KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Minä kietounnun salaisiin seikkoihin.
Eräänä aamuna sain postin kautta Canterbury'ssä dateeratun ja minulle Doctors Commons'iin adresseeratun kirjeen, jota luin jonkunlaisella kummastuksella:
"Rakas Sir!"
"Semmoiset asianhaarat, jotka ovat ulkopuolella omaa valtaani, ovat melkoisen ajan kuluessa keskeyttäneet sitä likeistä ystävyyttä, joka niinä harvoina hetkinä, jolloin minun on virkatoimieni tähden ollut tilaisuus miettiä muiston prismatillisessa valossa läikkyvän entisyyden kohtauksia ja tapauksia, aina on tuottanut minulle, niinkuin se varmaan vast'edeskin tuottaa, suloisia tunteita, jotka eivät ole tavallista laatua. Tämä tosi-asia, rakas Sir, ynnä se etevä sija, johon luonnonkirjanne ovat kohottaneet teidät, estää minua anastamasta itselleni vapautta puhutella nuoruuteni kumppania tuolla tuttavallisella Copperfield'in nimellä! Siinä on kyllin, kun tietää, että se nimi, johon minun on kunnia viitata, aina säilytetään perheemme asiakirjoissa (minä tarkoitan sitä entisten hyyryläistemme arkistoa, jota Mrs. Micawber tallettaa) personallisella, rakkauteen vivahtavalla kunnioituksella".
"Sen, joka alkuperäisten erehdystensä ja eduttomien asianhaarain satunnaisen yhtymyksen kautta on joutunut semmoiseen asemaan, kuin se haaksirikkoinen parkki-laiva (jos minun suvaitaan omistaa tämmöistä meriliikkeesen kuuluvaa nimitystä), joka nyt tarttuu kynään, teille kirjoittaaksensa — sen, sanon toistamiseen, joka on joutunut semmoiseen asemaan, ei tule käyttää kohteliaisuuksien eikä onnentoivotusten kieltä. Sen hän jättää kykenevämmille ja puhtaammille käsille".
"Jos tärkeämmät toimenne sallisivat teidän seurata näitä vaillinaisia kirjaimia näin kauas — joka suittaa tapahtua taikka suittaa olla tapahtumatta, sen mukaan kuin asianhaarat muodostuvat — kysytte tietysti, missä tarkoituksessa sepitän tämän kirjeen? Suokaat minun sanoa, että täydellisesti tunnustan tämän kysymyksen järjen-mukaiseksi ja nyt lähden vastaamaan siihen, lausuen edeltäpäin, että aine ei ole rahallista luontoa".
"Minä en selvemmin viittaa mihinkään salaiseen voimaan, joka minulla ehkä on, ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen sinne taikka tänne, mutta saanen sivumennen huomauttaa, että valoisimmat näkyni ijäti ovat haihtuneet — että leponi on häiritty ja ilon kykyni kukistettu — ettei sydämeni ole enää oikealla paikalla — ja etten enää käy pää pystyssä kanssa-ihmisteni vieressä. Kukka on vikaantunut. Sen kupu on katkera reunoja myöden. Mato tekee työtänsä ja tuhoo pian uhrinsa. Mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta minä en tahdo poiketa aineestani".
"Semmoisessa kovassa mielentuskassa ollessani, jota ei edes Mrs. Micawber'in vaikutus pysty lievittämään, vaikka sitä harjoitetaan kolminaisessa vaimon, puolison ja äidin ominaisuudessa, aion paeta itseäni vähäksi aikaa ja pyhittää kahdeksanviidettä tuntia muutamien entisten huvitusten näkymöin katsomiseen pääkaupungissa. Muitten kodillisen levon ja mielenrauhan satamien joukossa vetää tietysti King's Bench'in vankihuone jalkojani luoksensa. Kun sanon, että minä, jos Jumala suo, juuri kello seitsemän illalla aion olla ulkopuolella tämän sivili-asiain vankihuoneen eteläis-muuria, on tämän kirjeellisen ilmoitukseni tarkoitus täytetty".
