KOLMASTOISTA LUKU.
Seuraus päätöksestäni.
Sitä myöden kuin tiedän, lienee minulla ollut joku hurja tuuma juosta koko matka Dover'iin, kun herkesin tavottamasta nuorukaista aasinkärryineen ja rupesin astumaan Greenwich'iä päin. Hajonneet ajatukseni kokoontuivat pian tässä kohden, jos minulla oli ollut joku semmoinen tuuma; sillä minun täytyi seisahtua Kent Road'illa eräälle penkerelle, jonka edessä oli vähäinen lammikko ja keskellä tätä iso, hullunkurinen kuva, joka puhalsi kuivaa näkinkynttä. Tähän minä istahdin jollekulle portaalle aivan uupuneena ponnistuksistani ja niin hengästyneenä, että tuskin saatin itkeä kadonnutta arkkuani ja puolta guineaani.
Tähän aikaan oli jo pimeä; minä kuulin kellojen lyövän kymmentä, kun istuin lepäämässä. Mutta onneksi oli kesä-ilta ja kaunis ilma. Kun olin tointunut ja päässyt jonkunlaisesta tukehuttavasta vaivasta kurkussani, nousin ylös ja jatkoin matkaani. Vaikka olin tämmöisessä hädässä, en yhtään ajatellut palaamista. Minä epäilen, olisinko ajatellut, vaikka schweitziläinen lumivierros olisi tukkinut Kent Road'in.
Mutta se asia, että olin mailmassa enkä omistanut enempää, kuin kolme puolipennyä (ja minä todella kummastelen, kuinka ne olivat jääneet taskuuni lauantai-iltana), huolestutti minua kovasti, vaikka kuljin eteenpäin. Minä rupesin pikkuiseksi sanomalehden uutiseksi itsekseni kuvailemaan, kuinka minä löydettiin kuolleena päivän tai parin perästä jonkun pensas-aidan alta; ja minä pyrin eteenpäin, alakuloisena, mutta niin nopeasti, kuin voin, kunnes satuin menemään vähäisen puodin ohitse, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna, että herras- ja naisvaatteita ostettiin ja että korkein hinta maksettiin rääsyistä, luista ja ruoan tähteistä. Tämän puodin isäntä istui hiasillaan oven suussa ja poltti; ja kun koko joukko takkeja ja housuja roikkui alas matalasta katosta, ja ainoastaan kaksi hoikkaa kynttilää paloi sisäpuolella näyttääkseen, mitä ne olivat, oli hän minun silmissäni kuin kostonhimoinen mies, joka oli hirttänyt kaikki vihollisensa ja nyt istui riemuiten itsekseen.
Viimeiset kokemukseni yhdessä Mr. ja Mrs. Micawberin kanssa kuiskasivat minulle, että tässä ehkä löytyi keinoja, joilla saisin suden vähäksi aikaa torjutuksi pois puolestani. Minä menin ensimäistä sivukatua ylös, riisuin pois liivini, käärin sen sievästi kainalooni ja palasin puodin ovelle. "Jos suvaitsette, Sir", lausuin minä, "myyn tämän kohtuulliseen hintaan".
Mr. Dolloby — Dolloby oli ainakin nimi puodin oven yläpuolella — otti liivin, asetti piippunsa kopalle seisomaan pihtipieltä vastaan, astui puotiin minun kanssani, niisti molemmat kynttilät sormillansa, levitti liivin tiskille ja katseli sitä siinä, piti sitä ylöspäin valoa kohden ja katseli sitä siinä ja sanoi lopulta:
"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?"
"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir", vastasin minä kainosti.
"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa", lausui Mr. Dolloby.
"Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä".
"Olisiko kahdeksantoista pennyä" — arvelin minä vähäisen epäiltyäni.
Mr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. "Minä varastaisin perheeni omaisuutta", sanoi hän, "jos tarjoisin yhdeksän pennyä siitä".
Tämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua, vennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni varastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin ahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän suvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä toivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä rikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin, ei tämä haittanut mitään.
Minä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän perästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja saisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä en ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin epämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että aasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en luullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin kulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.
Mieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin panna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana eräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin, että siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa minun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät pojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone antaisi minulle mitään suojaa.
Minulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun viimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen vaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä heinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin kävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista sisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun ensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!
Uni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä, joilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä iltana — ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani, puhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi suorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä, jotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän ajattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut nousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia. Mutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta, josta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni olivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin — vaikka unessani tunsin, että oli kylmä — kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem House'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut toivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin hän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli lähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta sekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen hyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään onneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin siis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja rupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut tietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän aavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä semmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.
Kuinka suuresti tämä sunnuntai-aamu erisi noista entisistä Yarmouth'in sunnuntai-aamuista! Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni, kirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja minä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja laulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio istui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen alla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse. Mutta vanhojen sunnuntai-aamujen lepo ja hiljaisuus oli kaikkialla, paitsi minussa. Tässä oli eroitus. Minä tunsin itseni aivan syntiseksi liassani ja tomussani ja sykertyneellä tukallani. Jollei se rauhaisa kuva, jonka olin loihtinut eteeni, äitini nuoruudessaan ja kauneudessaan itkien valkean ääressä ja tätini häneen mieltyen, olisi ollut, luulen tuskin, että minulla olisi ollut rohkeutta jatkaa seuraavaan päivään. Mutta tämä kuva kävi aina edelläni, ja minä seurasin.
Minä kuljin sinä sunnuntaina kolmekolmatta penikulmaa suoraa tietä myöten, vaikk'ei aivan helposti, sillä minä en ollut tottunut semmoiseen työhön. Minä näen itseni illan suussa käyvän Rochester'in sillan yli, uupuneena ja jalat heltyneinä ja syöden sitä leipää, jonka olin ostanut illalliseksi. Pari kolme vähäistä rakennusta, joitten ulkopuolella riippui ilmoitus "Huoneita matkustavaisille", olivat houkutelleet minua; mutta minä pelkäsin kuluttaa niitä muutamia pennyjä, jotka minulla oli, ja pelkäsin vielä enemmän niitten mieronkiertäjien ilkeitä muotoja, joita olin kohdannut tai saavuttanut. Minä en siis etsinyt muuta suojaa, kuin taivaan kantta; ja vaivalla päästyäni Chatham'iin — joka tämän yön muistossa kangastaa kuin kokoelma kalkkia, vipu-siltoja ja mastottomia laivoja, jotka olivat mutaisessa virrassa ja katetut niinkuin Noan arkki — kiipesin viimein ylös ruohottuneelle patterialle, joka pisti ulos jonkun kujan yli, jossa vartia käveli edestakaisin. Tähän minä laskeusin alas likelle yhtä kanunaa; ja iloisena vartian askelten seurasta, vaikk'ei hän tietänyt enemmän siitä, että olin ylipuolella häntä, kuin pojatkaan Salem House'ssa olivat tietäneet, että makasin muurin luona, nukuin sitkeästi aamuun saakka.
