VIIDESKOLMATTA LUKU.
Hyviä ja pahoja enkeleitä.
Tämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi, ja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi muistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi ottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia kuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös, kirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta, kun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan itseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän olisi juossut itsensä hengästyksiin.
"T. Copperfield, Esquire", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa vähäisellä ruokokepillänsä.
Minä tuskin kykenin omistamaan itselleni tätä nimeä; niin häiritsi minua se varma tieto, että kirje tuli Agnes'ilta. Kuitenkin ilmoitin kirjeentuojalle, että olin T. Copperfield, Esquire, ja hän uskoi sen ja antoi minulle kirjeen, johon, sanoi hän, vastaus oli saatava. Minä jätin hänet ulos porraslavalle odottamaan vastausta ja menin huoneisini jälleen, mutta niin heikkohermoisena, että olin iloinen, kun sain laskea kirjeen aamiaispöydälleni ja tutustua vähän sen ulkopuoleen, ennenkuin tohdin särkeä sinetin.
Kirjeen avattuani havaitsin, että se oli hyvin ystävällinen kirjoitus, joka ei sisältänyt mitään viittauksia tilaani teaterissa. Kaikki, mitä se sanoi, oli: "Rakas Trotwood'ini. Minä asun isäni asiamiehen, Mr. Waterbrook'in, luona Elyplace'lla Holbornissa. Tahdotko tulla tapaamaan minua tänään johonkin aikaan, jonka itse saat määrätä. Ainainen ystäväsi Agnes".
Minulta meni niin paljon aikaa, ennenkuin sain valmiiksi mitään semmoista vastausta, joka tyydytti minua, etten tiedä, mitä kirjeenkantaja lienee ajatellut, jollei hän ajatellut, että opettelin kirjoittamaan. Epäilemättä kirjoitin vähintäin kymmenkunnan vastauksia. Minä aloitin yhtä: "Kuinka saatan koskaan toivoa, rakas Agnes, että saisin muistostasi poistetuksi sen inhottavan vaikutuksen" — siinä se ei enää miellyttänyt minua, vaan minä revin sen rikki. Minä aloitin toista: "Shakespeare on huomauttanut, rakas Agnes'ini, kuinka kummallista on, että ihminen pistää vihollisensa suuhunsa" — se muistutti minua Markham'in ihmisestä eikä siitä tullut sen pidempää. Minä koetin myöskin runoutta. Minä aloitin yhtä kirjettä seuraavalla säkeellä: "Oi, ällös muistako mitään muuta" — mutta tämä johdatti mieleeni viidettä Marraskuuta ja kävi hullunpäiväiseksi. Monen yrityksen jälkeen kirjoitin: "Rakas Agnes'ini. Sinun kirjeesi on sinun kaltaisesi, ja mitä suurempaa ylistystä saattaisin siitä sanoa? Minä tulen kello neljä. Ystävällisesti ja surullisesti. T. C." Tämän kirjeen saatuansa (minä aioin varmaan kaksikymmentä kertaa vaatia sitä takaisin, kun se jo oli poissa käsistäni) kirjeenkantaja viimein lähti.
Jos päivä oli vaan puoleksi niin kauhea jollekulle muulle viralliselle gentlemanille Doctors' Commons'issa, kuin se oli minulle, uskon totisesti, että hän jossakin määrässä suoritti sovinto-uhria sen osan puolesta, joka hänellä oli tässä homehtuneessa, vanhassa kirkollisessa juustossa. Vaikka jätin byroon kello puoli neljä ja viisi minutia sen jälkeen jo kiertelin yhtymyspaikan likitteellä, oli kuitenkin St. Andrew'in kellon mukaan Holbornissa neljännes kulunut määräajan yli, ennenkuin sain kootuksi niin paljon hurjaa voimaa, että nykäisin sitä yksityisten soitinkellon pontta, joka oli sovitettu Mr. Waterbrook'in huoneen vasemmanpuoliseen ovenpieleen. Mr. Waterbrook'in varsinaista ammatti-tointa harjoitettiin alikerroksessa, mutta hienonlaisia asioita (joita siellä oli hyvin paljon) rakennuksen yliosassa. Minua näytettiin sievään, mutta jotenkin ahtaasen vierashuoneesen, ja siellä istui Agnes, kutoen yhtä kukkaroa.
Hän näytti niin levolliselta ja hyvältä ja muistutti minua niin elävästi noista ilmaisista, vilppaista koulupäivistäni Canterbury'ssä sekä siitä pöhistyneestä, tupakan-savuisesta, tyhmästä raukasta, jommoisena olin ollut entis-illan, että minä, koskei kukaan muu ollut läsnä, sorruin itsesyytökseni ja häpeäni alle ja — lyhyeltä, menettelin narrin tavalla. Minä en voi kieltää, että vuodatin kyyneliä. Mutta tähän hetkeen saakka olen kahdenvaiheinen, oliko se ylipäänsä viisainta vai naurettavinta, mitä voin tehdä.
"Jos se olisi ollut joku muu, kuin sinä, Agnes", sanoin minä, kääntäen pois päätäni, "en olisi huolinut siitä puoleksikaan niin paljon. Mutta että se juuri satuit olemaan sinä, joka näit minut! Ensiksi minä melkein toivoin, että olisin kuollut".
Hän pani kätensä — sen koskeminen tuntui toisenlaiselta, kuin minkään muun käden — tuokioksi käsivarrelleni; ja minä tunsin siitä niin suurta huojennusta ja lohdutusta, etten voinut olla sitä huulilleni nostamatta ja kiitollisesti sitä suutelematta.
"Käy istumaan", käski Agnes iloisesti. "Älä ole niin alakuloinen,
Trotwood. Jollet voi minuun luottaa, keneenkä voit luottaa?"
"Voi, Agnes!" vastasin minä. "Sinä olet minun hyvä enkelini!"
Hän hymyili mielestäni vähän surullisesti ja pudisti päätänsä.
"Niin, Agnes, minun hyvä enkelini! Aina minun hyvä enkelini!"
"Jos todella olisin, Trotwood", vastasi hän, "löytyy yksi asia, josta pitäisin erittäin lukua".
Minä katselin häntä kysyväisesti, mutta minua aavisti jo, mitä hän tarkoitti.
"Minä varoittaisin sinua", lausui Agnes vakavalla katseella, "pahan enkelisi suhteen".
"Rakas Agnes'ini", aloitin minä, "jos tarkoitat Steerforth'ia —".
"Häntä minä tarkoitan, Trotwood", vastasi hän.
"Siinä tapauksessa, Agnes, päätät kovin väärin hänestä. Hänkö minun taikka jonkun muun paha enkeli! Hänkö mitään muuta, kuin johdattajani, turvani ja ystäväni! Rakas Agnesini! Etkö tee väärin ja vastoin omaa tapaasi, kun tuomitset häntä siitä, mitä näit minusta entis-iltana?"
