KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Takaisintulo.
Minä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja satoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä olin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta Muistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse rakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta tuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne olivat kovasti likaisia ystäviä.
Minä olen usein huomannut — minä arvaan, että jokainen on — että lähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia tapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku vanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies eikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli hajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi pitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja lavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in tuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.
Edeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni oloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja Traddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan tointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli viimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan ilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa mailmassa.
He odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään aavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt heitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan kuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja pettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun täytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.
Hyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin jossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan ovella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi tuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan Kultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.
"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?" kysyin kyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.
"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi".
"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten joukossa?" arvelin minä.
"Niin, Sir", vastasi kyyppäri, "arvattavasti, Sir; mutta minä en ainakaan tiedä siitä mitään".
Tämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi ympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä — kookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen leuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin kaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli kassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen ja paperein kanssa.
"Mr. Traddles", lausui vähäläntäinen kyyppäri. "Numero kaksi
Court'issa".
Mahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun puoleeni.
"Minä kysyin", sanoin minä, "eikö Mr. Traddles, joka asuu numero kahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten joukossa?"
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", vastasi kyyppäri paksulla, käheällä äänellä.
Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.
"Hän on kai nuori mies?" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen silmäänsä minuun. "Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?"
"Ei muuta, kuin kolme vuotta", sanoin minä.
Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.
Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.
Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta, että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen, kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana — jos hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta; kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu, ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään; ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen hiljaisuus — sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää lakimiesten loma-aikaa vielä kesti — puhuivat sujuvasti Traddles'in rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen vuoteen saada elatustaan.
Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta. Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti [englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.
Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria, suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös. Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.
Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään, jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta, ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki hiljaa.
Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu Mr. Traddles, avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.
Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.
"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.
"On, Sir, mutta hänellä on työtä".
"Minä pyytäisin saada tavata häntä".
Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!" ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.
"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"
"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä uutisia!"
Me itkimme ilosta molemmat.
"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa, joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"
Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt puhumaan mitään.
"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi! Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, milloin tulit, mistä tulet, mitä olet toimittanut?"
Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä lieden ylitse.
"Kun ajattelee", sanoi Traddles, "että olit niin kotiin tulemallasi, kuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä juhlamenoissa!"
"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan.
"Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?"
"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista".
"No, rakas Copperfieldini", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa pystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, "minä olen naimisissa!"
"Naimisissa!" huudahdin minä iloisesti.
"Totta totisesti!" lausui Traddles — "kunnian-arvoisa Horace vihki minut — ja Sofian yhteen — alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas poikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!"
Kummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla silmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja iloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää nuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi paikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi, ja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.
"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!" sanoi Traddles. "Sinä olet niin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen minä olen!"
"Niin olen minäkin!" arvelin minä.
"Ja minä myöskin!" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.
"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!" sanoi Traddles. "Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan unhottaa heidät!"
"Unhottaa?" kysyin minä.
"Tytöt", vastasi Traddles. "Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He ovat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun — sinäkö se olit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?"
"Minä se olin", sanoin minä nauraen.
"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa", lausui Traddles, "peuhasin tyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska tämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi juuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat he tiehensä. Ja par'aikaa he — kuuntelevat, sitä en epäile", arveli Traddles, katsellen toisen huoneen ovea.
"Minä olen pahoillani", sanoin minä, nauraen uudestaan, "että tulin häiritsemään".
"Sanani kautta", vastasi Traddles, suuresti iloiten, "jos olisit nähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan takaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä hullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö noutamaan tyttöjä?"
Sofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa vastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.
"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?" arveli Traddles. "Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä vanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken aikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö raukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa — joka, minä vakuutan sen sinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa! — ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan semmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia, Copperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista".
Huomaten, että hänen äänensä hiukan vapisi, ja käsittäen, että hän sydämensä hyvyydessä pelkäsi puheensa kautta tuottaneensa minulle jonkunlaista tuskaa, myönnyin siihen semmoisella hartaudella, joka ilmeisesti rauhoitti ja ilahutti häntä suuresti.
"Mutta lisäksi", lausui Traddles, "ovat kotilaitoksemmekin, totta puhuakseni, kokonaan epä-ammatillisia, rakas Copperfield. Yksin Sofiankin oleminen täällä on epä-ammatillinen. Mutta meillä ei ole mitään muuta asuntopaikkaa. Me olemme laskeneet ruuhella merille, mutta me olemme valmiit kestämään kaikkia. Ja Sofia on tavaton taloudenpitäjä! Sinä kummastelet, kun näet, kuinka hän sijoittaa näitä tyttöjä. Tuskin tiedän, kuinka se käy".