Minä olin kauhean kankea ja kipeä jaloistani aamulla ja aivan huumeissa rumpujen pärinästä ja sotajoukkojen astunnasta, jotka näyttivät saartavan minua joka taholta, kun menin alas pitkälle, kapealle kadulle. Tuntien, etten voinut käydä, kuin sangen vähän matkan sinä päivänä, jos mielin säästää voimiani ja päästä tarkoitukseni perille, päätin tehdä jakkuni myymisen päivän päätoimeksi. Minä riisuin siis pois jakkuni, että tottuisin tulemaan aikaan ilman; ja kantaen sitä kainalossani rupesin käymään eri vaatepuoteja tarkastelemassa.
Tämä oli edullinen paikka jakun myyjälle, sillä vanhojen vaatteitten kaupittelioita oli paljon ja he seisoivat enimmiten puotiensa ovella kaupantekiöitä tähystelemässä. Mutta koska heillä useimmilla oli varastossaan rippumassa pari kolme upseerin takkia epoletteineen päivineen, peloitti minua heidän kauppansa kalleus, ja minä astuin kauan aikaa sinne tänne kenellekään tavaraani tarjoamatta.
Tämän ujouteni vuoksi otin enemmän vaaria meriväen vaatekojuista ja Mr. Dolloby'n tapaisista puodeista, kuin tavallisista myyntipaikoista. Vihdoin löysin yhden, joka näytti minusta otolliselta. Se oli lokaisen kujan kulmassa. Kuja päättyi aitaukseen, joka oli täynnä nokkosia. Aitauksen seipäissä liehui vanhoja merimiesten vaatteita, jotka näyttivät lähteneen tulvillaan olevasta puodista, keskellä muutamia riippumattoja, ruosteisia pyssyjä, vaksitahti-hattuja ja useita kaukaloita täynnänsä niin monilukuisia ja niin erikokoisia ruostuneita avaimia, että olisi luullut niillä saattavansa avata kaikki ovet mailmassa.
Tähän matalaan, vähäiseen puotiin, jota pikkuinen, vaatteilla peitetty akkuna pikemmin pimitti, kuin valaisi, ja johon mentiin alas muutamia astuimia myöden, tulin minä tykyttävällä sydämellä, joka ei suinkaan huojentunut, kun ruma, vanha mies, jonka kasvojen alipuoli kokonaan peittyi harmaasen parran sänkeen, syöksähti ulos jostakin pahansiivoisesta luolasta peräpuolelta ja tarttui tukkaani. Tämä vanhus oli tosiaan hirveä katsella. Hän oli puettu likaiseen flanelli-liiviin ja haisi julmasti rommilta. Hänen vuoteensa, joka oli verhottu ryttyisellä ja rääsyisellä tilkapeitolla, oli siinä luolassa, josta hän tuli esiin ja jossa toinen vähäinen akkuna toi näkyviin vielä enemmän nokkosia ja nilkun aasin.
"No, mitä tahdot?" irvisteli tämä vanha mies kiivaalla, yksitoikkoisella vinkunalla. "No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? no, goroo, goroo!"
Minä säikähdyin siinä määrässä näistä lauseista ja erittäinkin viimeisestä, tuntemattomasta sanasta, joka oli jonkunlainen korina hänen kurkussaan, etten pystynyt vastaankaan; jolloin vanha mies, yhä pitäen kiinni tukastani, toisti:
"No, mitä tahdot? No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? No, goroo!" — jonka viimeisen sanan hän kiljasi semmoisella voimalla, että hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä.
"Minä tahtoisin tietää", sanoin minä vapisten, "haluttaako teitä ostaa yksi jakku".
"No, katsotaan sitä jakkua!" huudahti vanhus. "No, sydämeni tulella, näytä jakkusi meille! No, silmäni ja jäseneni, vedä esiin jakkusi!"
Nyt hän irroitti värisevät kätensä, jotka olivat niinkuin ison linnun kynnet, hiuksistani, ja pani nenälleen parin silmälaseja, jotka eivät ensinkään kaunistaneet hänen veristäviä silmiänsä.
"No, paljonko jakusta?" huusi vanhus sitä tarkastettuaan. "No — goroo! — paljonko jakusta?"
"Puoli kruunua", vastasin minä pelostani tointuen.
"No, keuhkoni ja maksani", huusi vanhus, "ei! No, silmäni, ei! No, jäseneni, ei! Kahdeksantoista pennyä. Goroo!"
Joka kerta, kuin hän päästi tämän huudahuksen, näyttivät hänen silmänsä olevan vaarassa pullistua ulos; ja jokaisen lauseen, jonka hän puhui, työnsi hän esiin jonkunlaisella nuotilla, joka aina oli aivan sama ja enemmän vihurin kaltainen, joka nousee hiljalleen, kohoo korkeaksi ja taas laskee, kuin minkään muun, johon minä voin sitä verrata.
"Hyvä", sanoin minä iloisena päätetystä kaupasta. "Minä otan kahdeksantoista pennyä".
"No, maksani!" huusi vanhus, heittäen jakun jollekin hyllylle. "Mene ulos puodista! No, keuhkoni, mene ulos puodista! No, silmäni ja jäseneni — goroo! — älä pyydä rahaa; vaihetetaan".
Minä en ole koskaan eläessäni ollut niin peloissani, ei ennen eikä jälestäpäin; mutta minä ilmoitin hänelle nöyrästi, että tarvitsin rahaa sekä ettei mikään muu ollut miksikään hyödyksi minulle, mutta että minä ulkona odottaisin, niinkuin hän käski, enkä tahtoisi hoputtaa häntä. Samalla minä menin ulos ja istuin alas varjoon johonkin nurkkaan. Ja siinä istuin niin monta tuntia, että varjo muuttui päivänpaisteeksi ja päivänpaiste muuttui varjoksi jälleen; ja yhä minä istuin, rahaani odottaen.
Ei löytynyt suinkaan toista samanlaista juopunutta hourupäätä siinä kaupanlajissa, toivon minä. Että hän oli hyvin tunnettu naapuristossa ja hoettiin myyneen itsensä pirulle, ymmärsin pian siitä, että pojat kävivät häntä tervehtimässä ja lakkaamatta hyörivät hänen puotinsa edessä, pauhaten tuota tarinaa ja käskien häntä tuomaan esiin kultaansa. "Te ette ole köyhä, Charley, niinkuin olette olevinanne. Tuokaat esiin kultanne. Tuokaat esiin vähän siitä kullasta, josta myitte itsenne pirulle. No! Se on matrassin sisuksessa, Charley. Ratkokaat auki se ja antakaat meillekin vähäisen!" Tämä asia ja se, että hänelle yhtä mittaa tarittiin veistä lainaksi tuohon tarpeesen, suututti häntä niin paljon, että koko päivä meni hyökkäyksiin hänen puoleltaan ja pakoretkiin poikien puolelta. Välisti luuli hän vimmassansa, että minä olin yksi heistä, ja karkasi minua kohden, väännellen suutansa, niinkuin hän aikoisi repiä minut kappaleiksi; sitten muistaen minua juuri parhaasen aikaan, pujahti hän alas puotiinsa ja heittäysi vuoteellensa, niinkuin minä päätin hänen äänestään, kun hän hurjalla tavalla ja omaan nuottiinsa rääkyi "Nelson'in kuolemaa", yksi "no!" jokaisen säkeen edessä ja tavan takaa lukemattomia "goroita". Niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi mielipahaa minulle, rupesivat pojat, lukien minuakin laitoksen väkeen sen kärsivällisyyden ja sitkeyden tähden, jolla puoli-alastonna istuin ulkopuolella, kivittelemään minua ja kohtelivat minua sangen pahasti koko päivän.
