IV.
Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.
Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.
Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää tuossa erämaassa.
Hietikkojen yli hän kulki — kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän ei tietänyt lainkaan — syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista; ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta hän sen yli voisi lentää kotiinsa.
Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.
Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen, veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi, ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi, ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta, eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla; mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.
Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:
"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"
Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.
Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.
Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."
Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan veden solinaa.
Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli puiden lomitse ja katosi hiekkaan.
Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset kukkulat?"
Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa.
Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä puutarha ja Niilin kimalteleva virta.
Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen, joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin — niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:
"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi? Varmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin norsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi ovat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin Taivahisia?" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta Perseus sanoi:
"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon erämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan ruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni."
He antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät tahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että Gorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä hänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti pimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.
Egyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan, ja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle kuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat, että hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset sandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui korkealle sinä vuonna.
Perseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun häntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran pohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.
Hän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi,
Palestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.
Hän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa vetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle laaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen korventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän, Poseidon-kuinkaan, vihan tähden.
Perseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin, ja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki koko yön, ja taivas punoitti liekeistä.
Päivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa mustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.
"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas", hän ajatteli; "menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit palvelevat."
Hän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä tyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat tuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö värisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää suolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja kytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena rinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin tällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei nähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.
Säälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen poskensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli sinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: "Enpä ole vielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan saarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat kuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis voidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan."
Ja otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi kauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei voinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:
"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään raakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä vapautan sinut kahleistasi."
Perseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö huusi:
"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He tappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa."
"Koettakoot!" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän katkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.
"Nyt", hän sanoi, "sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien, keitä hyvänsä he lienevätkin!" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi äitiään.
"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin on jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka sen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka uskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut ja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti. Hän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja enemmänkin."
Perseus sulki tytön syliinsä ja huusi: "Missä ovat nuo julmat ja vääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita tyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he voimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja mikä katala kohtalo sinut tänne toi?"
Tyttö vastasi itkien: "Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär ja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin Andromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä kovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta sovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin kauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan lähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti maanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi liejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt hänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön — minut, joka en koskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan rannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään; sillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme niiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että vain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt."
Mutta Perseus nauroi ja sanoi: "Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan minä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin vastaan, saati sitten meren petoa!"
Silloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen rintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen vyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda valitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:
"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa jo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä kuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä, joka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit turmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani."
Mutta Perseus huusi: "Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä palvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin. Heidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen; ja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä tämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se jähmetyttäisi sinuakin."
Mutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen sanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen merelle:
"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he sanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene, mene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!" Ja hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.
"Minä menen", Perseus sanoi, "mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin menen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat minua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä olen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi suudelmalla."
Silloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi ilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle odottamaan, mitä tapahtuisi.
Lähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa kuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen silloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan vaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla pulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa kupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi sen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä valuen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.
Viimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan saalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala pakeni hypähdellen sen tieltä.
Korkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas aaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi; ja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.
Viimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan luokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari, jonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.
Kuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin koko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa hirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty Kefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja tuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen tyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko kaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja ja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista nousseen.
Silloin Kefeus sanoi: "Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea vävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani."
"Vävypojaksesi kyllä rupean", Perseus sanoi, "mutta valtakunnastasi en huoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka minua odottaa kotona."
Silloin Kefeus sanoi: "Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä hän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen perästä saat palata kunniakkaasti maahasi." Ja Perseus suostui; mutta ennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja puita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja yhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.
Ja muutamat sanoivat: "Hän on hurskas mies". Mutta papit sanoivat: "Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen hirviönsä on tapettu". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä he pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he tulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten kuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen poikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:
"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään ei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja eikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien joukossa?"
Mutta Perseus nauroi ja vastasi: "Jos poikasi on morsiamen tarpeessa, niin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt olevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö onkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua, eikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut maatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen minulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!" Mutta kaikki aseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle kuin villipedot.
Silloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: "Tämä on pelastanut morsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet useammistakin". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet pysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin Perseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he olivat kaikki muuttuneet kiviksi.
Silloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja mitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.
Sitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän päivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?
Mutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi hänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin seitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:
"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut palkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia ja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka ja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin niiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa, sillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää asettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin sitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja ihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin minä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä maanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle ja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan hallitsijoita."
Perseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta hän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää unta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka ja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan enää.
Silloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain aamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa alttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka antaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä maanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa. Kansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä se unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta ja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli Deukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes Zeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan kansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen kaupungeissa monta sataa vuotta.