"Onko noita nuoria ladyjä montakin teillä?" kysyin minä.
"Vanhin, kaunotar, on täällä", vastasi Traddles matalalla, tuttavallisella äänellä — "Carolina ja Sarah on täällä — se, joka, niinkuin mainitsin sinulle, on jollakin tapaa kipeä selästään. Sanomattoman paljon parempana! Ja molemmat nuoremmat, joita Sofia kasvatti, ovat luonamme. Ja Louisa on täällä".
"Todella!" huudahdin minä.
"Niin", vastasi Traddles. "Nyt ei ole koko sarjassa — minä tarkoitan huonettemme sarjassa — kuin kolme, mutta Sofia on tyttöjä varten sovittanut kaikki mitä kummallisimmalla tavalla, ja he makaavat niin mukavasti, kuin mahdollista. Kolme tuossa huoneessa", sanoi Traddles, osoittaen sormellaan. "Kaksi tässä".
Minä en voinut olla ympärilleni katsomatta, nähdäkseni, mikä oltava jäi jälille Mr. ja Mrs. Traddles'ille. Traddles ymmärsi minut.
"Hyvä!" lausui Traddles, "me olemme valmiit kestämään kaikkia, niinkuin juuri nyt sanoin, ja viime viikolla kyhäsimme vuoteen tänne lattialle. Mutta katon alla löytyy vielä vähäinen huone — sangen sievä huone, kun kerran on päässyt ylös sinne — jonka Sofia itse minun tietämättäni on varustanut tapeteilla; ja se on tätä nykyä meidän huoneemme. Se on mainio pikkuinen mustalais-poikettava. Ja kuinka laajalle sieltä näkee".
"Ja sinä olet vihdoin naimisissa, rakas Traddles'ini!" sanoin minä.
"Kuinka se ilahuttaa minua!"
"Kiitoksia, rakas Copperfield", vastasi Traddles, kun vielä kerran pudistimme kättä. "Niin, minä olen niin onnellinen, kuin on mahdollista olla. Tuossa on vanha ystäväsi, näetkö", lausui Traddles, riemuisesti nyykäyttäen päätänsä kukkaruukulle ja alustalle. "Ja tuossa on pöytä marmori-laikkoineen! Kaikki muut huonekalut ovat yksinkertaisia ja käytöllisiä, niinkuin huomaat. Ja mitä hopea-serviisiin tulee, ei meillä, totta puhuen, ole edes sen vertaa, kuin tee-lusikka".
"Kaikki vielä ansaittavat!" lausuin minä iloisesti.
"Juuri niin", vastasi Traddles, "kaikki ansaittavat. Tietysti on meillä jotakin tee-lusikan tapaista, koska liikutamme teetämme. Mutta ne ovat Britannia-metallia".
"Hopea hohtaa sitä enemmän, kun se tulee", arvelin minä.
"Sitä juuri itsekin sanomme!" huudahti Traddles. "Näetkö, rakas Copperfield", ruveten taas puhumaan tuolla matalalla, tuttavallisella äänellä, "kun olin esitellyt todistukseni Doe dem. Jipes versus Wigzell jutussa, josta minulla oli paljon etua ammatissani, lähdin alas Devonshire'en ja pidin yksityisesti muutamia totisia keskusteluita kunnian-arvoisan Horace'n kanssa. Minä huomautin hänelle erittäin sitä asiaa, että Sofia — joka, vakuutan sinulle, Copperfield, on suloisin tyttö! —"
"Siitä olen varma!" arvelin minä.
"Hän on todella!" vastasi Traddles. "Mutta minä pelkään, että hairahdan aineestani. Mainitsinko kunnianarvoisaa Horace'a?"
"Sinä sanoit, että huomautit hänelle erittäin sitä asiaa —".
