumuksen. Kun rotu ei ole risteytynyt, mutta molemmat vanhemmat ovat kadottaneet jonkun esivanhemmilla olleen ominaisuuden, saattaa, kuten mainittu, taipumus kadonneen ominaisuuden uudelleen-ilmenemiseen siirtyä miltei kuinka moniin sukupolviin tahansa, huolimatta kaikesta päinvastaisesta, mitä näemme. Kun rodusta kadonnut ominaisuus uudelleen ilmenee hyvin monien sukupolvien perästä, on todenmukaisin olettamus se, että kysymyksenalainen ominaisuus on salassa piillen säilynyt sukupolvesta sukupolveen, kunnes se vihdoin on tuntemattomien suotuisien olosuhteiden johdosta päässyt kehittymään, eikä suinkaan se, että yksilö äkkiä palautuu satojen sukupolvien takaisen esivanhempansa muotoon. On luultavaa, että esim. partakyyhkysen rodussa, jossa hyvin harvoin esiintyy siniharmaita lintuja, jokaisessa sukupolvessa piilee salainen taipumus siniharmaan höyhenpuvun luomiseen. Tällaisen taipumuksen siirtymisessä monen moniin sukupolviin ei ole sen suurempaa abstraktista epätodenmukaisuutta kuin siinäkään, että aivan hyödyttömät tai surkastuneet elimet täten menevät perintönä. Ja onhan sitäpaitsi surkastuneen elimen ilmaantumis-taipumuskin toisinaan perinnöllinen.

Koska kaikkien saman suvun lajien oletetaan polveutuvan yhteisestä kantamuodosta, saattaisi odottaa niiden toisinaan muuntelevan samalla tavoin, niin että kahden tai useamman lajin muunnokset muistuttaisivat toisiaan, tai että toisen lajin muunnos muutamilta ominaisuuksiltaan muistuttaisi toista lajia, joka meidän kannaltamme katsoen on sekin ainoastaan selväpiirteinen ja pysyväinen muunnos. Mutta ominaisuudet, jotka ovat yksinomaan samanlaatuisen muuntelun synnyttämiä, lienevät kumminkin laadultaan vähäarvoisia, sillä kaikkien funktiollisesti tärkeiden ominaisuuksien säilymisen ratkaisee luonnollinen valinta lajien erilaisten elämäntapojen mukaisesti. Myöskin saattaisi arvella saman suvun lajien toisinaan osottavan palautumista kauvan sitten kadonneihin ominaisuuksiin. Mutta koska emme tunne minkään luonnontilassa elävän ryhmän yhteistä kantamuotoa, emme voi tehdä mitään eroa esivanhempien muotoon palautumisesta ja analogisesta muuntelusta riippuvien ominaisuuksien välillä. Ellemme esim. tietäisi, ettei kotikyyhkysten kantamuoto, kalliokyyhkynen, ollut höyhenjalkainen tai ettei sillä ollut vastasuuntaisia höyheniä päälaella, emme voisi sanoa, johtuvatko tällaiset kotiroduissamme havaittavat ominaisuudet alkumuotoon palautumisesta vaiko samankaltaisesta muuntelusta; mutta siniharmaan värin voisimme päättää palautumistapaukseksi niiden kirjailujen lukuisuudesta, jotka ovat vuorosuhteellisessa yhteydessä tähän väriin ja jotka todennäköisesti eivät kaikki esiintyisi samalla haavaa, jos ne olisivat pelkän muuntelun aiheuttamia. Etenkin tietäisimme tämän siitä, että sininen väri ja nuo eri kirjailut niin usein esiintyvät, kun erivärisiä lintuja on risteytetty toistensa kanssa. Vaikka siis luonnontilassa eläviin lajeihin nähden yleensä täytyykin jäädä epätietoisuuteen siitä, missä tapauksessa on kysymys palautumisesta aikaisempiin ominaisuuksiin ja missä ainoastaan samankaltaisista muunteluista, täytyy meidän kuitenkin teoriamme mukaan olettaa, että lajin muuntelevat jälkeläiset joskus omaksuvat ominaisuuksia, joita jo ennestään on muilla saman ryhmän jäsenillä. Ja näin onkin epäilemättä todellisuudessa laita.

