YHDESTOISTA LUKU.
Ilkeyttä.
Vaikk'ei tätä käsikirjoitusta ole aiottu kenenkään muun silmille, kuin minun, tuntuu minusta, niinkuin minun ei tulisi kertoa, kuinka ahkerasti minä, hyvin tuntien, missä edesvastauksessa olin Doralle ja hänen tädeillensä, tein työtä, oppiakseni tuota kauheata pikakirjoitusta ja kaikkia siihen kuuluvia parannuksia. Siihen, mitä jo olen kirjoittanut kestäväisyydestäni tähän elämäni aikaan sekä siitä kärsivällisestä ja hellittämättömästä jäntevyydestä, joka silloin alkoi kypsyä minussa ja joka, minä tiedän sen, on luonteeni voimakkain osa, jos siinä yleensä on mitään voimaa, tahdon vaan lisätä, että, taaksepäin katsoessani, pidän juuri niitä menestykseni lähteenä. Minä olen ollut hyvin onnellinen maallisissa asioissa; moni mies on tehnyt paljon kovemmin työtä eikä ole onnistunut puoleksikaan niin hyvin; mutta minä en olisi koskaan saanut aikaan, mitä olen saanut, jollen olisi tottunut säännöllisyyteen, tarkkuuteen ja ahkeruuteen sekä päättänyt yhdistää kaikkia voimiani yhteen asiaan kerrallaan, kysymättä, kuinka pian toinen seuraisi sitä kantapäillä. Jumala tietää, etten kirjoita tätä missään oman kiitoksen hengessä. Se mies, joka tarkastaa omaa elämäänsä, niinkuin minä, sivusta sivuun jatkaen, saa todella olla eheä ihminen, jos hän välttää katkeria omantunnon vaivoja siitä, että hän on laiminlyönyt monta luonnonlahjaa, että hän on jättänyt monta tilaisuutta käyttämättä, että monta hairastelevaa ja väärää tunnetta taukoamatta on taistellut hänen rinnassaan ja voittanut hänet. Minulla ei suinkaan ole yhtäkään luonnonlahjaa, jota en ole väärin käyttänyt. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti se, että mitä tahansa olen elämässä koettanut tehdä, sitä olen kaikesta sydämestä koettanut tehdä hyvin; että mihin tahansa olen antaunut, siihen olen täydellisesti antaunut; että suurissa aikeissa niinkuin vähäisissäkin aina olen täydellä todella käynyt asiaan käsiksi. Minä en ole koskaan luullut mahdolliseksi, että mikään syntyperäinen tai saavutettu taito voi toivoa pääsevänsä tarkoituksensa perille, jollei siihen yhdy vakavuus, suoruus ja uutteruus. Ei tässä mailmassa löydy mitään päämäärää, johon päästään ilman näitä hyviä avuja. Mainio luontoperäinen kyky ja onnellinen sattumus saattavat ehkä olla niitten tikapuitten molempina kylkinä, joita myöden muutamat ihmiset nousevat ylöspäin, mutta näitten tikapuitten puolapuina täytyy olla semmoinen aine, jota kestää kuluttaa; eikä löydy mitään, joka palkitsee perinpohjaista, harrasta ja vilpitöntä todentekoa. Etten koskaan pannut vaan kättäni mihinkään, johon sopi panna koko ruumis, ja etten koskaan halveksinut työtäni, olipa se mikä hyvänsä, ne, huomaan minä nyt, olivat minun kultaiset sääntöni.
Kuinka paljon niistä tavoista, joita vast'ikään olen säännöiksi muodostanut, olen saanut Agnesilta, en tahdo uudestaan tässä selittää. Kertomukseni kääntyy nyt kiitollisella rakkaudella hänen puoleensa.
Hän tuli kahdeksi viikoksi vieraisille tohtorille. Mr. Wickfield oli tohtorin vanha ystävä, ja tohtori tahtoi haastella hänen kanssaan ja virkistyttää häntä. Tästä oli puhuttu Agnesin kanssa, kun tämä viimein oli kaupungissa, ja mainittu vieraisilla käynti oli seuraus siitä. Agnes ja hänen isänsä tulivat yhdessä. Minä en kummastellut paljon, kun kuulin häneltä, että hän oli luvannut hankkia jotakin asuntoa lähitteellä Mrs. Heep'ille, jonka luuvalo vaati ilman muutosta ja joka mielellään tahtoi nauttia sitä tämmöisessä seurassa. Enkä sitäkään kummastellut, kun seuraavana päivänä Uriah, niinkuin kuuliainen poika, tuotti arvokkaan äitinsä uuteen asuntoon.
"Näettekö, Master Copperfield", lausui hän, kun hän minun pyytämättäni tuli kävelemään kanssani tohtorin puutarhassa, "kun on rakastunut, on aina vähän mustasukkainen — kumminkin tahtoo pitää armastansa silmällä".
"Ketä te nyt epäilette?" kysyin minä.
"Kiitos teidän, Master Copperfield", vastasi hän, "ei ketään erityisesti juuri tätä nykyä — ei mitään miespuolta kumminkaan".
"Tarkoitatteko siis, että epäilette jotakin naispuolta".
Hän loi minuun syrjäisen katseen paha-enteisistä, punaisista silmistänsä ja nauroi.
"Todella, Master Copperfield", sanoi hän. — "Mister aioin sanoa, mutta minä tiedän, että annatte anteeksi vanhan tapani — te ahdistatte minua niin, että vedätte minut ylös niinkuin korkkiruuvi! Hyvä, minä en huoli, vaikka juttelen teille", pannen kalankaltaisen kätensä minun käteni päälle, "minä en ylipäänsä ole mikään naisten ihastelia, Sir, enkä ole koskaan ollut Mrs. Strong'in".
Hänen silmänsä näyttivät viheriäisiltä nyt, kun ne konnamaisella kavaluudella katselivat minua.
"Mitä tarkoitatte?" sanoin minä.
"No, vaikka minä olen lakimies, Master Copperfield", vastasi hän, kuivasti irvistellen, "tarkoitan tällä kertaa juuri, mitä sanon".
"Ja mitä katseellanne tarkoitatte?" vastasin tyvenesti.
"Katseellani? No, Copperfield, ankarastipa tarkastattekin minua! Mitäkö katseellani tarkoitan?"
"Niin", sanoin minä. "Katseellanne".
Häntä näytti kovasti huvittavan, ja hän nauroi niin sydämellisesti, kuin hänen luontonsa salli hänen nauraa. Leukaansa vähän kädellään raapittuaan, sanoi hän, silmät maahan luotuina — yhä pitkäänsä raappien:
"Kun olin vaan halpa konttoristi, ei Mrs. Strong pitänyt minua minäkään. Agnesia hän aina tahtoi jos jollakin tapaa käyttäyttää edestakaisin tykönänsä, ja teille, Master Copperfield, tahtoi hän aina olla ystävä, mutta minä olin häntä niin paljon huonompi, ettei hän minua huomannutkaan".
"No?" sanoin minä; "olkoon, että todella olitte!"
"— Ja myöskin häntä huonompi", jatkoi Uriah hyvin pontevasti ja jonkunlaisella miettivällä äänellä, samalla kuin hän yhä raappi leukaansa.
"Ettekö te tohtoria niin hyvin tunne", arvelin minä, "että olette varma siitä, ettei hän edes tietänyt teidän olevan olemassa, jollette seisoneet juuri hänen edessään?"