"Minä en tuomitse häntä siitä, mitä näin sinusta entis-iltana", vastasi hän tyvenesti.
"Mistä siis?"
"Monesta asiasta — jotka itsestänsä ovat vähäpätöisiä, mutta yhteen laskettuina eivät minusta näytä semmoisilta. Minä arvostelen häntä osittain omien kertomustesi mukaan hänestä, Trotwood, osittain sinun luonteesi mukaan ja sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on sinun suhteesi".
Hänen siivossa äänessään oli aina jotakin, joka sydämessäni synnytti säveliä, jotka vaan sointuivat yhteen tämän äänen kanssa. Se oli aina totinen; mutta, kun se oli hyvin totinen, niinkuin nyt, oli siinä jonkunlainen värähdys, joka kokonaan voitti minut. Minä istuin ja katselin häntä, kun hän loi silmänsä ompelukseensa; minusta oli, kuin olisin yhä kuunnellut häntä; ja tämän äänen soidessa himmentyi Steerforth, vaikka sydämestäni rakastin häntä.
"Minä", lausui Agnes, katsahtaen ylös taas, "joka olen elänyt semmoisessa yksinäisyydessä ja jonka on mahdoton tietää paljon mailmasta, teen hyvin rohkeasti siinä, että epäröimättä annan sinulle neuvoni taikka edes pidän tätä jyrkkää mieltä. Mutta minä tiedän, mikä sen on synnyttänyt, Trotwood — mikä uskollinen muisto siitä, että olemme yhdessä kasvaneet, ja mikä harras osan-otto kaikkeen, mikä koskee sinua. Se minut rohkeaksi tekee. Minä olen varma siitä, että, mitä sanon, on oikein. Minä olen aivan varma siitä, että niin on. Minusta tuntuu, kuin se olisi joku muu, joka puhuu sinulle, enkä minä, kun varoitan sinua, että olet saanut vaarallisen ystävän".
Taas katselin häntä, taas kuuntelin häntä, kun hän oli vaiennut, ja taas Steerforth'in kuva himmentyi, vaikka se vielä oli sydämessäni kiintyneenä.
"Minä en ole niin järjetön, että toivoisin", lausui Agnes, vähän ajan perästä jälleen puhuen tavallisella äänellänsä, "että tahdot taikka että voit kerrallaan muuttaa semmoista tunnetta, joka on käynyt vakuutukseksi sinussa; saatikka semmoista tunnetta, joka on juurtunut luottavaiseen luontoosi. Sinun ei tule äkkiä tehdä sitä. Minä vaan pyydän sinua, Trotwood, jos milloinkaan ajattelet minua — minä tarkoitan", lisäsi hän levollisella hymyllä, sillä minä aioin keskeyttää häntä, ja hän tiesi kyllä miksi, "joka kerta kuin ajattelet minua — muistamaan, mitä olen sanonut. Annatko minulle kaikki nämät anteeksi?"
"Minä annan sinulle anteeksi, Agnes", vastasin minä, "kun kerran teet oikeutta Steerforth'ille ja pidät hänestä yhtä paljon, kuin minä".
"Eikö ennen?" lausui Agnes.
Minä näin jonkun varjon vierivän hänen kasvojensa yli, kun tällä tapaa mainitsin Steerforth'ia, mutta hän vastasi hymyyni, ja me olimme taas yhtä avosydämiset keskinäisessä ystävyydessämme, kuin ennen.
"Ja milloin, Agnes", sanoin minä, "annat minulle anteeksi entis-illan?"
"Kun jälleen muistan sen", vastasi Agnes.
Hän olisi jättänyt tämän aineen tähän, mutta minä en voinut sallia sitä, siksi oli sydämeni liian täynnä, vaan pyysin hartaasti, että saisin kertoa hänelle, kuinka olin tullut niin itseäni häväisneeksi ja mihin satunnaisten asianhaarojen jaksoon teateri oli joutunut viimeiseksi osaksi. Mieleni huojentui suuresti, kun sain tehdä tämän ja lavealta puhua, kuinka kiitollisena olin Steerforth'ia kohtaan siitä huolesta, jota hän piti minusta, kun en kyennyt pitämään huolta itsestäni.
"Sinä et saa unhottaa", lausui Agnes, tyvenesti muuttaen keskustelu-ainetta, kun minä olin päättänyt, "että sinun täytyy aina ilmoittaa minulle, ei ainoastaan milloin joudut murheisin, vaan myöskin milloin rakastut. Kuka on astunut Miss Larkins'in sijaan, Trotwood?"
"Ei kukaan, Agnes".
"Joku, Trotwood", sanoi Agnes nauraen ja heristäen sormeansa.
"Ei, Agnes, kunniani kautta! Löytyy tosin eräs lady Mrs. Steerforth'in huoneessa, joka on sangen taitava ja jonka kanssa minä mielelläni puhun — Miss Dartle — mutta minä en rakasta häntä".
Agnes nauroi taas omaa terävyyttänsä ja ilmoitti minulle, että, jos tahdoin vilpittömästi uskoa hänelle kaikki, hän aikoi pitää vähäistä luetteloa ankarista rakkauden puuskistani ja siihen tarkasti panna päivän, jolloin ne itsekukin alkoivat, ajan, jona kestivät, sekä päivän, jona loppuivat, että se olisi niinkuin kuninkaitten ja kuningattarien hallitustaulu Englannin historiassa. Sitten hän kysyi minulta, olinko minä nähnyt Uriah'ta.
"Uriah Heep'iäkö?" sanoin minä. "En. Onko hän London'issa?"
"Hän käy täällä alikerran byroossa joka päivä", vastasi Agnes. "Hän tuli London'iin viikkoa ennen minua. Minä pelkään: ikävissä asioissa, Trotwood".
"Semmoisissa asioissa, jotka huolettavat sinua, Agnes, näen", lausuin minä. "Mitkä ne lienevät?"
Agnes laski neulomuksensa luotansa ja vastasi, pannen kätensä toinen toisensa päälle ja miettiväisesti katsellen minua noilla kauniilla, lempeillä silmillänsä:
"Minä luulen, että hän aikoo ruveta asiakumppanuuteen isäni kanssa".
"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen arvoon?" huudahdin minä harmistuneena. "Etkö ole vastustanut sitä, Agnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun täytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen mielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin vielä on aikaa".
Yhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä puhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:
"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä aika — ei enemmän, kuin pari kolme päivää — kuin hän antoi minulle ensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä, missä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle vapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut salatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani".
"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?"