"Niin oikein! Sitä asiaa, että Sofia ja minä kauan aikaa olimme olleet kihloissa, ja että Sofia vanhempiensa luvalla oli enemmän, kuin tyytyväinen, tulemaan minulle, vaikka olisimmekin — lyhyeltä", sanoi Traddles vanhalla, suoralla hymyllänsä, "nykyisellä Britannia-metallin kannallamme. No niin. Sitten esittelin kunnian-arvoisalle Horace'lle — joka on mitä oivallisin pappi, Copperfield, ja jonka pitäisi olla piispa, taikka jolla ainakin pitäisi olla kylläksi tuloja, ettei hänen tarvitsisi elää niin tiukasti — että, jos voisin ansaita kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa ensi vuonna ja varmaan toivoa seuraavana vuonna ansaitsevani yhtä paljon taikka vielä enemmän sekä lisäksi voisin yksinkertaisesti varustaa jonkun vähäisen asunnon, semmoisen, kuin tämän — silloin ja siinä tapauksessa saisimme Sofia ja minä mennä naimisiin. Minä uskalsin muistuttaa, että olimme kärsivällisesti odottaneet monta vuotta ja ettei sen asian, että Sofia oli erinomaisen hyödyllinen kotona, tulisi vaikuttaa hänen rakkaisin vanhempiinsa niin, että he vastustaisivat hänen elämänsä turvaamista — ymmärrätkö?"
"Ei suinkaan sen tulisi", sanoin minä.
"Minua ilahuttaa, että sinä ajattelet niin, Copperfield", vastasi Traddles, "sillä ilman vähintäkään viittausta kunnianarvoisaan Horace'en luulen, että vanhemmat ja veljet ja niin edespäin välisti ovat jotenkin itsekkäät semmoisissa asioissa. Hyvä! Minä sanoin myöskin, että mielelläni tahdoin olla hyödyllinen perheelle ja että, jos edistyin mailmassa ja jotakin tapahtuisi hänelle — minä tarkoitan kunnian-arvoisalle Horace'lle —".
"Kyllä ymmärrän", lausuin minä.
"— Taikka Mrs. Crewler'ille — minä hartaasti soisin saavani ruveta tyttöjen isäksi. Hän vastasi aivan ihmeellisellä tavalla, joka erittäin miellytti tunteitani, ja otti suostuttaaksensa Mrs. Crewler'iä tähän tuumaan. Heillä oli kauhean paljon vastusta anopistani. Se nousi hänen jaloistaan hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä —".
"Mikä nousi?" kysyin minä.
"Hänen surunsa", vastasi Traddles totisella katseella. "Hänen tunteensa ylimalkain. Niinkuin toisessa tilaisuudessa mainitsin, hän on hyvin etevä nainen, mutta hän ei voi enää käyttää jäseniänsä. Mitä hyvänsä hänelle kiusausta tapahtuu, se asettuu tavallisesti hänen jalkoihinsa; mutta tässä tilaisuudessa nousi se hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä ja, lyhyeltä, tunki koko hänen ruumiinrakennukseensa mitä huolettavimmalla tavalla. Kuitenkin he väsymättömällä ja hellällä hoidolla saivat hänet toipumaan, ja me vihittiin, siitä oli eilen kuusi viikkoa. Sinä et voi aavistaa, mikä hirviö mielestäni olin, Copperfield, kun näin koko perheen joka taholla itkevän ja pyörtyvän! Mrs. Crewler ei voinut nähdä minua ennen kuin lähdimme — ei voinut antaa anteeksi minulle silloin — mutta hän on hyväluontoinen ihminen ja on jälestäpäin antanut minulle anteeksi. Juuri tänä aamuna tuli minulle hupainen kirje häneltä".
"Ja lyhyeltä, rakas ystäväni", sanoin minä, "sinä tunnet itsesi niin onnelliseksi, kuin ansaitset tuntea!"
"Oh! Nämät sanat lähtevät sinun ystävyydestäsi!" nauroi Traddles. "Mutta tilaani sopii todella kadehtia. Minä teen kovasti työtä ja luen lakia väsymättä. Minä nousen kello viisi joka aamu eikä se haita minua ollenkaan. Minä pidän tytöt piilossa päivällä ja hauskuttelen heidän kanssansa iltaisin. Ja minä vakuutan sinulle, että oikein pahoittaa minua, että he lähtevät kotiin tiistaina eli päivää ennen kuin Mikkelin työkausi alkaa. Mutta tässä", sanoi Traddles, keskeyttäen tuttavallista juttelemistaan ja ääneen puhuen, "ovat tytöt! Mr. Copperfield, Miss Crewler — Miss Sarah, Miss Louisa — Margaret ja Lucy!"
He näyttivät niin terveiltä ja kukoistavilta kuin ruusuvihko. Kaikki olivat sieviä, ja Miss Carolina oli erittäin kaunis; mutta Sofian kirkkaissa katseissa oli jotakin armasta, iloista ja kodikasta, joka voitti tämän kaiken ja vakuutti minulle, että ystäväni oli valinnut hyvin. Me istuimme kaikki valkean ympärillä sillä aikaa kuin takkela poika, joka, niinkuin nyt arvasin, oli papereita esiin vetäessään hengästynyt, taas korjasi pois ne ja asetti esiin tee-astiat. Tämän jälkeen lähti hän pois yöksi ja pamahutti kiinni ulkopuolisen oven perästään. Kun Mrs. Traddles, jonka emännän-silmistä täydellinen mielihyvä ja levollisuus säteili, oli valmistanut teen, paahti hän hiljaisesti leipää, istuen nurkassaan valkean vieressä.
