KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Viimeinen takaisinkatsaus.
Ja tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin kerran vielä — viimeisen kerran — ennenkuin päätän nämät lehdet.
Minä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä näen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta ääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.
Mitkä kasvot ilmestyvät selvimpinä eteeni tästä vierivästä joukosta? Katso, nämät; kaikki kääntyen minuun päin, kun asetan tämän kysymyksen ajatuksilleni!
Tässä on tätini, vielä väkevämmät lasisilmät päässä, vanha nainen yhdeksännellä kymmenellä; hän on yhä suora ja astuu reippaasti kuusi penikulmaa yhtä mittaa talvisella säällä.
Hänen ainaisena seuralaisenaan tulee tässä Peggotty, hyvä, vanha hoitajattareni, samaten silmälasit päässä; tottunut iltaisin ompelemaan hyvin likellä lamppua, mutta hän ei asetu koskaan työtä tekemään, jollei hänellä ole vahakynttilän palanen, kyynärä-mitta vähäisessä huoneessa ja ompelu-rasia, jonka kanteen St. Paul'in kirkko on maalattu.
Peggotyn posket ja käsivarret, jotka lapsuuteni päivinä olivat niin lujat ja punaiset, että kummastelin, mikseivät linnut nokkineet häntä omenain sijasta, ovat nyt rytistyneet, ja hänen silmänsä, joitten oli tapa pimittää koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ovat heikommat (vaikka ne yhä loistavat); mutta hänen karkea etusormensa, jota minä ennen vertasin muskotti-riipimeen, on pysynyt ihan samanlaisena, ja kun näen nuorimman lapseni, tätini luota hänen luoksensa lyllertäessään, tavoittavan sitä, muistan vähäistä vierashuonettamme tuolla kotona, kun tuskin osasin käydä. Tätini vanha, petetty toivo on nyt toteutunut. Hän on todellisen, elävän Betsey Trotwood'in risti-äiti; ja Dora (lähin järjestyksessä) sanoo, että hän liiaksi hemmottelee tätä.
Peggotyn plakkarissa on jotakin kookasta. Se on itse krokotiili-kirja, joka nyt on jotenkin ränstyneessä tilassa, sillä useat lehdet ovat revityt ja kiinni neulotut; mutta Peggotty näyttää sitä lapsille, niinkuin kallista relikiä. Minusta on sangen kummallista, kun näen omien lapsen-kasvojeni katsahtavan itseäni kohden krokotiili-kertomuksista, ja minä näin muistutetaan vanhasta tuttavastani Sheffield'in Brooks'ista.
Poikieni parissa näen tämän kesän lupa-aikana vanhan miehen, joka tekee äärettömän suuria paperi-leijoja ja katselee niitä, kun ne ovat ilmassa, semmoisella ilolla, jota on mahdoton kuvata. Hän tervehtii minua ihastuksella ja kuiskaa minulle monella pään-nyykkäyksellä ja viittauksella: "Trotwood, teitä ilahuttaa varmaan kuulla, että päätän memorialin, kun minulla ei ole mitään muuta tehtävää, ja että tätinne on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa. Sir!"
Kuka tämä kymärtynyt lady on, joka tukee itseänsä sauvalla ja jonka kasvoista näen muutamia jälkiä vanhasta ylpeydestä ja kauneudesta, jotka voimattomasti taistelevat vaikeroivaa, tylsää, äreätä heikkomielisyyttä vastaan? Hän on jossakin puutarhassa, ja hänen vieressänsä seisoo tuikea, mustanverevä, riutunut nainen, jonka huulessa on valkoinen arpi. Sallikaat minun kuulla, mitä he sanovat.
"Rosa, minä olen unhottanut tuon gentlemanin nimen".
Rosa kallistuu hänen puoleensa ja huutaa hänelle:
"Mr. Copperfield".
"Minua ilahuttaa nähdä teitä, Sir. Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä!"
Hänen maltiton seuralaisensa moittii häntä, sanoo hänelle, etten minä ole murhe-vaatteissa, käskee hänen katsoa uudestaan, koettaa elähyttää häntä.