Muuntelevien lajien toisistaan erottamisen vaikeus johtuu suuressa määrin siitä, että muunnokset ikäänkuin jäljittelevät muita saman suvun lajeja. Voisi laatia melko pitkän luettelon sellaisista muodoista, jotka ovat kahden muun muodon välimuotoja, jotka nekin vain epäröiden voidaan lukea lajien joukkoon; ja tämä osottaa — jollei kaikkia näitä läheisiä sukulaismuotoja pidetä erikseen luotuina lajeina — että ne ovat muunnellessaan omaksuneet muutamia toistensa ominaisuuksia. Parhaan todistuksen samankaltaisista muunnoksista tarjoovat kumminkin sellaiset osat tai elimet, jotka yleensä ovat luonteeltaan pysyväisiä, mutta jotka toisinaan muuntelevat siten, että jonkun verran muistuttavat jonkun sukulaislajin vastaavaa osaa tai elintä. Olen kerännyt pitkän luettelon sellaisia tapauksia, mutta ikävä kyllä en voi tässä, yhtä vähän kuin ennenkään, niitä esiintuoda. En voi muuta kuin toistaa, että sellaisia tapauksia varmasti on ja että ne minusta näyttävät olevan hyvin merkillepantavia.

Tahdon kuitenkin mainita erään omituisen ja monimutkaisen tapauksen, joka tosin ei koske mitään tärkeätä ominaisuutta, mutta joka on huomattavissa useissa samaan sukuun kuuluvissa lajeissa, sekä kesytetyissä että osaksi myöskin luonnontilassa elävissä. Tämä tapaus, joka miltei varmasti on palautumistapaus, on seuraava: Aasilla on toisinaan jaloissaan hyvin selviä poikittaisia juovia, samantapaisia kuin sebralla; on väitetty näiden olevan selvimmät varsoilla, ja mikäli olen asiaa tiedustellut näyttää väite pitävän paikkansa. Lavoilla oleva juova on usein kaksinkertainen ja pituudeltaan sekä ulkopiirteiltään hyvin vaihteleva. Erään valkoisen aasin, — ei kuitenkaan albinon, — kerrotaan olleen vailla pitkin selkää kulkevaa juovaa ja juovia lavoilla; tummanvärisillä aaseilla nämä juovat ovat toisinaan hyvin epäselvät tai kokonaan hävinneet. Kerrotaan, että on nähty Pahasin kulaani, jolla oli kaksinkertaiset lapajuovat. Mr. Blyth on nähnyt erään hemionuksen, jolla oli hyvin selvät lapajuovat, vaikkei tällä lajilla tavallisesti ole niitä ensinkään, ja eversti Poole on ilmottanut minulle, että tämän lajin varsoilla on tavallisesti juovikkaat jalat ja heikosti juovikkaat lavat. Kvaggalla, jonka koko ruumis on juovikas kuten sebran, ei ole jaloissa mitään juovia; kuitenkin on toht. Gray kuvannut erään kvaggan, jolla on kinterissä hyvin selvät juovat sebran tapaan.

Mitä hevoseen tulee, olen Englannista kerännyt tapauksia, joissa mitä erilaisimpiin rotuihin kuuluvilla ja kaikenvärisillä hevosilla on ollut pitkin selkää kulkeva juova. Poikittaiset juovat eivät ole harvinaisia ruskeiden ja harmaanruskeiden hevosten jaloissa, ja yhdessä tapauksessa huomasin tällaiset juovat rautiaalla. Epäselvät lapajuovat nähdään toisinaan ruskeilla hevosilla; yhdessä tapauksessa näin sellaiset punaisenruskealla hevosella.

Poikani tutki huolellisesti ja piirusti minulle ruskean belgialaisen kuormahevosen, jolla oli kaksinkertaiset juovat kummassakin lavassa sekä jalkajuovat. Itse olen nähnyt ruskean devonshirelais-ponin ja minulle on huolellisesti kuvailtu pieni walesilainen poni, joilla kummallakin oli kolme yhdensuuntaista juovaa molemmissa lavoissa.