"Minä en tunne itseäni oikeutetuksi pyytämään entistä ystävääni Mr. Copperfieldia eikä entistä ystävääni Mr. Thomas Traddles'ia, Inner Temple'n jäsentä, jos tämä gentlemani vielä elää ja on voimissa, suosiollisesti kohtaamaan minua ja uudistamaan (niin paljon kuin sopii) menneitten päivien keskinäisiä oloja. Minä rajoitan itseni siihen muistutukseen, että siihen aikaan ja sillä paikalla, jota olen maininnut, tavattaneen semmoisia hävityksen jälkiä, jotka vielä löytyvät eräästä kukistuneesta tornista Wilkins Micawber'ista.
"P. S. Lienee hyödyllistä yllä seisovaan lisätä se sanoma, että Mrs.
Micawber'ille ei ole uskottu näitä tuumia".
Minä luin tämän kirjeen useita kertoja. Vaikka kyllä muistin Mr. Micawber'in korkeapontisen kirjoitustavan ja sen erinomaisen mielihyvän, jolla hän kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa istui pitkiä kirjeitä kirjoittamaan, luulin kuitenkin, että jotakin tärkeätä piili tämän kiertelevän ilmoituksen takana. Minä laskin kirjeen kädestäni, sitä ajatellakseni, ja tartuin siihen jälleen, sitä kerran vielä lukeakseni, ja luin sitä par'aikaa, kun Traddles tapasi minut suurimmassa epätietoisuuden tilassa.
"Rakas toverini", sanoin minä, "minä en ole koskaan nähyt sinua halukkaammin. Sinä tulet juuri parhaasen aikaan auttamaan minua terveellä järjelläsi. Minä olen saanut hyvin omituisen kirjeen, Traddles, Mr. Micawber'ilta".
"Vai niin!" huudahti Traddles. "Todella? Ja minä olen saanut Mrs.
Micawber'ilta!"
Näin puhuen Traddies, joka oli punastunut kävelystä ja jonka hiukset ruumiin- ja sielun-liikunnon yhteisestä vaikutuksesta seisoivat pystyssä, niinkuin hän olisi nähnyt jonkun iloisen aaveen, otti esiin kirjeensä ja vaihtoi sen minun kirjeeseni. Minä seurasin häntä silmilläni Mr. Micawber'in kirjeen keskipalkoille ja vastasin siihen kulmakarvojen kohotukseen, jolla hän sanoi: "'ukon-nuolen ohjaamiseen taikka hävittävän ja kostavan liekin suunnittamiseen!' Siunatkoon minua, Copperfield!" — ja rupesin sitten lukemaan Mrs. Micawber'in kirjettä. Se kuului näin:
"Parhaat terveiseni Mr. Thomas Traddles'ille, ja, jos hän vielä muistaa erästä, jonka ennen oli onni tuntea hänet hyvin, tohdinko pyytää muutamia hetkiä hänen jouto-ajastaan? Minä vakuutan Mr. T. T:ille, ett'en koettaisi käyttää hänen hyvyyttänsä, jos olisin jossakin muussa asemassa, kuin hulluuden partaalla".
"Vaikka minun on katkera sitä sanoa, on ennen niin kodillisen Mr. Micawber'in vieraantuminen vaimostaan ja perheestään syy, että näin onnettomasti käännyn Mr. Traddles'in puoleen ja anon itselleni hänen suosiollista kärsivällisyyttänsä. Mr. T:in on mahdoton täydellisesti käsittää Mr. Micawber'in muuttunutta käytöstä, hänen hurjuuttansa, hänen rajuuttansa. Se on vähitellen enentynyt, siksi kuin se on ruvennut näyttämään mielen vialta. Tuskin päivääkään kuluu, vakuutan Mr. Traddles'ille, ilman jonkunlaista puuskaa. Mr. T. ei vaadi, että minä kuvaan tunteitani, kun kerron hänelle, että olen saanut tottua kuulemaan, kuinka Mr. Micawber väittää myyneensä itsensä p—lle. Salamyhkäisyys ja umpimielisyys ovat kauan aikaa olleet hänen päätunnusmerkkinsä, ovat kauan aikaa sitten astuneet rajattoman luottamuksen sijaan. Vähinkin syy, vaikk'ei muuta kuin kysyisi, löytyykö mitään, jota hän suvaitsisi päivällisiksi, saattaa hänet sanomaan, että hän tahtoo avio-eroa. Viime iltana, kun lapset pyysivät häneltä kahta pennyä sitruna-karamelleihin — eräänlaisia tämän paikkakunnan makiaisia — näytti hän ostroni-veistä kaksoisille!"