Hän oli tavannut Agnesin, kertoi hän minulle tätä tehdessään. "Tom" oli häitten jälkeen vienyt hänet huviretkelle alas Kent'iin ja siellä oli hän nähnyt myöskin tätini, ja sekä tätini että Agnes voivat hyvin eikä kumpikaan heistä ollut puhunut mistään muusta, kuin minusta. "Tom" ei ollut hänen kullaksensa kertaakaan päästänyt minua ajatuksistansa koko sinä aikana, jona olin ollut poissa. "Tom" oli korkein tuomari kaikissa asioissa. "Tom" oli ilmeisesti hänen elämänsä epäjumala, jota ei mikään voinut järkyttää hänen kantakivellänsä, johon hänen aina täytyi luottaa ja jota hänen aina täytyi kunnioittaa koko sydämensä uskollisuudella, mitä ikänänsä tapahtui.
Se kunnioitus, jota sekä hän että Traddles osoittivat kaunottarelle, huvitti minua sangen paljon. Minä en luullakseni pitänyt sitä erittäin järkevänä, mutta se oli mielestäni hyvin hauskaa ja soveltui täydellisesti heidän luontoonsa. Jos Traddles koskaan hetkeäkään kaipasi noita tee-lusikoita, jotka olivat vielä ansaittavat, en epäile, että se tapahtui silloin, kuin hän tarjosi teetä kaunottarelle. Jos hänen lempeä puolisonsa olisi kyennyt ketään vastaan puollustamaan omaa ajatustansa, tiedän varmaan, että se olisi tapahtunut ainoastaan sen vuoksi, että hän oli kaunottaren sisar. Muutamia vähäisiä omapäisyyden ja oikullisuuden oireita, joita kaunottaressa huomasin, katsoivat Traddles ja hänen puolisonsa nähtävästi hänen esikois-oikeudekseen ja luonnolliseksi perinnöksensä. Jos hän olisi syntynyt kuningattareksi mehiläispesässä ja he työntekiöiksi, eivät he olisi alttiimmin taipuneet siihen.
Mutta heidän itse-unhotuksensa ihastutti minua. Heidän ylpeytensä näitten tyttöjen puolesta ja heidän myöntyväisyytensä kaikkiin näitten mielitekoihin oli mitä hupaisin pikku todistus heidän omasta arvostaan, minkä milloinkaan olisin tahtonut nähdä. Yhtä varmaan kuin Traddles'ia kerta tämän illan kuluessa puhuteltiin "Tom kullaksi" ja häntä pyydettiin tuomaan jotakin tänne taikka viemään jotakin sinne taikka ottamaan ylös jotakin taikka laskemaan alas jotakin taikka etsimään jotakin taikka noutamaan jotakin, yhtä varmaan se taikka tämä hänen kälyistään ainakin kaksitoista kertaa tunnissa puhutteli häntä siksi. Samoin he eivät saaneet mitään toimeen ilman Sofiatta. Minkä pääsivät hiukset irti eikä kukaan, paitsi Sofia, pystynyt panemaan niitä ylös. Mikä unhotti, kuinka joku erityinen nuotti kävi eikä kukaan, paitsi Sofia, voinut hyräillä tätä nuottia oikein. Mikä tahtoi muistaa jonkun paikan nimeä Devonshire'stä ja ainoastaan Sofia tiesi sen. Mikä tahtoi jotakin kotiin kirjoitetuksi, ja ainoastaan Sofiaa voitiin pyytää kirjoittamaan ennen seuraavan päivän aamiaista. Mille tuli silmipakko kutoessaan eikä kukaan muu, kuin Sofia, saattanut parantaa asiaa. He haltia-väkeä olivat, ja Sofia ja Traddles palvelioita. Kuinka monta lasta Sofia oli hoitanut aikoinansa, en voi mielessäni kuvailla, mutta hän näytti olevan kuuluisa siitä, että hän osasi jok'ikisen vähäisen laulun, mikä ikinä lapsille Englannin kielellä viritettiin; ja hän lauloi pyynnöstä niitä kymmenittäin perästyksin mitä raikkaimmalla pikku äänellä mailmassa (kukin sisarista käski hänen laulaa jonkun eri nuotin, ja kaunotar tavallisesti viimeiseksi), että minä olin kokonaan hurmaantunut. Paras kaikista oli se, että kaikin vaatimuksineen kaikki sisaret osoittivat suurta hellyyttä ja kunnioitusta sekä Sofialle että Traddles'ille. Minä olen varma, että, kun jätin hyvästi, ja Traddles tuli ulos seuraamaan minua kahvilaan, minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt minkään semmoisen itsepintaisen pörröpään taikka minkä pään tahansa pyörivän semmoisessa suudelmien sateessa.