Luoteis-Intiassa tavattavaan Kattyvar-rotuun kuuluvissa hevosissa on juovikkaisuus niin tavallista, että juovattomia hevosia ei pidetä puhdasrotuisina, mikäli eversti Poole, joka Intian hallituksen toimesta tutki tätä hevosrotua, on minulle kertonut. Pitkin selkää kulkee aina juova, jalat ovat tavallisesti juovikkaat, lavoissa on tavallisesti milloin kaksinkertaiset, milloin kolminkertaiset juovat, ja sitäpaitsi on pään sivuissa toisinaan juovia. Juovat ovat selvimmät varsoilla ja häviävät toisinaan tyyten vanhoilta hevosilta. Eversti Poole on nähnyt sekä harmaita että punaisenruskeita Kattyvar-rotuisia hevosia, jotka varsoina olivat juovikkaita. W.W. Edwards'ilta saamieni tiedonantojen nojalla pidän myöskin uskottavana, että englantilaisilla juoksijahevosilla huomattava selkäjuova on selvempi varsoilla kuin täysikasvuisilla hevosilla. Itse astutin hiljattain punaisenruskealla englantilaisella juoksijahevosella samanvärisen tamman, (joka on turkomani-oriin ja flamilaisen tamman jälkeläinen). Varsalla oli viikon vanhana takaruumiissaan ja otsassaan lukuisia, hyvin kapeita, sebrantapaisia juovia ja sen jalat olivat heikosti juovikkaat; kaikki nämä juovat katosivat pian täydellisesti. Tämän enempää yksityiskohtiin kajoamatta mainitsen ainoastaan, että olen pannut muistiin tapauksia, joissa jalka- ja hartiajuovat esiintyvät, hyvin erilaisista hevosroduista ja eri maista, Britanniasta aina Itä-Kiinaan ja Norjasta pohjoisessa aina Itä-Intian saaristoon saakka etelässä. Kaikissa maailman osissa näitä juovia tavataan kaikkein useammin ruskeilla ja harmaanruskeilla hevosilla; sanaan "ruskea" sisältyy tietysti laaja väriasteikko, mustallevivahtavasta ruskeasta alkaen miltei kermanväriin saakka.

Tiedän kyllä, että eversti Hamilton Smith, joka on kirjottanut tästä aiheesta, uskoo eri hevosrotujen polveutuvan eri kantalajeista, joista yksi, ruskea laji, oli juovikas, ja arvelee kaikkien äsken kuvailtujen ilmiöiden johtuvan aikaisemmasta risteytymisestä tummanruskean kantalajin kanssa. Mutta tämän mielipiteen saattaa huoleti hyljätä, koska on sangen epätodennäköistä, että raskas belgialainen kuormahevonen, walesilainen poni, norjalainen hevonen, hintelä Kattyvar-hevonen j.n.e., jotka asustavat aivan eri osissa maapalloa, olisivat kaikki risteytyneet oletetun kantalajin kanssa.

Ottakaamme nyt puheeksi hevosen sukuun kuuluvien eri lajien risteytymisen vaikutukset. Rollin vakuuttaa, että tavallisella muulilla, hevosen ja aasin sekasikiöllä, on hyvin usein juovia jaloissa; Gossen mukaan on muutamissa Yhdysvaltojen osissa yhdeksällä muulilla kymmenestä juovikkaat jalat. Itse näin kerran muulin, jonka jalat olivat niin juovikkaat, että jokainen olisi pitänyt sitä sebran sekasikiönä, ja W.C. Martin on oivallisessa tutkielmassaan hevosesta julkaissut kuvan samanlaisesta muulista. Olen nähnyt neljä väritettyä piirrosta aasin ja sebran sekasikiöstä, jolla oli jaloissa paljon selvemmät juovat kuin muualla ruumiissa, ja yhdellä niistä oli kaksinkertaiset lapajuovat. Lordi Morton'in kuuluisalla kvagga-oriin ja rautiaan tamman sekasikiöllä ja vieläpä eräällä myöhemmin siitetyllä tämän saman tamman ja erään mustan arabialaisen oriin puhtaalla jälkeläisellä oli jaloissa selvemmät poikkijuovat kuin puhtaalla kvaggalla. Erittäin huomattavana tapauksena mainittakoon vihdoin eräs aasin ja hemionuksen sekasikiö, jonka kuvan tohtori Gray on piirtänyt (ja hän on minulle kertonut tuntevansa erään toisenkin samanlaisen tapauksen); huolimatta siitä, että aasilla vain satunnaisesti on juovia jaloissa ja ettei hemionuksella ole niitä milloinkaan, eipä edes lapajuoviakaan, olivat tämän sekasikiön kaikki jalat juovikkaat ja sillä oli lavoilla kolme lyhyttä juovaa, kuten Devonshiren ja Walesin poneilla, vieläpä muutamia sebrantapaisia juovia molemmin puolin päätä. Mitä tulee tähän viimemainittuun tapaukseen, olin niin vakuutettu siitä, ettei ainoakaan värijuova riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan sattumaksi, että pelkästään noiden aasin ja hemoniuksen sekasikiön päässä olevien juovien johdosta kysyin eversti Poolelta, tavataanko sellaisia juovia milloinkaan yleensä tavattoman juovikkailla Kattyvar-rotuisilla hevosilla, ja kysymykseeni sain, kuten olemme nähneet, myöntävän vastauksen.