"Minä rukoilen teitä, Mr. Traddles, antamaan minulle anteeksi, vaikka ryhdyn näihin pikku-seikkoihin. Ilman niitä Mr. T:in todella olisi vaikea saada vähintäkään aavistusta sydäntä musertavasta tilastani".
"Rohkenenko nyt uskoa Mr. T:lle kirjeeni tarkoituksen? Salliiko hän minun nyt turvata ystävälliseen huolenpitoonsa? Oi kyllä, sillä minä tunnen hänen sydämensä!"
"Rakkauden nopeaa silmää ei ole helposti sokaistu, jos se on naisen. Mr. Micawber lähtee Londoniin. Vaikka hän tarkasti salasi käsi-alaansa tänä aamuna ennen suurusta, kun hän kirjoitti adressikortin, jonka hän kiinnitti tuohon vähäiseen, ruskeaan onnellisten päivien matkalaukkuun, näki aviollisen huolen kotkan-silmä selvästi kirjaimet d-o-n. Postivaunujen West-End'in määräpaikka on Kultainen Risti. Uskallanko hartaasti pyytää Mr. T:ia käymään hairaantuneen puolisoni luona ja puhuttelemaan häntä? Uskallanko pyytää Mr. T:ia rupeamaan Mr. Micawber'in ja hänen vaivaantuneen perheensä välittäjäksi? Oi ei, sillä siinä olisi liian paljon!"
"Jos Mr. Copperfield vielä muistaisi yhtä maineettomaksi jäänyttä, tahtoisiko Mr. T. toimittaa hänelle muuttumattoman kunnioitukseni ja samat pyyntöni? Kaikissa tapauksissa lienee hän niin ystävällinen, että hän pitää tätä ilmoitusta kokonaan yksityisenä eikä missään tapauksessa viittaa, vaikka kuinka vähän, siihen, Mr. Micawber'in läsnä ollessa. Jos Mr. T. joskus vastaisi tähän (jota en voi katsoa milläkään lailla todenmukaiseksi), tuottaisi semmoinen kirje, joka on adresseerattu M. E:lle Canterbury'n postikonttoriin, vähemmän tuskallisia seurauksia, kuin jokainen muu kirje, joka olisi suorastaan adresseerattu eräälle, joka syvimmässä surussa kirjoittaa itsensä
Mr. Thomas Traddles'in kunnioittavaiseksi
ystäväksi ja avun-anojaksi
Emma Micawber'iksi".
"Mitä arvelet tuosta kirjeestä?" sanoi Traddles, minuun katsahtaen, kun olin kahdesti lukenut sen.
"Mitä sinä tuosta toisesta arvelet?" vastasin minä. Sillä hän luki sitä vielä rypistyneellä otsalla.
"Minä arvelen, että ne molemmat, Copperfield", vastasi Traddles, "merkitsevät enemmän, kuin tavallisesti Mr. ja Mrs. Micawber'in kirjoitukset — mutta mitä, sitä en tiedä. Epäilemättä ovat molemmat kirjoitetut rehellisessä aikomuksessa ja ilman keskinäistä suostumusta. Ihmisparka!" hän tarkoitti nyt Mrs. Micawber'in kirjettä, ja me seisoimme vieretysten molempia verraten; "kaikissa tapauksissa tekee hyvän työn, kun kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa hänelle, että aiomme käydä Mr. Micawber'in luona".