Ylimalkain se oli semmoinen näky, jota en voinut olla ilolla ajattelematta kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin palannut ja toivottanut Traddles'ille hyvää yötä. Jos olisin nähnyt tuhansien ruusujen kukkivan jossakin ylikerroksessa tuossa kuihtuneessa Gray's Inn'issä, eivät ne olisi voineet valaista sitä puoleksikaan niin paljon. Kun ajattelin, että nämät Devonshire'n tytöt olivat keskellä kuivia lakimiesten kapinetten myyjiä ja asian-ajajien byroita, ja että teetä, paahdettua leipää ja lasten lauluja tarjottiin tuommoisessa karkeassa sandriakin ja pergamentin, punaisen langan, pölyisten öylättien, läkkipullojen, koncepti- ja vekselipaperien, protokollien, haastekirjeitten, selitysten ja kustannus-laskujen ilman-alassa — tuntui melkein yhtä hupaiselta ja haaveelliselta, kuin jos olisin uneksinut, että sultanin kuuluisa perhe oli päästetty asian-ajajain joukkoon ja muassaan Gray's Inn'in eteiseen tuonut puhuvan linnun, laulavan puun ja kultaisen veden. Tavalla taikka toisella huomasin, että olin jättänyt Traddles'in hyvästi yöksi ja palannut kahvilaan suuresti muuttuneena, mitä alakuloisuuteeni hänen puolestaan tuli. Minä rupesin ajattelemaan, että hän edistyisi kaikkien Englannin pääkyyppärien kiusallakin.
Minä asetin tuolin jonkun kahvi-huoneen valkean eteen, Traddles'ia joutilaisuudessani ajatellakseni, ja rupesin, hänen onneansa mietiskeltyäni, vähitellen katsomaan hehkuvien hiilien kuvia ja sitä myöden kuin ne hajosivat ja muuttuivat muistelemaan elämäni etevimpiä vaiheita ja eron-tapauksia. Minä en ollut nähnyt mitään kivihiili-valkeata siitä saakka kuin kolme vuotta takaperin jätin Englannin, vaikka kyllä olin katsellut monta puu-tulennosta, kun se raukesi harmaaksi tuhaksi ja yhtyi liedellä olevaan höyheniseen läjään, joka alakuloisuudessani soveliaasti esitteli minulle omia, kuolleita toiveitani.
Minä voin nyt ajatella entisyyttä vakaasti, mutta ei katkerasti, ja pystyin miettimään tulevaisuutta miehuullisesti. Kotia tämän sanan parhaassa merkityksessä minä en saattanut enää toivoa. Häntä, johon olisin voinut vuodattaa hellempää rakkautta, olin opettanut rupeamaan sisarekseni. Hän oli naimisiin menevä, ja toiset vaatisivat hänen hellyyttänsä itselleen, eikä hän siis koskaan saisi tietää mitään siitä rakkaudesta, joka oli ylennyt sydämessäni. Se oli oikein, että saisin rangaistusta ajattelemattomasta liitostani. Mitä niitin, sen olin kylvänyt.
Minä mietin par'aikaa, olinko todella kurittanut sydäntäni niin, että mielenlujuudella saatin kestää sitä ja Agnes'in kodissa levollisesti asettua siihen tilaan, johon hän levollisesti oli minun kodissani asettunut, kun havaitsin silmieni kiintyneen erääsen muotoon, joka olisi voinut nousta valkeasta yhteydessään aikaisimpien muistojeni kanssa.
Pikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä kertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja luki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli jotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea, hiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta tällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä kertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.
Mr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta takaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui siivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen lämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin sovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi itse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.
Minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "kuinka voitte, Mr. Chillip?"
Hän hämmästyi kovasti, kun outo näin odottamatta puhutteli häntä, ja vastasi hitaisella tavallansa: "minä kiitän teitä, Sir, te olette sangen hyvä. Kiitoksia, Sir. Minä toivon, että te voitte hyvin".
"Te ette muista minua?" sanoin minä.