"Uriah", vastasi hän, hetken epäiltyään, "on saattanut itsensä välttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on urkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja käyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin — yhdellä sanalla sanoakseni kaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään häntä".
Sitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi taikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä kysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä minulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan aikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin, täytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet sinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.
"Hänen valtansa isäni suhteen", lausui Agnes, "on sangen suuri. Hän osoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta — rehellisesti ehkä; minä toivon niin — mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että hän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa".
Minä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun tällä hetkellä sain sanoa sitä.
"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani", jatkoi Agnes, "oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois; että hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että hänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin alakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä olemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan häntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut loukattu ja häpeissänsä siitä".
"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?"
"Minä tein, Trotwood", vastasi hän, "mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen elämänsä taakkaa — minä toivon, että se keventää! — ja antaisi minulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!" huudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat niistä alas, "minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen eikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun on muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa ja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun. Minä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja kuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet hänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä, alituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän parannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen, vaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa".
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt kyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä koulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään, ja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme toinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen surevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut muuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: "Voi, Agnes, älä nyt! Älä, rakas sisareni!"
Mutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten puolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän — mitä tahansa silloin tiesin taikka en tietänyt — ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis, levollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista, palasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.
"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken", lausui Agnes, "ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun vakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä sysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että sinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua miellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan tiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja minua".
Agnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja Mrs. Waterbrook, joka oli kookas lady — taikka jolla oli kookas puku: minä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli pukua, mikä ladyä — tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä muisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa taikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä epäilevän, että olin päihtyneenä.
Vähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs nuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi minua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja toiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin molempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin alentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti ja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin kutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo byroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.
Kun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin paistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä ollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka valepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä, minua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin voimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua; mutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki meistä molemmista pelkureita.
Minä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli lyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti olemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että häntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun olin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli isäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja isoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle ladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in sukulaiselta — esimerkiksi hänen tädiltänsä.
Tämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä myöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan sirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta osoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille; joka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr. Henry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en muista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä valtiovarain-viraston kanssa.
Minä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja syvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että hän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella tunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin melkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle, sillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja milloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina varjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin meihin.
Siellä oli muitakin vieraita — kaikki, siltä minusta näytti, tätä tilaisuutta varten jäällä jäähdytetyt, niinkuin viini. Mutta siellä oli yksi, johon käänsin huomioni, ennenkuin hän tuli, koska kuulin häntä ilmoitettavan Mr. Traddles'iksi! Ajatukseni lensivät takaisin Salem House'en; ja olikohan se Tommy, mietin minä, jonka oli tapa piirtää luurankoja!
Minä odotin Mr. Traddles'ia tavattoman hartaasti. Hän oli maltilliselta, vakavalta näyttävä, käytökseltään ujo, nuori mies, jolla oli lystillinen, tuuhea-tukkainen pää, ja silmät, jotka olivat melkein liiaksi siirottavat; ja hän peräytyi johonkin pimeään nurkkaan niin pian, että minulla oli vastus löytää häntä. Vihdoin sopi minun selvästi nähdä hänet, ja joko silmäni pettivät minut taikka se oli vanha, onneton Tommy.
Minä suunnitin askeleeni Mr. Waterbrook'in luo ja sanoin luulevani, että minun oli ilo nähdä eräs vanha koulukumppani täällä.
"Todella?" lausui Mr. Waterbrook kummastuneena. "Te olette liian nuori
Mr. Henry Spiker'in koulukumppaniksi?"
"Häntä minä en tarkoita!" vastasin minä. "Minä tarkoitan sitä gentlemania, jonka nimi on Traddles".
"Vai niin!" lausui isäntäni suuresti vähentyneellä osanotolla. "Se on mahdollista".
"Jos se todella on sama mies", sanoin minä, katsellen Traddles'ia kohden, "olimme yhdessä eräässä paikassa, jota nimitettiin Salem House'ksi, ja hän oli oivallinen toveri".
"Kyllä. Traddles on hyvä toveri", vastasi isäntä, nyykäyttäen päätänsä jonkunlaisella suvaitsevalla tavalla. "Traddles on sangen hyvä toveri".
"Se on kummallinen yhteensattumus", arvelin minä.
"Se onkin todella", vastasi isäntäni, "oikea sattumus, että Traddles on ensinkään täällä, koska Traddles kutsuttiin tänne päivällisille vasta tänä aamuna, kun se sija pöydässä, joka oli aiottu Mrs Henry Spiker'in veljelle, joutui tyhjäksi hänen pahoin-vointinsa tähden. Oikein gentlemanin kaltainen mies, tuo Mrs. Henry Spikerin veli, Mr. Copperfield".
Minä sopersin suostumusta, joka oli täynnä tunteellisuutta, siihen katsoen, etten tietänyt yhtäkään mitään hänestä; ja minä kysyin, mikä ammatti Mr. Traddles'illa oli.
"Traddles", vastasi Mr. Waterbrook, "on nuori mies, joka lukee advokatiksi ruvetakseen. Niin. Hän on sangen hyvä toveri — ei kenenkään vihollinen, paitsi oma".
"Onko hän oma vihollisensa?" kysyin minä pahoillani, kun kuulin tämän.
"No", vastasi Mr. Waterbrook, vetäen suutansa suppuun ja leikitellen kellonvitjojensa kanssa tyytyväisellä, varakkaalla tavalla. "Minä sanoisin, että hän on yksi niistä ihmisistä, jotka estävät omaa valoaan loistamasta. Niin, minä sanoisin, ettei hän koskaan esimerkiksi olisi viiden sadan punnan arvoinen. Eräs ammatti-kumppani kiitti häntä minulle. Oh niin. Niin. Hänellä on jonkunlainen kyky panna kokoon lakikirjoituksia ja selvään esitellä asioita kirjeellisesti. Minun on tilaisuus vuoden kuluessa toimittaa Traddles'ille vähän ansiota; vähän — vaikka hänelle paljon. Oh niin. Niin!"
Minuun vaikutti suuresti se erinomaisen tanea ja itsemieltynyt tapa, jolla Mr. Waterbrook vähän väliä lausui tuota pikkuista "niin" sanaa. Siinä asui kummallinen voima. Se saatti täydellisesti ajattelemaan semmoista miestä, joka oli syntynyt, etten sanoisi hopealusikka kädessä, ryntötikkaitten kanssa ja oli kiivennyt ylös kaikille elämän kukkuloille, toiselle toisen perästä, siksi kuin hän nyt linnoitusten harjalta filosofin ja suojelian silmällä katseli niitä, jotka olivat alhaalla juoksu-kaivannoissa.