Hän loi minuun taas tuommoisen syrjäisen katseen ja pani kasvonsa kovin kaidaksi, että hänen olisi mukavampi raappia, kun hän vastasi:
"Oh, ystäväni, minä en puhu tohtorista! Ei hänestä, mies raukasta. Minä tarkoitan Mr. Maldon'ia!"
Sydämeni melkein seisahtui minussa. Minä näin kaikki vanhat epäilykseni ja pelkoni tässä suhteen, koko tohtorin onnen ja rauhan, koko sen mahdollisen viattomuuden tai syyllisyyden sykkyrän, jota minä en voinut selvittää, silmänräpäyksellä joutuneen tämän vääristelevän konnan käsiin.
"Hän ei voinut koskaan tulla byroosen, minua johonkin käskemättä ja lähettämättä", lausui Uriah. "Juuri yksi teidän oivallisia gentlemaneja! Minä olin hyvin suopea ja nöyrä — ja olen vieläkin. Mutta minä en pitänyt tuommoisesta — enkä pidä nytkään!"
Hän herkesi leukaansa raappimasta, mutta imi poskiansa sisäänpäin, siksi kuin ne näyttivät yhtyvän, koko ajan katsellen minua syrjältä.
"Mrs. Strong on yksi noita armaita naisianne, on kyllä", jatkoi hän, kun hän verkalleen oli laskenut kasvonsa entisellensä; "eikä suinkaan halullinen olemaan ystävä semmoiselle, kuin minulle, sen tiedän minä. Hän on juuri se henkilö, joka tahtoisi opettaa Agnesilleni korkeampia säveliä. Niinkuin sanoin, minä en ole mikään teidän naisten ihastelioitanne, Master Copperfield; mutta minulla on ollut silmät päässä kauan aikaa. Me halvat ihmiset olemme ylipäänsä saaneet silmät päähämme — ja me katsomme niillä".
Minä koetin näyttää siltä, kuin en olisi ymmärtänyt ja olisin ollut levollinen, mutta huonolla menestyksellä, sen näin hänen kasvoistaan.
"Minä en aio antaa juosta itseäni kumoon, Copperfield", pitkitti hän, häijyllä riemulla kohottaen sitä kasvojensa osaa, jossa hänen punaiset kulmakarvansa olisivat olleet, jos hänellä olisi ollut mitään semmoisia, "ja minä koetan, mitä voin, tehdäkseni loppua tästä ystävyydestä. Minä en hyväksy sitä. Minä en huoli, vaikka myönnän teille, että minulla on jotenkin nureksivainen luonto ja että tahdon torjua pois kaikkia päälletunkioita. Minä en mene tieten taiten semmoiseen paikkaan, jossa voidaan juonitella minua vastaan".
"Te juonittelette aina itse ja luulette, että kaikki muut tekevät samoin", sanoin minä.
"Ehkä niin, Master Copperfield", vastasi hän. "Mutta minä olen saanut yhden johdattavan syyn, niinkuin asiakumppanini oli tapa sanoa, ja minä pidän kiinni siitä kynsin hampain. Minua ei saa polkea peräti paljon, vaikka olen halpa henkilö. Minä en siedä ihmisiä tielläni. Heidän täytyy todella väistyä edestäni, Master Copperfield!"
"Minä en ymmärrä teitä", arvelin minä.
"Vai ette ymmärrä?" vastasi hän, ruumistansa rytkyttäen. "Minä kummastelen sitä, Master Copperfield, koska tavallisesti olette niin terävä! Minä koetan toisten olla selvempi. — Onko tuo ratsastaja, joka soittaa portilla, Mr. Maldon, Sir?"
"Siltä näyttää", vastasin minä niin huolimattomasti kuin voin.
Uriah pysähtyi heti kesken puhettansa, pisti kätensä isojen polvi-lumpioinsa väliin ja meni täyteen mutkaan naurusta. Aivan äänettömästä naurusta. Ei tikahustakaan kuulunut hänestä. Hänen ilkeä käytöksensä ja erittäin tämä loppukohta inhotti minua niin, että käännyin pois ilman sen enempää ja jätin hänet puutarhaan mutkistuneena seisomaan, niinkuin linnunpeloituksen, jolla ei ole mitään tukea.
Se ei ollut sinä iltana, vaan niinkuin hyvin muistan, toisena iltana
siitä, eräänä lauantai-päivänä, kuin vein Agnesin Doraa tervehtimään.
Minä olin edeltäpäin puhunut tästä käynnistä Miss Lavinian kanssa, ja
Agnesia odotettiin teen ajaksi.
Minä olin hämmennyksissä ylpeydestä ja levottomuudesta; ylpeä olin rakkaan pikku morsiameni puolesta ja levoton, kun ajattelin, pitäisikö Agnes hänestä vai ei. Koko Putney'n matkalla, jolloin Agnes istui postivaunujen sisäpuolella ja minä ulkopuolella, kuvasin Doraa itsekseni jokaisessa niissä sievissä muodoissa, jotka niin hyvin tunsin, milloin päättäen, että soisin hänen näyttävän juuri semmoiselta, kuin hän näytti sillä tai sillä erällä, milloin epäillen, enkö mieluisammin soisi, että hän näyttäisi semmoiselta, kuin hän näytti jollakin muulla erällä, ja melkein kiduttaen itseäni kuumeesen näillä ajatuksilla.
Minä en epäillyt, että hän kaikissa tapauksissa olisi hyvin kaunis; mutta kävi niin, ettei hän koskaan minun silmissäni ollut näyttänyt niin kauniilta. Hän ei ollut vierashuoneessa, kun esittelin Agnesia hänen pienille tädeillensä, vaan pysyi ujosti jossakin syrjäpuolella. Minä tiesin nyt, mistä etsiä häntä, ja löysin kuin löysinkin hänet taas käsillänsä korviaan peittämästä saman raskaan, vanhan oven takaa.
Ensiksi hän ei tahtonut ollenkaan tulla esiin, mutta sitten hän pyysi viisi minutia aikaa minun kelloni mukaan. Kun hän viimein pisti käsivartensa kainalooni, että veisin hänet vierashuoneesen, punottivat hänen viehättävät pikku kasvonsa eivätkä ne olleet koskaan olleet niin sievät. Mutta kun tulimme sisään vierashuoneesen ja ne kävivät vaaleiksi, olivat ne kymmentä tuhatta kertaa sievemmät.
Dora pelkäsi Agnesia. Hän oli sanonut minulle, että hän tiesi, että Agnes oli "niin kovasti järkevä". Mutta kun hän havaitsi, että Agnes näytti yhtä haavaa niin iloiselta ja totiselta, niin miettivältä ja niin hyvältä, huudahti hän vähän iloisesta hämmästyksestä, syleili ystävällisesti Agnesia ja nojasi viatonta poskeansa hänen kasvojansa vastaan.
Minä en ollut koskaan ollut niin onnellinen. Minä en ollut koskaan ollut niin tyytyväinen kuin nyt, kun näin näitten molempien istuvan vieretysten; kun näin pikku lemmittyni niin luonnollisesti katsovan ylös noihin sydämellisiin silmiin; kun näin sen hellän, ihanan katseen, jonka Agnes loi häneen.
