I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.

Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa, Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen. Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan. Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan, niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen. Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi. Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa. Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä, kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät. Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi, ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin. Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä, jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon. Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme. Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille, sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille, jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä viisitoista vuotta.