Minä mietin vielä tätä asiaa, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi. Mr. Waterbrook talutti alas Hamlet'in tädin ja Mr. Henry Spiker Mrs. Waterbrook'in. Agnes, jota olisin itse mielelläni tahtonut saattaa, annettiin eräälle muhoilevalle, heikkosääriselle toverille. Uriah, Traddles ja minä, jotka olimme seuran nuorempi osa, menimme viimeiseksi alas, niinkuin vaan sopi. Että Agnes vietiin minulta, ei pahoittanut minua niin paljon, kuin se muutoin olisi pahoittanut, koska sen kautta sain tilaisuutta portailla esitellä itseäni Traddles'ille, joka tervehti minua sydämellisesti, sillä välin kuin Uriah luikerteli vieressämme semmoisella tungettelevaisella tyytyväisyydellä ja itse-alennuksella, että olisin ilolla heittänyt hänet menemään rinta-nojan ylitse.
Traddles ja minä eroitettiin pöydässä, sillä meitä sijoitettiin kahteen etäiseen kulmaan: hän erään punaisen sametti-ladyn valoon; minä Hamlet'in tädin varjoon. Päivällisiä kesti jotenkin kauan ja keskustelu koski aatelisia — ja verta. Mrs. Waterbrook ilmoitti meille monta kertaa, että jos hän oli mihinkään mieltynyt, hän oli mieltynyt vereen.
Mieleeni joutui useita kertoja, että olisimme menestyneet paljon paremmin, jollemme olisi olleet niin gentilejä. Me olimme niin erinomaisen gentilejä, että keskustelumme ala kävi hyvin ahtaaksi. Mr. ja Mrs. Gulpidge'llä. jotka olivat seurassamme, oli toisen kautta jotakin tekemistä (ainakin Mr. Gulpidge'llä oli) Pankin laki-asiain kanssa; ja osittain Pankin tähden, osittain valtiovarain-viraston tähden pidimme puheessamme yhtä tarkkaa rajaa, kuin hovikalenteri. Päälle päätteeksi oli Hamlet'in tädillä se sukuvika, että hän rupesi yksinhaasteloon ja katkonaisella tavalla itseksensä jutteli jokaisessa aineessa, jota aloitettiin. Niitä ei tosin ollut monta; mutta kun aina palasimme vereen, oli hänellä yhtä lavea miettimisen ala, kuin hänen veljenpojallansakin.
Me olisimme sopineet vampyri-joukoksi, niin veriseksi kävi keskustelumme.
"Minä tunnustan, että minulla on sama ajatus kuin Mrs.
Waterbrook'illa", lausui Mr. Waterbrook, viini-lasi silmän edessä.
"Muut asiat ovat sangen hyvät tavallansa, mutta veri voittaa kaikki!"
"Oh! Ei ole mitään, joka siinä määrässä tyydyttäisi", muistutti Hamlet'in täti. "Ei löydy mitään, joka on niin paljon ihmisen beau-ideal — kaikista tuollaisista asioista, yleensä puhuen. Löytyy muutamia alhaisia mieliä (ei monta, ilokseni toivon sitä, mutta kuitenkin muutamia), jotka halukkaammin tahtoisivat kumartaa epäjumalia, joksi minä sanoisin sitä. Oikeita epäjumalia. Ansioita, luonnonlahjoja ja muita sellaisia. Mutta nämät ovat asioita, joita emme voi aisteillamme havaita. Niin ei ole veren laita. Me näemme veren nenässä, ja tunnemme sen. Me tapaamme sen leuassa, ja sanomme: 'tuossa se on! Se on verta!' Se on oikea tosi-asia. Me osoitamme sitä toisillemme. Se ei salli mitään epäilystä".
Tuo muhoileva, heikko-säärinen toveri, joka oli saattanut alas Agnes'in, esitteli mielestäni tätä kysymystä vielä enemmän ratkaisevalla tavalla.
"Oh, näettekö, hiisi vieköön", lausui tämä gentlemani, katsellen ympäri pöytää yksinkertaisella hymyllä, "me emme voi olla ilman verta, näettekö. Meillä pitää olla verta, näettekö. Muutamat nuoret veitikat, näettekö, ovat ehkä vähän takapajulla kasvatuksensa ja käytöksensä puolesta ja eksyvät vähän oikealta tolalta, näettekö, ja saattavat itsensä ja muita ihmisiä monenlaiseen pulaan — ja kaikenlaista muuta semmoista — mutta hiisi vieköön, hauska on ajatella, että heissä on verta! Itse puolestani sallisin aina ennemmin, että joku mies, jossa on verta, paiskaisi minut maahan, kuin että joku, jossa ei sitä ole, nostaisi minut ylös!"
Tämä ajatus, joka ikäänkuin pähkinänkuoreen käsitti kokoon yleisen kysymyksen, herätti harrasta mieltymystä ja tuotti paljon arvoa tälle gentlemanille, siksi kuin ladyt nousivat pöydästä. Tämän jälkeen huomasin, että Mr. Gulpidge ja Mr. Henry Spiker, jotka olivat tähän saakka pysyneet niinkuin erinänsä muista, rupesivat puolustusliittoon meitä, yhteistä vihollista, vastaan ja pöydän poikki pitivät jonkunlaista salamyhkäistä keskustelua meidän voittamiseksemme ja kukistamiseksemme.
"Tuo ensimäisen neljän-tuhannen ja viiden-sadan punnan velkakirjan asia ei ole selvinnyt sillä tapaa, kuin odotettiin, Spiker", lausui Mr. Gulpidge.
"Tarkoitatteko herttua A:n?" arveli Mr. Spiker.
"Kreivi B:n", sanoi Mr. Gulpidge.
Mr. Spiker kohotti kulmakarvojansa ja näytti kovin huolestuneelta.
"Kun kysymys esitettiin Lord — minun ei tarvitse nimittää häntä", lausui Mr. Gulpidge, pidättäen itseänsä.
"Minä ymmärrän", sanoi Mr. Spiker, "N:lle".
Mr. Gulpidge nyykäytti synkän-näköisenä päätänsä — "esitettiin hänelle, oli hänen vastauksensa: 'rahaa taikka ei mitään helpoitusta'".
"Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Spiker.
"'Rahaa taikka ei mitään helpoitusta'", toisti Mr. Gulpidge jämeällä äänellä. "Lähimmäinen perintövuorossa — te ymmärrätte?"
"K.", lausui Mr. Spiker pahan-enteisellä katseella.
"K. kieltäysi nyt jyrkästi allekirjoittamasta. Häntä varrottiin New-market'issa tätä tarkoitusta varten, mutta hän kieltäysi kerrallaan sitä tekemästä".
Mr. Spiker kuunteli niin hartaasti, että hän kävi kuin kivettyneeksi.