Hän koetti monta kertaa saada minua suostumaan vaihtokauppaan, tullen ulos ja tariten minulle milloin onkivapaa, milloin viulua, milloin kolmikolkkaista hattua, milloin huilua. Mutta minä vastustin kaikkia näitä ehdoituksia ja istuin siinä tuskissani; joka kerta pyytäen häneltä, kyynelet silmissä, rahaani tai jakkuani. Viimein hän alkoi maksaa minulle puolen pennyä erältänsä, ja teki tätä runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin hän vähitellen pääsi shillingiin.
"No, silmäni ja jäseneni!"' huusi hän sitten pitkän loma-ajan jälkeen, kauhealla tavalla kurkistellen puodistansa, "tyydytkö, jos saat kaksi pennyä lisäksi?"
"Minä en voi", sanoin minä; "minä näännyn nälkään".
"No, keuhkoni ja maksani, tyydytkö, jos saat kolme pennyä lisäksi?"
"Minä en pyytäisi mitään, jos voisin", vastasin minä, "mutta minun on niin kova tarve rahaa".
"No, go-roo!" (minun on suorastaan mahdoton kuvailla, kuinka hän väänsi ulos tämän huudahuksen ruumiistansa, kun hän pihtipielen takaa tirkisteli minua, näyttäen ainoastaan viekasta, vanhaa päätänsä); "tyydytkö, jos lisään neljä pennyä?"
Minä olin niin heikko ja väsynyt, että suostuin tähän tarjomukseen, ja ottaen rahat hänen kynnestään, eipä suinkaan vapisematta, lähdin vähän ennen auringonlaskua pois enemmän nälissäni ja janoissani, kuin olin ikinä ollut. Mutta kolmen pennyn hinnalla virvoitin itseni pian täydellisesti; ja paremmalle tuulelle tultuani kuljin seitsemän penikulmaa matkastani eteenpäin.
Yövuoteeni oli toisen heinäsuovan alla, jossa makasin mukavasti, sitten kuin olin pessyt rakoille tulleet jalkani eräässä virrassa ja käärinyt niitten ympäri niin hyvin, kuin mahdollista, muutamia viileitä lehtiä. Kun seuraavana aamuna taas rupesin astumaan pitkin tietä, huomasin, että tämä suikerteli lukuisain humalistojen ja puutarhojen lävitse. Vuoden-aika oli jo joutunut niin pitkälle, että puutarhat olivat punaiset kypsyneistä omenoista; ja paikoittain olivat humalan poimijat jo täydessä työssä. Minun mielestäni oli kaikki erinomaisen kaunista, ja minä päätin sinä yönä nukkua humalistossa, kuvaillen itselleni, että saisin iloista seuraa salkojen riveistä ja sievistä köynnöksistä.
Kulkiaimet olivat pahemmat, kuin koskaan, sinä päivänä ja synnyttivät minussa semmoisen pelon, jota vielä elävästi muistan. Muutamat heistä olivat mitä julmimman näköisiä roistoja, jotka tuijottelivat minua, kun menin ohitse; välisti he myöskin seisahtuivat ja huusivat minua palaamaan ja puhuttelemaan heitä, ja kun nyt rupesin juoksemaan, heittelivät he minua kivillä. Minä muistan erään nuoren miehen — luultavasti joku kattilanpaikkuri, laukusta ja hiilipannusta päättäen — jolla oli vaimonpuoli muassaan ja joka katseli ja tarkasteli minua ja sitten ärjäsi minua tulemaan takaisin niin kauhealla äänellä, että pysähdyin ja katsoin taakseni.
"Tule tänne, kun sinua kutsutaan", lausui kattilanpaikkuri, "taikka viillän vatsasi halki".
Minä katsoin parhaaksi palata. Kun tulin likemmäksi heitä, koettaen lepyttää kattilanpaikkuria katseillani, huomasin, että naisella oli mustelma silmän kohdalla.
"Mihin menet?" kysyi kattilanpaikkuri, tarttuen paitani rintamukseen nokisella kädellänsä.
"Minä menen Dover'iin", vastasin minä.
"Mistä tulet?" kysyi kattilanpaikkuri, pistäen kättänsä toisaallepäin paidassani, pitääksensä lujemmin kiinni minusta.
"Minä tulen London'ista", lausuin minä.
"Millä kurilla elätät itseäsi?" kysyi kattilanpaikkuri. "Oletko varas?"
"E-n", sanoin minä.
"No, hitto vieköön, etkö ole? Jos teeskentelet rehellisyyttä minun edessäni", lausui kattilanpaikkuri, "särjen aivot päästäsi".
Samalla heritti hän vapaalla kädellänsä lyömään minua ja katseli sitten minua kiireestä kantapäähän.
"Onko sinulla olutlasin hintaa taskussasi?" kysyi kattilanpaikkuri.
"Jos on, tänne se, ennenkuin otan sen!"
Minä olisin varmaan ottanut sen esiin, jollen olisi huomannut naisen katsetta ja nähnyt hänen hiukan pudistavan päätänsä ja muodostavan "ei" huulillansa.
"Minä olen kovin köyhä", sanoin minä, koettaen hymyillä, "eikä minulla ole mitään rahaa".
"No, mitä sillä tarkoitat?" lausui kattilanpaikkuri, katsellen minua niin tarkasti, että melkein pelkäsin hänen näkevän rahani plakkarissani.
"Sir!" sopersin minä.
"Mitä sillä tarkoitat", toisti kattilanpaikkuri, "kun pidät veljeni silkkihuivia? Anna se minulle!" Ja hän sieppasi samaa päätä huivini kaulastani ja viskasi sen naiselle.
Nainen purskahti nauruun, niinkuin hän olisi ajatellut sitä leikinlaskuksi ja, heittäen huivia takaisin minulle, nyykäytti taas vähän päätänsä, niinkuin ennen, ja muodosti huulillaan sanan "mene". Mutta ennenkuin ehdin totella, tempasi kattilanpaikkuri huivin kädestäni niin rajusti, että lensin pois, kuin höyhen, pani sen höllästi omaan kaulaansa, kääntyi kiroten naista vastaan ja paiskasi hänet maahan. Minä en koskaan unhota, kuinka näin tämän kaatuvan selin kovalle tielle ja makaavan siinä avopäin ja hiukset kaikki valkoisina pölystä; enkä myöskään, kuinka hän, kun vähän matkan päästä katsoin taaksepäin, istui polulla tienviereisellä penkerellä ja shaalinsa kulmalla pyyhki verta kasvoistansa, sillä aikaa kuin kattilanpaikkuri astui eteenpäin.