Minä suostuin tähän sitä halukkaammin, kuin nyt nuhtelin itseäni siitä, että olin ollut hänen edellisen kirjeensä suhteen jotenkin huolimaton. Se oli tosin siihen aikaan suuresti ajatteluttanut minua, niinkuin olen paikallansa maininnut; mutta kiintymiseni omiin asioihini, kokemukseni Mr. Micawber'in perheestä ja se seikka, etten sen koommin kuullut tästä, oli vähitellen vaikuttanut, että unhotin koko asian. Minä olin usein ajatellut Micawber'ilaisia, mutta etupäässä kummastellakseni, mihin rahallisiin sitoumuksiin he Canterbury'ssä olivat ruvenneet, ja muistaakseni, kuinka Mr. Micawber kartti minua, kun hän oli päässyt Uriah Heep'in konttoristiksi.
Kuitenkin minä nyt yhteisessä nimessämme kirjoitin lohduttavan kirjeen Mrs. Micawber'ille, ja me allekirjoitimme sen molemmat. Kun astuimme kaupunkiin, toimittaaksemme sitä postiin, pidimme, Traddles ja minä, pitkän keskustelun ja laskimme monenlaisia arveluita, joita minun ei tarvitse toistaa. Iltapuolella otimme tätini neuvon-antajaksi; mutta ainoa varma päätöksemme oli se, että hyvin tarkasti noudattaisimme Mr. Micawber'in määräystä.
Vaikka ilmestyimme yhtymäpaikassa neljänneksen ennen aikaamme, tapasimme jo Mr. Micawber'in siellä. Hän seisoi, käsivarret ristissä, vastapäätä muuria ja katseli rautapiikkejä sen ylisyrjässä hellätunteisella muodolla, niinkuin ne olisivat olleet ne yhteen pujottuneet lehvät, jotka olivat suojelleet häntä hänen nuoruudessaan.
Kun tervehdimme häntä, oli hänen käytöksensä hiukan enemmän hämmentynyt ja hiukan vähemmän gentili, kuin ennen. Hän oli tämän pikku retken johdosta heittänyt mustan lakimiehen-pukunsa ja kävi nyt vanhalla takillaan ja vanhoilla kapeilla housuillaan, mutta ei kokonaan vanhalla katsannollaan. Se palasi tosin vähitellen yhä enemmän, kun puhuimme hänen kanssaan; mutta yksin hänen lorgnettinsakin näytti heiluvan raskaammin ja hänen paidankauluksensa, vaikka sillä yhä oli vanha, pelottava kokonsa, oli jotenkin lerpullansa.
"Gentlemanit!" lausui Mr. Micawber ensimäisten tervehdysten jälkeen, "hädässä ystävä tutaan. Sallikaat minun esitellä kysymyksiäni, kuinka Mrs. Copperfield in esse ja Mrs. Traddles in posse ruumiillisesti jaksavat — edellytettynä nimittäin, että ystäväni Traddles ei vielä ole yhdistetty rakkautensa esineesen myötä- ja vastoinkäymisessä".
Me kiitimme häntä hänen kohteliaisuudestansa ja vastasimme siihen soveliaalla tavalla. Hän johdatti sitten huomiotamme muurin puoleen ja aloitti: "minä vakuutan teille, gentlemanit", kun minä uskalsin panna tätä juhlallista lausumistapaa vastaan ja pyytää, että hän puhuttelisi meitä, niinkuin ennen.
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, kättäni likistäen, "sydämellisyytenne liikuttaa minua kovasti. Kun näin vastaanottaa särkynyttä katkelmaa siitä temppelistä, jota kerta sanottiin ihmiseksi — jos minun suvaitaan käyttää semmoista lausetta — osoittaa se sydäntä, josta on kunnia yhteiselle luonnollemme. Minä yritin sanomaan, että taas näen sen levollisen paikan, jossa muutamat elämäni onnellisimmista hetkistä soluivat ohitse".