"Kyllä, Sir", vastasi Mr. Chillip, leppeästi hymyillen ja pudistaen päätänsä minua tarkastellessaan, "minusta tuntuu, kuin kasvoissanne olisi jotakin tuttua, Sir; mutta nimeänne tavottelen turhaan".
"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse", vastasin minä.
"Tiesinkö todella, Sir?" lausui Mr. Chillip. "Onko mahdollista, että minun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun —?"
"On", sanoin minä.
"Herranen aika!" huudahti Mr. Chillip. "Mutta epäilemättä olette sen jälkeen suuresti muuttuneet, Sir?"
"Arvattavasti", vastasin minä.
"No, Sir", muistutti Mr. Chillip, "minä toivon, että annatte minulle anteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan nimenne?"
Kun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän oikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä hänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman pari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun joku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti kuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän palautti sen eheänä takaisin.
"Hyvä Jumala, Sir!" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää kallellansa. "Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä luulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella teitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne kaltainen, Sir".
"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni", huomautin minä.
"Aivan totta, Sir", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. "Ja kaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme tiedämme maineenne, Sir", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen jälleen vähäistä päätänsä. "Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir", sanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. "Se kysyy varmaan voimianne, Sir!"
"Missä tätä nykyä asutte?" kysyin hänen viereensä istuen.
"Minä asun muutamien penikulmien päässä Bury St. Edmunds'ista, Sir", vastasi Mr. Chillip. "Kun Mrs. Chillip isänsä testamentin kautta sai vähäisen omaisuuden sielläpäin, ostin viran-harjoitus-oikeuden siellä, jossa, niinkuin varmaan ilolla kuulette, menestyn varsin hyvin. Tyttäreni on nyt kasvanut aika ihmiseksi, Sir", arveli Mr. Chillip, pudistaen taas pikkuista päätänsä. "Menneellä viikkoa äiti laski alas kaksi poimua hänen hameestaan. Niin aika menee, Sir!"
Koska pikku mies, tätä mietettä lausuessaan, nosti nyt tyhjänä olevan lasinsa huulilleen, esittelin hänelle, että hän antaisi täyttää sen uudestaan ja joisi toisen lasin minun seurassani. "Hyvä, Sir", vastasi hän verkkaisella tavallansa, "siinä on enemmän, kuin mitä olen tottunut juomaan, mutta minä en voi kieltää itseltäni iloa haastella teidän kanssanne. Näyttää siltä kuin vasta eilis-päivänä minun olisi ollut kunnia hoitaa teitä tuhka-rupulissa. Te pääsitte siitä mainion hyvällä tavalla, Sir!"
Minä kiitin häntä tästä kohteliaisuudesta ja tilasin toddyn, joka pian tuotiin. "Aivan tavatonta ylellisyyttä!" lausui Mr. Chillip, liikuttaen sitä, "mutta minä en voi vastustaa niin erinomaista tilaisuutta! Teillä ei ole mitään perhettä, Sir?"
Minä pudistin päätäni.
"Minun on tullut tietoihini, että joku aika sitten suuri suru on kohdannut teitä, Sir", arveli Mr. Chillip, "minä kuulin sen isäpuolenne sisarelta. Kovin luja-luontoinen nainen, Sir?"
"No niin", sanoin minä, "luja kyllä. Missä te hänet olette tavanneet,
Mr. Chillip?"
"Ettekö tiedä, Sir", vastasi Mr. Chillip leppeimmällä hymyllänsä, "että isäpuolenne taas on naapurinani?"
"En", lausuin minä.
"Niin hän on, Sir!" arveli Mr. Chillip. "Nai nuoren ladyn sieltäpäin, jolla oli raukalla sangen sievä pikkuinen omaisuus. — Mutta tuo aivojen työ, Sir. Ettekö tunne, että se väsyttää teitä?" lausui Mr. Chillip, katsellen minua niinkuin ihmettelevä punakerttu.
Minä väistin tätä kysymystä ja palasin Murdstone'ihin. "Minä tiedän, että Mr. Murdstone meni uudestaan naimisiin. Oletteko te perheen lääkäri?" kysyin minä.
"En säännöllisesti. Minua on käsketty välisti tulemaan heidän luoksensa", vastasi hän. "Lujuuden organi Mr. Murdstone'ssa ja hänen sisaressaan frenologisesti kovin kasvanut, Sir!"
Minä vastasin niin selvästi osoittavalla katseella, että Mr. Chillip siitä ja toddysta rohjentui, pudisti päätänsä useita kertoja ja huudahti miettiväisesti: "voi minua! Me muistamme vanhoja aikoja, Mr. Copperfield!"