"Semmoisella kannalla asia nyt on", lausui Mr. Gulpidge, heittäytyen taaksepäin tuolillansa. "Ystävämme Waterbrook suonee minulle anteeksi, jollen niitten suurten asiain vuoksi, jotka ovat vaaran-alaisina, puhu selvemmin".
Mr. Waterbrook oli minun silmissäni vaan liian onnellinen, kun semmoisiin asioihin ja semmoisiin nimiin edes viitattiin hänen pöytänsä poikki. Hän koetti näyttää siltä, kuin hänellä olisi joku surettava tieto asiasta (vaikka minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ymmärtänyt keskustelusta enemmän, kuin minäkään), ja hyväksyi suuresti sitä taitavaa varovaisuutta, jota oli noudatettu. Kun Mr. Spiker'ille oli uskottu tämmöinen asia, tahtoi hän tietysti kunnioittaa ystäväänsä jollakin luottamuksella omalta puoleltaan; sen vuoksi seurasi edellistä keskustelua toinen, jossa Mr. Gulpidge'n oli vuoro kummastella, ja tätä keskustelua vielä kolmas, jossa kummastelemisen vuoro palasi Mr. Spiker'ille jälleen, ja niin edespäin, yhä vaihetellen. Koko tämän ajan me syrjäiset istuimme maahan painuneina niistä kauheista asioista, jotka olivat vaaran-alaisina tässä keskustelussa; ja isäntämme katseli meitä ylpeästi, niinkuin jonkunlaisia terveellisen kammon ja ihmetyksen uhreja.
Minä olin todella oikein iloinen, kun pääsin ylikerrokseen Agnes'in luo ja sain puhua hänen kanssaan jossakin nurkassa ja hänelle esitellä Traddles'ia, joka oli ujo, mutta miellyttävä ja yhä sama hyvänluontoinen olento. Koska hänen täytyi lähteä varhain, sillä hänen oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä kuukaudeksi aikaa, en saanut keskustella hänen kanssaan niin paljon, kuin olisin suonut; mutta me vaihdoimme adresseja ja lupasimme keskinäiseksi huviksemme yhtyä jälleen, kun hän palaisi takaisin kaupunkiin. Hän kuuli ihastuksella, että minä tunsin Steerforth'in, ja puhui hänestä semmoisella ystävyydellä, että minä käskin hänen kertoa Agnes'ille, mitä hän Steerforth'ista ajatteli. Mutta Agnes ei muuta kuin katseli minua sillä aikaa ja pudisti vähän päätänsä, milloin hyvänsä minä silmäilin häntä. Kosk'ei Agnes ollut semmoisessa seurassa, jossa minä luulin hänen erittäin menestyvän, olin melkein iloinen, kun kuulin, että hän aikoi lähteä pois muutamien päivien perästä, vaikka minua suretti, kun ajattelin, että minun täytyi niin pian taas erota hänestä. Tämä sai minut jäämään, siksi kuin koko muu seura oli mennyt. Hänen kanssaan puhuminen ja hänen laulantansa kuunteleminen oli semmoinen hupainen muistutus minulle onnellisesta elämästäni tuossa vakavassa, vanhassa asunnossa, jonka hän oli tehnyt niin ihanaksi, että olisin voinut jäädä tänne puoleksi yöksi; mutta, kosk'ei minulla ollut mitään syytä viipyä täällä, kun kaikki kynttilät Mr. Waterbrook'in seurahuoneessa olivat sammutetut, sanoin minä hyvästi, vaikk'ei suinkaan halukkaasti. Minä tunsin silloin enemmän, kuin koskaan, että Agnes oli minun hyvä enkelini; ja jos ajattelin hänen suloisia kasvojansa ja levollista hymyänsä, niinkuin ne olisivat loistaneet puoleeni jostakin kaukaisesta, enkelin-kaltaisesta olennosta, toivon, etten ajatellut mitään pahaa.
Minä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun olisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen ja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli ihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun lähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy Fawkes'in[30] hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.
Se ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että muistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla kotiin huoneisini kahvia juomaan.
"Todella, Master Copperfield", vastasi hän — "suokaat anteeksi, Mister[31] Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta — minä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa henkilöä, kuin minua, luoksenne".
"Ei siinä ole mitään vaivaa", sanoin minä. "Tahdotteko tulla?"
"Minä tahtoisin hyvin mielelläni", vastasi Uriah luikerrellen.
"Hyvä, tulkaat siis!" lausuin minä.
Minä en voinut olla häntä vähän nurjasti kohtelematta, mutta hän ei näyttänyt huolivan siitä. Me astuimme lyhyintä tietä emmekä puhuneet monta sanaa matkalla, ja hän oli niin nöyrä noitten linnunpeloitus-hansikastensa suhteen, että hän yhä veti niitä käteensä eikä näyttänyt tässä toimessa ollenkaan edistyneen, kun pääsimme asuntoni luoksi.
Minä talutin häntä noita pimeitä portaita ylös, ettei hän loukkaisi päätänsä johonkin, ja hänen kostea, kylmä kätensä tuntui todella niin sammakon tapaiselta kädessäni, että minun teki mieli hellittää siitä ja juosta tieheni. Agnes ja vieraanvaraisuus voittivat minut kuitenkin ja minä saatin hänet majaani. Kun sytytin kynttiläni, joutui hän nöyrään ihastukseen siitä huoneesta, joka ilmestyi hänen eteensä; ja kun keitin kahvia yksinkertaisessa läkki-astiassa, jossa Mrs. Crupp mielellään valmisti sitä (etupäässä, luullakseni, sentähden, ettei se ollut täksi tarpeeksi aiottu, vaan partaveden lämmitykseksi, ja sentähden, että löytyi kallis patenttikahvikeitin, joka oli pantu ruokakammioon ruostumaan), osoitti hän niin suurta mielenliikutusta, että ilolla olisin voinut kaltata hänet.
"Todella, Master Copperfield — Mister Copperfield aioin sanoa", lausui Uriah, "kun näkee teidän passaavan minua, on se asia semmoinen, jota en olisi voinut koskaan odottaa! Mutta joka taholla tapahtuu minulle niin monta asiaa, joita en olisi koskaan voinut halvassa asemassani odottaa, että näyttää satavan siunauksia pääni päälle. Te olette varmaan kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master Copperfield — Mister Copperfield aioin sanoa?"