"Te olette nähneet poikani, Sir", arvelee vanhempi lady. "Oletteko sopineet?"
Kiinteästi minua katsellen panee hän kätensä otsallensa ja voihkii. Yhtäkkiä hän kauhealla äänellä huutaa: "Rosa, tulkaat luokseni. Hän on kuollut!" Rosa laskee polvilleen hänen jalkojensa eteen, vuorotellen hyväillen häntä ja toruen häntä; milloin kiivaasti kertoen hänelle: "minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!" — milloin viihdyttäen häntä nukuksiin povellansa, niinkuin kipeätä lasta. Näin minä jätän heidät; näin aina tapaan heidät, näin he viettävät aikansa vuodesta vuoteen.
Mikä laiva tuossa tulee purjehtien kotiin Indiasta, ja mikä englantilainen lady tämä on, joka on naitu murisevalle, skotlantilaiselle iso-korvaiselle Croesukselle? Lieneekö tämä Julia Mills?
Se on todella Julia Mills, tyytymättömänä ja hienona. Musta-ihoinen mies tuo hänelle kortit ja kirjeet kultaisella tarjottimella, ja vasken-karvainen, valkea-vaatteinen nainen, jolla on kirjava huivi pään ympäri, asettaa hänen murkinansa pukiaishuoneesen. Mutta Julia ei pidä tätä nykyä mitään päiväkirjaa, ei koskaan laula Rakkauden ruumiinvirttä, riitelee lakkaamatta vanhan skotlantilaisen Croesuksensa kanssa, joka on jonkunlainen keltainen, parkitulla nahalla varustettu karhu. Julia on kurkkuja myöden rahassa eikä puhu eikä ajattele mitään muuta. Minä pidin hänestä enemmän, kun hän oli Saharan erämaassa.
Taikka kukaties tämä on Saharan erämaa! Sillä vaikka Julialla on komea kartano ja mahtava seura ja uhkeat ateriat joka päivä, en näe mitään vihannuutta hänen ympärillänsä; ei mitään, josta milloinkaan tulisi hedelmää tai kukkaa. Mitä Julia sanoo "seuraksi", sen näen; siinä on joukossa Mr. Jack Maldon. Patentti-paikastansa pilkkaa hän sitä kättä, joka antoi tämän paikan hänelle, ja puhuu minulle tohtorista niinkuin jostakin "kummallisesta muinaisajan jäännöksestä". Mutta jos, Julia, seuraksi nimitetään tuommoisia tyhjäpäisiä gentlemaneja ja ladyjä, ja jos tämän seuran kasvatus ei ole mitään muuta, kuin tunnustettu välinpitämättömyys kaiken sen suhteen, mikä edistää tai pidättää ihmiskuntaa, luulen, että olemme eksyneet tuohon samaan Saharan erämaahan ja että olisi paras, jos pyrkisimme siitä pois.
Ja katso, tohtori, ainainen hyvä ystävämme, työskentelee sanakirjassaan (jossakin paikassa D:ssä) ja on onnellinen kodissaan vaimonsa kanssa. Tuossa on Vanha soturikin, melkoisesti masentuneella ryhdillä eikä likimäärinkään niin voimallinen, kuin entisinä päivinä!
Tuonnempana tapaan vanhan ystäväni Traddles'in työnsä ääressä virkahuoneessansa Temple'ssä. Hänen kasvoissaan kuvautuu toimeliaisuus, ja hiukset (mistä ne eivät ole lähteneet) ovat lakimiehen perukin alituisesta hivutuksesta vielä kapinallisemmat, kuin koskaan. Paksut paperikimput peittävät hänen pöytänsä; ja minä sanon, ympärilleni katsoessani:
"Jos Sofia nyt olisi kirjurisi, Traddles, olisi hänellä yltäkyllin tekemistä".
"Älä muuta sano, rakas Copperfield! Mutta mainiot nuot Holborn Court'in päivät olivat! Eivätkö olleet?"
"Kun Sofia sanoi sinulle, että sinä pääsisit tuomariksi? Mutta silloin se ei ollut puheen-aineena kaupungissa!"
"Kaikissa tapauksissa", sanoo Traddles, "jos koskaan pääsen" —.