Miss Lavinia ja Miss Clarissa ottivat omalla tavallansa osaa ilooni. Se oli kaikkein hupaisin teepöytä mailmassa. Miss Clarissa emännöitsi. Minä leikkasin ja jakelin makeaa anis-kakkua — pienet sisarukset olivat, niinkuin linnut, halukkaat noukkimaan ylös siemeniä ja tökkimään sokuria; Miss Lavinia katseli meitä hyvän-suovalla suojelian muodolla, niinkuin meidän onnellinen rakkautemme olisi ollut kokonaan hänen tekonsa; ja me olimme täydellisesti tyytyväiset itseemme ja toinen toiseemme.
Agnesin leppeä iloisuus voitti kaikkein sydämet. Hänen levollinen osan-ottonsa kaikkiin, mikä huvitti Doraa; hänen tapansa tutustua Jip'in kanssa (joka kohta taipui); hänen hauska menetyksensä, kun Dora häpesi tulemasta tavalliseen paikkaansa minun viereeni; hänen ujo armautensa ja luonteva käytöksensä, joka houkutteli esiin joukon punehtuvia pieniä luottamuksen osoituksia Doran puolelta, kaikki nämät näyttivät saattavan seuramme mielihyvän korkeimmillensa.
"Minä olen niin iloissani", sanoi Dora teen jälkeen, "että pidät minut hyvänä. Minä en luullut, että pitäisit; ja minä kaipaan enemmän, kuin koskaan, rakkautta nyt, kun Julia Mills on lähtenyt".
Tätä en, ohimennen, ole muistanut mainita. Miss Mills oli purjehtinut pois, ja Dora ja minä olimme käyneet isossa Itä-Indian kulkiassa Gravesand'issa häntä saattamassa; ja meille oli murkinaksi tarjottu sokuroittua inkivääriä ja guavaa ja muita semmoisia herkkuja; ja me olimme jättäneet Miss Mills'in saranatuolille peräkannelle itkemään, iso, uusi päiväkirja kainalossa, jossa ne omantakeiset ajatukset, joita valtameren miettiminen herätti, olivat säilytettävät lukon ja avaimen takana.
Agnes vastasi, että hän pelkäsi, etten minä ollut kuvannut häntä hyvältä puolelta, mutta Dora oikaisi tämän heti.
"Voi, ei!" sanoi hän, pudistaen kiharoitansa minulle; "se oli pelkkää ylistystä. Hän panee niin suurta arvoa sinun ajatukseesi, että minä oikein pelkäsin sitä".
"Minun hyvä ajatukseni ei voi enentää hänen rakkauttansa muutamiin henkilöihin, joita hän tuntee", lausui Agnes hymyillen; "minun ajatustani ei maksa vaivaa kuulustella".
"Mutta suo minulle hyvä ajatuksesi, jos voit", sanoi Dora hyväilevällä tavallansa.
Meitä nauratti, että Dora kaipasi rakkautta, ja Dora sanoi, että minä olin tyhmä, kuin hanhi, ja ettei hän pitänyt minusta ollenkaan, ja lyhyt ilta lensi pois köykäisillä siivillä. Se aika oli käsillä, jolloin vaunujen oli määrä noutaa meitä. Minä seisoin yksinään kaminin edessä, kun Dora tuli hiljaa hiipien sisään, antaaksensa minulle tuota tavallista, kallista pikku suudelmaa, ennenkuin lähdin.
"Etkö luule, Doady, että, jos Agnes kauan olisi ollut minun ystäväni, minä ehkä olisin ollut paljon järkevämpi?" lausui Dora, samalla kuin hänen kirkkaat silmänsä loistivat hyvin kirkkaasti ja hänen pikku oikea kätensä ilman aikojaan piteli yhtä takkini nappia.
"Mitä joutavia, lemmittyni!" sanoin minä.
"Pidätkö sinä sitä joutavana?" vastasi Dora, minua katselematta.
"Oletko varma, että se on joutavaa?"
"Tietysti olen!"
"Minä olen unhottanut", arveli Dora, yhä sormien nappia, "kuinka Agnes ja sinä olette sukua, sinä rakas, häijy poika".
"Ei mitään likeistä sukua", vastasin minä; "mutta me kasvatettiin yhdessä, niinkuin veli ja sisar".
"Minua kummastuttaa, minkä vuoksi sinä milloinkaan rakastuit minuun?" lausui Dora, ryhtyen toiseen takkini nappiin.
"Kenties sen vuoksi, etten voinut nähdä sinua, sinua rakastamatta,
Dora!"
"Entä, jollet koskaan olisi nähnyt minua", sanoi Dora, siirtyen toiseen nappiin.
"Entä, jollemme koskaan olisi syntyneet!" vastasin minä iloisesti.
Minä mietiskelin, mitä hän ajatteli, sillä välin kuin ihmettelevällä äänettömyydellä katselin sitä pientä, lauheata kättä, joka kulki takkini nappiriviä ylös, ja sitä kiharaa tukkaa, joka tulvasi rintaani vastaan, ja ripsiä hänen maahan luotujen silmiensä ympäri, jotka hiukan kohosivat hänen leikkiviä sormiansa seuratessaan. Viimein hän oli kokonaan nostanut silmänsä ylös minun silmiäni kohden ja seisoi varpaillaan, antaaksensa, enemmän miettiväisenä, kuin tavallisesti, minulle tuota kallista pikku suudelmaa — kerran, kahdesti, kolmesti — ja kiirehti ulos huoneesta.
He tulivat kaikki yhdessä takaisin viiden minutin perästä, ja Doran outo miettiväisyys oli silloin kokonaan mennyt. Hän päätti nauraen, että Jip näyttäisi kaikki opitut temppunsa, ennenkuin vaunut tulivat. Ne veivät jonkun aikaa (ei niin paljon moninaisuutensa vuoksi, kuin päinvastoin Jip'in vastahakoisuuden tähden) eivätkä olleet vielä päättyneet, kun vaunut kuuluivat portilta. Agnes ja hän erosivat nopeasti, mutta hellästi toisistaan; ja Doran oli määrä kirjoittaa Agnes'ille (joka ei saisi huolia, vaikka hänen kirjeensä olivat vähän hullunkuriset, sanoi hän) ja Agnes'in oli määrä kirjoittaa Doralle. Toistamiseen he erosivat vaunun ovella ja kolmannen erän, kun Dora, Miss Lavinian nuhteista huolimatta, kerran vielä tuli juosten ulos vaununakkunan luo muistuttamaan Agnesia kirjeistä ja pudistamaan kiharoitansa minulle, tuolla kun istuin kuskinlaudalla. Meidän oli määrä astua postivaunuista likellä Covent Garden'ia, josta meidän toisilla vaunuilla tuli lähteä Highgate'en. Tällä väli-aikaisella, lyhyellä kävelyllä odotin levottomasti, että Agnes kiittäisi Doraa. Voi, mikä ylistys se oli! Kuinka hartaasti ja innokkaasti hän hellimpään huostaani uskoi sen sievän olennon, jonka olin voittanut ja jonka kaikki teeskentelemättömät sulot hän asetti parhaasen valoon eteeni! Kuinka vakavasti, vaikka hyvänsävyisesti hän muistutti minulle, minä kalliina talletuksena tuo orpolapsi oli minulle annettu!