Tämä kohtaus pelästytti minua niin, että, kun jälestäpäin näin jonkun tämänlaatuisen ihmisen tulevan, käännyin takaisin, siksi kuin löysin jonkun piilopaikan, johon jäin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni; ja tämä tapahtui niin usein, että se suuresti viivytti minua. Mutta tässä vastuksessa, niinkuin kaikissa muissakin matkani kommelluksissa, näytti mielessäni asuva kuva äidistäni semmoisena kuin hän nuoruudessaan oli, ennenkuin vielä olin syntynyt, tukevan ja johdattavan minua. Se oli ainaisena seuranani. Se oli läsnä humalistossa, kun panin siihen maata; se oli kanssani, kun aamulla heräsin. Se käveli edelläni koko päivän. Minä olen aina siitä saakka nähnyt sen samalla kuin näen päivänpaisteisen kadun Canterbury'ssä, joka ikäänkuin uinaili kuumassa valossa; ja samalla kuin näen vanhat rakennukset ja porttikäytävät ja komean, harmaan tuomiokirkon, jonka tornien ympärillä peltovarekset liitelivät. Kun viimein ennätin noille alastomille, aavoille hietasärkille Dover'in seuduilla, ilostutti se kolkkoa näkö-alaa toivollansa; eikä se jättänyt minua, ennenkuin saavutin matkani ensimäisen suuren päämäärän ja pakoni kuudentena päivänä todella astuin itse kaupunkiin. Mutta nyt, kun rikkeimillä kengillä, tomuisena, päivettyneenä ja puoli-alastomana seisoin niin kauan ikävöidyllä paikalla, näytti se, kumma kyllä, haihtuvan, niinkuin unelma, ja jättävän minut avuttomaksi ja alakuloiseksi.
Minä tiedustelin tätiäni ensiksi merimiehiltä ja sain erilaisia vastauksia. Yksi sanoi, että hän asui South Foreland'in tulitornissa ja oli siellä kärventänyt poskipartansa; toinen, että hän oli kiinnitetty isoon poijuun ulkopuolella satamaa ja ettei hänen luonansa saattanut käydä kuin puolen luoteen aikana; kolmas, että hän oli suljettu Maidstone'n vankihuoneesen lapsen varkaudesta; neljäs, että hän oli nähty viime myrskyssä luudalla ratsastavan suoraan Calais'ta kohden. Ajurit, joilta sitten kyselin, olivat yhtä pilkalliset ja epäkohteliaat; ja rihkamakauppiaat, jotka eivät pitäneet minun ilmestymisestäni, vastasivat tavallisesti kuuntelematta, mitä minulla oli sanomista, ettei heillä ollut mitään antaa minulle. Minä tunsin itseni enemmän kurjaksi ja hyljätyksi, kuin olin tuntenut kertaakaan pakoretkelläni. Rahani olivat kaikki menneet, minulla ei ollut mitään enää myydä; minä olin nälissäni, janoissani, uuvuksissa ja mielestäni yhtä kaukana päämäärästäni, kuin jos olisin pysynyt London'issa.
Aamu oli kulunut näihin tiedustelemisiin ja minä istuin tyhjän puodin portailla eräässä kadunkulmassa likellä toria ja aioin jo mennä johonkin noihin muihin paikkoihin, joita oli mainittu minulle, kun joku ajuri, joka tuli vaunuillansa, pudotti hevosloimensa. Jonkunlainen hyvänluontoisuus miehen kasvoissa, kun annoin sen hänelle, rohkaisi minua kysymään häneltä, tiesikö hän sanoa minulle, missä Miss Trotwood asui, vaikka olin tehnyt tämän kysymyksen niin usein, että se melkein kuoli huulillani.
"Trotwood", vastasi hän. "Maltappa. Minäkin tunnen sen nimen. Vanha lady?"
"Niin", sanoin minä, "jotenkin".
"Kovin kankea selästä?" kysyi hän, oikaisten itseänsä suoraksi.
"Kyllä", vastasin minä. "Minä luulen, että se on aivan hänen tapaansa".
"Kantaa väskyä?" sanoi hän — "väskyä, jossa on paljon tilaa — on tarkka ja käy kiivaasti kiinni kaikkiin?"
Rohkeuteni höltyi, kun tunsin, kuinka erittäin tarkka tämä kuvaus oli.
"No, siinä tapauksessa sanon sinulle jotakin", lausui hän. "Jos menet tuonne ylöskäsin", osoittaen ruoskallansa mäkiä kohden, "ja astut suoraan eteenpäin, siksi kuin tulet muutamien rakennusten luo, jotka katsovat merelle päin, saat, luullakseni, kuulla hänestä. Mutta arvattavasti hän ei anna sinulle mitään, niin että tässä on penny sinulle."
Minä otin kiitollisuudella vastaan lahjan ja ostin sillä leivän. Tätä virvoitusta mennessäni nauttien, lähdin sitä ilmaa kohden, jota ystäväni oli neuvonut, ja astuin melkoisen matkan pääsemättä noitten rakennusten luo, joista hän oli puhunut. Vihdoin näin muutamia edessäni; ja lähestyen niitä poikkesin vähäiseen puotiin (se oli mitä meidän kotona oli tapa nimittää kaikellaispuodiksi) ja kysyin, tahtoisivatko tehdä hyvin ja sanoa minulle, missä Miss Trotwood asui. Minä puhuttelin tiskin takana olevaa miestä, joka punnitsi riisi-suurimoita nuorelle tytölle, joka, luullen, että minä kysyin häneltä, äkkiä kääntyi ja lausui:
"Minun emäntäni? Mitä sinä hänestä tahdot, poika?"
"Minä tahtoisin", vastasin minä, "saada puhutella häntä, jos suvaitsette."
"Aiot kaiketi kerjätä häneltä", lausui neitsyt.
"Ei", sanoin minä, "ei suinkaan". Mutta yht'äkkiä muistaen, etten tosiaankaan tullut mitään muuta tarkoitusta varten, pysyin hämmentyneenä ääneti ja tunsin kasvojeni hehkuvan.
Tätini palvelustyttö, joksi päätin häntä siitä, mitä hän oli puhunut, pisti riisi-suurimansa vähäiseen koriin ja meni ulos puodista, sanoen minulle, että minun sopi seurata häntä, jos tahdoin tietää, missä Miss Trotwood asui. Minä en kaivannut toista lupaa, vaikka silloin olin niin hämmästynyt ja kiihtynyt, että jalkani vapisivat allani. Minä seurasin tyttöä, ja me ennätimme pian sangen sievän, vähäisen asunnon luo, joka oli varustettu iloisilla kaari-akkunoilla ja jonka edessä oli vähäinen neliskulmainen, somerolla peitetty piha elikkä tarha täynnänsä kukkia, jotka olivat huolellisesti hoidetut ja haisivat suloiselta.
"Tässä Miss Trotwood asuu", ilmoitti tyttö. "Nyt tiedät sen, ja siinä kaikki, mitä minulla on sanomista". Tällä puheella kiirehti hän sisään, ikäänkuin pudistaakseen pois edesvastaustansa minun ilmestymisestäni, ja jätti minut seisomaan puutarhan portille sekä lohduttomasti sen ylitse katsomaan vierashuoneen akkunaa kohden, jossa puoleksi syrjään vedetty muslini-kartiini, iso, ympyriäinen, viheriä varjostin elikkä viuhka, joka oli kiinnitetty akkunanlautaan, pieni pöytä ja iso tuoli saattivat minut ajattelemaan, että tätini ehkä tällä haavaa istui siellä juhlallisessa asemassaan.