"Jommoiseksi epäilemättä Mrs. Micawber sen teki", lausuin minä. "Minä toivon, että hän voi hyvin?"
"Kiitoksia", vastasi Mr. Micawber, jonka kasvot synkistyivät tästä viittauksesta, "hän voi vaan niin ja näin. Ja tämä", lausui Mr. Micawber, murheellisesti päätänsä nyykäyttäen, "on Kings Bench! Täällä ensi kerran vuosien vieriessä rahallisten sitoumusten rasittavaa painoa ei päivästä päivään julistettu rohkeilta ääniltä, jotka eivät ottaneet poistuaksensa käytävästä; täällä ei ollut ovessa mitään kolkutinta, johon velkojien sopi tarttua; täällä ei päässyt antamaan kenellekään itselle haastoa, sillä haasteet jätettiin portinvartialle! Gentlemanit!" sanoi Mr. Micawber, "kun varjo noista rautapiikeistä tiilimuurin harjalta kuvasteli kävelypaikan hiekalla, olen nähnyt lasteni astelevan monimutkaisia kaavoja myöden, karttaen pimeitä kohtia. Minä olen tuntenut jokaisen tämän paikan kiven. Jos minussa näkyy jotakin heikkoutta, tiedätte antaa sen anteeksi minulle".
"Me olemme kaikki kulkeneet eteenpäin elämässä sen jälkeen, Mr.
Micawber", arvelin minä.
"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber katkerasti, "kun olin tämän turvapaikan asukkaana, saatin katsoa kanssa-ihmistäni kasvoihin ja lyödä häntä päähän, jos hän loukkasi minua. Kanssa-ihmiseni ja minä emme enää ole tällä kunniakkaalla kannalla keskenämme!"
Synkkämuotoisesti kääntyen pois rakennuksesta, vastaanotti Mr. Micawber minun tarjotun käsivarteni toiselta puolelta ja Traddles'in tarjotun käsivarren toiselta puolelta ja astui eteenpäin meidän välissämme.
"Löytyy muutamia rajamerkkejä", huomautti Mr. Micawber, lempeästi katsoen taaksensa olkapäänsä ylitse, "matkallamme hautaan, joita, jollei semmoinen toivo olisi jumalatonta, ihminen ei soisi koskaan jättäneensä. Semmoinen rajamerkki on King's Bench minun kirjavalla elämänradallani".
"Voi, te olette alakuloinen, Mr. Micawber", lausui Traddles.
"Niin olen, Sir", keskeytti Mr. Micawber.
"Minä toivon", arveli Traddles, "ettei se tule siitä, että olette ikävystyneet lakitieteesen — sillä minäkin olen lakimies, niinkuin tiedätte".
Mr. Micawber ei vastannut sanaakaan.
"Kuinka ystävämme Heep jaksaa, Mr. Micawber?" sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä.
"Rakas Copperfieldini", vastasi Mr. Micawber, kovasti kiihtyen ja vaaleten, "jos kysytte isäntääni teidän ystävänänne, olen pahoillani siitä; jos kysytte häntä minun ystävänäni, hymyilen sitä sardonillisesti. Joko kysytte isäntääni semmoisena taikka tämmöisenä, pyydän saadakseni, teitä loukkaamatta, rajoittaa vastaustani tähän — että, mikä hyvänsä hänen terveydentilansa lienee, hänen ulkomuotonsa on kettumainen, etten sanoisi: pirullinen. Te sallinette, että minä yksityisenä ihmisenä en suostu jatkamaan semmoista ainetta, joka on saattanut minut lakimiehenä epätoivon äärimmäiselle reunalle".
Minä ilmoitin mielipahaani siitä, että olin vasten tahtoani koskenut semmoiseen aineesen, joka närkästytti häntä niin paljon. "Saanko", lausuin minä, "äskeisen hairauksen vaaraan joutumatta, kysyä, kuinka vanhat ystäväni Mr. ja Miss Wickfield voivat?"