Minä en ollut milloinkaan rakastanut Doraa niin syvästi ja totisesti, kuin sinä iltana rakastin häntä. Kun taas olimme astuneet maahan ja tähtien valossa kävelimme pitkin sitä levollista tietä, joka johdatti tohtorin asuntoon, sanoin Agnesille, että sain kiittää häntä siitä.
"Kun istuit hänen vieressänsä", sanoin minä, "näytit olevan yhtä paljon hänen suojelus-enkelinsä, kuin minun; ja sinä näytät semmoiselta nytkin, Agnes".
"Huono enkeli", vastasi hän, "mutta uskollinen".
Hänen heleä äänensä tunki niin suorastaan sydämeeni, että minusta tuntui luonnolliselta vastata:
"Se iloisuus, joka on sinussa, Agnes (eikä kenessäkään muussa, jonka minä koskaan olen nähnyt), on niin palannut, minä olen huomannut sen tänään, että rupeen toivomaan, että olet onnellisempi kodissasi?"
"Minä olen onnellisempi omassa sydämessäni", lausui hän; "mieleni tuntuu niin iloiselta ja huokealta".
Minä katselin noita levollisia, ylöspäin käännettyjä kasvoja ja ajattelin, että tähdet ne niin jaloiksi saattivat.
"Kotona ei ole mitään muutosta tapahtunut", lausui Agnes tuokion perästä.
"Ei mitään uutta viittausta", sanoin minä — "minä en tahtoisi surettaa sinua, Agnes, mutta en voi olla kysymättä — viittausta siihen, josta viimein erotessamme puhuimme?"
"Ei, ei mitään", vastasi hän.
"Minä olen ajatellut sitä niin paljon".
"Sinun tulee vähemmin ajatella sitä. Muista, että minä lopuksi luotan yksinkertaiseen rakkauteen ja rehellisyyteen. Älä ollenkaan pelkää minun puolestani, Trotwood", lisäsi hän hetken perästä; "sitä askelta, jota varot minun ottavan, en koskaan ota".
Vaikka luulen, etten koskaan ollut todella pelännyt sitä, kun tyvenesti pystyin sitä ajattelemaan, lohdutti se minua sanomattomasti, kun kuulin tämän vakuutuksen hänen omilta, totisilta huuliltaan. Minä sanoin sen hänelle vakavasti.
"Ja kun täällä-käyntisi on ohitse", sanoin minä — "sillä me ehkä emme saa toista kertaa olla kahden kesken — onko luultavaa, että menee pitkä aika, rakas Agnesini, ennenkuin jälleen tulet London'iin?"
"Arvattavasti hyvin pitkä", vastasi hän; "minä luulen, että on paras — isäni tähden — pysyä kotona. Ei ole todennäköistä, että kohtaamme toisiamme usein ensi aikoina, mutta minä aion kirjoittaa ahkerasti Doralle, ja me saamme usein kuulla toisistamme sitä tietä".
Me olimme nyt tohtorin talon pihalla. Alkoi jo käydä myöhäiseksi. Mr.
Strong'in huoneen akkunasta näkyi valkeata ja, sitä osoittaen, sanoi
Agnes minulle hyvää yötä.
"Älä sure", hän arveli, minulle kättänsä antaessaan, "huoliamme ja vastuksiamme. Minä en voi olla onnellisempi mistään, kuin sinun onnestasi. Jos sinä joskus voit olla avuksi minulle, luota siihen, että anon sitä sinulta. Jumala siunatkoon sinua aina!"
Hänen hohtavassa hymyssään ja näissä viimeisissä hänen iloisen äänensä sävelissä tuntui minusta taas, kuin olisin nähnyt ja kuullut pikku Dorani hänen seurassaan. Minä seisoin hetken portinkäytävässä ja katselin tähtiä, sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta, ja astuin sitten verkalleen pois. Minä olin tilannut yö-sijaa läheisessä ravintolassa ja olin juuri portista menemälläni, kun sattumalta käännyin ja näin valkeata tohtorin lukuhuoneessa. Päähäni tuli se puoleksi moittiva ajatus, että hän oli työskennellyt sanakirjassansa ilman minun avuttani. Saadakseni nähdä, oliko laita niin, ja kaikissa tapauksissa toivottaakseni hänelle hyvää yötä, jos hän vielä istuisi kirjojensa vieressä, palasin minä ja, astuen hiljaisesti eteishuoneen läpi ja varovasti avaten ovea, katsoin sisään.
Ensimäinen henkilö, jonka varjostetun lampun himmeässä valossa ihmeekseni näin, oli Uriah. Hän seisoi aivan likellä lamppua, toinen luurangon-käsi suun edessä ja toinen nojaten tohtorin pöytään. Tohtori istui lukutuolissansa, peittäen kasvojansa käsillään. Kovasti huolestuneena ja hämmentyneenä kumartui Mr. Wickfield eteenpäin, epäileväisesti koskien tohtorin käsivartta.
Silmänräpäyksen aikaa arvelin, että tohtori oli kipeä. Minä astuin nopeasti askeleen eteenpäin tässä luulossa, kun kohtasin Uriah'n silmän ja näin, kuinka asian laita oli. Minä olisin peräytynyt, mutta tohtori viittasi minulle, etten menisi, ja minä jäin.
"Kaikissa tapauksissa", muistutti Uriah, luikerruttaen ilkeätä ruumistansa, "sopii meidän pitää ovea kiinni. Meidän ei tarvitse levittää tätä kaikille kaupungissa".
Jonka sanottuaan hän varpaillansa meni oven luo, jonka minä olin jättänyt auki, ja sulki sen tarkasti. Hän palasi sitten takaisin ja rupesi entiseen asemaansa. Hänen äänessään ja käytöksessään ilmestyi jonkunlainen sääliväinen into, jota hän oli kiihkeä osoittamaan ja joka — ainakin minun silmissäni — inhotti enemmän, kuin mikään muu hänen menetyksensä.
"Minä olen, Master Copperfield, katsonut velvollisuudekseni", lausui Uriah, "ilmoittaa tohtori Strong'ille, mitä te ja minä jo olemme keskustelleet. Te ette ymmärtäneet minua kokonaan, eikö niin?"
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut mitään, ja, astuen hyvän vanhan opettajani viereen, lausuin muutamia sanoja, joilla koetin lohduttaa ja rohkaista häntä. Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin hänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut ylös harmaata päätänsä.
"Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield", jatkoi Uriah samalla palveliaalla käytöksellä, "uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi mainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in menetyksestä. Minusta on kovasti vastahakoista, vakuutan teille, Copperfield, sekaantua näin ikävään seikkaan, mutta niinkuin nyt on, otamme kaikki osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla. Tätä minä tarkoitin, Sir, sillä kertaa, kuin ette ymmärtäneet minua".
Minä kummastelen nyt, kun muistan hänen katsantonsa, etten tarttunut hänen kaulukseensa ja koettanut pudistaa henkeä hänen ruumiistansa.
"Minä tosin en silloin puhunut oikein selvästi", jatkoi hän, "ettekä tekään. Tietysti olimme molemmat taipusat karttamaan semmoista asiaa. Minä olen kuitenkin viimein päättänyt puhua suoraan; ja minä olen maininnut tohtori Strong'ille, että — sanoitteko mitään, Sir?"
Se oli tohtori, joka oli voihkaissut. Tämän äänen olisi pitänyt liikuttaa jokaisen sydäntä, ajattelin minä, mutta se ei vaikuttanut ollenkaan Uriahan.