Kenkäni olivat tähän aikaan kauheassa tilassa. Anturat olivat, pala toisensa perästä, lohjenneet pois, ja päälliset olivat haljenneet ja hajonneet, että koko kengän muotokin oli kadonnut. Hattuni (jota olin käyttänyt yölakkinakin) oli niin rutistunut ja mutkainen, ettei minkään vanhan, lomeisen, varrettoman kastinpannun rikkaläjällä olisi tarvinnut hävetä kilpailemasta sen kanssa. Paitani ja housuni, tahraantuneina hiestä, kasteesta, ruohosta ja Kent'in mullasta, jolla olin maannut — ja lisäksi rikki revittyinä — olisivat voineet peloittaa linnut tätini puutarhasta, kun seisoin sen portilla. Hiukseni eivät olleet nähneet kampaa eikä harjaa siitä asti, kuin lähdin London'ista. Kasvoni, kaulani ja käteni, jotka olivat tottumattomat ilman ja auringon vaikutukseen, olivat paahdetut aivan mustan ruskeiksi. Kiireestä kantapäähän olin kalkista ja pölystä puuteroittu melkein yhtä valkoiseksi, kuin jos olisin tullut jostakin kalkki-uunista. Tässä surkeassa tilassa ja itse täydellisesti tietäen tilani, odotin, että saisin esitellä itseäni peloittavalle tädilleni ja tehdä ensimäisen vaikutukseni häneen.
Koska vierashuoneen akkunan yhä kestävä hiljaisuus vähän ajan perästä sai minut ajattelemaan, ettei tätini ollut siellä, nostin silmäni yllä olevan akkunan puoleen ja näin siinä punaposkisen, hauskan-muotoisen ja harmaapäisen gentlemanin, joka kummallisella tavalla ummisti toista silmäänsä, nyykäytti päätänsä minulle useampia kertoja, pudisti sitä yhtä usein, nauroi ja meni pois.
Minä olin kylläksi hämmentynyt ennen; mutta tämä odottamaton käytös hämmensi minua niin kovin, että olin vähällä pujahtaa pois miettimään, mikä oli paras tehdä, kun eräs lady tuli ulos asunnosta. Hänellä oli nenäliina sidottuna lakkinsa yli, puutarhan-hansikkaat kädessä, puutarhanlaukku edessään, niinkuin tallimiehen esiliina, ja kädessä iso veitsi. Minä tunsin hänet Miss Betsey'ksi, sillä hän tuli askeltaen huoneesta aivan niinkuin äiti raukkani niin usein oli kuvannut hänen astuneen puutarhaa ylöspäin Blunderstone'n Rookery'ssä.
"Mene pois!" lausui Miss Betsey, ravistaen päätänsä ja hilpaisten kaukaista lihapalasta ilmassa veitsellänsä. "Mene pois! Ei mitään poikia täällä!"
Minä katselin häntä, henki hampaissa, sillä välin kuin hän astui puutarhan nurkkaan ja kumartui alas kaivamaan maasta jotakin vähäistä juurta. Ilman rahtuakaan rohkeutta, mutta suurella sydämen ahdistuksella menin minä hiljalleen sisään ja seisoin hänen vieressään, koskien häntä sormellani.
"Jos suvaitsette, Ma'am", aloitin minä.
Hän säpsähti ja katsahti ylös.
"Jos suvaitsette, täti".
"Mitä?" huudahti Miss Betsey niin kummastuneella äänellä, etten ollut ikinä vertaista kuullut.
"Jos suvaitsette, täti, minä olen teidän veljenne pojanpoika".
"Voi, ijankaikkinen!" lausui tätini ja istui suoraan alas puutarhan polulle.
"Minä olen David Copperfield Suffolk'in Blunderstone'sta — johon tulitte sinä iltana, kuin synnyin, tervehtimään kallista äitiäni. Minä olen ollut kovin onneton siitä asti, kuin hän kuoli. Minua on laiminlyöty, minulle ei ole opetettu mitään, minä olen jätetty omille valloilleni ja pantu semmoiseen työhön, joka ei sopinut minulle. Sen vuoksi minä karkasin pois teidän luoksenne. Heti kuin olin lähtenyt liikkeelle, ryöstivät minut tyhjäksi, ja minä olen käynyt jalkaisin koko matkan enkä ole nukkunut vuoteessa siitä saakka, kuin aloitin vaellustani". Tässä lujuuteni kerrallaan loppui; ja viitaten käsilläni näyttääkseni ryysyistä tilaani ja vaatiakseni sitä todistamaan, että olin kärsinyt, purskahdin rajuun itkuun, joka luullakseni oli ollut ahdettuna minuun koko viikon.
Tätini, jonka kasvoista kaikki muut mielenliikutukset, paitsi kummastus, olivat poistuneet, istui somerolla, tuijottaen minuun, siksi kuin rupesin itkemään; jolloin hän kiireesti nousi, tarttui minua kauluksesta ja vei minut vierashuoneesen. Ensi työkseen hän siellä avasi ison kaapin, otti esiin muutamia pulloja ja kaasi vähän itsekunkin sisällöstä suuhuni. Minä arvaan, että ne vedettiin esiin umpimähkään, sillä minä olen varma siitä, että tunsin ma'un anisivedestä, anjovin-kastimesta ja salatin-soseesta. Kun hän oli antanut minulle näitä virvoitus-aineita, ja minä yhä olin aivan tunteitteni vallassa ja kykenemätön hillitsemään nyyhkytyksiäni, laski hän minut sohvalle, pani shaalinsa pääni alle ja nenäliinansa omasta päästään jalkojeni alle, etten tahraisi päällysvaatetta; ja sitten hän kävi istumaan sen viheriän viuhkan eli varjostimen taa, jota jo olen maininnut, etten voinut nähdä hänen kasvojansa, ja huudahti tuon tuostakin "Herra armahtakoon meitä!" päästäen näitä huudahuksia niinkuin vähäisiä kanunan laukauksia.
Vähän ajan perästä soitti hän kelloa. "Janet", lausui tätini, kun hänen palveliansa tuli sisään. "Mene ylikerrokseen, sano terveisiä Mr. Dick'ille minun puolestani ja ilmoita hänelle, että tahdon puhutella häntä".
Janet näytti vähän kummastuneelta, kun näki minun makaavan kankeana sohvalla (minä pelkäsin liikahtamasta, ettei se suututtaisi tätiäni), mutta meni asiaansa toimittamaan. Kädet selän takana käveli tätini edestakaisin huoneessa, siksi kuin se gentlemani, joka oli toisella silmällä katsellut minua ylikerroksen akkunasta, tuli nauraen sisään.
"Mr. Dick", lausui tätini, "älkäät nyt menetelkö hullun tavalla, sillä ei kukaan voi olla viisaampi, kuin te, kun vaan tahdotte. Me tiedämme sen kaikki. Älkäät siis menetelkö hullun tavalla, mitä hyvänsä tehnette".
Gentlemani kävi kohta totiseksi ja katseli minua, luullakseni, niinkuin hän olisi pyytänyt minua olemaan akkunasta mitään puhumatta.
"Mr. Dick", sanoi tätini, "te olette kuulleet minun mainitsevan David Copperfieldia? Älkäät nyt olko, niinkuin teillä ei olisi mitään muistia, sillä te ja minä tiedämme kyllä, kuinka oikein laita on".
"David Copperfield?" toisti Mr. Dick, joka minusta ei näyttänyt muistavan paljon siitä. David Copperfield? Niin, niin aina. David, tosiaan".