"Miss Wickfield", vastasi Mr. Micawber, nyt punaiseksi kääntyen, "on, niinkuin ainakin, malli ja loistava esikuva. Rakas Copperfieldini, hän on aina kirkastähtinen kohta kurjassa olemisessani. Minä kunnioitan tätä nuorta ladyä, minä ihmettelen hänen luonnettansa, minä olen ihastunut häneen hänen rakkautensa, rehellisyytensä ja hyvyytensä tähden. — Viekäät minua", lausui Mr. Micawber, "jotakin syrjäkatua myöden, sillä, sieluni kautta, minä en nykyisessä mielentilassani kestä tätä!"
Me talutimme hänet kapealle kadulle, jossa hän otti esiin nenäliinansa ja asettui seisomaan, selkä jotakin seinää vastaan. Jos minä katselin häntä yhtä totisesti, kuin Traddles, hän ei suinkaan pitänyt seuraamme juuri virkistävänä.
"Se on minun osani", sanoi Mr. Micawber ja nyyhki teeskentelemättä, mutta teki sitäkin jonkunlaisella vivahduksella tuohon vanhaan katsantoon, jolla hän teki kaikki, niinkuin hän olisi tehnyt jotakin gentiliä; "se on minun osani, gentlemanit, että luontomme kauniimmat tunteet ovat muuttuneet soimaukseksi minua vastaan. Se kunnioitus, jolla katselen miss Wickfield'iä, on parvi nuolia rinnassani. Teidän olisi parempi jättää minut, jos suvaitsette, kulkiaimena kiertelemään maata. Mato on kahta pikemmin suorittava minun asiani".
Tätä kehoitusta noudattamatta seisoimme hänen vieressään, siksi kuin hän oli pistänyt nenäliinansa plakkariinsa, kohottanut paidankaulustansa ja, pettääksensä niitä läheisiä, jotka ehkä olivat katselleet häntä, ruvennut, hattu kovasti kallellaan, hyräilemään jotakin nuottia. Kosk'en tietänyt, mitä ehkä menisi hukkaan meiltä, jos nyt jättäisimme hänet näkyvistämme, mainitsin hänelle, että suurella mielihyvällä esittelisin häntä tädilleni, jos häntä haluttaisi tulla Highgate'en, jossa yö-sija oli hänen tarjonansa.
"Te laitatte meille lasillisen omaa punssianne, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja hauskempia muistaessamme unhotatte kaikki, mikä painaa mieltänne".
"Taikka", arveli Traddles varovaisesti, "jos jonkun asian ystäville uskominen paremmin huojentaa sydäntänne, ilmoitatte sen meille, Mr. Micawber".
"Gentlemanit", vastasi Mr. Micawber. "tehkäät minun, mitä tahdotte! Minä olen ruoko merellä, ja elefantit — pyydän anteeksi: minä aioin sanoa elementit — ja elementit heittelevät minua kaikille ilman suunnille".
Me astuimme taas eteenpäin käsitysten, tapasimme postivaunut, kun ne juuri olivat lähtemällänsä, ja saavuimme Highgate'en ilman mitään vastuksia matkalla. Minä olin kovin levoton ja epätietoinen, mitä parhaiten sanoa taikka tehdä — ja niin oli ilmeisesti myöskin Traddles. Mr. Micawber oli enimmäksi osaksi vaipunut syvään surumielisyyteen. Hän koetti tuon tuostakin reipastuttaa itseänsä ja hyräillä jotakin sävelen pätkää; mutta hän vaipui jälleen synkkään alakuloisuuteen, ja tämä pisti vielä enemmän silmään, koska kallellaan oleva hattu ja silmiin asti ylös vedetty paidankaulus pilkallisesti sitä vastustivat.