"— olen maininnut tohtori Strong'ille", jatkoi hän, "mitä jokainen voi nähdä, että Mr. Maldon ja se suloinen ja miellyttävä lady, joka on tohtori Strong'in vaimo, ovat liian hellät toisillensa. Se aika on todella tullut (koska me kaikki tätä nykyä otamme osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla), jolloin täytyy kertoa tohtori Strong'ille, että tämä oli selvän selvä asia kaikille, ennenkuin Mr. Maldon lähti Indiaan; että Mr. Maldon pyysi päästäksensä takaisin ainoastaan tämän vuoksi; ja että hän ainoastaan tämän vuoksi yhä on täällä. Kun te tulitte sisään, Sir, vetosin asiakumppaniini", jota kohden hän nyt kääntyi, "että hän sanoisi tohtori Strong'ille kunniansanalla, onko hänellä kauan aikaa ollut tämä ajatus, vai ei. No, Mr. Wickfield, Sir! Olisitteko niin hyvä ja sanoisitte meille? Niin tai ei, Sir? No, kumppani!"
"Jumalan tähden, rakas tohtori", lausui Mr. Wickfield, taas laskien epäilevän kätensä tohtorin käsivarrelle, "älkäät panko liian paljon arvoa mihinkään epäluuloihin, joita minulla ehkä on ollut".
"Kas niin!" huudahti Uriah, pudistaen päätänsä. "Mikä surullinen vahvistus, eikö niin? Häneltä! Semmoiselta vanhalta ystävältä! Siunatkoon sieluanne, Copperfield, kun minä en ollut muuta, kuin konttoristi hänen byroossaan, olen nähnyt hänen monta kymmentä kertaa kovasti paheksivan suuresti surevan (sangen soveliasta hänen, isän, puolelta; minä en suinkaan voi moittia häntä), kun hän ajatteli, että Miss Agnes otti osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla".
"Rakas Strong", lausui Mr. Wickfield vapisevalla äänellä, "hyvä ystäväni, minun ei tarvitse kertoa teille, että minussa on ollut se vika, että olen etsinyt jotakin johdattavaa syytä jokaisessa ihmisessä ja tutkinut kaikkia tekoja ahtaan koetuskaavani mukaan. Tämän erehdyksen kautta ehkä olen joutunut semmoisiin epäilyksiin, kuin minulla on ollut".
"Teillä on ollut epäilyksiä, Wickfield", lausui tohtori, päätänsä ylös nostamatta. "Teillä on ollut epäilyksiä".
"Puhukaat suunne puhtaaksi, asiakumppani", kehoitti Uriah.
"Minulla oli tosiaan kerta", lausui Mr. Wickfield. "Minä — Jumala suokoon minulle anteeksi — minä luulin, että teillä itsellä oli".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori, jonka äänessä mitä syvin suru ilmestyi.
"Minä luulin kerta", lausui Mr. Wickfield, "että tahdoitte lähettää
Maldon'in ulkomaille, suotuisaa eroa aikaan saadaksenne".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori. "Ilahuttaakseni Annie'ta ja hankkiakseni jotakin tointa hänen lapsuutensa kumppanille. Ei mistään muusta syystä".
"Sen minä jälestäpäin huomasin", sanoi Mr. Wickfield. "Minä en voinut epäillä sitä, kun sanoitte sitä minulle. Mutta minä luulin — minä pyydän teitä muistamaan sitä ahdasmielistä käsitystapaa, joka on ollut valtasyntini — että tämmöisessä tapauksessa, jossa oli niin suuri eroitus ijässä —".
"Sillä tapaa tulee asiaa esitellä, Master Copperfield!" muistutti Uriah imartelevalla ja loukkaavalla sääliväisyydellä.
"— niin nuori ja viehättävä lady, vaikka hän olisi kuinka vilpittömästi tahansa kunnioittanut teitä, kenties ainoastaan maallisten etujen vuoksi suostui naimisiin. Minä en ajatellut niitä lukemattomia tunteita ja asianhaaroja, jotka ehkä kaikki tarkoittivat hyvää. Muistakaat se Jumalan tähden!"
"Kuinka kauniisti hän esittelee asiaa!" arveli Uriah, päätänsä pudistaen.
"Koska aina katsoin Mrs. Strong'ia yhdeltä kannalta", lausui Mr. Wickfield; "mutta kaikkien kautta, mikä on teille kallista, vanha ystäväni, pyydän teitä ajattelemaan, mimmoinen se oli; täytyy minun nyt, kun ei ole mitään pakoa, tunnustaa —".
"Ei! Ei tästä mihinkään pääse, Mr. Wickfield", huomautti Uriah, "kun on näin pitkälle jouduttu".
"— että minä", sanoi Mr. Wickfield, avuttomasti ja hajamielisesti katsellen asiakumppaniansa, "että minä epäilin Mrs. Strong'ia ja luulin, että hän vilpisteli velvollisuudessansa teitä kohtaan; ja että välisti, jos minun täytyy sanoa kaikki, pelkäsin, että Agnes oli niin likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan, että hän näki, mitä minä näin taikka kivulloisessa teoriassani luulin näkeväni. Minä en koskaan maininnut tätä kenellekään. Minä en koskaan tahtonut, että kukaan saisi tietää sitä. Ja vaikka teidän on kauhea kuulla tätä", lausui Mr. Wickfield aivan sortuneena, "säälisitte varmaan minua, jos tietäisitte, kuinka minun on kauhea kertoa sitä!"
Täydellisessä luontonsa hyvyydessä ojensi tohtori kättänsä, jota Mr.
Wickfield hetken aikaa piti kädessään, pää alas painettuna.
"Minä olen varma", lausui Uriah, joka oli nyt seuraavan vaiti-olon aikana väännellyt ruumistansa, niinkuin meri-ankerias, "että tämä aine on kovin vastenmielinen jokaiselle. Mutta koska olemme menneet näin pitkälle, täytyy minun nöyrästi mainita, että Copperfield myöskin on huomannut sen".
Minä käännyin hänen puoleensa ja kysyin häneltä, kuinka hän rohkeni vedota minuun!
"Oh! siinä teette varsin kauniisti, Copperfield", vastasi Uriah, ja hänen koko ruumiinsa liikkui aallontapaisesti, "ja me tunnemme kaikki, mikä rakastettava luonto teillä on; mutta te tiedätte, että sinä hetkenä, kuin minä tois-iltana puhuin teidän kanssanne, te ymmärsitte, mitä minä tarkoitin, Copperfield. Älkäät kieltäkö sitä! Te kiellätte sitä hyvässä aikomuksessa, mutta älkäät tehkö sitä, Copperfield!"
Minä näin hyvin vanhan tohtorin lempeän silmän hetkeksi kääntyvän minuun, ja minä tunsin, että vanhojen, pahojen aavistusteni ja muistojeni tunnustus oli niin selvästi kirjoitettu kasvoihini, että ne täytyi huomata. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Minä en voinut peräyttää niitä. Sanoin, mitä sanoin, en voinut epäyttää niitä.
