XXI.
Sairaus. — Keisarinnan jokapäiväinen elämä. — Hänen suhteensa palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.
Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.
Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.
Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin, jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.
Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.
Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä taipumuksina.
Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.
Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta tuskasta.
Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista kävelyretkistä.
Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.
Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta, hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa, jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.
Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja hedelmiä.
Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.
Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.
Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.
Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.
Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä, että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden, että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.
Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana, että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.
Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen välistä muutoksiakin.
Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.
Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.
Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.
Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.
Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään, etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja Elisabetia.
Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.
Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti olla hänen matkojensa takia.
Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän seuraansa.
Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.
Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.
Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää keisarilta eroa toimestaan.
Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon puuskahduksen — tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu antaa kamariherralle ero.
Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle seuraavana päivänä ritarimerkin.
Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä, että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä suunnattomasti.
Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen palvelijansa jumaloivat häntä.
Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä, eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.
Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan vuoteen vieressä.
Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut. Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana ratsastamassa Praternissa.
Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten aiheutuneesta rasituksesta.
Muuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:
"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti, emme kyyneliltä voi puhua hänestä.
"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.
"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen. Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton, inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin, kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus, joka — keisarinnan tietämättä — aiheutti sen, että palvelusvuorolla olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen oven takana."
* * * * *
"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta hovikirjastosta.]