"No", lausui tätini, "tämä on hänen poikansa. Hän olisi niin paljon, kuin mahdollista, isänsä näköinen, jollei hän olisi myöskin niin paljon äitinsä näköinen".
"Hänen poikansa?" kysyi Mr. Dick. "Davidin poika? Vai niin!"
"Niin", jatkoi tätini, "ja hän on tehnyt sievän työn. Hän on karannut.
Voi! Hänen sisarensa, Betsey Trotwood, ei olisi koskaan karannut".
Tätini pudisti vakavasti päätänsä, täydellisesti luottaen sen tytön
luonteesen ja käytökseen, joka ei koskaan syntynyt.
"Vai niin! te luulette, että tyttö ei olisi karannut?" sanoi Mr. Dick.
"Siunatkoon ja varjelkoon tuota miestä", huudahti tätini tuikeasti, "kummoisia hän puhuu! Enkö minä tiedä, ettei hän olisi? Hän olisi elänyt yhdessä risti-äitinsä kanssa, ja me olisimme pitäneet toinen toisemme hyvänä. Mistä, Jumalan nimeen, olisi hänen sisarensa, Betsey Trotwood, karannut taikka mihin?"
"Ei mihinkään", vastasi Mr. Dick.
"Kuinka siis", lausui tätini leppyneenä vastauksesta, "voitte puhua niin ajattelematta, Dick, vaikka olette terävä, kuin lääkärin veitsi? No, tässä nyt näette nuoren David Copperfieldin, ja se kysymys, jonka asetan eteenne, kuuluu: mitä minä hänen teen?"
"Mitä hänen teette?" sanoi Mr. Dick hiljennetyllä äänellä raappien päätänsä. "Ah! hänen teette?"
"Niin", lausui tätini totisella katseella ja nostaen ylös etusormeansa.
"No! minä tarvitsen oikein kelpo neuvoa".
"Hyvä, jos minä olisin teidän sijassanne", arveli Mr. Dick, miettien ja hajamielisesti katsellen minua, "niin minä —" Minua tarkastellessaan näytti hän äkkiä keksineen tuuman ja lisäsi vilkkaasti: "minä pesisin hänet!"
"Janet", sanoi tätini, kääntyen levollisella voitonriemulla, jota minä en silloin ymmärtänyt, "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Lämmitä kylpy!"
Vaikka tämä haastelo syvästi koski minuun, en voinut kuin tarkastaa tätiäni, Mr. Dick'iä ja Janet'ia sillä aikaa, kuin sitä kesti, sekä päättää sitä katselmusta, jonka jo olin pitänyt huoneen suhteen.
Tätini oli varteva, tylynmuotoinen lady, mutta ei millään lailla ruman-näköinen. Hänen kasvoissaan, hänen äänessään, hänen astunnossaan ja käytöksessään oli jotakin taipumatonta, joka aivan täydellisesti selitti sen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt niin hentoon olentoon, kuin äitiini; mutta hänen kasvonjuonteensa olivat pikemmin kauniit, kuin mitään muuta, vaikka jäykät ja ankarat. Minä huomasin erittäin, että hänellä oli sangen virkeät, kirkkaat silmät. Hänen hiuksensa, jotka olivat harmaat, olivat jaetut kahteen sileään osastoon jonkunlaisen niin kutsutun aamulakin alla: minä tarkoitan erästä siihen aikaan enemmän, kuin nyt, tavallista lakkia, jonka sivukappaleet sidottiin yhteen leuan alta. Hänen hameensa oli lavendelin-värinen ja aivan sievä, mutta jotenkin kapea, niinkuin hän olisi tahtonut tulla niin vähän rasitetuksi, kuin mahdollista. Minä muistan, että se mielestäni kaikkein enimmän oli ratsashameen kaltainen, josta liialliset liepeet olivat pois leikatut. Hänellä oli sivullaan kultakello, gentlemanin kello, jos saan päättää sen ko'osta ja muodosta ynnä siihen kuuluvista vitjoista ja sineteistä; kaulassaan oli hänellä vähäinen, paidankauluksen laatuinen liinavaate, ja ranteissa jotakin manshetin kaltaista.
Mr. Dick oli, niinkuin jo olen sanonut, harmaatukkainen ja verevä, ja näillä sanoilla olisin sanonut kaikki hänestä, jollei hänen päänsä olisi ollut kummallisella tavalla eteenpäin painunut — ei ijästä, päinvastoin se muistutti minua jonkun Mr. Creakle'n pojan päästä selkäsaunan jälkeen — ja hänen harmaat silmänsä ulkonevat ja isot ja niin oudolla tavalla vetisen kirkkaat, että ne ynnä hänen hajamielinen käytöksensä, hänen alamaisuutensa tätini suhteen ja hänen lapsellinen ilonsa, kun tämä kiitti häntä, saivat minut epäilemään, että hän oli vähän mielenviassa; vaikka, jos niin oli laita, minua kovasti ihmetytti, kuinka hän oli joutunut tänne. Hän oli puettu, niinkuin tavallinen gentlemani, väljään, harmaasen aamutakkiin ja liiviin ja valkoisiin housuihin; hänellä oli kello kello-taskussaan ja plakkareissaan rahoja, joita hän kalisteli, niinkuin hän olisi ollut kovin ylpeä niistä!
Janet oli kaunis, kukoistava tyttö noin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ijällä ja täydellinen sievyyden esikuva. Vaikk'en sillä hetkellä katsellut häntä sen enempää, sopii minun tässä mainita, mitä en havainnut, ennenkuin jälestäpäin, nimittäin, että hän oli yksi niitten holholasten sarjasta, joita tätini oli ottanut palvelukseensa nimenomaan kasvatettavaksi miespuolten kieltämiseen ja jotka tavallisesti olivat kieltonsa päätteeksi menneet naimisiin leipurin kanssa.
Huone oli yhtä sievä, kuin Janet taikka tätini. Kun hetki takaperin laskin alas kynäni ajatellakseni sitä, puhalsi merituuli taas sisään yhdessä kukkashajun kanssa, ja minä näin vanhan-aikaiset, kiiltäviksi pyhjetyt ja tahotut huonekalut, tätini pyhäksi katsotun nojatuolin ja pöydän ympyriäisen, viheriän varjostimen vieressä kaari-akkunan luona, villa-peitteisen maton, kissan, teekannun käsineen, molemmat kanarilinnut, vanhan-aikaiset poslini-astiat, punssimaljan täynnänsä kuivatuita ruusunlehtiä, ison kaapin pulloineen purkkeineen sekä kummallisessa epäsoinnussa muitten esineitten suhteen tomuisen oman itseni makaavan sohvalla ja tarkastelevan kaikkia.
Janet oli mennyt kylpyä valmistamaan, kun tätini suureksi levottomuudekseni äkki-arvaamatta tyrmistyi suuttumuksesta ja tuskin sai huudetuksi: "Janet! Aaseja!"