Me olimme taas ääneti ja pysyimme niin, siksi kuin tohtori nousi ja kävi pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa. Hän palasi pian siihen paikkaan, jossa hänen tuolinsa seisoi; ja nojaten sen selkään ja tuontuostakin nostaen nenäliinaansa silmillensä semmoisella suoruudella, joka minun mielestäni tuotti hänelle enemmän kunniaa, kuin mikään salaaminen tahansa, sanoi:
"Minua on sopinut kovasti moittia. Minä luulen, että minua on sopinut kovasti moittia. Minä olen asettanut yhden semmoisen, jota sydämestäni hellin, alttiiksi koetuksille ja parjauksille — minä nimitän niitä parjauksiksi, vaikk'ei niitä olisi lausuttu kuin jonkun sisimmissä ajatuksissa — joitten alaiseksi hän ei koskaan ilman minua olisi joutunut".
Uriah Heep honisti nenäänsä, arvattavasti osan-ottonsa ilmoittamiseksi.
"Joitten alaiseksi Annie'ni", lausui tohtori, "ei koskaan ilman minua olisi joutunut. Gentlemanit, minä olen vanha nyt, niinkuin tiedätte; minä tunnen tänä iltana, ettei minulla ole paljon, jota varten elän. Mutta henkeni — henkeni — sen kalliin ladyn uskollisuuden ja kunnian puolesta, joka on ollut tämän keskustelun esineenä!"
Vaikka kaikkein paras ritarillisuuden perikuva, kaikkein kauniin ja romantillisin maalarin ihanne olisi eläväksi olennoksi muuttunut, ei se olisi voinut sanoa tätä suuremmalla ja liikuttavammalla arvokkaisuudella, kuin suora, vanha tohtori sanoi.
"Mutta minä en ole valmis", jatkoi hän, "kieltämään — ehkä olisin itsekään tietämättä jossakin määrässä ollut valmis myöntämään — että olen vastoin tahtoani houkutellut tämän ladyn onnettomaan avioliittoon. Minä olen itse kokonaan tottumaton mitään havaitsemaan, enkä voi muuta kuin uskoa, että useitten eri-ikäisten ja eri asemissa olevien ihmisten havainnot, jotka kaikki aivan selvästi viittaavat samaan suuntaan (vieläpä niin luonnollisesti), ovat tarkemmat, kuin minun".
Niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt tohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se kunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa osoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa vähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä sanomattomasti minun silmissäni.
"Minä näin tämän ladyn", lausui tohtori, "kun hän oli varsin nuori. Minä otin hänet puolisokseni, kun hänen luonteensa tuskin oli täydellisesti muodostunut. Minkä verran se oli kehkeynyt, oli minun ollut onni kehittää sitä. Minä tunsin hänen isänsä hyvin. Minä tunsin tytönkin hyvin. Rakkaudesta kaikkiin hänen ihaniin ja hyviin ominaisuuksiinsa olin opettanut hänelle, mitä voin. Jos tein hänelle vääryyttä, niinkuin pelkään tehneeni, edukseni käyttäen (mutta minä en koskaan aikonut sitä) hänen kiitollisuuttansa ja harrasta mieltymystään, pyydän sydämessäni anteeksi tältä ladyltä!"
Hän astui huoneen poikki, ja tultuaan takaisin samaan paikkaan piti hän kiinni tuolista kädellään, joka vapisi, niinkuin hänen matala, totinen äänensäkin.
"Hänellä oli minusta, luulin minä, jonkunlainen turva elämän vaaroja ja vaiheita vastaan. Minä olin siinä uskossa, että, vaikka olimme erilaiset vuosien suhteen, hän voisi elää tyvenesti ja tyytyväisesti minun kanssani. Minä en sulkenut pois ajatuksistani sitä aikaa, jolloin minä jättäisin hänet vapaaksi ja hän vielä oli nuori ja kaunis, mutta hänen järkensä enemmän kypsynyt — en, gentlemanit — kunniani kautta!"
Hänen vaatimaton ulkomuotonsa näytti kirkastavan hänen uskollisuudestansa ja jaloudestaan. Jokaisella sanalla, jonka hän lausui, oli semmoinen voima, jota ei mikään muu sulo olisi voinut sille antaa.
"Elämäni tämän ladyn kanssa on ollut hyvin onnellinen. Tähän iltaan saakka on minulla ollut ainainen tilaisuus siunata sitä päivää, jona tein niin suuren vääryyden hänelle".
Hänen äänensä, joka vapisi yhä enemmän, kun hän lausui näitä sanoja, seisahtui tuokioksi; sitten hän jatkoi:
"Kerran unelmastani herätettynä — minä olen tavalla taikka toisella koko elin-aikani ollut jonkunlainen uneksija raukka — näen, kuinka luonnollista on, että vaimoni jonkunlaisella ikävällä muistaisi vanhaa lapsuuden ystäväänsä ja ikä-kumppaniansa. Että hän katselee häntä jonkunlaisella viattomalla kaipauksella, jonkunlaisilla nuhteettomilla ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla ilman minua, se on, pelkään minä, liian totta. Paljon semmoista, jota olen nähnyt, mutta en pannut mieleeni, on tänä viimeisenä, koettavana tuntina palannut eteeni uudella merkityksellä. Mutta ulkopuolella sitä, gentlemanit, ei saa koskaan yhdistää yhtä epäilyksen sanaa, ei yhtä henkäystäkään tämän kalliin ladyn nimeen".
Vähäksi aikaa hänen silmänsä syttyi ja hänen äänensä oli luja; vähän aikaa oli hän vaiti jälleen. Sitten hän jatkoi taas, niinkuin ennen:
"Minun ei nyt ole jälellä muuta, kuin niin nöyrästi, kuin mahdollista, kantaa tietoa siitä onnettomuudesta, jonka olen aikaan saanut. Vaimoni se on, jonka tulee syytöksiä tehdä; ei minun. Minun on velvollisuus suojella häntä vääriä ajatuksia vastaan, julman vääriä ajatuksia vastaan, joita eivät edes ystäväni ole voineet välttää. Mitä enemmän itseksemme elämme, sitä paremmin voin sitä tehdä. Ja kun se aika tulee — tulkoon se pian, jos se on Hänen armollinen tahtonsa! — jolloin kuolemani vapauttaa hänet pakosta, silloin minä rajattomalla luottamuksella ja rakkaudella ummistan silmäni hänen kunnioitetuilta kasvoiltaan ja jätän hänet surutonna kohtaamaan onnellisempia ja kirkkaampia päiviä".
Minä en saattanut nähdä häntä niiltä kyyneliltä, joita hänen vakavuutensa ja hyvyytensä, niin suuresti kaunistuen hänen yksinkertaisesta käytöksestään ja niin suuresti tätä kaunistaen, tuottivat silmiini. Hän oli astunut oven luo ja lisäsi:
"Gentlemanit, minä olen näyttänyt teille sydämeni. Minä olen varma, että pidätte sitä kunniassa. Mitä tänä iltana olemme puhuneet, siitä ei saa koskaan enää puhua. Wickfield, tukekaat minua vanhan ystävän käsivarrella toiseen kerrokseen!"
Mr. Wickfield kiirehti hänen luoksensa. Sanaakaan vaihtamatta menivät he verkalleen ulos huoneesta yhdessä, sillä välin kuin Uriah katseli heitä.