Kun hän istui sohvallani, pitkät polvet vedettynä ylös kahvikupin alle, hattu ja hansikkaat lattialla vieressä, lusikka verkalleen liikkuen ympäri, varjottomat, punaiset silmät, jotka näyttivät niinkuin olisivat kärventäneet pois ripsensä, kääntyneinä minua kohden, mutta minua katselematta, ennen kuvatut ilkeät uurteet hänen sieramissansa tullen ja mennen jokaiselta henkäykseltä, ja käärmeentapainen vääntely ulottuen pitkin koko ruumista leuasta alkaen saappaisin saakka — kun hän näin istui, tulin itsekseni siihen päätökseen, että hän sanomattomasti inhotti minua. Minua tuskastutti kovasti, että hän oli minun vieraanani, sillä minä olin silloin nuori ja tottumaton peittämään, mitä voimakkaasti tunsin.
"Te olette kaiketi kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master Copperfield — Mister Copperfield aioin sanoa?" muistutti Uriah.
"Kyllä", sanoin minä, "vähän".
"Ah! minä arvasin, että Miss Agnes tietäisi sen!" vastasi hän levollisesti. "Minua ilahuttaa, kun näen, että Miss Agnes tietää sen. Voi, kiitoksia, Master — Mister Copperfield!"
Minä olisin juljennut heittää häntä saapaspihdilläni päähän (se makasi valmiina kaminin matolla), koska hän oli houkutellut minua ilmoittamaan jotakin, vaikka vaan vähäpätöistä, joka koski Agnes'iin. Mutta minä vaan join kahviani.
"Mimmoiseksi profeetaksi olette itsenne osoittaneet, Mister Copperfield!" jatkoi Uriah. "Voi minua, mikä profeeta olette olleet! Ettekö muista, kuinka kerta sanoitte minulle, että minä ehkä pääsisin asiakumppaniksi Mr. Wickfield'in toimeen ja että joskus sanottaisiin Wickfield ja Heep! Te kenties ette muista sitä; mutta, kun ihminen on halpa, Master Copperfield, kätkee hän muistiinsa semmoiset asiat!"
"Minä muistan sanoneeni niin", lausuin minä, "vaikk'en silloin pitänyt sitä juuri todennäköisenä".
"Voi! kukapa sitä olisi todennäköisenä pitänyt, Mister Copperfield!" vastasi Uriah ihastuksissaan, "en todellakaan minä itse. Minä muistan omin huulin lausuneeni, että olin liian halpa. Siksi totta, totisesti katsoinkin itseäni".
Hän istui, pesään katsellen, tuo lovinen irvistys kasvoissansa, sillä välin kuin minä silmäilin häntä.
"Mutta halvimmat henkilöt, Master Copperfield", jatkoi hän kohta, "voivat joutua välikappaleiksi johonkin hyvään. Minua ilahuttaa ajatella, että olen ollut välikappaleena johonkin hyvään Mr. Wickfield'ille, ja ehkä saan olla semmoisena vielä suuremmassa määrässä. Oi, mikä kunnon mies hän on. Mister Copperfield, mutta kuinka varomaton hän on ollut!"
"Minua pahoittaa kuulla sitä", arvelin minä. Minä en voinut olla lisäämättä vähän pistäväisesti: "kaikissa kohden".
"Niin oikein, Mister Copperfield", vastasi Uriah. "Kaikissa kohden. Ennen kaikkia Miss Agnes'in suhteen! Te ette itse muista kauniita lauseitanne, Master Copperfield; mutta minä muistan, kuinka kerta sanoitte, että jokaisen täytyi ihmetellä häntä ja kuinka minä kiitin teitä siitä! Te olette epäilemättä unhottaneet tämän, Master Copperfield?"
"En", sanoin minä kuivasti.
"Voi, kuinka minua ilahuttaa, ettette ole!" huudahti Uriah. "Kun ajattelee, että te olitte ensimäinen, joka sytytti kunnianhimon säkeneet halvassa rinnassani, ja ettette ole unhottaneet sitä! Voi! — Sallitteko, että pyydän teiltä kuppia kahvia lisäksi?"
Siinä pontevuudessa, jolla hän puhui säkenien sytyttämisestä, ja siinä katseessa, jonka hän loi minuun, kun hän sanoi sitä, oli jotakin, joka oli säpsähyttänyt minua, niinkuin jos olisin nähnyt hänet äkillisessä valkean valossa. Herätettynä hänen pyyntönsä kautta, joka tuotiin esiin aivan toisenlaisella äänellä, taritsin hänelle taas kahvia partaveden pannusta, mutta tein tätä epävakaisella kädellä, äkkiä arvaten, että hän oli minua taitavampi, ja levottomasti peläten, mitä hän aikoi lisäksi sanoa, jonka pelon, minä tunsin sen, hän varmaan huomasi.
Hän ei puhunut yhtäkään mitään. Hän liikutti yhä kahviansa, hän särpi sitä, hän piteli hiljaa leukaansa kaamealla kädellänsä, hän katseli pesään, hän katseli ympäri huonetta, hän ammotteli pikemmin kuin hymyili minulle, hän väänteli ja kiemuroitsi, kunnioittavaisesti liehitellen, hän liikutti kahviansa ja särpi sitä taas, mutta hän jätti keskustelun jatkamisen minun toimekseni.
"Vai niin, että Mr. Wickfield", lausuin minä viimein, "joka on viittä sataa kertaa suurempi-arvoinen, kuin te — — taikka minä"; vaikka mikä olisi ollut, en olisi voinut jättää tätä lauselman osaa taitamattomalla hytkäyksellä edellisestä eroittamatta; "on ollut varomaton, Mr. Heep?"
"Voi, kovin varomaton, Master Copperfield", vastasi Uriah, nöyrästi huoaten. "Voi, kovin varomaton! Mutta minä soisin, että sanoisitte minua Uriah'ksi, jos suvaitsette. Se on niinkuin entisinä aikoina".
"Hyvä! Uriah", lausuin minä, sysäten sanaa suustani jonkunmoisella vastuksella.
"Kiitoksia!" vastasi hän innolla. "Kiitoksia, Master Copperfield! Tuntuu siltä, kuin vanhat tuulet puhaltaisivat taikka vanhat kellot soisivat, kun kuulee teidän sanovan Uriah. Minä pyydän teiltä anteeksi. Lausuinko minä mitään?"
"Mr. Wickfield'istä", muistutin minä.
"Se on totta", lausui Uriah. "Voi! Suuri varomattomuus, Master Copperfield. Se on semmoinen aine, johon en tahtoisi koskea kenenkään muun kuin teidän kuullessa. Teidänkin kuullen saatan vaan koskea siihen eikä sen enempää. Jos joku muu olisi ollut minun sijassani näinä muutamina viimeisinä vuosina, olisi hän tähän aikaan pitänyt Mr. Wickfield'iä (voi; mikä kunnon mies hän on, Master Copperfield!) peukalonsa alla. Peu-ka-lonsa al-la", lausui Uriah pitkäänsä, samalla kuin hän ojensi kamalalta näyttävää kättänsä pöytäni poikki ja painoi omaa peukaloansa sitä vastaan, siksi kuin pöytä värisi ja värisytti koko huonetta.