Jolloin Janet tuli juosten portaita ylös, niinkuin talo olisi ollut ilmi-valkeassa, riensi ulos vähäiselle, viheriälle nurmikolle rakennuksen edustalle ja karkoitti pois kaksi satuloittua aasia, joilla kaksi ladya ratsasti ja jotka olivat rohjenneet astua kavionsa siihen; sillä välin kuin tätini, syöksähtäen ulos huoneesta, tempasi käsiinsä kolmannen eläimen ohjakset, jonka selässä lapsi ajoi, käänsi sen, talutti sen pois rauhoitetulta alalta ja leipoi sitä onnetonta opastaja-poikaa korville, joka oli uskaltanut häväistä tätä pyhää paikkaa.
Tähän hetkeen saakka minä en tiedä, oliko tädilläni mitään laillista oikeutta tuohon viheriään kenttään; mutta hän oli tullut siihen päätökseen, että hänellä oli, ja siinä oli kyllin hänelle. Ainoa suuri loukkaus hänen elämässään, ainoa, joka lakkaamatta vaati kostoa, oli se, että aasi astui tälle saastuttamattomalle paikalle. Olipa hän missä työssä hyvänsä, olipa se keskustelu, johon hän otti osaa, kuinka huvittava tahansa, aasi käänsi kerrallaan hänen ajatustensa juoksun toisaalle, ja hän oli heti sen kimpussa. Vesiruukkuja ja ruiskukannuja pidettiin salaisissa paikoissa valmiina tyhjennettäväksi rikollisten poikien niskaan; keppejä pantiin väijyksiin oven taa; uloshyökkäyksiä tehtiin joka tunti; ja elettiin alituisella sotakannalla. Kenties tämä oli hauska ajanviete aasipoikien mielestä; taikka ehkä viisaampia aaseja, jotka ymmärsivät, kuinka asian laita oli, huvitti syntyperäisellä yksipäisyydellään astua tätä tietä. Minä tiedän vaan, että kolmasti sotahuuto kuului, ennenkuin kylpy oli valmis, ja että viimeisessä ja kaikkein hurjimmassa kahakassa minä näin tätini yksinään ottelevan punatukkaisen, viidentoistavuotisen pojan kanssa ja jyskyttävän hänen punaista kalloansa omaan porttiinsa, ennenkuin tämä näytti älyävän, mistä puhe oli. Nämät keskeytykset olivat minusta sitä hullunkurisemmat, kun hän juuri paraikaa syötti minulle lihalientä lusikoittain (hän oli tullut siihen lujaan päätökseen, että minä olin nälkään nääntymäisilläni ja että minun tuli alussa nauttia ravintoa aivan vähin erin) ja hän välisti, kun suuni jo oli auki lusikkaa vastaan-ottaksensa, pisti sen takaisin maljaan, huusi: "Janet! Aaseja!" ja kiiruhti ulos tappeluun.
Kylpy virvoitti minua suuresti. Sillä minä rupesin tuntemaan kovaa tuskaa jäsenissäni siitä, että olin maannut ulkona kedoilla, ja olin nyt niin väsynyt ja huono, että tuskin pysyin hereillä viisi minutia kertaansa. Kun olin kylpenyt, pukivat he (minä tarkoitan tätiäni ja Janet'ia) minut paitaan ja housuihin, jotka olivat Mr. Dick'in omat, ja käärivät minut kahteen, kolmeen isoon shaaliin. Mimmoiselta mytyltä minä näytin, en tiedä, mutta minä tunsin että se oli hyvin lämmin mytty. Ja koska myöskin tunsin itseni perin heikoksi ja uniseksi, laskeusin pian taas sohvalle ja nukuin.
Se lienee ollut unelma, syntyen niistä ajatuksista, jotka niin kauan olivat asuneet mielessäni, mutta minä heräsin sillä tunnolla, että tätini oli tullut ja kallistunut puoleeni, pyyhkinyt pois hiukseni kasvoiltani, muuttanut pääni mukavampaan asemaan sekä sitten seisonut ja katsellut minua. Sanat "kaunis poika" tai "poika parka" tuntuivat myöskin soivan korvissani; mutta herätessäni ei kuitenkaan ollut mitään muuta, joka olisi johdattanut minua uskomaan, että tätini oli lausunut ne. Hän istui kaari-akkunan luona ja katseli merta tuon viheriän viuhkan takaa, joka oli asetettu jonkunlaiselle pyörin-renkaalle ja kääntyi mihin suuntaan hyvänsä.
Me söimme päivällistä vähä aika sen jälkeen, kuin heräsin. Meillä oli paistettua kanaa ja puddingia. Minä istuin pöydässä, itse paistin-puikoilla lävistetyn linnun näköisenä, ja liikutin käsiäni melkoisella vaivalla. Mutta koska tätini oli kapaloinnut minut, en valittanut vastuksiani. Koko tämän ajan olin kovasti utelias tietämään, mitä hän aikoi tehdä minun; mutta hän söi päivällisensä aivan äänetönnä, paitsi kuin hän satunnaisesti loi silmänsä minuun, joka istuin vastapäätä häntä, ja sanoi: "Jumala armahtakoon meitä!" joka ei suinkaan vähentänyt levottomuuttani.
Kun pöytäliina oli riisuttu ja vähän sherryä (josta minä sain lasin) asetettu esiin, lähetti tätini taas noutamaan Mr. Dick'iä, joka yhtyi meihin ja näytti niin viisaalta, kuin suinkin mahdollista, kun tätini pyysi häntä kuuntelemaan kertomustani, jota hän vähitellen useitten kysymysten kautta herutteli minusta. Sillä aikaa kuin minä puhuin, piti hän silmällä Mr. Dick'iä, joka minun luullakseni muutoin olisi mennyt nukuksiin ja jota, milloin hän vaan alkoi hymyillä, tätini pidätti otsaansa rypistämällä.
"Mikä lapsi raukkaa vaivasi, kun hän uudestaan meni naimisiin, sitä minä en voi ymmärtää", lausui tätini, kun minä olin päättänyt.
"Ehkä hän rakastui toiseen puolisoonsa", arveli Mr. Dick.
"Rakastui!" toisti tätini. "Mitä sillä tarkoitatte? Mistä syystä hän olisi tehnyt niin?"
"Ehkä", myhäili Mr. Dick, vähän mietittyään, "hän teki niin huvin vuoksi".
"Huvin vuoksi, tosiaan!" vastasi tätini. "Aika huvi lapsi paralle, kun kiinnittää yksinkertaisen sydämensä jokaiseen miespetoon, joka varmaan rääkkää häntä tavalla taikka toisella. Mitä hän ajatteli, sitä minun juuri tekisi mieli tietää! Hänellä oli ollut yksi puoliso. Hän oli saattanut pois tästä mailmasta David Copperfieldin, joka aina juoksi vaksivauvojen perässä hamasta kehdostansa saakka. Hän oli synnyttänyt lapsen — jopa niitä oli kaksi lasta, kun hän tuona perjantai-iltana toi ilmoille tämän pojan, joka istuu tässä! — ja mitä hän muuta tarvitsi?"
Mr. Dick pudisti salaisesti päätänsä minulle, niinkuin hän olisi ajatellut, ettei tästä koskaan selkoa saisi.
"Hän ei edes voinut saada lapsia, niinkuin muut ihmiset", jatkoi tätini. "Mihin tämän pojan sisar, Betsey Trotwood, jäi! Ei tullut ilmi. Älkäät puhuko mitään!"
Mr. Dick näytti aivan pelästyneeltä.