"No, Master Copperfield!" lausui Uriah, leppeästi kääntyen minun puoleeni. "Asia ei ole kokonaan muodostunut semmoiseksi, kuin olisi sopinut toivoa, sillä tuo vanha opinmies — mikä oivallinen mies! — on yhtä sokea kuin tiilikivi; mutta se perhe on nyt toimitettu pois tieltä, luulen minä!"
Minun ei tarvinnut muuta, kuin kuulla hänen äänensä, kun jo vimmastuin niin mielettömästi, etten ole koskaan ennen enkä jälestäpäin siinä määrässä vimmastunut.
"Te konna", sanoin minä, "mitä tarkoitatte, kun sekoitatte minut juoniinne? Kuinka rohkenette, petollinen koira, vedota minuun juuri nyt, niinkuin olisimme yhdessä keskustelleet siitä?"
Kun sillä tapaa seisoimme vastakkain, näin minä niin selvästi hänen kasvojensa salaisesta riemusta, mitä jo ennen täydellisesti tiesin (minä tarkoitan, että hän oli tyrkyttänyt luottamuksensa minulle, varta vasten minua pahoittaaksensa, sekä juuri tässä asiassa virittänyt ansan eteeni), etten voinut kauemmin hillitä itseäni. Koko hänen laiha poskensa oli tuossa houkutellen edessäni, ja minä löin häntä kämmenelläni semmoisella voimalla, että sormiani pisteli, niinkuin olisin polttanut ne.
Hän tarttui käteeni, ja me seisoimme tässä asemassa, katsellen toisiamme. Me seisoimme tällä tapaa kauan; kylläksi kauan, että minä näin sormieni valkoisten jälkien katoavan hänen tulipunaisesta poskestaan ja jättävän sen vielä punaisemmaksi.
"Copperfield", sanoi hän viimein, huohottaen, "oletteko jättäneet järkenne hyvästi?"
"Minä olen jättänyt teidät hyvästi", vastasin minä, temmaten irti käteni. "Te viheliäinen, minä en tahdo tietää teistä enää".
"Ettekö tahdo?" sanoi hän, poskensa tuskasta pakoitettuna nostamaan ylös kättänsä. "Ehkä teidän on mahdoton välttää sitä. Eikö tämä nyt ole kiittämättömästi tehty teiltä?"
"Minä olen kylläksi usein osoittanut teille", arvelin minä, "että ylenkatson teitä. Minä olen nyt osoittanut sitä vielä selvemmin. Miksi minä pelkäisin, että teette pahinta, mitä voitte, kaikille ympärillänne? Mitä muuta olette koskaan tehneet?"
Hän ymmärsi täydellisesti tämän viittauksen niihin syihin, jotka tähän saakka olivat ehkäisseet minua keskusteluissani hänen kanssansa. Minä melkein luulen, etten olisi tullut lyöneeksi eikä viitanneeksi, jollen sinä iltana olisi kuullut tuota vakuutusta Agnesilta. Mutta se on vähäpätöinen asia.
Oltiin taas kauan vaiti. Kun hänen silmänsä katselivat minua, näyttivät ne vivahtelevan jokaisella tavalla, joka voi tehdä silmät rumaksi.
"Copperfield", lausui hän, ottaen pois kätensä poskeltaan, "te olette aina vastustaneet minua. Minä tiedän, että aina vastustitte minua Mr. Wickfield'in luona".
"Te saatte ajatella, mitä tahdotte", sanoin minä, yhä kiehuen vihasta.
"Jollei se ole totta, sitä soveliaampi teille".
"Vaan kuitenkin minä aina pidin teistä, Copperfield!" vastasi hän.
Minä en viitsinyt vastata hänelle mitään, ja hattuuni tarttuen aioin lähteä yö-majaani, kun hän astui minun ja oven väliin.
"Copperfield", lausui hän, "jokaisessa riidassa täytyy olla kaksi puoluetta. Minä en tahdo olla toinen".
"Te saatte mennä hiiteen!" arvelin minä.
"Älkäät sanoko niin!" vastasi hän. "Minä tiedän, että jälestäpäin olette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi minua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi teille".
"Te annatte anteeksi minulle!" toistin minä halveksien.
"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä", vastasi Uriah. "Kun ajattelee, että karkaatte minuun, joka aina olen ollut teidän ystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä minä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne. Niin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa".
Tarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin verkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki häirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani parantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että häneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin oven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli asetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään maannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut monta sataa kyynärää, saavutti hän minut.
"Te tiedätte, Copperfield", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt päätäni), "että olette aivan väärässä asemassa"; jonka asian minä tunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; "te ette voi tehdä tätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan teille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään elävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta minä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka tiesitte niin halvaksi!"
Minusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän tunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin taikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja oikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle tulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.
Aamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli edestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin lyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut särkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla, silkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei suinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän maanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois yhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.
Tohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen melkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät. Agnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin rupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi, antoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut kiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla lempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan puheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään muulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin kanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.
Eikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta viikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli vitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti kummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja tämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä hänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja Mrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja katselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin hänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos huoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen ihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli nyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä nähnyt mitään.
Sitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen oli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin ulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea luontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä huolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli mahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli Mrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä aikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi tehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin liikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä ja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä huoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun tohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä ristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.
Tämän tapauksen jälkeen näytti minusta toisinaan, kuin Mrs. Strong olisi koettanut puhutella myöskin minua, kun lomahetkinä olimme jääneet itseksemme. Mutta hän ei koskaan lausunut sanaakaan. Tohtorilla oli aina joku uusi tuuma, kuinka hänen vaimonsa kävisi ulkona huvittelemassa äitinsä kanssa; ja Mrs. Markleham, joka oli hyvin mieltynyt huveihin ja kovin pian väsyi kaikkiin muihin toimiin, ryhtyi niihin sangen halukkaasti ja puhui äänekkäästi ylistyksiänsä. Mutta Annie itse meni vaan vastahakoisesti ja alakuloisesti, mihin häntä johdatettiin, eikä näyttänyt huolivan mistään.
Minä en tietänyt, mitä ajatella. Eikä myöskään tätini, joka eri aikoina epätietoisuudessaan varmaan astui runsaasti sata penikulmaa. Kummallisinta kaikista oli se, että ainoa todellinen lohdutus, joka näytti tunkevan tämän perheellisen onnettomuuden salamyhkäiselle alalle, tunki siihen Mr. Dick'in kautta.
Mitä hän tästä asiasta ajatteli taikka mitä hän oli huomannut, sitä minä yhtä vähän pystyn selittämään, kuin hän olisi pystynyt auttamaan minua selityskokeissani. Mutta niinkuin koulupäivistäni kertoessani olen maininnut, kunnioitti hän tohtoria rajattomasti; ja todellisessa mieltymyksessä, alhaisen eläimenkin mieltymyksessä ihmiseen, löytyy jonkunlainen havaintokyky, joka voittaa terävimmänkin järjen. Tähän sydämen ymmärrykseen, jos minun sopii nimittää sitä siksi, sattui suorastaan, mitä Mr. Dick'iin tulee, kirkas totuuden säde.