Jos minun olisi ollut täytymys nähdä hänen asettavan litteää jalkaansa Mr. Wickfield'in pään päälle, luulen, että tuskin olisin voinut vihata häntä enemmän.
"Niin kyllä, Master Copperfield", jatkoi hän leppeällä äänellä, joka kokonaan soti peukalon tointa vastaan, sillä tämä ei ensinkään laannut pöytää kovasti painamasta, "ei ole epäilemistäkään. Tappio, häpeä, minä en tiedä mitä kaikkia olisi tullut. Mr. Wickfield tietää sen. Minä olen halpa välikappale ja halpa on se hyvä työ, jonka teen hänelle, mutta hän asettaa minut semmoiseen etevään paikkaan, johon tuskin olisin voinut toivoa pääseväni. Kuinka kiitollinen tulisi minun olla!" Kasvot kääntyneinä minua päin, kun hän päätti, mutta minua katselematta, nosti hän koukistuneen peukalonsa siitä paikasta, johon hän oli istuttanut sen, ja raappi sillä pitkäänsä ja miettiväisesti laihaa leukaansa, niinkuin hän olisi ajanut partaansa.
Minä muistan hyvin, kuinka sydämeni suuttumuksesta sykki, kun näin hänen kavalien kasvojensa, joita punertava valkean hohto soveltuvalla tavalla valaisi, hankkivan jotakin puhetta lisäksi.
"Master Copperfield", aloitti hän — "mutta minä estän teidän maata-panoanne?"
"Te ette estä minua. Minä menen tavallisesti myöhään levolle".
"Kiitoksia, Master Copperfield! Tosin olen kohonnut halvasta asemastani, siitä kuin te ensin puhuttelitte minua mutta minä olen yhä halpa. Minä toivon, etten koskaan muutu siitä miksikään. Te ette ajattele pahaa halpuudestani, vaikka uskon teille pienen asian, Master Copperfield' Ajatteletteko?"
"En suinkaan", sanoin minä vähän vastahakoisesti.
"Kiitoksia!" Hän otti nenäliinan plakkaristaan ja alkoi pyyhkiä kämmeniänsä. "Miss Agnes, Master Copperfield —".
"No, Uriah?"
"Voi kuinka hauskaa, kun itse-altanne sanotte minua Uriah'ksi!" huudahti hän ja jännehti, niinkuin sätkyttelevä kala. "Oliko hän teidän mielestänne ollut hyvin kaunis tänä iltana, Master Copperfield?"
"Minusta hän oli samannäköinen, kuin ainakin: kaikin päin etevämpi, kuin kukaan muu hänen ympärillänsä", vastasin minä.
"Voi, kiitoksia! Se on aivan totta!" huusi hän. "Voi paljon kiitoksia siitä!"
"Ei tarvita", sanoin minä ylpeästi. "Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi kiittäisitte minua".
"Niin, Master Copperfield", lausui Uriah, "tämä on totta puhuen juuri se asia, jonka rohkenen uskoa teille. Vaikka minä olen halpa", hän pyyhki käsiänsä kovemmin ja katseli vuorotellen niitä ja valkeaa, "vaikka äitini on halpa ja vaikka meidän köyhä, mutta kunniallinen kattomme aina on ollut matala, on Miss Agnes'in kuva (minä en pelkää salaisuuttani teille uskomasta), Master Copperfield, sillä minä olen aina puhunut teille kaikki ensi hetkestä asti, kuin minun oli ilo nähdä teidät noissa pony-kääsyissä vuosikausia asunut rinnassani. Voi, Master Copperfield, millä puhtailla tunteilla minä rakastan sitä maata, jota Agnes'ini polkee!"
Minä luulen, että aioin kuin mieletön siepata tulikuuman hiilikoukun valkeasta ja pistää hänet puhki sillä. Tämä aikomus poukahti pois minusta, niinkuin pyssystä ammuttu luoti: mutta Agnes'in kuva, jota jo yksistään tämän punatukkaisen ilkiön ajatus saastutti, pysyi mielessäni, kun katselin häntä hänen istuessaan tuossa vinoksi vääntyneenä, niinkuin hänen rietas sielunsa olisi raadellut hänen ruumistansa, ja pyörrytti minua. Uriah näytti paisuvan ja kasvavan silmieni edessä; huone oli ikäänkuin täynnä hänen äänensä kaikkua; ja minua valloitti semmoinen kummallinen tunne (jolle kenties ei kukaan ole kokonaan vieras), että kaikki nämät olivat tapahtuneet ennen johonkin epämääräiseen aikaan, ja että minä tiesin, mitä hän ensiksi aikoi sanoa.
Se seikka, että hyvään aikaan havaitsin sen vallan tiedon, joka asui hänen kasvoissaan, palautti Agnes'in pyynnön sen täydessä voimassa vilkkaammin muistiini, kuin mikään muu ponnistus minun puoleltani. Minä näytin paljon tyvenemmältä, kuin hiukkaa ennen olisin luullut mahdolliseksi, kun kysyin, oliko hän ilmoittanut tunteitansa Agnes'ille.
"Oi, ei. Master Copperfield!" vastasi hän; "oi, ei! Ei kenellekään paitsi teille. Te näette, kuinka vasta nyt kohoon alhaisesta tilastani. Minä panen paljon toivoa siihen, että Agnes huomaa, kuinka hyödyllinen minä olen hänen isällensä (sillä minä luulen varmaan voivani suuresti hyödyttää häntä, Master Copperfield) ja kuinka minä tasoitan hänen tietänsä ja kannatan häntä. Agnes on niin hellästi liittynyt isäänsä, Master Copperfield (voi, kuinka tuo on kaunista tyttäressä), että hän ehkä isän tähden käy ystävälliseksi minua kohtaan".
Minä pääsin nyt täydellisesti konnan tuuman perille ja ymmärsin, miksi hän ilmoitti sen.
"Jos teette hyvin ja kätkette salaisuuteni, Master Copperfield", jatkoi hän, "ettekä ylipäänsä vastusta minua, pidän sitä erityisenä suosiona. Te ette suinkaan tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita. Minä tiedän, mikä ystävällinen sydän teillä on; mutta koska olette tunteneet minut vaan halvassa asemassani (halvimmassa, aioin sanoa, sillä minä olen hyvin halpa vielä), ehkä te tietämättäni vastustaisitte minua oman Agnes'ini luona. Minä sanon häntä omaksi, näettekö, Master Copperfield. Löytyy eräs laulu, joka sanoo: 'Ma kruunuja altistaisin, jos omata hänet saisin'. Minä toivon saavani jonakin päivänä".