"Ja veli ja sisar jatkavat kaiketi vanhalla tavallaan?" sanoin minä.
"Niin, Sir", vastasi Mr. Chillip, "lääkäri, joka niin paljon liikkuu perheissä, ei saisi nähdä eikä kuulla muuta kuin ammattinsa asioita. Kuitenkin täytyy minun sanoa, että he ovat kovin ankarat, Sir, sekä mitä tähän että tulevaan elämään tulee".
"Ei tulevan elämän järjestämisessä heillä suurta väliä pidetä, uskallan väittää", vastasin minä; "mutta mitä he tässä toimittelevat?"
Mr. Chillip pudisti päätänsä, liikutti toddyansa ja maisteli sitä.
"Hän oli viehättävä nainen, Sir!" lausui hän vaikeroivalla tavalla.
"Nykyinen Mrs. Murdstone'ko?"
"Todellakin viehättävä nainen, Sir", arveli Mr. Chillip; "niin rakastettava, kuin suinkin mahdollista! Mrs. Chillip'in ajatus on, että hänen sydämensä kokonaan on sortunut hänen naimisensa jälkeen ja että hän on melkein mieletön murheesta. Ja naiset", muistutti Mr. Chillip pelokkaasti, "ovat mainiot huomaamaan, Sir".
"Hän oli kaiketi kukistettava, ja heidän inhottavan kaavansa mukaan taivutettava; Jumala häntä armahtakoon!" sanoin minä. "Kaikki on luultavasti jo suoritettu?"
"Niin, Sir, ensiksi oli ankaria riitoja, vakuutan teille", lausui Mr. Chillip, "mutta Mrs. Murdstone ei ole enää muuta kuin varjo. Katsottaisiinko sopimattomaksi, jos kahden kesken sanoisin teille, Sir, että sen jälkeen kuin Miss Murdstone tuli auttamaan, tämä ja veli yhdessä melkein ovat saattaneet hänet heikkopäiseksi".
Minä sanoin hänelle, että minun oli helppo uskoa sitä.
"Minä en epäile väittäissäni", lausui Mr. Chillip, vahvistaen itseänsä uudella toddyn siemauksella, "meidän kesken puhuen, Sir, että nykyisen Mrs. Murdstone'n äiti kuoli siitä. Taikka että tyrannius, ikävyys ja alinomaiset kiusat ovat tehneet Mrs. Murdstone'n melkein vähäjärkiseksi. Hän oli ennen avioliittoansa vilkas nuori nainen, Sir, mutta heidän kolkkoutensa ja tylyytensä teki lopun hänestä. He seuraavat häntä nyt enemmän vangin-vartioina, kuin puolisona ja kälynä. Juuri tätä arveli Mrs. Chillip minulle viime viikolla. Ja minä vakuutan teille, Sir, että naiset ovat hyvät huomaamaan. Mrs. Chillip itse on mainio huomaamaan!"
"Teeskeleekö Mr. Murdstone vielä synkällä tavallaan jumalisuutta? (minä häpeän käyttämästä tätä sanaa tämmöisessä yhteydessä)", kysyin minä.
"Te lausutte, Sir", sanoi Mr. Chillip, jonka silmäluomet kävivät aivan punaisiksi siitä oudosta juomasta, jota hän nautti, "yhden Mrs. Chillip'in terävimmistä arveluista. Mrs. Chillip", jatkoi hän tyvenimmällä ja verkkaisimmalla tavallansa, "oikein sähköytti minua, kun hän sanoi, että Mr. Murdstone asettaa ylös oman kuvansa ja nimittää sitä jumalalliseksi luonnoksi. Minut olisi saanut kaadetuksi kumoon, Sir, höyhenellä, vakuutan teille, kun Mrs. Chillip sanoi niin. Naiset ovat hyvät huomaamaan, Sir!"
"Sisällisen aavistuksen kautta", arvelin minä hänen suurimmaksi iloksensa.
"Minua ilahuttaa erinomaisesti, että joku puollustaa minun ajatustani, Sir", vastasi hän. "Se ei tapahdu usein, että tohdin lausua jotakin ajatusta muissa, kuin lääketieteen asioissa, vakuutan teille. Mr. Murdstone pitää välisti julkisia saarnoja, ja on sanottu — lyhyeltä, Sir, Mrs. Chillip sanoi — että mitä kamalammaksi tyranniksi hän viime aikoina on ruvennut, sitä ankarampi hän on opissaan".