Hän oli, uljaasti etu-oikeuteensa palaten, ruvennut monina joutohetkinänsä kävelemään edestakaisin tohtorin kanssa niinkuin hän oli tottunut astumaan edestakaisin tohtorin käynti-radalla Canterbury'ssä. Mutta tuskin olivat asiat joutuneet tähän tilaan, kun hän jo uhrasi kaiken loma-aikansa (ja hän nousi varemmin, saadaksensa enemmän aikaa) näihin kävelyihin. Jos hän ennen oli ollut ylen onnellinen, kun tohtori luki tuota ihmeellistä teosta, sanakirjaa, hänelle, oli hän nyt aivan onneton, jollei tohtori ottanut sitä esiin plakkaristansa ja aloittanut lukemistaan. Kun tohtori ja minä työskentelimme, rupesi hän nyt kävelemään edestakaisin Mrs. Strong'in kanssa ja auttamaan tätä, kun hän hoiti lempikukkiansa taikka perkasi lavoja. Minä rohkenen väittää, ettei hän puhunut enempää kuin kymmenen sanaa tuntiinsa; mutta hänen levollinen mielihartautensa ja hänen miettivät kasvonsa suostuttivat molempien sydäntä; kumpikin tiesi rakastavansa häntä ja hänen rakastavan heitä molempia; ja hänestä tuli, mitä ei kenestäkään muusta olisi voinut tulla — yhdistys-side heidän välillään.
Kun ajattelen, kuinka hän tutkimattoman viisailla kasvoillansa käveli edestakaisin tohtorin kanssa ja oli ihastuksissaan, kun sanakirjan kovat sanat satelivat hänen päällensä; kun ajattelen, kuinka hän kantoi isoja kastin-kannuja Annie'n perässä; kuinka hän, pedon-käpälän kaltaiset hansikkaat kädessä, laskeusi polvillensa kärsivälliseen, mikroskopilliseen työhön pienten lehtien väliin; kuinka hän paremmin, kuin mikään filosofi, jokaisessa toimessaan osoitti hienotunteista halua olla hänen ystävänsä; kuinka hän jokaisesta kastinkannun lävestä vihmoi hellyyttä, luottamusta ja rohkeutta; kun ajattelen, kuinka hän tässä valoisammassa järjen tilassa, johon onnettomuus vetosi, ei koskaan hairaantunut, ei koskaan tuonut kova-osaista kuningas Kaarloa muassaan puutarhaan, ei koskaan horjunut kiitollisessa palveliaisuudessaan, ei koskaan luopunut tiedostansa, että jotakin oli väärällä kannalla, taikka toivostaan sovittaa sitä entiselleen — minua melkein hävettää, että olen tietänyt, ettei hän ollut täydellä järjellänsä, erittäinkin kun muistan, kuinka huonosti olen omaa järkeäni käyttänyt.
"Ei kukaan, paitsi minä itse, Trot, tiedä, mikä mies hän on!" oli tätini välisti tapa ylpeästi huomauttaa, kun keskustelimme tästä. "Kyllä Dick vielä kunnostaa itsensä!"
Ennenkuin päätän tämän luvun, täytyy minun vielä poiketa toiseen asiaan. Sillä aikaa kuin vieraat vielä olivat tohtorilla, huomasin, että postimies joka aamu toi pari kolme kirjettä Uriah Heep'ille, joka, koska nyt oli loma-aika, jäi Highgate'en, siksi kuin toisetkin lähtivät; ja että Mr. Micawber, joka nyt oli ruvennut kirjoittamaan sujuvalla lakimiehen kädellä, aina oli asia-miehen tapaan ne suorittanut. Minä päätin ilolla näistä vähistä asioista, että Mr. Micawber menestyi hyvin, ja hämmästyin siis kovasti, kun tähän aikaan sain seuraavan kirjeen hänen rakastettavalta puolisoltaan.
"Canterbury'ssä, Maanantai-iltana".
"Epäilemättä kummastelette, rakas Mr. Copperfield, tätä kirjettäni. Vielä enemmän sen sisältöä. Vielä enemmän pyyntöäni saada täydellisesti luottaa teihin. Mutta minun, vaimon ja äidin, tunteeni kaipaavat huojennusta; ja koska en tahdo keskustella heimoni kanssa (jota Mr. Micawber jo vanhastaan ei salli), en tiedä ketään, jolta minun paremmin sopisi kysyä neuvoa, kuin ystävältäni ja entiseltä hyyryläiseltäni".
"Te olette kenties huomanneet, rakas Mr. Coppelfield, että minun ja Mr. Micawber'in välillä (jota minä en aio koskaan jättää) aina on säilynyt joku keskinäisen luottamuksen henki. Mr. Micawber ehkä joskus on asettanut vekselin minun kanssani puhumatta, taikka eksyttänyt minua sen ajan suhteen, jolloin tämä velkakirja oli lunastettava. Tämmöistä on todella tapahtunut. Mutta ylipäänsä Mr. Micawber ei ole salannut mitään hellyyden povelta — minä tarkoitan hänen vaimoansa — vaan on aina, levolle mennessämme, kertonut päivän tapaukset".
"Teidän on helppo mielessänne kuvata, rakas Mr. Copperfield, kuinka tuikeat tunteeni ovat, kun ilmoitan teille, että Mr. Micawber kokonaan on muuttunut. Hän on harvapuheinen. Hän on umpimielinen. Hänen elämänsä on mysteri, aivan salassa hänen ilojensa ja surujensa kumppanilta — minä tarkoitan taas hänen vaimoansa — ja jos vakuutan teille, että paitsi sitä tietoani, että tuota elämää vietetään aamusta iltaan saakka byroossa, minä nyt tiedän siitä vähemmän, kuin siitä Etelän miehestä, jonka suusta ja kylmästä pluumuliemestä ajattelemattomat lapset kertovat joutavan tarinan, käytän tunnettua temppua, oikeata teko-asiaa ilmoittaakseni".
"Mutta tässä ei ole kaikki. Mr. Micawber on äreä. Hän on tyly. Hän on vieraantunut vanhimmasta pojastamme ja tyttärestämme, hän ei ylpeile kaksoisistaan, hän katselee kylmällä silmällä yksin sitä viatonta vierastakin, joka viimein tuli perheemme jäseneksi. Vaikka menomme ovat supistetut kaikkein vähimpään, saan rahalliset välikappaleet häneltä vaan suurella vastuksella, vieläpä saan kuulla kauheita uhkauksia, että hän aikoo 'asettaa asiansa toisin' (juuri hänen sanansa); eikä hän tahdo milläkään tavalla selittää tätä menetystä, joka vie minulta järjen".
"Tätä on vaikea kestää. Tämä on sydäntä särkevää. Jos te, joka tunnette, kuinka heikot voimani tätä nykyä ovat, tahtoisitte neuvoa minua, kuinka teidän luulonne mukaan olisi paras käyttää niitä näin tavattomassa ahdingossa, lisäisitte taas yhden ystävällisen työn niihin moneen, joita jo olette tehneet minulle. Lähettäen terveisiä lapsilta ja hymyn tuolta onneksensa vielä ymmärtämättömältä vieraalta, olen minä alati, rakas Mr. Copperfield,
teidän koeteltu Emma Micawber".
Minä en ollut mielestäni oikeutettu antamaan semmoiselle vaimolle, jolla oli Mrs. Micawber'in kokemus, muuta neuvoa, kuin että hän kärsivällisyydellä ja hyvyydellä koettaisi suostuttaa Mr. Micawber'ia (niinkuin tiesin, että hän kaikissa tapauksissa tekisikin); mutta kirje saatti minut sangen paljon ajattelemaan Mr. Micawber'ia.