Mitä on nyt sanottava kaikkien näiden tosiasioiden johdosta? Me näemme hevosen suvun eri lajien yksinkertaisen muuntumisen kautta tulevan juovikkaiksi, joko jaloistaan kuten sebra tai lavoistaan kuten aasi. Hevosessa näemme tämän taipumuksen esiintyvän voimakkaana ruskean värin ohella — väri, joka lähentelee suvun muiden lajien yleisväriä. Juovien ilmenemisen mukana ei seuraa mitään muodonmuutosta tai muuta uutta ominaisuutta. Voimakkaimpana näemme tämän taipumuksen juovikkaisuuteen esiintyvän useiden mitä erilaisimpien lajien sekasikiöissä. Muistelkaamme nyt tämän seikan yhteydessä eri kyyhkysrotuja: ne polveutuvat kaikki yhdestä kyyhkyslajista (pari kolme alalajia eli maantieteellistä rotua siihen luettuna), joka on väriltään sinertävä ja jolla on eräitä poikkijuovia siivissään y.m. kirjailuja; ja kun jokin rotu yksinkertaisen muuntelun kautta tulee sinertävän väriseksi, ilmaantuvat nämä juovat ja kirjailut poikkeuksetta uudelleen, mutta ilman mitään muuta muodon- tai ominaisuuksien muutosta. Vanhimpia ja puhtaimpia erivärisiä rotuja keskenään risteytettäessä näemme, kuinka sekasikiöissä esiintyy voimakkaana taipumus sinertävän värin ja mainittujen juovien sekä kirjailujen uudelleen ilmaantumiseen. Olen lausunut todennäköisimmän olettamuksen, minkä avulla hyvin vanhojen luonteenominaisuuksien jälleen-ilmaantuminen on selitettävissä, olevan sen, että poikasissa säilyy polvesta polveen taipumus ilmisaattamaan aikoja sitten kadonnut ominaisuus ja että tämä taipumus toisinaan tuntemattomista syistä pääsee voitolle. Juuri äsken näimme, kuinka useilla hevosen suvun lajeilla tavattavat juovat ovat selvemmät tai esiintyvät yleisemmin nuorilla kuin vanhoilla eläimillä. Jos nimitämme kyyhkysrotuja — joista muutamat ovat satoja vuosia pysyneet muuttumatta — lajeiksi, on niiden laita tässä suhteessa aivan sama kuin hevosen sukuun kuuluvien lajien. Omasta puolestani uskallan rohkeasti luoda katseeni taaksepäin monien tuhansien sukupolvien taa ja kuvittelen mielessäni sebran tapaisesti juovikkaan, mutta kenties aivan toisin rakennetun eläimen, joka on kesyn hevosemme, (polveutukoon tämä sitten yhdestä tai useammasta villistä lajista), aasin, hemionuksen, kvaggan ja sebran yhteinen kantamuoto.

Ne, jotka arvelevat, että kaikki hevosensukuiset lajit ovat erikseen luodut, väittänevät kenties, että jokainen laji on luomisessa saanut taipumuksen muuntelemaan, sekä luonnontilassa että kesytettynä ollessaan, juuri tällä erikoisella tavalla, niin että se usein tulee juovikkaaksi niinkuin suvun muutkin lajit; ja he väittänevät kenties, että jokaiseen lajiin on luotu voimakas taipumus synnyttämään sekasikiöitä, jotka juoviltaan muistuttavat muita samansukuisia lajeja eivätkä omia vanhempiaan milloin laji on risteytynyt toisen etäisessä maailmanseudussa elävän lajin kanssa. Tällaisen käsityksen hyväksyminen olisi mielestäni todellisen (realisen) syyn hylkäämistä epätodellisen tai ainakin tuntemattoman vuoksi. Se tekee Jumalan työt pelkäksi ilveilyksi ja narripeliksi. Tahtoisin miltei yhtä kernaasti uskoa entisajan tietämättömien kosmogonistien kanssa, että kivettyneissä raakuissa ei ole milloinkaan ollut eloa, vaan että ne ovat luodut kivestä siinä tarkotuksessa, että jäljittelisivät rannikolla eläviä raakkueläimiä.