Me menimme tätini luo ennemmin, kuin minun luokseni, koska Dora ei ollut terve. Tätini tuli, kun lähetin noutamaan häntä, ja tervehti Mr. Micawber'ia miellyttävällä sydämellisyydellä. Mr. Micawber suuteli hänen kättänsä, peräytyi akkunan luo ja, vetäen ulos nenäliinaansa, taisteli jotakin sisällistä taistelua itse kanssaan.
Mr. Dick oli kotona. Hän oli luonnostaan niin erinomaisen hellä jokaiselle, joka näytti murheelliselta, ja huomasi niin nopeasti semmoisen henkilön, että hän pudisti Mr. Micawber'in kättä ainakin kymmenkunnan kertoja viidessä minutissa. Tämmöinen lempeys vieraan puolelta liikutti niin suuresti Mr. Micawber'ia hänen surussaan, ettei hän voinut muuta kuin jokaiseen semmoiseen kädenpudistukseen sanoa: "rakas Sir, te valloitatte kokonaan sydämeni!" Joka ilahutti Mr. Dick'iä niin paljon, että hän ryhtyi kädenpudistamiseensa jälleen suuremmalla innolla, kuin ennen.
"Tämän gentlemanin ystävällisyys", lausui Mr. Micawber tädilleni, "paiskaa minut maahan, jos sallitte minun, Ma'am, lainata tätä puheenpartta raa'anpuolisten kansallishuviemme sanakirjasta. Semmoiselle miehelle, joka ponnistaa hämmennyksen ja levottomuuden monimutkaista painoa vastaan, on tämmöinen kohtelu oikea koetus, vakuutan teille".
"Ystäväni Mr. Dick", vastasi tätini ylpeästi, "ei olekaan mikään tavallinen mies".
"Siitä olen vakuutettu", lausui Mr. Micawber. "Rakas Sir!" sillä Mr. Dick pudisti taas hänen kättänsä; "minä tunnen syvästi teidän sydämellisyytenne!"
"Kuinka voitte?" kysyi Mr. Dick huolellisella katsannolla.
"Keskinkertaisesti, rakas Sir", vastasi Mr. Micawber huokaillen.
"Teidän täytyy reipastua", sanoi Mr. Dick, "ja tehdä olonne niin mukavaksi, kuin mahdollista".
Nämät ystävälliset sanat ja se asia, että hän taas huomasi Mr. Dick'in käden omassa kädessään, valloittivat kokonaan Mr. Micawber'in sydämen. "Kohtaloni on sallinut minun", huomautti hän, "silloin tällöin ihmis-elämän vaihtelevassa panoramassa tavata kosteikon, mutta ei koskaan niin vihantaa, niin uhkuvaa, kuin tämän!"
Toisessa tilaisuudessa olisi tämä huvittanut minua; mutta minä tunsin, että meidän oli kaikkien tukala ja vaikea olla, ja minä katselin Mr. Micawber'ia, joka ilmeisesti tahtoi ilmoittaa jotakin, mutta samalla kertaa ei tahtonut ilmoittaa mitään, niin tuskastuneena, että olin täydellisessä kuumeessa. Traddles, joka istui tuolinsa syrjällä, silmät selällään ja hiukset vielä hartaammin pystyssä, kuin ennen, tuijotteli vuorotellen maahan ja Mr. Micawber'iin eikä edes koettanut hiiskahtaa sanaakaan. Vaikka näin, että tätini terävimmällä tavallansa yksin-omaisesti tutkisteli uutta vierastansa, hallitsi hän kuitenkin paremmin mieltänsä, kuin kukaan meistä; sillä hän piti voimassa keskustelua tämän kanssa ja pakoitti hänet puhumaan, joko hän tahtoi taikka ei.
"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber", lausui tätini. "Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä soisin, että minun olisi ollut kunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt näette".
"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir", arveli tätini.
Mr. Micawber painoi alas päänsä. "He voivat niin hyvin, Ma'am", sanoi hän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, "kuin muukalaisten ja maanpakolaisten sopii toivoa".
"Herra siunatkoon teitä, Sir!" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.
"Mitä sanotte?".