Rakas Agnes! liian armas ja liian hyvä jok'ikiselle, jota minä saatin ajatella, oliko mahdollista, että hän oli määrätty tämmöisen viheliäisen miehen vaimoksi!
"Ei ole mitään kiirettä tätä nykyä, näettekö, Master Copperfield", jatkoi Uriah lipeällä tavallansa, samalla kuin minä, tätä ajatellen, istuin ja katselin häntä. "Agnes'ini on vielä sangen nuori; ja äitini ja minä saamme raivata tietä itsellemme ylöspäin ja asettaa monta asiaa toiselle kannalle, ennenkuin se kokonaan kävisi laatuun. Sillä tapaa minulle jää aikaa vähitellen antaa hänelle tietoa toiveistani, kun niin soveltuu. Voi, minä olen niin kiitollinen teille, että olen saanut uskoa teille tämän asian! Voi, te ette saata ajatella, kuinka se lohduttaa minua, kun tiedän, että tunnette tilamme ettekä (kosk'ette tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita perheessä) vastusta minua!"
Hän tarttui käteeni, jota en tohtinut kieltää häneltä, ja kosteaksi sitä puristettuaan katseli vaalea-naamaista kelloansa.
"Voi minua!" lausui hän, "kello käy kahta. Hetket kuluvat, kun tuttavien kesken juttelee vanhoista asioista, Master Copperfield. Kello on melkein puolivälissä kaksi!"
Minä vastasin, että olin luullut aikaa myöhemmäksi. Ei sen vuoksi, että todella ajattelin sitä, vaan sen vuoksi, että keskustelun-kykyni oli melkein kokonaan loppunut.
"Herranen aika!" lausui hän miettien. "Siinä kartanossa, jossa minä majailen — jonkunlainen yksityinen hotelli ja ravintopaikka likellä New River Head'ia — Master Copperfield, on varmaan jo kaksi tuntia sitten menty levolle".
"Minä olen pahoillani", arvelin minä, "ettei löydy kuin yksi vuode täällä, ja että minä —".
"Voi, älkäät mainitkokaan vuoteita, Master Copperfield!" vastasi hän innoissansa ja nostaen ylös toista jalkaansa. "Mutta olisiko teillä mitään sitä vastaan, että panen maata kaminin eteen?"
"Jos niiksi tulee", sanoin minä, "tehkäät hyvin ja menkäät te vuoteeseni, mutta minä panen maata kaminin eteen".
Hän kieltäysi tätä tarjousta vastaan-ottamasta ja oli liiallisessa hämmästyksessään ja nöyryydessään melkein niin iso-ääninen, että se olisi voinut kuulua Mrs. Crupp'in korviin, joka nyt, luullakseni, makasi jossakin kaukaisessa huoneessa noin alaveden tasalla, uneen tuuditettuna erään parantumattoman kellon tikityksestä, johon hän aina vetosi, kun meillä oli joku vähäinen riita säntillisyydestä, ja joka aina kävi kumminkin kolme neljännestä jälkeen, vaikka sitä ehtimiseen aamulla asetettiin parhaitten ojennuskellojen mukaan. Kosk'ei mikään syy, jota minä hämmennyksissäni kykenin esiin tuomaan, vähintäkään järkyttänyt hänen ujouttansa eikä saattanut häntä vastaan-ottamaan makuu-huonettani, täytyi minun parhaimmalla tavalla hankkia hänelle sija kaminin eteen. Sohva-matrassi (joka oli monta vertaa lyhyempi, kuin hänen pitkä ja hoikka ruumiinsa), sohva-tyynyt, yksi viltti, pöytävaate, yksi puhdas aamiais-pöytäliina ja joku päällystakki olivat hänen vuoteensa ja peitteensä, joista hän oli yltäkyllin kiitollinen. Minä lainasin hänelle yölakin, jonka hän heti pani päähänsä ja jossa hän näytti niin kauhealta, etten ole milloinkaan jälestäpäin käyttänyt mitään semmoista, ja jätin hänet lepäämään.
Minä en koskaan unhota tätä yötä. Minä en koskaan unhota, kuinka kääntelin ja vääntelin; kuinka väsyksiin asti ajattelin Agnes'ia ja tätä ilkeätä olentoa; kuinka mietin, mitä minä voin tehdä ja mitä minun tuli tehdä; kuinka en päässyt mihinkään muuhun päätökseen, kuin että paras asia, joka minun sopi tehdä Agnes'in rauhaa varten, oli se, etten tehnyt mitään, vaan pidin takanani, mitä olin kuullut. Jos minun onnistui saada unta tuokioksi aikaa, kuvittelivat helläsilmäinen Agnes ja hänen isänsä, joka lempeästi katseli häntä, niinkuin olin niin usein nähnyt hänen katselevan, edessäni rukoilevilla kasvoilla ja täyttivät minut epämääräisellä kammolla. Kun heräsin, istui muisto, että Uriah makasi läheisessä huoneessa, niin raskaasti rinnalleni, kuin painajainen, ja vaivutti minua lyijyisellä pelolla, niinkuin luonani olisi vieraillut joku alhaisemman luokan perkele.
Hiilikoukku tunkeusi myöskin uinaileviin ajatuksiini eikä tahtonut lähteä pois niistä. Puoli-nukkuisessa ja puoli-valveisessa tilassani näytti se minusta vielä tulikuumalta, ja minä olin siepannut sen ulos valkeasta ja syössyt hänen ruumiinsa puhki sillä. Tämä ajatus kiusasi minua lopulta siinä määrässä, että minä, vaikka tiesin, ettei siinä ollut mitään perää, menin hiljalleen läheiseen huoneesen katsomaan häntä. Siinä minä näin hänen makaavan selällänsä, jalat ulottuen, en tiedä mihin, korina kurkussa, nenä tukossa ja suu auki, kuin postiluukku. Hän oli oikeassa olossaan niin paljon pahempi, kuin kiihtyneessä mielikuvituksessani, että jälestäpäin pelkkä inho veti minut hänen luoksensa, enkä minä malttanut olla joka puoli tunti taikka niillä vaiheilla sisään ja ulos astumatta, häntä uudestaan katsoakseni. Tuo pitkä, pitkä yö näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta, kuin koskaan, eikä mikään päivän enne ilmestynyt mustalla taivaalla.
Kun näin hänen astuvan portaita alas varhain aamulla (sillä, kiitos Jumalan! hän ei tahtonut jäädä suurukselle), tuntui minusta, kuin yö olisi mennyt pois hänen haamussaan. Commons'iin lähtiessäni käskin erittäin Mrs. Crupp'in jättää akkunat auki, että arki-huoneeni tuuleentuisi ja puhdistuisi hänen läsnä-olostaan.