"Tuo pikkuinen lääkäri liuska, jonka pää oli kallella", sanoi tätini, "Jellips taikka mikä hänen nimensä oli, mitä hän toimitti? Hän ei saattanut tehdä muuta kuin sanoa minulle, niinkuin punakerttu — punakerttu hän onkin — 'se on poika'. Poika! Niin, tolvanoita he ovat kaikki tyyni!"
Tämän huudahuksen hartaus säpsäytti Mr. Dick'iä erinomaisesti; ja minuakin, jos minun täytyy sanoa totuus.
"Ja sitten, niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi ja hän ei olisi tarpeeksi seisonut tämän pojan sisaren, Betsey Trotwood'in, tiellä", lausui tätini, "menee hän toistamiseen naimisiin — menee murhaajalle — taikka miehelle, jonka nimi vivahtaa siihen — ja seisoo tämän pojan tiellä! Ja luonnollinen seuraus näistä on, niinkuin jokainen, paitsi lapsi, olisi voinut ennustaa, se, että poika lähtee karkuun ja kuljeksii ympäri maata. Hän on niin suuresti, kuin mahdollista, Kainin kaltainen, ennenkuin tämä tuli täysikasvuiseksi".
Mr. Dick katseli minua tarkasti, ikäänkuin ajatellaksensa minua tämän luonteiseksi.
"Ja lisäksi tuo nainen, jolla on se pakanallinen nimi", jatkoi tätini, "tuo Peggotty, hän menee ja pyrkii miehelle hänkin. Koska hän ei ole nähnyt kyllin, mitä pahaa tämmöisestä syntyy, menee hän ja pyrkii miehelle hänkin, niinkuin tämä lapsi kertoo. Minä toivon vaan", lausui tätini, pudistaen päätänsä, "että hänen miehensä on yksi noista hiilihanko-miehistä, joita näkee yltäkyllin sanomalehdissä, ja pieksee häntä kelpo lailla hangollaan".
Minä en voinut kuulla, että vanhaa hoitajatartani näin halvennettiin ja hänelle semmoisia toivotettiin. Minä ilmoitin tädilleni, että hän todella oli erehtynyt; että Peggotty oli paras, rehellisin, uskollisin, hartain ja kaikkein altiin ystävä ja palvelia mailmassa, joka aina oli rakastanut minua hellästi, joka aina oli rakastanut äitiäni hellästi, joka oli kannattanut kuolevan äitini päätä käsivarrellansa ja jonka kasvoille äitini oli painanut viimeisen, kiitollisen suudelmansa. Ja kun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin sanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä hänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa, jollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin lailla vaivaavani häntä — minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä, ja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.
"Hyvä, hyvä!" lausui tätini, "lapsi on oikeassa, kun puollustaa niitä, jotka ovat puollustaneet häntä — Janet! Aaseja!"
Minä luulen varmaan, että, joll'eivät nämät onnettomat aasit olisi olleet, me olisimme tulleet hyviksi ystäviksi; sillä tätini oli laskenut kätensä olkapäälleni ja näin rohkaistuna aioin minä syleillä häntä ja anoa hänen suojelustansa. Mutta tämä keskeytyminen ja se hämmennys, johon hän joutui ulkopuolisen taistelon kautta, tekivät lopun kaikista lempeistä tunteista siksi hetkeksi ja panivat tätini harmistuneena teenaikaan asti saarnaamaan Mr. Dick'ille, kuinka hän oli päättänyt vedota maansa lakeihin apua saadaksensa ja haastaa kaikki Dover'in aasin-omistajat oikeuteen alueensa häiritsemisestä.
Teen jälkeen istuimme kaikki akkunan luona — tähystelemässä, niinkuin päätin tätini tuikeista katseista, vieläkö tulisi rauhanrikkojia — hämärään saakka, jolloin Janet asetti kynttilöitä ja lautapelin pöydälle ja päästi alas rullakartiinit.
"No, Mr. Dick", sanoi tätini totisella katsannolla ja nostaen ylös etusormeaan, niinkuin ennen, "minä aion asettaa teille toisen kysymyksen. Katsokaat tätä lasta".
"David'in poikaako?" arveli Mr. Dick tarkkaavaisella ja hämmentyneellä muodolla.
"Aivan niin", vastasi tätini. "Mitä te nyt tekisitte hänen?"
"Tekisin David'in pojan?" sanoi Mr. Dick.
"Niin", vastasi tätini, "David'in pojan".
"Ah!" lausui Mr. Dick. "Niin. Tekisin hänen. Minä panisin hänet maata".
"Janet!" huusi tätini samalla leppeällä voitonriemulla, kuin olin huomannut ennen. "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Jos vuode on valmis, saatamme pojan ylös sinne".
Kun Janet ilmoitti, että se oli aivan valmis, saatettiin minä ylös; ystävällisesti, mutta vähän niinkuin vanki; sillä tätini kävi edelläni ja Janet seurasi jälkijoukkona. Ainoa asianhaara, joka antoi minulle uutta toivoa, oli se, että tätini pysähtyi portailla ja tiedusteli, mitä palaneen hajua tuntui siellä, ja että Janet vastasi, että hän oli käyttänyt vanhaa paitaani virikkeeksi alhaalla kyökissä. Mutta huoneessani ei löytynyt mitään muita vaatteita, kuin se omituinen puku, joka minulla oli ylläni; ja kun olin jätetty sinne yksin pikkuisen vahakynttilän kanssa, joka, niinkuin tätini varoitti minulle, palaisi säntilleen viisi minutia, kuulin, kuinka he lukitsivat oven ulkopuolelta. Miettien näitä, katsoin mahdolliseksi, että tätini, jonka oli mahdoton tuntea minua tarkemmin, ehkä pelkäsi, että minun oli tapa karata pois, ja sen vuoksi ryhtyi tarpeellisiin keinoihin, että pysyisin tallella.
Huoneeni oli varsin miellyttävä. Se oli rakennuksen ylimmäisessä osassa ja katseli merta päin, johon kuu komeasti paisti. Kun olin lausunut rukoukseni ja kynttilä oli palanut loppuun saakka, muistan, kuinka vielä istuin ja katselin kuutamaa vedellä, niinkuin olisin toivonut saavani lukea kohtaloani siitä, ikäänkuin kirkkaasta kirjasta, taikka nähdä äitini lapsensa kanssa tulevan taivaasta pitkin tuota hohtavaa polkua katsellaksensa minua, niinkuin hän oli katsellut, kun viimein näin hänen suloiset kasvonsa. Minä muistan, kuinka se juhlallinen mieli-ala, jolla lopullisesti käänsin pois silmäni, väistyi sen kiitollisuuden ja levollisuuden tunteen edestä, jota valkea-verhoisen vuoteen näky, mutta vielä enemmän pehmeä laskeuminen alas siihen ja vaipuminen sen lumivalkoisiin lakanoihin, synnytti. Minä muistan, kuinka ajattelin kaikkia noita yksinäisiä paikkoja yötisen taivaan alla, jossa olin nukkunut, ja kuinka rukoilin, ettei minun tarvitsisi koskaan enää olla koditonna enkä koskaan kodittomia unhottaisi. Minä muistan, kuinka minusta tuntui, kuin olisin viimein vierinyt alas tuota surumielistä valo-rataa merellä unelmien maahan.