"No, tiedäthän, että pääset".
"Hyvä, rakas Copperfield, kun olen siksi päässyt, kerron tuon puhtaaksikirjoitus-jutun, niinkuin lupasin".
Me lähdemme pois käsitysten. Minä aion perhe-päivällisille Traddles'in luo. On Sofian syntymäpäivä; ja matkallamme puhuu Traddles, kuinka hyvä onni hänellä on ollut.
"Minä olen todella, rakas Copperfield, saattanut tehdä kaikki, mitä etupäässä halusin tehdä. Nyt on kunnian-arvoisa Horace päässyt omaan pitäjään, josta lähtee neljä sataa ja viisikymmentä puntaa vuoteensa; molemmat poikamme saavat mitä parasta kasvatusta ja ovat etevät ahkeruudestaan ja kunnostaan koulussa; kolme tytöistä on sangen hyvissä naimisissa; kolme asuu vielä meillä, kolme hoitaa kunnian-arvoisan Horace'n taloutta Mrs. Crewler'in kuoleman jälkeen; ja kaikki ovat onnelliset".
"Paitsi" — säistän minä.
"Paitsi kaunotar", sanoo Traddles. "Niin. Se oli aivan onnetonta, että hän joutui naimisiin tuommoisen kulkiaimen kanssa. Mutta hänessä oli jotakin reipasta ja komeata, joka viehätti tytön. Kuitenkin olemme nyt tuoneet kaunottaren hyvään turvaan luoksemme ja saaneet eron miehestä, ja meidän tulee nyt virkistyttää häntä jälleen".
Traddles'in asunto on — taikka se olisi helposti voinut olla — yksi niistä samoista asunnoista, joita hänen ja Sofian oli tapa ilta-kävelyillänsä jaella itselleen. Se on iso rakennus, mutta Traddles pitää paperinsa pukiaishuoneessaan ja saappaansa paperiensa joukossa; ja hän ja Sofia ovat asettuneet ahtaasen ylikerrokseen, jättäen parhaat makuuhuoneet kaunottarelle ja tytöille. Ei mitään huonetta liikene, sillä siitä taikka tästä syystä on täällä aina tytöistä useampi, kuin pystyn lukemaan. Tässä, kun astumme sisään, on heitä joukko, jotka juoksevat oven luo ja käyvät Traddles'iin käsiksi, suudellaksensa häntä siksi kuin hän on aivan hengästyneenä. Tässä on kaunotar raukka, ainaiseksi tänne asettuneena; hän on leski ja hänellä on pikkuinen tyttö; tässä, päivällisillä Sofian syntymäpäivänä, ovat nuot kolme naitua tyttöä ja heidän kolme puolisoansa ja yhden puolison veli ja toisen puolison serkku ja kolmannen puolison sisar, joka näyttää minusta olevan kihloissa serkun kanssa. Traddles, aivan sama, yksinkertainen, teeskentelemätön toveri, kuin hän aina oli, istuu kuin patriarkka ison pöydän alipäässä; ja toisesta päästä Sofia katselee häntä semmoisen hupaisen alan ylitse, joka ei, totta puhuen, välky Britannia-metallista.
Ja nyt, kun päätän työni, hilliten haluani jatkaa, katoavat nämät kasvot. Mutta yhdet kasvot, jotka loistavat puoleeni, niinkuin taivaallinen valkeus, jossa näen kaikki muut esineet, on kaikkien heidän ylitsensä ja kaikkien tuolla puolen. Ja nämät kasvot jäävät.
Minä käännän päätäni ja näen ne ihanan levollisina vieressäni. Lamppuni palaa himmeästi, sillä minä olen kirjoittanut myöhäiseen yöhön, mutta tämä kallis olento, jota paitsi minä en olisi mitään, valvoo kanssani.
Oi Agnes, oi sieluni, jospa sinun kasvosi näin olisivat vieressäni, kun päätän elämäni; jospa minä, kun todellisuus sulaa pois ympäriltäni, niinkuin ne varjot, jotka nyt lasken luotani, yhä näkisin sinun näin olevan luonani ja osoittavan taivaasen päin!
Loppu.