"Perheeni toimeentulo, Ma'am", vastasi Mr. Micawber, "tutisee vaa'assa.
Isäntäni —"
Tässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria sitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita, oli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.
"Isäntänne, sanoitte", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta ystävälliseksi muistutukseksi.
"Hyvä, Sir", vastasi Mr. Micawber, "te saatatte minut takaisin kertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille". He pudistivat taas kättä. "Isäntäni, Ma'am — Mr. Heep — huomautti minulle kerta suosiollisesti, että, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani hänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä, joka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen, sitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on täytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs. Micawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa tempuissa".
Umpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella ilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi vasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan epätoivoisella muodolla.
Tätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän tavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti. Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan jotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt käynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia, joihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti sitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti rommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti kaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli tulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat, nousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.
"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, "tämä on semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii levollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on ihan mahdotointa".
"Mikä nyt on, Mr. Micawber?" sanoin minä. "Puhukaat suunne puhtaaksi.
Te olette ystävien parissa".
"Ystävien parissa, Sir!" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli pidättänyt, puhkesi esiin hänestä. "Hyvä Jumala, etupäässä sentähden, että olen ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on. Mikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt ei ole? Konnamaisuus on; huonous on; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on — Heep."
Tätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.
"Taistelo on ohitse!" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen nenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa taaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa. "Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen suljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut kirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat minulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni, asettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä saappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli huomenna ja minä teen sen — halukkaasti;"
Minä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä koetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen, mutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen", lausui Mr. Micawber, huohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin mies, joka rehkii kylmässä vedessä, "ennenkuin olen — lyönyt pirstaleiksi — tuon — inhottavan — käärmeen — Heep'in! Minä en nauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen — pannut — Vesuviuksen — syöksemään tultansa — tuon — viheliäisen roiston — Heep'in päälle! Kaikenlainen virvoitus — tämän katon — alla — varsinkin punssi — tukehuttaisi minut — jollen ole — ensiksi — pusertanut silmiä — tuon äärettömän petturin ja valehtelian — Heep'in — päästä! Minä —e-e-n — tahdo tuntea ketään — enkä sanoa — mitään — enkä asua — missään — ennenkuin olen musertanut — mäsäksi — tuon — pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja valapatturin — Heep'in!"
Minä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se tapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja joka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi itselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja sysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla — oikein kauhistutti; mutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot hohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään tekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin nousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan hänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin tahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Ei, Copperfleld! — ei mitään ilmoitusta — ennenkuin — Miss Wickfield — korvaus vääryyksistä, joita tuo — pääkonna — Heep — on tehnyt!" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua kolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä herätti, kun hän tunsi sen tulevan.) "Täydellinen salaisuus — koko mailmalta — ei mitään poikkeusta — tästä päivästä viikko — aamiaisen aikana — kaikki läsnä — täti siihen luettuna — ja erittäin ystävällinen gentlemani — Canterbury'n hotellissa — jossa — Mrs. Micawber ja minä — 'Vanha, mennyt aika' köörissä — ja — aikomus paljastaa ilkeä rosvo — Heep! Ei mitään muuta sanomista — taikka kehoitusten kuuntelemista — menen heti — kykenemätönnä — kestämään muitten seuraa — olen kirotun ja tuomitun petturin — Heep'in — jäljillä!"
Viimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut hänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella ponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber ulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja hämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen. Mutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri, ettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet kiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle tuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli poikennut kirjoittamaan sitä:
"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.
Rakas Sir!
Minä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne toimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan pidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus sisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.
Minä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä päivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja minun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin tunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä kasvatettu tullimies on sepittänyt.
Kun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka yksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei minusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen yhteiseen lepopaikkaan, jossa
'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät
He kukin, karkeat es'isämme',
[Skotlantilainen runoilia Robert Burns.]
— tällä yksinkertaisella päällekirjoituksella Wilkim Micawber".