"Minä luulen, että Mrs. Chillip on ihan oikeassa", sanoin minä.
"Mrs. Chillip menee niin pitkälle", jatkoi suuresti rohkaistuna tuo kaikkein suopein pikku mies, "että hän sanoo, että mitä semmoiset ihmiset väärin uskonnoksensa nimittävät, on vaan aukko, jonka kautta he purkaavat pahan sisunsa ja hävyttömyytensä. Ja tiedättekö, että minun täytyy tunnustaa, Sir", lisäsi hän, leppeästi kallistaen päätänsä, "etten minä Uudesta Testamentista löydä mitään puollustusta Mr. ja Miss Murdstone'lle?"
"En minäkään koskaan ole löytänyt", vastasin minä.
"Muutoin, Sir", lausui Mr. Chillip, "ei heitä yhtään rakasteta; ja koska he ovat hyvin kerkeät tuomitsemaan jokaista, joka ei rakasta heitä, turmioon, on todella paljon turmiollista menoa par'aikaa paikkakunnassamme! Kuitenkin, niinkuin Mrs. Chillip sanoo, Sir, kärsivät he alinomaista rangaistusta, sillä heidän täytyy kääntyä sisäänpäin ja ravita itseänsä omilla sydämillänsä, ja heidän omat sydämensä ovat kovin huono ravinto. Mutta puhutaan nyt, Sir, vähän teidän aivoistanne, jos annatte minulle anteeksi. Ettekö kiihdytä niitä liiaksi, Sir?"
Koska Mr. Chillip'in omat aivot olivat toddysta kiihtyneet, ei minun ollut vaikea kääntää hänen huomiotansa hänen omiin asioihinsa, joista hän seuraavan puolen tunnin puhui aivan leveästi, jutellen minulle muun muassa, että hän tällä kertaa oli Gray's Inn'in kahvilassa jollekulle hourupäisten hoitokunnalle antamassa ammatillista lausettansa erään sairaan tilasta, jolta liiallinen juominen oli vienyt järjen.
"Ja minä vakuutan teille, Sir", arveli hän, "että olen erittäin herkkä-hermoinen semmoisissa tiloissa. Minä en voisi kestää, että minua tiuskitaan, Sir. Se lannistaa kokonaan rohkeuteni. Tiedättekö, että meni iso aika, ennenkuin toinnuin tuon pelottavan ladyn käytöksen jälkeen samana yönä, jona te synnyitte, Mr. Copperfield?"
Minä kerroin hänelle, että varhain aamulla aioin lähteä tätini, mainitun yön lohikäärmeen luo, ja että tämä oli perin helläsydäminen ja oivallinen nainen, niinkuin Mr. Chillip varsin hyvin tietäisi, jos hän vaan tuntisi hänet paremmin. Yksistään se ajatus, että hän kerta vielä joutuisi näkemään tätiäni, näytti kauhistuttavan häntä. Hän vastasi vähäisellä, heikolla hymyllä: "onko hän semmoinen, Sir? Oikein totta?" ja käski melkein kohta kynttilää ja meni levolle, niinkuin hän ei olisi hyvissä turvissa missään muualla. Tosin hän ei hoiperrellut toddystansa, mutta minä luulisin, että hänen hiljainen pikku valtasuonensa sykähteli pari, kolme kertaa enemmän minutissa, kuin se oli sykähdellyt tuon tärkeän illan jälkeen, jolloin tätini niin pahasti pettyi ja tähtäsi lyödäksensä Mr. Chillip'iä hatullaan.
Aivan väsyneenä menin minäkin levolle sydän-yön aikaan; vietin seuraavan päivän Dover'in vaunuissa ja ilmestyin yhtäkkiä eheänä ja terveenä tätini vanhassa vierashuoneessa, jossa hän juuri joi teetä (hän käytti nyt aina silmälaseja) ja jossa hän, Mr. Dick ja rakas, vanha Peggottyni, joka toimitti emännöitsiän virkaa, vastaan-ottivat minut avo-sylin ja ilon kyynelillä. Tätiäni huvitti suuresti, kun rupesimme puhumaan tyvenesti ja minä kerroin, kuinka olin tavannut Mr. Chillip'in ja kuinka tämä piti häntä niin kauheassa muistossa; ja sekä hän että Peggotty juttelivat paljon äiti vainajani toisesta puolisosta ja tuosta "murhaaja sisaresta" — jota, luullakseni, tätini ei ikinä olisi nimittänyt ristimä-nimellä, ei liika-nimellä eikä yleensä milläkään muulla tavalla, vaikka hän olisi saanut mitä rangaistusta tahansa.